I will try to fix you

//jatkoa tästä, otsikko by Coldplay. Rige siis tänne Lilyn kanssa ^^

Lily katosi nopeasti eteisestä saatuaan kengät pois jalastaan, ilmeisestikin kuivaa pyyhettä hakemaan. Juuri kun Alec oli riisumassa omiaan, niin hän kuuli pienten tassujen tepsuttelua lattiaa vasten ja nosti katseensa välittömästi äänen suuntaan. Se oli jokin valkoinen, erittäin karvainen ja pörröinen liikkuva kasa, jonka tummat nappisilmät tuijottivat nyt miestä. Mies säpsähti pienesti, kun moinen karvakasa rupesi pitämään jotain kummallista ääntä. Alec riisui kenkänsä jaloistaan, mutta tuijotti koiranpentua kuitenkin takaisin samalla. Toivottavasti se otus ei tulisi lähemmäksi, Alec olisi siinä tilanteessa täysin neuvoton ja miehellä kun oli muutenkin huonoja kokemuksia koirista. Alec muisti sen vieläkin kuin eilisen päivän, että kuinka naapurin mopsi oli ruvennut jahtaamaan seitsemänvuotiasta Alecia ja tilanne oli päättynyt siihen kun poika oli päätynyt kiipeämään ylös puuhun turvaan sen ruman ruttunaaman teräviltä hampailta.

"Daisy", Alec helpottui toden teolla kuullessaan sen tutun äänen. "Kiitos", hän otti pyyhkeen vastaan ja loi vielä pienen vilkaisun koiraan, ennen kuin katsahti taas Lilyyn. Vesisade oli kastellut entisestään naisen vaatteet ja ne olivatkin täysin liimaantuneet hänen ihoa vasten, alusvaatteet pystyi taas tummanpunaisine rintaliivineen erottamaan selkeästi. Mies tajusi siirtää katseensa taas muualle, ja ilmeisesti Lilykin oli tajunnut asian puhuessaan jotain vaatteidensa vaihtamisesta. "Joo.." Mies sanoi ymmärtäväisesti ja rupesi kuivaamaan itseään Lilyn antamaan pyyhkeeseen tämän kadotessa huoneeseensa. Pyyhe kuivasi Alecia juuri sen verran, ettei hän enään tippunut vettä lattialle ja tummat hiukset olivat epämääräisesti sojottavissa piikeissä kuivaamisen seurauksena. Hän uskaltautui ohittamaan pelottavan koiran, Daisyn ja asteli peremmälle asuntoon. Kaikki näytti olevan siistiä, selkeästikin huomasi, että taloa asutti kaksi siskosta.

Sitten Alec kuuli oven taas aukeavan ja huoneeseen asteli Daisya kanniskeleva Lily. Naisen uutta asukokonaisuutta oli nyt selkeästikin helpompi katsella, kun rintaliivit eivät paistaneet siitä läpi.. "Kiva.. koira muuten", Alec aloitti jollain niinkin urpolla lausahduksella.

Lily löysi Alecin olohuoneen puolelta ja neito pysähtyi aloilleen katsomaan miestä. Lilyn ja Chlóen asunto oli vaalea, vaaleat seinät ja vaaleat huonekalut. Ne toivat valoisuutta ja illuusion siitä, että asunto olisi suurempi kuin se oikeasti olisi. Joillakin hyllyillä oli valokuvia siskosten muusta perheestä, joista tosin kaksi oli menehtynyt pari vuotta sitten. Mutta eihän Alec tätä tiennyt, joten... Niin, siitä ei sen enempää. Keittiö sijaitsi aivan olohuoneen vierellä ja se puolestaan oli aika pieni. Kyllä sinne mahtoi istumaan ja kahvittelemaan, ei siinä ollut mitään. Olohuone oli heidän huoneistaan suurin ja tilavin, tietenkin.
Daisy haukahti pehmeästi ja alkoi läähättää. Lily painoi kasvonsa pikkukoiran turkkiin ja kuiskaili tuon pienen olennon korvaan jonkinlaisia rauhoittavia sanoja.
"Minä ja Chlóe pelastettiin se nälkiintymiseltä.." vaaleaverikkö sanoi tavanomaisella hennolla äänellään ja nosti katseensa miehen kasvoihin. Sitten Lily kuitenkin laski koiran maahan, jolloin se suorastaan ryntäsi Alecin luokse häntä vimmatusti heiluen. Lilyn huulille kohosi aivan pieni hymy, kun hän katseli Daisya, joka selvästi vaati rapsutusta Alecilta.

"T-tuota.." neiti aloitti varovaisesti yrittäen saada Alecin huomion. Miehellä oli varmasti yhä vilu kastumisesta, olivathan toisen vaatteet vieläkin märät. Ja kyllä, Lilyllä oli huono omatunto tästä. "Lämmin suihku varmaan helpottaisi? Vilua siis.." Lily ehdotti arasti ja hänen katseensa oli milloin missäkin. Hän yritti miettiä, olisiko heillä yhtään mitään, mitä Alec voisi päälleen pukea. Niin, jotain kuivaa ja miehille sopivaa? Löytyisiköhän Chlóen kaapista jotain, sillä olihan isosisko stylisti ja niin edelleen. "Voisin yrittää etsiä sinulle jotain.. Kuivempaa.."

Alec katsoi Lilyn ja Daisyn touhuja pienesti hymyillen, kaikki oli hyvin kunhan se koira ei tulisi miehen lähelle. Olihan se nyt hieman noloa, jos aikuinen mies kammosi pientä harmitonta karvakasaa siinä pelossa, että se upottaisi terävät hampaansa toisen kinttuihin. "Ai", oli kaikki mitä Alec pystyi sanomaan Lilyn kertoessa, että he olivat Chlóen kanssa pelastaneet koiran nälkiintymiseltä. Mies tunsi nyt pienoista sympatiaa otusta kohtaan, olihan se muutenkin tullut varmaan hyvin tärkeäksi asiaksi Lilylle.. mutta edelleenkin Alec oli siitä tyytyväinen, että koira oli nyt kaukana naisen sylissä.

Ja sitten se tapahtui. Lily oli päästänyt Daisyn vapaaksi ja se lähti ryntäämään vimmattua vauhtia kohti Alecia, kaikki tapahtui niin nopeasti. Mies ei ehtinyt reagoida "hyökkäykseen" mitenkään, kun koira jo oli aivan liian lähellä häntä. Jos Lily ei olisi ollut siinä niin Alec olisi luultavasti hypähtänyt jollekkin tasolle, minne karvakasan terävät hampaat eivät ylettäisi, mutta nyt hänen oli pakko hillitä itsensä ja esittää täysin rauhallista. "Öömm.." Mies katsoi häntä erittäin läheltä tuijottavaa koiranpentua ja yritti peittää parhaansa mukaan sisällä vallitsevan kauhunsa. Koira näytti suorastaan vaativan, että Alec rapsuttaisi tätä, tai muuten kävisi huonosti. Koottuaan ajatuksensa mies kurottautui jäykästi kohti koiraa, ja pidättäen hengitystään hän teki jotain - rapsutti koiraa. Ei se loppujen lopuksi niin kamalaa ollutkaan, mutta hänen refleksinsä olivat kuitenkin valmiina vetämään käden pois nopeasti, mikäli Daisy osottaisi pienintäkään hyökkäyksen elettä.

Alec päästi pienen helpotuksen huokauksen ihan huomaamattaan, kun kuuli Lilyn taas puhuvan, mutta yritti peittää sitä parhaansa mukaan pienellä yskähdyksellä nyrkkiin. Hän oli jo vetäytynyt pois koiran luota ja käänsi huomionsa taas Lilyyn. "No jos siitä ei ole liikaa vaivaa.." Hän vastasi naisen esittämään kysymykseen ehkä hivenen vaivaantuneesti. Ei hän todellakaan halunnut olla Lilylle enempää vaivaksi, mutta lämmin suihku houkutteli suuresti ja tarjouksesta oli vaikea kieltäytyä. Olisihan hän toki voinut lähteä omaan asuntoonsa ja mennä siellä suihkuun olematta kenellekkään vaivaksi, mutta ei Alec halunnut lähteä Lilyn luota, ei ainakaan vielä.

Oliko se vain Lily, mutta... Eikö Alec pitänyt koirista?
Harmaansiniset silmät olivat katsoneet tilannetta, kun Daisy oli suorastaan juossut Alecin luo ja vaatinut rapsutusta. Alec näytti jäykistyneen ja siltä kuin tilanne olisi painajaismainen. Lily oli jo ajatellut, että Alec ei rapsuttaisi Daisya, mutta sitten mies kuitenkin kurottautui pienen karvapallon lähelle ja rapsutti. Eikä Lily mahtanut mitään sille, että hänen huulenpielensä nykivät ylöspäin. Hän ei tahtonut nauraa, eikä hän edes tulisi nauramaan, mutta tilanne oli jokseekin huvittava. Alec, aikuinen mies, joka oli monta kertaa isompi kuin tuo pieni länsiylämäänterrieri, pelkäsi Daisyn kokoista pientä pentukoiraa.

Daisy hölkötteli sitten omalle pedilleen, mikä sijaitsi olohuoneessa olevan suuren sohvan vierellä. Alec myöntyi jotenkuten Lilyn suihkuehdotukseen, jolloin vaaleaverikkö alkoi pudistaa päätään miehen vastaukselle. "Ei siitä ole vaivaa", hän vastasi hennolla äänellä ja kääntyi kohti Chlóen huonetta. "Odottaisitko hetken..? Käyn katsomassa Chlóen huoneesta, jos hänellä olisi jotain vaatetta sinulle", Lily sanoi sitten ja katosi sirosti sipsuttaen siskonsa huoneeseen.
Hän oli harvemmin käynyt etsimässä siskonsa huoneesta mitään, joten hän todellakin etsi kuin neulaa heinäsuovasta. Ensiksi hän kuitenkin päätti käydä läpi vaatekaapit.

Daisy, joka oli makoilemassa omalla pedillään sohvan vierelle, aktivoitui taas ja alkoi tepastella uteliaana ympärilleen. Alecissakin katse kävi pariin kertaan, mutta sitten koiran silmiin osui jotain kiinnostavampaa. Lilyn laukun hihna, jonka koira näki roikkumasta tuolilla! Oi, miten kiva sitä olisikaan kiskoa!
Valkoinen pentu pinkaisi laukkua kohden ja nykäisi laukun hihnaa. Laukku putosi tuolilta, jolloin sen sisältökin levisi ympärilleen. Koira ei piitannut kovasta äänestä, vaan alkoi leikkiä Lilyn laukun hihnalla intopinkeänä.
Käsilaukussa oli ollut lompakko, avaimet, huulirasva, nenäliinoja ja eräs lääkepurkki, mikä vieri lähemmäs Alecia. Jep, ne olivat Lilyn masennuslääkkeet.

Lilyn ei tarvinnutkaan kauemmin etsiä haluamaansa, sillä hänen silmiinsä osui nyt valkoinen miesten poolopaita ja miesten farkut. Lily ei halunnut tietää, miten ne olivat Chlóen kaappiin päätyneet, mutta ei sillä ollut väliä. Hän lainaisi nyt nämä kuivat vaatteet Alecille. Toivottavasti ne sopisivat miehelle, eivätkä olisi liian pieniä.
Neiti poistui sitten siskonsa huoneesta ja asteli takaisin Alecin luo.

"Joo.. ja kiitos kaikesta", Alec huikkasi vielä Lilylle, kun tämä jo sipsutti pois miehen näkyvistä. Hän oli niin ystävällinen ja huolehtivainen miestä kohtaan.. Ehkä se merkitsi jotakin. Tai sitten ei, tuskin kovinkaan moni käyttäytyisi epäkohteliaasti vieraitaan kohtaan, mutta Alec huomasi silti hymyilevänsä idioottimaisesti ihastuksen valtaamille ajatuksilleen. Jospa tästä vielä kehkeytyisi jotain syvempääkin mutkikkaasta alusta huolimatta.. äh Alec, lopeta jo ajoissa. Ei hän halunnut pelästyttää naista taas turhan tungettelevilla kysymyksillä tai avautumisilla, kuten oli jo turhan monesti onnistunut tekemään.

Miehen ajatusten harhailun katkaisi taas se tuttu tassujen tepastelu olohuoneen lattiaa vasten. Alec katsahti valkeaan karvakasaan varoen, sillä se näytti miehen mielestä aivan siltä kuin olisi aikomassa tuhota jotakin. Ei sillä, etteikö se muutenkin näyttänyt siltä hänen mielestään, mutta nyt katseessa oli jotain erilaista.. ihan niinkuin se olisi enteillyt sekasortoa. "Ei, ei!" Alec äännähti koiralle, kun oli tajunnut tämän kiskovan parasta aikaa Lilyn laukun hihnaa. "Daisy, ei!" Mutta vahinko oli jo ehtinyt tapahtua, Lilyn laukku makasi maassa kaikki sen sisältö riepoteltuna ympärille. "Oh shit.." Alec kirosi hiljaa, sillä Lily ei välttämättä ollut kuullut laukun putoamista ja mies ehtisi korjata jäljet. Hän nakkeli tavaraa takaisin laukkuun nopeasti kumarrettuaan sen ylle. Huulirasva, lompakko, avaimet, lääkepurkki, nenälii.. lääkepurkki? Alec otti purkin käteensä ja tarkasteli sitä hämmentyneenä. Ei hän sentään niin tyhmä ollut, etteikö olisi tajunnut mitä purkki sisälsi. Eivät ne mitään aspiriinejakaan ollut.. oliko Lily siis masentunut? Oliko siinä kenties syy hänen arkailevaan käytökseensä?

Siinä samassa mies kuuli kun nainen asteli takaisin huoneeseen. Alec käännähti häntä kohden lääkepurkki edelleenkin kourassaan. "Tä-tämä ei ole sitä miltä näyttää, Daisy pudotti laukun ja olin keräämässä tavaroita takaisin.. ja löysin tämän vahingossa." Mahtava juttu, Alec. Onnistuit taas pilaamaan tilaisuutesi. "Anteeksi ihan kamalasti, minä.. minä voin lähteä pois." Katse siirrettiin vaaleaveriköstä lattiaan, sillä mies ei vain pystynyt katsomaan Lilyä. Ties mitä hänkin nyt ajatteli Alecista, tilanne näytti todellakin aivan siltä kuin mies olisi itse penkonut naisen tavaroita ilman lupaa.. mutta ei Alec voinut sille mitään, ei hän olisi millään voinut tietää laukun sisältävän masennuslääkkeitä. Tummaverikön sydän löi sillä hetkellä tyhjää, häntä pelotti Lilyn reaktio asiaan. Oikeastaan hän pelkäsi Lilyn menettämistä.

//Nainen, tahdonko mä tietää moneen sä oot oikee valvonu XDDDD

Lily pysähtyi aloilleen kuin olisi törmännyt seinään. Hänen harmaansiniset silmänsä olivat nimittäin ensiksi kohdistuneet Aleciin ja siitä sitten lääkepurkkiin, jota mies piti käsissään. Tästä koko tilanteesta sai sellaisen kuvan, kuin Alec olisi penkonut Lilyn käsilaukkua ja löytänyt masennuslääkkeet sieltä. Vaaleaverikkö ei edes huomannut laukkunsa kanssa temmeltävää Daisya, joka edelleen riemuitsi Lilyn laukun hihnasta.
"... Minä syön noita", kuului vain hento kuiskaus Lilyn huulilta, kun Alec oli sanonut voivansa lähteä. Se oltiin lausuttu hyvin aralla äänenpainolla, eikä siitä kuulunut muuta kuin syvää surua. Katse nostettiin hetkeksi aikaa Alecin silmiin, mutta ei Lily voinut katsoa Alecia niin pitkään. Lily oli jäänyt kiinni.
Aivan, ei Lilylle olisi tullut edes mieleenkään alkaa syyttää Alecia laukkunsa penkomisesta. Lily oli vain todennut sen surullisen tosiasian, että nyt Alec oli tietoinen hänen masennuslääkkeistään.
"Ethän kerro Chlóelle..? Hän ei tiedä.." Lily aneli sitten edelleen hiljaisella äänellä ja hänen kulmansa kurtistuivat surumielisesti. Hän ei tahtonut, että isosisko saisi tietää hänen masennuksestaan. Chlóella oli muutenkin kestämistä pikkusiskossaan, jonka elämänilo oli totaalisesti kadonnut balettikoulun ulkopuolella.

"Kylpyhuone on tuon oven takana.." Lily kuiskaili edelleen ja viittoi kädellään oven suuntaan, joka sijaitsi Lilyn ja Chlóen huoneita vastapäätä. Sitten vaaleaverikkö ojensi Alecille vaatteet, jotka hän oli löytänyt siskon kaapista. "Ja tässä kuivat vaatteet.. Toivottavasti ne mahtuvat sinulle.."
Nuori nainen tunsi jääneensä kiinni. Alec oli saanut hänet kiinni, ja se oli pistänyt valtavan tunnevyöryn liikkelle Lily paran mielessä. Hänen teki vain mieli purskahtaa hillittömään itkuun ja itkeä kaikki paha pois. Hän tahtoi kertoa Alecille kaiken, jotta mies osaisi suhtautua häneen uudella tavalla.

// jonnekki viiden paikkeille se nukkumaanmeno veny :-------DDD

Alec pudisteli päätään hajamielisenä. "En tietenkään kerro", hän sanoi ymmärtäväisesti ja nosti katseensa Lilyyn. Nainen näytti olevan täynnä sanoinkuvaamatonta surua ja Alec todellakin tunsi olevansa pahoillaan siitä, että oli löytänyt koko lääkepurkin. Oli varmasti melkoinen shokki, kun puolituntematon mies ihan vahingossaan saa aivan liikaa tietoa toisen elämästä. Ja jos edes Chlóe ei tiennyt Lilyn masennuksesta.. oliko hän itse yrittänyt selvitä moisesta ilman kenenkään tukea? Toisaalta nyt kun Alec oli tietoinen naisen masennuksesta niin hän voisi yrittää tarjota tukeaan hänelle. Ei, hän ei vain yrittäisi, Alec vaikka väkisin tahtoi auttaa Lilyä, jotta tämä pystyisi näkemään elämässään valoisammat puolet. Minkäköhänlainen persoona masentuneen mielen takana oikein piileksi? Se sama, iloinen Lily minkä Alec oli tavannut balettitunnilla?

Mies otti vaaleaverikön ojentamat vaatteet vastaan. Ja hän jaksoi vieläkin olla niin kiltti Alecia kohtaan.. hän oli oikeastaan hämmentynyt Lilyn reaktiosta. Alec oli odottanut, että tämä pyytää miestä poistumaan asunnosta eikä haluaisi tavata enään ikinä. Mutta siinä hän oli, kauniin siniharmaat silmät täynnä surullisia tunteita. Mies olisi vain halunnut vetää hänet syliinsä ja ottaa kaiken pahan pois Lilyn mielestä, mutta tiesi itsekin ettei se välttämättä olisi järin fiksu veto. Naisparka hämmentyisi ja pelästyisi vielä.

"Kiitos, olet todella ystävällinen.. minä käyn suihkussa nopeasti ja voit puhua minulle, jos vain haluat niin.." Hän sanoi rauhoittavimmalla äänensävyllään, minkä vain taitoi ja loi vielä silmäyksen toisen silmiin. Alec laski kädessään olevan purkin viereiselle pöydälle (siinä nyt leikisti on pöytä) ja katsahti Lilyyn vielä ennen kuin kääntyi kannoiltaan kohti kylpyhuonetta. Alec sulki kylpyhuoneen oven ja laski käsissään olevat vaatteet kylpyhuonetasolle. Hän nosti kätensä kasvoilleen ja nojautui seinää vasten, valuen istumaan kaakelilattialle. Alec tunsi mielensä myllertävän läpi kaikki ne tunteet, mitä oli kokenut sinä päivänä. Tästä ei olisi tulossa todellakaan mitään yksinkertaista ystävyyssuhdetta, mutta se ei miestä haitannut. Hän oli valmis olemaan Lilyn tukena, vaikkei tämä olisikaan kiinnostunut miehestä millään tavalla.. nyt oli vain tärkeintä se, että hän saisi Lilyn lopettamaan lääkkeiden käytön ja nauttimaan taas elämästään.

Alec nousi istumasta ja veti märkään ihoonsa liimautuneen paidan pois päältään ja tiputti sen myttynä maahan. Riisuduttuaan kokonaan hän asteli suihkun alle ja käänsi hanan auki, josta virtasi ihanan lämmintä vettä. Vesi sai hetkeksi aikaa miehen mielen rauhoittumaan ja rentoutumaan ja se todellakin auttoi viluun. Pian hän käänsi suihkun pois päältä, vaikka olisi mielellään jäänytkin siihen pidemmäksi aikaa, mutta toisessa huoneessa odotti Lily eikä mies halunnut tämän joutua odottelemaan sen enempää. Lilyn antamat vaatteet sopivat hämmästyttävän hyvin Alecille, ne olivat juuri sopivat. Ei liian tiukat eivätkä liian löysätkään. Mies keräsi märät vaatteensa pois lattialta ja astui sitten ulos kylpyhuoneesta, suunnistaen takaisin Lilyn luokse.

Kun Alec oli poistunut kylpyhuoneeseen, otti Lily masennuslääkkensä käsiinsä ja istuutui keittiönpöydän ääreen. Hän painoi murheelliset kasvonsa käsiinsä ja istui aivan paikoillaan. Pää oli tyhjä, vartalo oli tunteiden vankina. Lily alkoi täristä hiljaa, kun hän teki kaikkensa pidätelläkseen kyynelryöppyä, mikä oli tehnyt tuloaan jo hetken aikaa. Hän ei kuitenkaan voinut mitään niille parille kyyneleelle, jotka pirstoutuivat osuessaan puupöytää vasten.
Sillä hetkellä Lily toivoi, että hänellä ei olisi tunteita. Ilman tunteita eläminen olisi niin paljon helpompaa, kun ei tarvitsisi koko ajan ajatella toisten parasta tai omaa suruaan. Lily vain tahtoi päästä irti menneisyydestään, mutta siitä eroon pääseminen ei tuntunut lainkaan mahdolliselta. Kuin se vaanisi häntä lopun elämää, niin vahvalta surullinen menneisyys tuntui yhä. Vaikka siitä olikin jo kaksi pitkää vuotta, kun perhe hajosi totaalisesti. Silti se tuntui kuin eilispäivältä.

Lily havahtui sitten ihmeellisesti hereille koomastaan ja nousi ylös pöydältä. Hän sipaisi kyyneleet pois pöydältä kädellään ja alkoi keittää kahvia Alecia varten. Kahvillehan Lily oli toisen kutsunut.
Hänen kehonsa liikkui itsekseen, kädet kaatoivat vettä kahvinkeittimeen, lisäsivät jauheet siihen ja painoivat kahvinkeittimen päälle. Kädet ottivat seuraavaksi käsiinsä kaksi kappaletta mukeja, jotka Lily asetti pöydälle. Vielä hän kaivoi esille pari päivää sitten leipomansa keksit ja asetti nekin pöydälle. Viimeiseksi pöydälle laitettiin maito.
Kosteat hiukset reunustivat yhä noita haikeita ja surumielisiä kasvoja, kun Lily nojautui keittiötasoon takanaan. Hänen ajatuksensa olivat heränneet eloon, ja nyt ne väittelivät mielessään sitä, voisiko Lily paljastaa Alecille jotain traagisesta menneisyydestään. Suurin osa, järki, huusi ei. Sydän taas käski toimia parhaan mukaan. Mutta mikä olisi parasta, mikä olisi hyväksi sekä Lilylle että Alecille? Ja täytyikö Alecille tosiaan kertoa jotain sellaista, mikä ei todellakaan olisi kovin mieluisaa kuultavaa?
Vaaleaverikkö sipaisi etuhiuksensa taakse ja sulki hetkeksi aikaa silmänsä rauhoittaakseen itseään. Sydän oli alkanut jyskyttää äänekkäämmin rinnassa ja pää tuntui ylikuormittuvan erilaisista mielipiteistä ja ajatuksista.

Neito kuuli sitten ääniä kylpyhuoneen suunnalta ja katse suunnattiin sieltä ulos tulleeseen Aleciin. Lily lakkasi nojamasta keittiötasoon takanaan ja puristi lääkepurkkia toisessa kädessä. Se oli jäänyt vielä käteen.
"Istu vain pöytään, niin minä kaadan kahvia", Lily henkäisi sitten ajatuksistaan palanneena ja otti kahvipannun käsiinsä kaataakseen kahvia Alecille ja itselleen.

"Joo, kiitos.." Alec katsahti Lilyyn varovaisesti ennen kuin istuutui pöydän ääreen. Suihkussa ollessaan hän oli saanut aikaa selvittää ajatuksiaan, olikohan Lilykin tehnyt samoin? Miettinyt, että mitä mahtaisi miehelle kertoa asioistaan, jotka liittyivät masennukseen, tai päättänyt ettei paljastaisi tälle yhtään enempää tietoa itsestään. Pian Alec sai eteensä kupin kahvia, joka höyrysi vielä kuumana. Hän pyöritteli sormeaan mukin kahvan ympärillä, ennen kuin tarttui siihen ja otti pienen hörpyn. Pöydällä olevaan maitoon mies ei ollut koskenut, sillä hän joi kahvinsa aina mustana.

Hän nosti katseensa hitaasti kahvikupista kohti vaaleaverikön siniharmaita silmiä taas. "Lily.. kuinka kauan olet syönyt lääkkeitäsi? Tai siis ei sinun edelleenkään ole pakko kertoa minulle mitään, mutta kuitenkin.." Alec aloitti varovaisesti puhumisen. Niin, kuinka kauan nainen oli joutunut pärjäämään omillaan masennuksensa kanssa? Pari kuukautta tai vuosia kenties? Hän tunsi olevansa huolissaan jo muutenkin, sillä masennuslääkkeiden pitkäkäyttö ei ole välttämättä ihan mitään tervellistä. Tai mitä Alec vuosia tupakoineena siihen olisi pystynyt mitään sanomaan, mutta hän todellakin oli huolissaan. Huolissaan naisesta, jonka oli tavannut vasta pari viikkoa sitten ensimmäistä kertaa ja oli jo nyt korviaan myöten ihastunut häneen.. voi ei.

Lily asetti kahvipannun takaisin paikoilleen, kun oli saanut kaadettua itselleenkin kahvia. Hän istuutui hitaasti pöydän äärelle ja kaatoi maitoa kahviinsa niin paljon, että väri muuttui vaaleanruskeaksi. Lily kun taas ei välittänyt tummasta kahvista, vaan hän joi sen mielummin hyvin mietona. Yksi sokerinpalakin löysi tiensä mukin pohjalle, ja nyt neito sekoitteli kahviaan lusikallaan.

Niin, kauanko vaaleaverikkö olikaan jo lääkkeitä syönyt? Oliko siitä jo oikeasti vuosi, puolitoista vuotta? Hän oli sinnitellyt ensimmäiset puoli vuotta ilman, mutta silloin... Lily ei tahtonut edes muistella sitä aikaa, joten hän vain pudisti äkillisesti päätään saadakseen ajatuksensa takaisin kasaan. "Noin puolitoista vuotta.." Lily myönsi rehellisesti. Ei hän ryhtyisi valehtelemaankaan, koska se jos mikä oli turhaa.
Sen jälkeen hän hörppäsi hiukan kahviaan, mutta sitä vaikeutti käsien kova tärinä. Lily laski kupin sitten takaisin pöydälle ja hyvä ettei kahvia läikkynyt yli. Yllättävä hermoromahdus teki kuitenkin tulonsa ja Lily peitti jälleen kasvonsa käsiinsä. Hän alkoi jälleen täristä.

Oikeastaan Lily oli alkanut jättää masennuslääkkeiden syömistä väliin. Välillä hän vain yksinkertaisesti oli unohtanut ottaa pillerin tai sitten hän kuviteli, ettei hän enää tarvi niiden antamaa turvaa. Vieroitusoireethan siitä oli alkanut, Lily oli alkanut kärsiä pahasta päänsärystä, vapinasta, ahdistuneisuudesta, kiihtymyksestä ja alakulosta. Ja nyt mukaan liittyi itkuisuus, sillä nyt Lily oli alkanut kyynelehtiä oikein kunnolla. Hän oli viimeksi itkenyt pari viikkoa sitten, kun hän oli maannut sängyllä odottaen unta. Hän harvemmin itki jonkun lähellä.
Mutta nämä olivat masennuslääkkeistä johtuvia vieroitusoireita. Sekä tietenkin niitä vahvistivat Lilyn hauras mieli.

Miten hän näin murtuikaan, miksi kyyneleet olivat vain tulvahtaneet tällä tavoi silmistä? Hänhän oli vain vastannut Alecin kysymykseen siitä, kauanko hän oli lääkkeitä syönyt. Kai se oli sitten tuonut mukanaan ne ajatukset siitä, miten hän oli päätynyt syömään lääkkeitä ja niin edelleen. Moni asia oli sidoksissa toisiinsa.
Lily nousi kompuroiden ylös tuoliltaan ja pyyhki kyyneleitä neulepaitansa hihaan. Miksi hänellä oli niin kylmä, miksi hän tunsi olonsa niin yksinäiseksi ja hauraaksi.

Puolitoista vuotta? Se oli pitkä aika. Miten Lily oli oikein pystynyt pitämään asian salassa kaikilta sellaisen ajan? Alec vaikeni, hän vain ei löytänyt suustaan sanoja, mitä voisi sanoa.. Nyt ainakin hän tiesi asiasta, ja lupasi itselleen ettei jättäisi Lilyä yksin sen kanssa. Mies seurasi vaaleaverikköä katseellaan tarkkaavaisesti, mutta ei kuitenkaan mitenkään syyttävästi tai tunkeilevasti. Hänen katseestaan pystyi erottamaan selvän huolen toisesta.

Sitten Lily rupesi tärisemään, Alec luuli sen olevan aluksi pelkkää hermostuneisuutta miehen seurassa, mutta käsillä peitetyt kasvot ja kyyneleet kielivät selkeästikin siitä ettei kaikki ollut hyvin. Mies ei vain tiennyt mitä tehdä, hän oli jälleen kerran mennyt täysin sanattomaksi. "Lily.." Nainen oli noussut nyt tuoliltaan ja jatkoi itkemistä, pyyhkien kyyneleitä pois kauniilta kasvoiltaan. Alec oli vaistomasesti noussut itsekin ylös ja ottanut askeleita lähemmäksi naista, kietonut kätensä pehmeästi hänen ympärilleen. Hän ei vain kestänyt katsoa sitä itkemistä, johon mies ei itse voinut vaikuttaa mitenkään. Se todella sattui. "Älä itke, ei ole mitään hätää. Voit luottaa minuun." Alec hyväili Lilyn selkää hellästi toisella kädellään, yrittäen rauhoittaa häntä. Toinen käsi taas oli kiedottu naisen ympärille niin hellällä otteella, että Lily olisi voinut helposti tyrkätä miehen pois läheltään, jos vain niin tahtoi.

Lily ei enää nähnyt juuri mitään vesittyneiden silmiensä takaa, joten hän ei huomannut miehen nousseen. Vaaleaverikkö vain jatkoi äänekästä hengittämistä ja pyyhki kyyneleitään poskiltaan. Hän ei tahtonut itkeä, hän ei tahtonut itkeä, mutta miksi hän ei osannut kontrolloida itseään? Kuin jokin toinen olisi ottanut hänet valtaansa, anastanut hänen kehonsa ja käytti sitä nyt aivan väärin. Ei Lily käyttäytynyt näin, hän ei ollut näit holtiton ja raukkamai-
Nuori nainen kiedottiin lämpöisten käsien syleiltäviksi. Lily tunsi lämmön hehkuvan Alecin vartalosta, kun mies kuiskaili rauhoittavia sanoja neidon korviin. Se jos mikä itketti vain entistä enemmän. Alec välitti. Tai ainakin uskotteli välittävänsä, ei Lily tarketunut moiseen. Hän oli hyvin liikuttunut Alecin teosta, vaikka Lily yleensä läheisyyttä kammosi. Mutta nyt, nyt tilanne oli kääntynyt päälaelleen. Lily tosiaan tarvitsi läheisyyttä selvitäkseen tästä olotilasta.

Vaaleaverikkö kietoi kätensä hetken kuluttua Alecin kainaloiden alta ja painoi kasvonsa piiloon valkoiseen paitaan, jonka hän oli Alecille antanut. Lähemmäs, lähemmäs. Lämmintä. Turvaa. Nuo tunteet suorastaan hehkuivat Alecista ja ne alkoivat rauhoittaa Lilyn sekavaa mieltä. Tai no, oikeastaan Lily vain purskahti hillittömämpään itkuun, mutta nyt itku oli enemmänkin avautumisitkua. Hän ei ollut vuosiin itkenyt ketään vasten.

Siinä Lily sitten vain oli, Alecin käsivarsien suojassa ja pää painuksissa miehen rintaan. Hän menetti oman ajantajunsa, hän vain itki kaiken pahan pois. Hänen itkunsa alkoi hiljentyä ja lopulta jäljelle jäi vaimea nyyhkytys. Lily ei kuitenkaan nostanut tai siirtänyt päätään Alecin rintakehältä. Lily tahtoi vain olla siinä, eikö se riittänyt? Hänellä oli niin hyvä olla, pitkästä aikaa. Mieli tuntui ihmeellisesti puhdistuneen ja olo tuntui kevyemmältä kuin aikoihin.
Tosin vapina yhä jatkui.

Alec veti itseään lähemmäs Lilyä tuntiessaan hänen kasvojensa painautuvan miehen rintakehää vasten. Lily oli nyt niin lähellä Alecia, että hän pystyisi tuntemaan toisen sydämen lyönnit. Toinen käsi oli noussut samalla Lilyn vaaleisiin hiuksiin, silittäen päätä hellästi, yrittäen poistaa pahaa oloa hänestä. Lily itki edelleenkin vuolaasti, mutta Alec ymmärsi sen hyvin. Olihan hän pimittänyt asiaa masennuslääkkeiden käytöstä puolitoista vuotta kaikilta ja nyt vasta Alec oli ensimmäinen, joka oli saanut tietää siitä. Itku oli varmaankin helpottavaa sen kaiken salailun jälkeen.. Mies sulki silmänsä hetkeksi, kuunnelleen pelkästään Lilyn itkua. Hän tunsi, että olisi voinut olla siinä ja pitää naista syleilyssään vaikka ikuisuuksiin.. se vain tuntui oikealta.

Alec avasi merensiniset silmänsä taas auki, kun kuuli Lilyn itkun olevan vaimentumaan päin. Hän jatkoi siitä huolimatta vaaleiden hiusten silittämistä ja antoi toisen vielä pysyä Alecin lämpimässä syleilyssä. Hän ei tiennyt, että kuinka kauan he olivat siinä seisseet toisiaan vasten. Sekä nyt vasta Alec tajusi, että äsken Lilyn lainaama kuiva paita oli rintakehän kohdalta märkä naisen kyyneleistä. Mutta väliäkös sillä, tärkeintä miehelle sillä hetkellä oli vain Lilyn tukena oleminen.

"Parempi olo?" Mies kysyi lopulta hiljaa, kuiskaten niin että vain lähellä oleva Lily saattoi kuulla kysymyksen.

Daisy oli lopettanut Lilyn laukun kanssa leikkimisen ja tuijotti nyt pää kallellaan kahta aikuista ihmistä, jotka olivat nousseet pystyyn ja halasivat nyt toisiaan tiukasti. Alecin hiljainen kuiskaus kantautui Lilyn korviin, jolloin neito alkoi vasta hahmottaa muuttuneen tilanteen. Hän tosiaan oli Alecin syleilyssä, miehen jota hän tuskin tunsi. Mutta Alec oli jo osoittanut Lilylle sen, että mieheen pystyi luottamaan ja turvautua. Kuin pari muuria olisi juuri sortunut, kuin Lily pystyisi kertomaan miehelle kaiken itsestään. Mutta hän kielsi sen vielä itseltään, sillä Lily ei ollut vielä valmis paljastamaan mitään itsestään edes itselleen.

Lily sitten viimein työnsi itsensä varovaisesti pois Alecin luota ja niiskautti. Hän pyyhki kosteita kasvojaan paitansa hihaan, eikä uskaltanut vieläkään nostaa katsettaan mieheen. Silmät verestivät ja muutenkaan Lily ei olisi mitenkään kaunis näky sillä hetkellä. Hän värisi edelleen, vaikka hän tunsi sisällään suunnatonta lämpöä.
"M-minä..." Lily sopersi itkuisesti, niiskautti jälleen ja siirteli hiuksiaan hajamielisesti korviensa taakse. "Anteeksi.." hän mumisi pahoittelevasti ja piti päätään yhä alhaalla. Lily pyysi anteeksi äskeistä purkautumistaan, koska... Niin, Alec oli aivan varmasti tuntenut olonsan kiusalliseksi, kun Lily itkeä vollotti vasten tämän rintakehää.

Alec päästi Lilyn pois käsistään katsoi häntä pahoillaan, kuin tietäisi olevansa itse syynä toisen pahaanoloon. "Ei sinun tarvitse pyydellä anteeksi mitään.." Mies pudisteli päätään Lilyn anteeksipyynnölle. Hän yritti saada naiseen katsekontaktia, mutta se oli vähän vaikeampi tehtävä. Lily kun selvästikin vältti katseensa nostamista takaisin Aleciin, aivan kuin olisi hävennyt itkemistään. Ei se tosin olisi mikään ihmekään, sillä olihan mies hänelle vielä lähes tuntematon ja muutenkin.. mutta Alec ei halunnut Lilyn häpeävän itseään häntä kohtaan. Miehen itsehän olisi syytä ollut hävetä, kun alunperinkään oli yrittänyt urkkia liikaa tietoa neidon elämästä.

Merensiniset silmät yrittivät taas tavoitella naisen siniharmaita. "Mitä jos istuttaisiin nyt takaisin alas? Ja minä voin kyllä kuunnella sinua, jos haluat puhua jostakin.." Hän ehdotti varovaisesti. Alec ei halunnut kuulostaa mitenkään painostavalta, mutta myös naisenkin kannalta olisi varmastikin helpottavampi kertoa jollekkin häntä masennukseen asti piinanneista asioista. Mies todellakin välitti Lilystä.

Lily niiskautti jälleen, kun Alec oli sanonut ettei naisen tarvinnut olla pahoillaan. Silti Lily kuitenkin tunsi syyllisyyttä äskeisestä itkukohtauksesta. Nyt hän oli vuodattanut tuntemattomat murheet Alecin niskaan. Alec ei edes tiennnyt, minkä takia Lily itki ja nyt... Ja nyt vaaleaveriköstä tuntui, että hänen täytyisi kertoa Alecille edes jotain. Edes jotain menneisyydestä, mikä oli muovannut hänestä tällaisen. Niin, Alecilla oli oikeus saada tietää. Vaikka Lily ei olisi sitä ehkä halunnut. Hän halusi pitää ihmiset kaukana itsestään senkin takia, ettei kukaan joutuisi pakolla kestämään hänen epävakaata käyttäytymistä. Alechan voisi aivan hyvin alkaa pitää Lilyä epämiellyttävänä ihmisenä, kun tämä ei osannut muuta tehdä kuin olla hiljaa ja arka.
Mutta sen riskin Lily oli valmis ottamaan. Jos Alec jättäisi hänet vielä jonain päivänä Lilyn masentuneisuuden takia, niin.. No, sitä ei halunnut nyt ajatella, koska Lily ei vain yksinkertaisesti olisi kestänyt ajatusta Alecin lähtemisestä.

Vaaleaverikkö nyökkäsi hajamielisesti Alecin ehdotukselle istumisesta ja hän viittoikin kädellään miestä jo istuutumaan. Hän ei saanut sanaa suustaan, vaikka kuinka yritti. Sanat olivat vain jääneet huulille.
Hän sipsutti sitten hiljaisin askelin kohti huonettaan, koska siellä olisi asia, jonka hän näyttäisi Alecille. Sitten Alec ehkä ymmärtäisi Lilyä. Ehkä.

Eikä siinä kestänyt kuin 10 sekuntia, kun Lily jo palasi takaisin Alecin luo. Hän piteli käsissään kahta pientä paperia, jotka olivat ehtineet parissa vuodessa kellastua ja muuttua hauraammaksi. Kyseessä oli palasia sanomalehdestä ja noissa paloissa olisi eräs uutinen, jonka Lily aikoi nyt Alecille näyttää.
Neito ei itse istuutunut, vaan pysähtyi siihen Alecin vierelle ja piteli paperinpaloja hienoisesti tärisevissä käsissään. Hän epäröi vielä hetken niiden antamista miehelle, mutta sitten hän jo tajusikin asettaneensa ne Alecin eteen pöydälle. Sen tehtyään Lily perääntyi parin askeleen verran kuin varoen sitä, miten Alec tulisi lukemaansa reagoimaan.

"24 yläasteikäistä lasta sai surmansa traagisessa bussiturmassa, kun henkilöauto oli törmännyt bussiin. Bussi kaatui auton törmäyksestä kyljelleen tielle, jolloin takana ajanut rekka törmäsi siihen. Vai kuusi oppilasta selvisi. Kuski, joka oli ajanut henkilöautoa, menehtyi myös saamiinsa vammoihin. Tekoa pidetään tahallisena."

"Henkilöautolla koulubussiin törmännyt miehen henkilöllisyys on selvinnyt. Ajaja oli Jim Gleason, poliisiylikonstaapeli, joka oli puoli vuotta sitten erotettu henkisen epävakautensa vuoksi. Mies oli ajohetkellä ollut 2,5 promillen humalassa. Fairbanksin asukkaat ovat poissa tolaltaan, koska he eivät olisi uskoneet itse poliisiylikonstaapelin sortuvan rattijuoppouteen."

Mies istuutui takaisin paikoilleen pöydän ääreen, päästämättä kuitenkaan Lilyä pois katseensa alta. Nainen poistui kuitenkin hetken ajaksi huoneesta ja palasi myöhemmin kädessään jotakin. Oliko se paperia? Vaaleaverikkö asetti ne pöydälle, Alecin eteen ja jäi itse seisomaan vierelle. Mies loi häneen kysyvän katseen, mutta tajusi kuitenkin ruveta tutkimaan kellastunutta paperia tarkemmin ja laski katseensa alas.

Paperit oli poimittu sanomalehdestä, kahden vuoden takaa. Alecin oli pakko lukea tekstit muutamaan kertaan vielä läpi, sillä hän ei yhtään tajunnut, että miten traaginen bussionnettomuus olisi liittynyt Lilyn menneisyyteen.. Sitten hän tajusi. Jim Gleason. Hänen täytyi olla Lilyn ja Chlóen isä. Sillä hetkellä Alecille valkeni naisen käytös täysin uudella tavalla, oman isänsä menetys oli varmasti rankkaa ja vielä moisissa olosuhteissa.. samalla oli nimittäin kuollut 24 viatonta lasta. Mies ei osannut päättää, että mitä mieltä hän oli asiasta. Alec tunsi jonkinlaista halveksuntaa nyt kyseistä Jim Gleasonia kohtaan, sillä olihan tämä aiheuttanut humalapäissään niiden kaikkien lasten kuoleman. Mutta jos kyseessä todellakin oli Lilyn isä.. ja jos mies kerran oli ollut poliisiylikonstaapeli, niin tuskimpa tämä oli mitenkään huono ihminen? Erotettu henkisen epävakautensa vuoksi.. oliko Lilyn isäkin siis ollut masentunut? Voi, mitä naisparka oli joutunutkaan kohtaamaan elämässään.

Hän oli jo päästänyt paperit pois käsistään ja laskenut ne takaisin pöydälle, mutta Alec tarvitsisi hetken miettimisaikaa sulatella asiaa. Lopulta hän kuitenkin nosti katseensa taas Lilyyn, joka seisoi muutaman askeleen päässä miehestä. "Olen pahoillani.. oliko.. oliko hän siis isäsi?"

Jotenkin Alecin hiljeneminen siinä vaiheessa, kun tämä oli laskenut paperinpalat pöydälle eteensä sai Lilyn haukkomaan hiljaa henkeä. Tuo ei ollut hyvä juttu, eihän? Nyt miehestä tulisi samanlainen kuin Fairbanksissa asuneet ihmiset; Alec alkaisi syrjiä Lilyä tapahtuneesta, sillä olihan henkilöauton ajaja sentään Lilyn isä. Voi ei, Lilyn olisi pitänyt harkita vielä toiseen kertaan uutisten antamista Alecille. Nyt Lily oli pilannut kaiken.
Kun Lily oli juuri vajoamassa täydelliseen epätoivoon, hän kuuli Alecin puhuvan. Siniharmaat silmät nostettiin nyt pitkästä aikaa Alecin silmiin, joka oli hetki sitten osoittanut pahoittelunsa. Eikö mies haukkunutkaan Lilyä murhaajan lapseksi? Vai säästäisikö Alec sitä myöhemmäksi, ken tietää.

Lily nyökkäsi hieman, asetti kätensä suojelevasti puuskaan ja siirsi katsettaan ympäri lattiaa. Niin, Jim Gleason oli ollut hänen ja Chlóen isä. Poliisiylikonstaapeli ammatiltaan. Sitä pystyi vain kuvittelemaan, miten Fairbanksin asukkaat oliva tähän tragediaan reagoineet. Lilyhän oli jäänyt Fairbanksiin vielä pariksi vuodeksi onnettomuuden jälkeen, yrittämään puhdistamaan perheensä nimeä. Se ei ollut koskaan onnistunut. Jos hän nyt palaisi takaisin synnyinkaupunkiinsa, häntä syrjittäisiin edelleen. Monet lapsensa menettäneet vanhemmat olivat katkeria Lilylle, joka ei ollut tehnyt mitään väärää.

"Stacy, p-pikkusiskomme.." Lily puhui sitten pitkästä aikaa, mutta pala oli noussut heti kurkkuun, kun hän oli maininnut pikkusiskonsa nimen. "H-hän oli myös siinä b-bussissa.."
Tästä Alec varmasti jo tajusi sen, että Stacy oli ollut yksi niistä 24:stä kuolleesta, koska tuskin Chlóe oli menehtyneestä pikkusiskostaan juuri kenellekään puhunut. Ja näkihän sen jo Lilyn kasvoilta, että Stacy oli kuollut; Lilyn kasvot olivat jälleen vääristyneet itkuiseen irveeseen, mutta hän ei itkenyt. Ainakaan vielä.

Noin. Nyt Lily oli kertonut sen traagisimman asian menneisyydestään Alecille. Nyt Alecin pitäisi ymmärtää häntä hieman paremmin. Ehkä...

Alecin silmät suurenivat hivenen järkytyksestä, kun hän oli tajunnut asian kunnolla. Stacy, Lilyn ja Chlóen pikkusisko oli siis tavallaan kuollut heidän isänsä rattijuoppomuksen takia? Hän nimittäin tuskin oli yksi niistä turmasta selvinneistä, ainakaan päätellen Lilyn itkuisista kasvoista. Asia veti miehen taas hiljaiseksi, hän ei ollut varma, että olisiko halunut sittenkään tietää sitä asiaa.. mutta sitten hän katsahti taas vierellään olevaan vaaleaverikköön. Lily oli ollut varmasti täysin syytön asiaan ja hän oli saanut kärsiä sen takia masennuksesta jo kaksi vuotta.. Alecin täytyi saada naisen ajatukset pois traagisista tapahtumista, saada tämä olemaan oma itsensä, joka masentuneen kuoren takana piileksi.

"E-en osaa yhtään kuvitella, että miltä sinusta tällä hetkellä tuntuu.. olen pahoillani", mies lopulta avasi suunsa. Hän ei vaan osannut löytää järkevämpiä sanoja suustaan.. Eikä Alec todellakaan osannut kuvitella, että miltä tuntuisi jos hänen isänsä olisi kuollut aiheuttaen samalla miehen veljenkin kuoleman. Menettäisi samalla kertaa elämänsä tärkeimmät ihmiset. Pelkkä ajatuskin puistatti Alecia.

Ajatusmaailma siirrettiin sitten takaisin Lilyyn. Mies ymmärsi nyt toden teolla hänen arkailevaa käytöstänsä paremmin ja osaisi jatkossa ajatella kysymyksensä paremmin, ilman että neito säikähtäisi tai järkyttyisi niistä. He olivat jo askeleen lähempänä toisiaan.. niin siis ystävyyttä ajatellen.

Lilyn harmaansiniset silmät nousivat katsomaan Alecin kauniita merensinisiä silmiä, kun Alec oli esittänyt pahoittelunsa. Tähän Lily kuitenkin pudisti pienesti päätään. Ei Alecin tarvinnut anteeksi pyytää, vaan Lilyn. Lilyn pitäisi pyytää anteeksi sen takia, että oli kuormittanut Alecia omilla asioillaan. Aivan varmasti Alec tuntisi jotain murhetta ja painetta Lilyn kertomusten takia, aivan varmasti. Eikä Lily olisi halunnut aiheuttaa toiselle minkäänlaisia omantunnontuskia tai jotain sen kaltaista. Alecin pitäisi hymyillä, jotta Lilykin vielä piristyisi ja- hetkinen. Lily tosiaan halusi nähdä Alecin hymyilevän. Voi ei, tässä sitä mentiin kohti pimeyttä jälleen kerran. Jos Lily ihastuisi Aleciin vielä tämän enemmän, miehestä erossa oleminen tuntuisi kauhealta, melkeinpä kidutukselta. Lily yritti käskeä herkkäuskoista sydäntään, että tämä ihastus oli jo tarpeeksi, mutta näköjään sydän toimi täysin ominpäin.

"Kahvisi jäähtyy.." vaaleaverikkö huomautti sitten aihetta muuttaen. Ehkä he olivat tänään käyneet tarpeeksi paljon läpi Lilyn synkkää menneisyyttä. Alec varmaan ihmetteli, miten Chlóe ja Lily olivat niin erilaisia. No, vastaushan on varsin yksinkertainen; ihmiset reagoivat asioihin eri tavalla. Tosin Lily oli isänsä ja Stacyn kanssa paljon läheisemmän kuin Chlóe, niin... Niin, se siitä sitten.

Neito niiskautti jälleen hiljaisesti ja pyyhki viimeisiä kyyneleitään pois silmäkulmastaan. Sen tehtyään hän asteli hiljaisin askelin omalle tuolilleen ja istuutui siihen varovaisesti kuin peläten sen menevän rikki. Lily otti kahvikupin käsiinsä ja totesi, että kahvi oli vielä lämmintä, sillä kuppi oli lämmin. Vaaleaverikkö joi kahvinsa melkein loppuun, mutta kupin pohjalle jäi vielä tilkkanen. Lilyn silmät harhailivat välillä Alecin kasvoilla. Lilyn teki mieli puhua, kysyä Alecilta jotain tästä itsestä. Hän niin tahtoi, että he voisivat keskustella jostain iloisemmasta aiheesta kuin surullisista tapahtumista. Niistä oli kyllä puhuttu tarpeeksi tälle päivälle.
"Millainen sinun perheesi on?"
Lilyn ääni olikin yllättävän vahva ja utelias. Silmien annettiin nyt kunnolla levätä Alecin silmissä, kun neito odotti toisen vastausta. Lily tahtoi tietää, millaisesta perheestä Alec oli kotoisin ja millaiset välit miehellä oli perheeseensä.

Alec havahtui ajastustensa perukoilta takaisin maanpinnalle kuullessaan Lilyn mainitsevan jotain kahvista. Niin tosiaan, kahvi, jota mies ei ollut ehtinyt paljoa juoda oli jäähtymässä uhkaavaa vauhtia. Hän joi mukistaan ison kulauksen ja kohotti katseensa nyt vastapäätä istuvaan Lilyyn.

"Millainen sinun perheesi on?" Hän hämmästyi hieman naisen esittämästä kysymyksestä. Kiinnostiko häntä todella millaisesta perheestä Alec oli? Tai sitten hän vain yritti vaihtaa puheenaihetta muuhun hänen kuolleesta isästä ja pikkusiskostaan, mikä ei kylläkään ollut huono idea. "Öh.. no vanhempani erosivat kun olin kymmenen. Ja minulla on kaksi isoveljeä, James ja Paul. Asuimme äitimme kanssa Liverpoolissa, mutta paremmat välit minulla oli ja on isääni.. äitini mielestä muistutin kirotun paljon häntä", Alec antoi hivenen ilkikurisen virneen kohota kasvoilleen. Hänen äitinsä oli tosiaan pitänyt poikaa "vähäisimmässä" arvossa kaikista kolmesta juuri sen ominaisuuden takia..

Alec jatkoi selittämistä perheestään hivenen, mutta puheenaihe ajautui vähitellen siihenkin, että miten mies oli Lontooseen lopulta päätynyt. Tiettyjä seikkoja hän ei kuitenkaan Lilylle halunnut mainitakkaan, muunmuassa Eveliina kuului näihin. Se nainen kummitteli kuitenkin Alecin mielessä lähes kaikenaikaa, tai olihan mies erostaan päässyt yli jo aikoja sitten, mutta Lilyn astuttua kuvioihin hän palautui Alec-paran mieleen. Mies pelkäsi tunteitaan, jotka voisivat kehittyä liiankin voimakkaiksi naista kohtaan, mutta ei hän niille voinut yksinkertaisesti mitään. Tuntui kuin tunteet olisivat ottaneet vallan hänen mielessään eikä niitä pystyisi hallita millään.

Ihan huomaamattakaan oli pari tuntia kulunut kuin siivillä Lilyn seurassa. Kello läheni huimaa vauhtia turhankin iltaiselle puolelle.. ja Alecin pitäisi ehtiä käydä vielä aikaisin aamulla toimistolla ja jaksaa lounastaa sen jälkeen jonkun kuolettavan tylsän kirjailijan seurassa. "Kiitos kahvista.. ja kaikesta muustakin, mutta minun täytyisi lähteä jo kotiin päin", mies hymyili vaaleaverikölle pienesti ja nousi ylös tuoliltaan. "Voin palauttaa nämä vaatteet vaikka heti huomenna, kun pääsen lähtemään töistä."

Lily kuunteli tarkkaavaisesti, kun Alec kertoi hänelle perheestään. Miehenkin vanhemmat olivat siis eronneet. Niinhän oli Lilynkin vanhemmat, jolloin isä sitten sekosi kirjaimellisesti. Lily muisti sen ahdingon heidän perheessään, kun äiti oli muuttamassa muualle. Isä oli ollut aivan poissa tolaltaan, istunut vain lempisohvallaan ja juonut kaljan toisensa jälkeen. Ja Lily oli joutunut seuraamaan tilannetta vierestä. Se ei ollut kovin mukavaa.
Alec jatkoi sitten puhumista, mikä oli Lilystä hyvin huojentavaa. Hän pystyi vain kuuntelemaan miehen ääntä ja uppoutumaan siihen. Hänen ei tarvinnut ajatella muuta kuin Alecin sanomisia. Välillä Lilykin uskaltautui jotain sanomaan, esimerkiksi hän kertoi työpaikoistaan, joissa oli itse ollut töissä. Milloin hän oli ollut äidin pyörittämässä kahvilassa tarjoilijana, milloin hän oli opettanut balettia, milloin hän oli ollut isänsä poliisilaitoksella papereita järjestelemässä ja sen sellaista. Ei Lilyllä ollut sitä ns. oikeaa koulutusta oikein mihinkään ammattiin, koska lukion jälkeen sitä vain oltiin työskennelty. Eikä Lily pahemmin opiskelusta välittänyt, vaikkei siinä huonokaan ollut. Hän vain ei ollut löytänyt sitä oikeaa.

Aika tosiaan vierähti nopeasti ja sitten Alec jo ilmoitti olevansa lähdössä. Lily vilkaisi kelloa seinällään ja huomasi sen tulevan jo kymmenen. Oih, miten aika olikaan vierähtänyt niin nopeasti. Tämä oli harvinaista, sillä yleensä aika vierähti turhankin nopeasti vain lasten parissa balettitunneilla. Yleensä aika tuntui vain kuluvan liiankin hitaasti, mutta nyt Alecin seurassa se oli suorastaan lentänyt.
Lily nyökkäsi hajamielisesti, kun Alec sanoi voivansa palauttaa vaatteet jo huomenna. Neitokin nousi ylös ja saattoi Alecin eteiseen asti. "En usko, että Chlóe edes huomaa noiden puuttuvan", Lily totesi sitten hennolla äänellään ja sipaisi kuivuneita hiuksiaan korvansa taakse.

Harmaansiniset silmät nostettiin vielä viimeisen kerran Alecin silmiin kuin hyvästelläkseen. "Hyvää yötä ja k-kiitos kaikesta", Lily tiivisti kiitollisuutensa ja teki sitten jotain sellaista, mitä hän oli tehnyt viimeksi pari vuotta sitten Fairbanksissa asuessaan. Niin, amerikassa oltiin niin läheisiä muiden ihmisten kanssa, että tällaisten hyvästien jättö ei ollut juttu eikä mikään.
Lily antoi pehmeän ja nopean suukon Alecin poskelle ja tajusi tekonsa juuri silloin, kun tunsi huuliensa koskettavan miehen poskea. Lilyn poskille syttyi jälleen puna ja nyt hän perääntyi pari askelta taaemmas Alecista sydän korvissa jyskyttäen.
Mitä hän olikaan mennyt juuri tekemään?

Alec ei tiennyt tarkalleen, että mitä juuri äsken oli tapahtunut. Oliko Lily todella antanut hänen poskelleen suukon? Se sosiaalisia tilanteita kammoava, arka Lily? Ainakin mies pystyi tuntemaan suukon vieläkin lämpimänä ja todellisena poskellaan. Hän tuijotti hetken aikaa vaaleaverikön siniharmaita silmä hölmistyneenä, kunnes suupielet kääntyivät vienoon hymyyn. "Nuku hyvin, Lily.."

Mies loi vielä viimeisen vilkaisun naiseen, ennen kuin kääntyi etuovesta ulos, suunnaten takaisin autolleen. Sade oli mystisesti lakannut, mutta taivas oli jo värjäytynyt hivenen tummemmaksi, kesäiltaiseen sävyynsä. Alecin oli vielä pakko katsahtaa oveen, josta oli juuri äsken kävellyt ulos. Koko päivä ja sen tapahtumat tuntuivat niin epärealistiselta.. kuin pitkältä unelta, mistä ei halunnut herätä. Mies istahti jäänsinisen Fordinsa tutulle etupenkille ja työnsi avaimet virtalukkoon. Hän hieraisi poskeaan hymähtäen vielä hyväntuulisena, ennen kuin käänsi startanneen autonsa pois Lilyn ja Chlóen asunnon edestä.