Some mistakes aren't that cheap

(saa liittyä seuraan ihan vapaasti, Esmen asukokonaisuus)

Esme kirosi hiljaa mielessänsä sitä, että oli jättänyt hanskansa kotiin. Vaikka mittari olikin vielä aamulla näyttänyt melkeinpä plussakeliä, niin nyt iltaan mennessä lämpötila oli tipahtanut reilusti sen turvallisen nollan alapuolelle. Upphigh Park oli saanut yllensä kauniin valkean lumipeitteen – puisto oli vieläpä kaikkein kauneimmillaan juuri tähän aikaan vuorokaudesta, kun muutamat tähdetkin olivat jo ehtineet syttyä taivaalle ja hennot puistovalot valaisivat kävelypolkua. Kylmyys ja liukas maa tosin silti tuntuivat aivan yhtä inhottavilta kuin ennenkin, ja Esme oli muutaman kerran jo onnistunut horjahtamaan kenkiensä korkojen kanssa puiston läpi kävelessään. Hänen kätensä olivat täynnä kantamuksia, eikä se tietenkään helpottanut tasapainottelua liukastellessa lainkaan. Toisessa kädessään Esme nimittäin kantoi mustaa työsalkkuansa, mikä sisälsi kasapäin nuotteja ja muuta sen kaltaista paperitavaraa, kun taas toisella kädellään nainen piteli viulusalkkuansa. Esme tunsi olevansa täysin uuvuksissa. Hän oli viettänyt koko päivänsä musiikkitalolla harjoitellen seuraavaa konserttia varten. Ja nyt hän oli matkalla soittotunnille, jota pitäisi eräälle 17-vuotiaalle nuorukaiselle.. Nainen olisi voinut ottaa loppupäivän vapaaksi ja sopia tunnin jollekkin muulle päivälle, mutta Esme opetti mielellään erityisen lahjakkaita tapauksia ja uhrasi aikaansa heille. Hänen mielestänsä maailmassa ei sen parempaa tunnetta ollutkaan kuin se, että sai nähdä jonkun ihmisen kehityksen. Esmen mieliala nousi aavistuksen verran ylöspäin ja pieni hymy oli muodostunut hänen huulillensa, kun hän muisteli omia aloitteluaikojansa.

Äkkiä brunette havahtui ajatuksistansa, kun kuuli vaimean pirinän kantautuvan takkinsa taskusta. Esme oli vaistomaisesti viemässä kättä taskuunsa, mutta muisti sitten yhden melko olennaisen seikan. Äh, hänen kätensä olivat edelleenkin täynnä kantamuksia. Ensiksi hän yriti varovaisesti ujuttaa laukkukättänsä ylemmäs ja taskun sisään, mutta tajusi jo melko nopeasti sen olevan täysin onneton yritys. Esme katseli toiveikkaana ympärilleen ja huomasi kävelypolun vierellä olevan tyhjän penkin, jonka luokse ryntäsikin oitis laskien laukkunsa ja viulukotelonsa siihen. Kun hänen kätensä sitten olivat vihdoinkin vapaat, hän otti puhelimen taskustansa ja vastasi siihen.
”Esme Fields.” ”Neiti Fields, a-anteeksi että ilmoitan asiasta vasta nyt, mutta äiti joutui puolisen tuntia sitten sairaalaan ja olen nyt täällä. En siis pääsekkään tulemaan tänään..”
Naisen ilme oli vaistomaisesti muuttunut pahoittelevaksi. Hän oli kuullut aikaisemmin oppilaaltansa tämän syöpää sairastavan äidin huonosta terveydentilasta.. Ja nyt hän oli siis joutunut sairaalaan.
”Voi Maria, ei se mitään. Soittelet sitten kun sinulle sopii ja sovitaan uusi aika. Olen pahoillani äidistäsi, mutta toivotaan että kaikki kääntyy vielä parempaan suuntaan.”

Kun Esme oli lopettanut puhelun, hän huokaisi syvään ja tunki kännykkänsä takaisin takin taskuunsa. Noh, nyt hänellä sitten olisi se loppuilta vapaana. Hän voisi ehkä mennä rentouttavaan kylpyyn päivän päätteeksi ja kokata – tais siis tilata jotakin hyvää ruokaa. Kokkauspuoli kun ei Esmeltä oikein ihan yhtä sulavasti sujunut kuin musikaaliset jutut.. Hän nappasi salkkunsa penkiltä lähtiessään ja jatkoi matkaa. Esme tunsi jotenkin mielensä perukoilla, että oli nyt unohtanut jotakin, mutta ei kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota ja väistytti sen kokonaan.
Naisen hylkäämä viulusalkku nojasi ainakin toistaiseksi vielä turvallisesti penkkiä vasten, mutta mikäli Esme ei pian tajuisi kääntyä hakemaan sitä takaisin, niin tuskinpa näkisi monien tuhansien puntien arvoista viuluansa enää koskaan.