Kiireessä kotiin parin kapakan kautta

[fiia ja Desmond o/ ]


Rotten oli sammunut tienpientareelle lähelle Goljats hot dog standia, jota yleensä vältti kuin ruttoa sen maahanmuuttajaomistajan takia. Hän ei tiennyt, miten oli sinne päätynyt, sillä hän oli ollut aivan rauhassa ryyppäämässä Rasheraspissa ja viimeiset muistikuvatkin olivat sieltä. Hän ei muistanut, kuinka oli oksentanut baaritiskille kumottuaan viimeisen tequilansa alas kurkusta eikä hän muistanut sitäkään, kuinka hänet oli heitetty sieltä ulos. Hän ei muistanut, että oli kirjaimellisesti törmännyt yhteen mieheen matkalla ja ollut tuon kanssa käsirysyssä, josta muistona oli aukinainen alahuuli ja kovaa vauhtia tummeneva silmäkulma. Sen hän kuitenkin muisti, että oli nähnyt baarissa hieman ikäistään vanhemman skinheadtytön ja hänen oli ollut tarkoitus mennä juttelemaan tuolle, mutta sitä, miten tilanne kehittyi, hän ei tiennyt, sillä muistikuvat loppuivat siihen.

Nyt hän kuorsasi ojan pohjalla loskassa vaatteet märkinä. Naama oli yltäpäältä veren peitossa ja myös pilottitakki ja maastohousut, joiden lahkeet oli työnnetty maiharien sisään, olivat saaneet osansa siitä. Hän näytti kamalalta. Kellokin läheni jo kahta yöllä eikä ojassa nukkuminen keskellä Lontoota kuulunut turvallisimpiin vaihtoehtoihin. Poliisi kävisi varmasti piakkoin korjaamassa hänet pois, mutta siitä nuorukainen oli autuaan tietämätön kuorsatessaan antaumuksella. Mitäköhän herra Gibson sanoisi, kun saisi jälleen hakea jälkikasvunsa kotiin putkasta? Ja Gibsonien perheen päästä puheenollen, olipa tuo yrittänyt soittaakin pojalleen useampaan otteeseen käskeäkseen alaikäisen muksunsa kotiin nukkumaan. Huoli oli kova, kun poikaa ei jälleen kerran kuulunut kotiin vaikka olihan tuolla tapana myöhästellä. Valitettavasti tuolla oli tapana myös hankkiutua ongelmiin..

(desmondin asu miinus toi lippis)

Vaalea mies lähestyi verkkaista vauhtia kävellen kohti Goljats hot dog standia. Mutta hän ei suinkaan asiakasmielellä ollut liikenteessä – ehei, Desmond ei ikimaailmassa suostuisi syömään mitään, mikä oli valmistettu siinä. Ei vaikka hän olisi kuolemaisillaan nälkään ja pulju sattuisi olemaan ainoa avoinna oleva 100 mailin säteellä. Sitä paskaa jos sattuisi murusenkin nielaisemaan, niin mahatauti ja ruokamyrkytys olisivat taatut. Tai no – mistäs Desmond sitä olisi voinut tietää, kun ei ollut mitään puljusta ostanut. Mutta muutaman kerran hän oli nähnyt törkyisiä rottia kiskan lähettyvillä. Eikä hän yhtään olisi ihmetellyt vaikka rotat olisivatkin muutamat yllätykset menneet tekemään Goljatin raaka-ainevarastoon. Jos sitä nyt voisi sillä nimekkeellä kutsua.

Desmond pysähtyi puljun kohdalla. Asiakkaita ei näyttänyt olevan, mutta toisaalta kello tulikin jo pian kaksi. Rashee Roadin pulsuista suurin osa olikin tähän aikaan joko sammuneita, tai sitten ne olivat tappelemassa keskenään jossakin muualla. Mies vilkaisi vielä kerran tien vartta, sitä kohtaa mihin oli autonsa jättänyt. Ja siinä se uskollinen Aston Martin seisoikin täysin ehjässä kunnossa – kuka tahansa muu olisi varmastikin kyseenalaistanut Desmondin mielenterveyden, kun mies uskalsi jättää moisen auton seisomaan tämän seudun tien poskeen. Mutta Desmondilla olikin omat ratkaisunsa eri asioihin. Mies asteli tiskille ja rykäisi kuuluvasti. Tiskin toisella puolella jotakin omia häärännyt oleva Goljat – mutta mitä tämä oli häärännyt, Desmond ei varmasti halunnut edes tietää siitä sen enempä – käänsi päänsä tiskin puoleen ja nyökkäsi nähdessään toisen.
”Kiitos, Goljat.” Hän totesi lyhyesti ja heitti sitten vielä tiskille setelin, ennen kuin kääntyi pois ja lähti astelemaan kohti autoa. Mies pystyi vain kuulemaan kuinka ällistyttävän nopeita askelia toinen olikaan ottanut kohti tiskiä Desmondin häipyessä ja tunkenut kahisevan taskuunsa. Desmond ei pitänyt Goljatista lainkaan, mutta olihan se pakko myöntää että sen kokoinen korsto oli melkoisen kätevä autovahti aina silloin, kun Desmondin piti näille kulmille saapua tekemään keikkaa. Goljat varmasti ihmetteli sitä, että miten satunnaisesti mies tupsahteli aina Rashee Roadille öisin ja häipyi tunniksi tai pariksi jättäen autonsa siihen, mutta tajusi kuitenkin olla kyselemättä mitään. Ja sitä Desmond arvosti. Sitä, että pidettiin huoli omista asioistansa.

Auton luokse päätyään mies oli juuri kaivamassa avaimia nahkatakkinsa taskusta, kun kuuli hiljaisuudesta jotakin epämääräistä, kuorsauksen tapausta ääntelyä. Ja se tuli vieläpä ihan vierestä, tai ei ainakaan kovin kaukaa. Silkasta uteliaisuudesta Desmond päätti kävellä auton toiselle puolelle ja vilkaista tien viereiseen olevaan ojaan.
Aluksi mies oli kuvitellut ojan pojalla makaavan möykyn olevan vain joku sammunut, vanha pulsu jolla oli muutenkin tapana viettää yönsä tuon kaltaisissa paikoissa, mutta sitten hän tajusikin toisen olevan veren peitossa. Sehän olikin joku tuskin kahdeksaatoista täyttänyt teinipoika. Sen verran inhimillisyyttä Desmondissa vielä oli jäljellä, että hän ymmärsi ettei keskenkasvuisia voinut jättää yksikseen sammumaan ojan pohjiin, ei varsinkaan tällaisella alueella. Joten – täysin vastoin periaatteitaan eli olla puuttumatta toisten asioihin – Desmond päätti tehdä jotakin hyvin radikaalia ja käveli varovaisesti sammuneen teinin viereen. Hän katsoi maassa makaavaa hetken aikaa ehkä hivenen avuttoman oloisena. Desmond ei ennen ollut pahemmin pelastellut kadun varrella makaavia pentuja, joten tilanne tuntui jotenkin.. absurdilta. Mies kyyristyi sitten hivenen toisen vierelle ja ravisteli tuota takin etumuksesta voimakkaasti. Ei kuitenkaan nyt niin voimakkaasti, että tämä olisi lyönyt päänsä maahan tai jotakin muuta vastaavaa, mutta sen verran että siitä saattoi tuurilla jopa herätäkin.
”Hei pentu – herää.”

Rotten havahtui unestaan jonkun ravistellessa häntä voimakkaasti. Hän avasi tokkuraisesti silmänsä ja katsoi hämmentyneenä ensin noin nelikymppistä miestä, joka hänet oli tullut herättämään siirtäen sitten katseensa tutkimaan ympäristöään. Kaikki näytti sumealta ja maa kieppui silmissä. Poika räpytteli silmiään ja tuijotti hetken taivasta, joka pyöri ja pyöri hänen silmissään. Hän ravisti päätään hieman ja siirsi jälleen haparoivan katseensa nahkatakkiseen mieheen.

"Mishä mhä oon?" hän kysyi ja yritti nousta ylös. Hän pääsikin istumaan, mutta kieputus silmissä vain voimistui sen seurauksena. "Mhua huimaa", hän mutisi niin, että siitä hädintuskin sai selvää ja vei kätensä pitelemään päätään, jota jomotti hieman. Hän oli nimittäin tappelun tiimellyksessä kaatunut maahan ja lyönyt sen. Kuhmu oli jo kovaa vauhtia syntymässä takaraivoon.

"Mithen mhä oon thänne jouthunu?" hän mongersi vielä hämmentyneenä ja katsoi kahtena näkyvää miestä aivan kuin tuo osaisi antaa hänelle vastauksia. Tilanne oli omituinen, mutta toki hän oli monet kerrat ollut samassa tilanteessa -erona yleensä vain se, että häntä herättelemään oli tullut poliisi eikä joku sattumanvarainen ohikulkija.

[sori, jäi vähän lyhyeks]