Flowers are slow //sov.

Twilightyeyo
Puistossa oli melko paljon väkeä, aivan kuten kauniilla säällä kuuluikin.
Nuori mies, joka oli päättänyt kävellä puiston läpi, avasi pari ylimmäistä nappia kauluspaidastaan.
"Kuuma!" Vicky puhisi itsekseen. Ehkei pitkähihainen ollut järkevin valinta, pojalle tuli muutenkin herkästi kuuma.
Poika oli käynyt kaupassa, sillä hän tarvitsi sentään jotain syömistä. Vicky ei ollut syönyt mitään edellisenä päivänä, eikä tänäänkään ja pojan vatsa oli pitänyt konserttiaan, kunnes Vicky raahautuisi kauppaan.

Viileä nurmikko puiden varjossa houkutteli Vickya ja koska ruokakassissa ei ollut mitään nopeasti pilaantuvaa, vain leipää ja tuorekurkkua, poika soisi itselleen levähdys tauon.
Vicky suunnisti kohti lähintä puuta ja laski ruokakassinsa nurmikolle ja istui pian itsekin.
Hymy karehti pojan kasvoilla, viileä nurmikko ja varjo helpottivat.
Vicky tutki ruokakassiaan ja kukkaroaan. Vielä oli parikymppiä jäljellä.

Quirina
Will oli päättänyt lähteä kävelylle. Hänen ajatuksensa pysyivät ulkoilmassa kirkkaampina kuin sisätiloissa ja juuri nyt hänellä oli tarvetta selkeään ajatteluun. Pitkästä aikaa William oli saanut töitä, ja se tiesi pitkästä aikaa myös rahaa, mutta työ ei ollut mikään helppo. Kyseessä oli jokin naurettava fantasiaromaani, johon Will ei koskisi pitkällä tikullakaan, ellei siitä saisi rahaa. Ja onneksi sai, nimittäin tarina oli aika pitkälti typerä. Ehkä se uppoaisi teini-ikäisiin. Williamin ongelmana oli se, että hänen täytyisi keksiä käännös todella pulmalliselle ilmaisulle. Parin kilometrin laiskan tallustelun jälkeen Will uskoi keksineensä miten kääntäisi ilmaisun äidinkielelleen. Hän tulisi luultavasti käymään vielä monella kävelyllä ennen käännöstyön valmistumista, hän joutuisi luultavasti kehittämään jopa uusia sanoja, koska kaikki ranskankieliset monimutkaisuudet eivät oikein sopineet englantia puhuvan suuhun.

Will oli jo matkalla kohti kotiaan, kulkien puiston läpi. Kaunis ilma oli houkutellut puistoon paljon ihmisiä. Lennähtipä paikalle muutama varpunenkin, ilmeisesti jonkun herkkupalan toivossa. Will ei kuitenkaan kantanut leivänmuruja mukanaan, joten hänen täytyi tyytyä ohittamaan suhteellisen kesyt ja sirkuttavat varpuset. Ulkona tosiaan oli lämmin. Parin kilometrin kävelyn jälkeen jopa yleensä kylmissään olevalla Willillä oli kuuma vihreissä pellavahousuissaan, t-paidassaan ja huivissaan. Will vilkaisi nurmikolle ja huomasi siellä tutun kasvon. Naapurissa asuva Victor, muutaman vuoden Williä nuorempi mutta oikein mukava poika, istui siellä puun alla. Will heilautti kättään tervehdykseksi jo kaukaa, vaikkei tiennyt huomasiko toinen sitä. Hän lähti kuitenkin lähestymään tuota puuta ja sen alla istuskelevaa ystäväänsä. Matkalla Will päätti luopua huivistaan ja kävellessään nurmen poikki hän kiersi huivin pois kaulansa ympäriltä, sotkien vahingossa vielä hieman jo ennestään sojottavia hiuksiaan. Päästessään lähemmäs, Will avasi suunsa. "Moi. Kelpaako seura?" hän kysäisi ja vastausta odottamatta istahti maahan suunnilleen metrin päähän Victorista.

Twilightyeyo
Vicky otti leipäpussista yhden palan ja haukkasi siitä palan katsellen puistossa käveleviä ihmisiä. Kestohymy pysyi pojan naamalla ja leveni enetisestään tämän huomatessa naapurinsa kävelevän lähemmäs.
Vicky huiskautti takaisin ja katseli kun Will tuli lähemmäs ja kunnes oli aivan vieressä.
"Aina se seura kelpaa." Vicky sanoi ja naurahti. "Piti käydä kaupassa, kun ei kotona ollut ruokaa, en olis uskonu että oisin suhun törmänny." poika jatkoi, vaikkei olisikaan tarvinnut selittää mitään. Se vain kuului osana Vickyn luonteeseen.

Vicky haukkasi taas palan leivästään. Muutama utelias varpunen oli tullut lähemmäs katsomaan josko pojalta heltiäisi muutama murunen nälkää näkeville lintusille. Tottakai, eläintenystävältä muutama murunen heltiäisi.
Vicky murensi hieman leipäänsä ja heitteli sitä linnuille.
"Mites työ edistyy?" Vicky kysyi ja katsoi Williä. "Minä en kestäisi käännös hommaa edes puoltapäivää." Vicky nauroi ja heitti taas muruja linnuille. Nyt varpusia oli jo viisi.

Quirina
Will oli aina ihmetellyt naapurinsa kykyä hymyillä jatkuvasti. Will itse ei ollut mikään varsinainen ilopilleri, mutta yleensä hän ei silti tuntenut oloaan yhtä pessimistiseksi muiden seurassa, kuin mitä tunsi lähes aina Victorin seurassa. Vaikka ei Willillä ollut mitään ongelmaa Victorin iloisuuden kanssa, se oli hänestä välillä hauskaakin. "Kyllä minäkin toisinaan käyn ulkona" Will vastasi Victorin ihmettelyyn hymähtäen pienen hymyn kera.

Muutama lintu eksyi heidänkin luokseen. Nyt niillä kävi tuuri, olihan Victor juuri käynyt kaupassa. Ja näytti itsekin mutustelevan leipää, joten siitä riitti linnuillekin. "Työ sujuu ihan hyvin, sain juuri uuden käännöksen. Aika rankkaahan se toisinaan on, mutta lopulta se palkitaan" Will kertoi. "Tämä on kuulemma joku lupaava fantasiakirja, joka on kyllä aikamoista sontaa minun mielestäni" hän jatkoi tuijotellen lintuja edessään. Yksi niistä pomppi aivan Willin viereen ja käänteli päätään kuin kysyen miksei hän tarjonnut ruokaa. "Hus, mene vähän kauemmas, joku ilkimys syö sinut vielä jos olet noin utelias" Will sanoi vähän hiljaisemmalla äänellä linnulle otsa rypyssä.

Twilightyeyo
Vicky vaihtoi asentoaan ja hätisti linnut tiehensä.
"Te syötte minut vararikkoon." poika sanoi ja naurahti. Linnut lennähtivät muutaman metrin päähän ja katselivat, ilmeisesti nyrpeissään, miten Vicky tunki leipäpussin takaisin paperikassiin.
Will kertoi työstään ja Vicky kuunteli nyökyttäen päätään välillä ja naurahti loppukommentille kirjan laadusta.
"No, kaikesta ei voi tykätä." poika sanoi ja vaihtoi uudestaan asentoa, sillä jalka tuppasi puutumaan helposti. Vicky veti jalkansa koukkuun ja kiersi kätensä niiden ympäri.

"Milloinkohan viimeksi minä olisin kirjan lukenut." Vicky kysyi itseltään. Pojan luonne ei antanut Vickyn pysyä hetkeäkään aloillaan, joten pidempää romaania ei poika olisi jaksanut lukea.
Linnut olivat tulleet takaisin ja Vicky hymyili niille, mutta hätisti ne silti pois.
"Mites sinulla muuten menee?" Vicky kysyi, kun ei muutakaan keksinyt ja katsoi Williä kestohymy naamallaan.

Quirina
Will huomasi olevansa oikein iloinen siitä, että sai jutustella jonkun kanssa pitkästä aikaa ihan rauhassa. Hänellä ei ollut Lontoossa kovinkaan montaa ystävää, muutama puolituttu joita Will tervehtisi jos sattuisi joskus näkemään, mutta harvoin hän sai puhua jonkun kanssa niin, että näki toisen kasvot ja pystyi puhumaan normaaleista asioista, kuten juuri töistä. Suurin osa opiskelukavereista oli muuttanut pois Lontoosta ja lapsuuden ystävätkin olivat ripoteltuina ympäri maata. Vaikka nykyaikana ei ollut vaikeaa pitää yhteyttä kauempana eläviin ystäviin, Will arvosti kuitenkin Victorin seuraa ihmisenä, joka on konkreettisesti paikalla.
"Jalkapallo taitaa viedä kaiken aikasi" Will totesi kun Victor pohti koska oli lukenut viimeksi kirjan. Ennen kuin Will ehti ääneen miettimään sitä, koska hän oli viimeksi pelannut jalkapalloa, käänteissään nopea Victor oli jo ehtinyt tiedustelemaan seuraavan kysymyksen. "Ihan hyvin, samaa vanhaa. Pari viime viikkoa söin pelkkää makaronia, mutta nyt sain vähän ennakkoa siitä kirjasta ja luulen että pysyn hengissä vielä jonkun aikaa" Will vastasi. Hänellä ei tosiaan lähiaikoina ollut ollut kovinkaan paljoa töitä, joten ruokakin oli ollut vähissä. Johtuen ehkä siitä, että viimeisillä rahoillaan Will meni ostamaan kirpputorilta sohvan joka hänestä sopi täydellisesti olohuoneeseensa.

"Entä mitä sinulle kuuluu? Jalkapalloa vaan, vai joko olet keksinyt muutakin tekemistä elämälle?" Will kysäisi leikillinen virne kasvoillaan. Hän ei ole koskaan ymmärtänyt paljoakaan urheilusta. Nytkin hän toivoi Victorin muistavan sen, eikä alkaisi kertoa kovin pitkiä tarinoita jalkapallopeleistä, joista Will ei ollut ikinä kuullutkaan eikä edes ymmärtäisi kaikkia termejä. Will nojaili käsiinsä ja kaseli taivaalle. Muutama lokki rääkyi taivaalla.

Victor oli myös iloinen että oli joku, jolle puhua. Viime aikoina ei ollut kauheasti ollut mitään sosiaalista kanssakäymistä muualla kuin jalkapalloharjoituksissa.
”Kyllähän se futis suurimman osan ajasta vie edelleen. Ehkä voisi pikkuhiljaa alkaa miettimään haluaako sitä enää muutaman vuoden jälkeen.” Ei Vicky jalkapalloa lopettaa halunnut. Välillä vain tuntui että harjoituksia oli vähän liikaakin, eikä elämään muuta mahtunutkaan.

Toinen kertoili viime aikojen ruokalistaansa ja Vicky naurahti.
”En minäkään ole kovin monipuolista muonaa syönyt. Jotain uunissa tehtävää ja nopeaa.” Vicky sanoi ja katseli ohikulkevaa naista, jonka paidan helmassa roikkui pieni lapsi ilmapallonsa kanssa.
Vickykin halusi ilmapallon. Viimeksi poika oli sellaisen saanut, kun oli täyttänyt viisitoista vuotta.

Poika nauroi toisen kysymykselle.
”Onhan minulla toki muutakin elämää. Kuten..” Vicky mietti hetken.
”Musiikki! Soitan joskus pianoa, vaikka en kovin hyvä olekaan. Ja tykkään kokata myös ja tehdä kotitöitä.” Vicky selitti innoissaan, viimein keksittyään mitä muuta touhusi vapaa-aikanaan.

//Anteeksi kun kesti .___.//

(Juu mullakin kesti, sori... :p)

Will ojenteli nilkkojaan ja katseli kengänkärkiään kuunnellessaan Victorin vastausta. Will oli purskahtaa nauruun, kun kuuli vastauksen loppuun. "Tuletko minunkin kämppääni siivoamaan?" Will kysyi virnistellen ja muistellen tiskivuorta, vaatekasoja ja oletettavasti sängyn alla oleilevia pölypalleroita, jotka odottivat siivoajaansa. "Pianonsoitto sen sijaan kuulostaa hyvältä. Oletko soittanut kauankin?" Will kysäisi. Hän oli aina löytänyt helposti jutunjuurta musiikista, olihan musiikki sentään osa todella monen ihmisen elämää.

Will ei tuntunut millään saavan ajatuksia pois käännöstyöstään, koska pelkäsi unohtavansa miten saisi käännettyä sen pulmallisen kohdan. Hän nojautui hieman taaksepäin ja kaiveli housujensa taskuja. Hetken kuluttua hän löysi vanhan kuitin, jonka mukaan hän oli ostanut läheisestä marketista tuoremehua. Will siloitteli kuittia vähän, niin että sen kääntöpuolella voisi kirjoittaa. "Ei sinulla sattuisi olemaan kynää mukana?" Will kysyi ja toivoi sydämensä pohjasta että Victor olisi vahingossa unohtanut taskuunsa vaikka lyijykynän pätkän. Willin täytyisi saada kirjoittaa ajatuksensa paperille, voidakseen taas jatkaa keskustelua rauhassa.