Älä vanno mitään, helvetistä itään kuljetaan

(( Sikko & Jonah! ;> Otsikko ei kaiketi liity mitenkään tähän ideaan XD ))

Koko tämä päivä oli ollut yhtä hulinaa ja kiirettä eräässä Yellow Avenuella sijaitsevassa, varmaan kalleimmasta päästä olevassa kolmekerroksisessa vaaleassa kivitalossa. Piha oli siistitty viimeisintä pensaikkoa myöten ja sitä oli valaistu hennosti erillaisilla ulkovalaisimilla - hyvän maun mukaan tietenkin. Tien vierustalla, hivenen piilossa julkisivulta, oli pitkä jono pitopalvelun autoja, jotka kielivät joistain isommanpuoleisista juhlista. Ja niinhän se olikin, sillä eihän melkein kukaan Yellow Avenuen asukas järkestänyt ainoastaan pienimuotoisia pirskeitä. Ehei, seurapiirijuhlat ne olla piti ja sinne tilattiin pitopalvelu hoitamaan ruokapuoli, tajoilijoita tarjoilemaan vieraille syötävää sekä juotavaa ja tietenkin ennen juhlia koko talo oli siivottava lattiasta kattoon sekä piha siistittävä. Rahaa paloi, mutta tällä perheellä oli siihen varaa ja syytä. Oli nimittäin nyt kulunut tasan vuosi siitä kun perheen isä, Blaine Ramez, oli perustanut levy-yhtiönsä parin muun miehen kanssa ja se, jos mikä, oli syytä juhlinnalle. Eihän toki herra Ramez tätä kaikkea itse maksanut, vaan levy-yhtiö osallistui pitopalveluiden ja sun muiden tarpeellisten palveluiden maksamiseen. Juhlat kuitenkin pidettiin Ramezien kotona, sillä Edana Ramez piti sellaisten järjestämisestä kuin hullu puurosta.

Talo oli aikalailla täyttynyt vieraista ja kaikki olivat jotenkin yhteydessä herra Ramezin levy-yhtiöön. Oli työntekijöitä perheineen tai partnereineen, rahoittajia, asiakkaita ja tietenkin niitä yhtiön kultakimpaleita. Oli bändejä sekä yksittäisiä artisteja, jotka olivat menestyneet hyvin urallaan. Keskipisteenä kuitenkin tänään olivat ne kolme miestä, jotka olivat silloin aikoinaan olivat levy-yhtiön perustaneet. Maljapuhe oli pidetty ja nyt vieraat olivat hajaantuneet ympäri taloa, jossa tarjoilijat sinkoilivat ympäriinsä ihmispaljoudessa ja tarjoilivat juomia sekä pikkusuolasta.

18-vuotias Locke Ramez oli joutunut muutaman isänsä alaisen piirittämäksi ja joutui nyt kuuntelemaan näiden jorinoita urasta, rahasta ja naisista. Ja hän suurinpiirtein kärsi joutuessaan kuuntelemaan ja vastailemaan aina vain typerämpiin kysymyksiin.
"Joko se Locke on löytänyt itselleen sievän seurapiirineidon, jonka kanssa voisi jatkaa Ramezin hienoa sukua?" "Eihän sitä eukkoa vielä tuon ikäisenä kannata hankkia. Kannattaa keskittyä mielummin uraansa. Millaiseen yliopistoon Locke meinaa hakeutua kun saa paperit kouraan?" "Jokin sellainen, mistä pääset menestymään yhtä hyvin kuin isäsi. Oletko ajatellut perustavasi jonkun yrityksen tai ruveta sijoittamaan?" Ja blaablaablaa... Samaa jauhantaa ja samoja kysymyksiä kerta toisensa jälkeen. Eikä Locke edes tiennyt mitä tulevaisuudeltaan halusi... Tai toki hän tiesi, mutta sitä ei todellakaan hyväksyttäisi pojan lähipiirissä. Locke ei nimittäin halunnut miksikään yrittäjäksi tai samanlaiseksi bisnesmieheksi kuin hänen isänsä. Hän oli lähinnä ajatellut ryhtyvänsä vaatesuunnittelijaksi tai stailistiksi, sillä poika muutenkin oli hyvin paljon kiinnostunut muodista. Ja kaiken tämän lisäksi Locke piti miehistä ja luultavasti tulisi vielä joskus tulevaisuudessa löytämään sen unelmiensa kumppanin. Isä oli homoja aikalailla vastaan (tai ei ehkä suoranaisesti, mutta kyllä Locke tiesi miten tuo hänen homouteensa suhtautuisi), joten...
Pojalla oli tänään yllään puku, valkoinen kauluspaita sekä siinä vielä punainen kravatti. Tukka oli normaalisti hivenen pörröllään ja kenkinä olivat upouudet kalliit nahkakengät. Nyt ne Lockea ahdistellut miehet alkoivat kiistellä siitä kumpi oli tärkeämpää, raha vai rakkaus, ja nuorukainen katsoi aikansa tulleen. Hän käveli mahdollisimman huomaamattomasti pois, kadoten ihmisvilinään ja sieltä sitten terassille. Viimein hän sai haukattua raikasta ilmaa. Ei helvetti, poika sitten inhosi tällaisia kutsuja. Oli pakko päästä pois. Vaaleansiniset silmät hoksasivat oitis sen heidän pihamaalla olevan vaalean huvilan, jossa hänen olisi mahdollisuus piilotella mahdollisesti koko loppu ilta. Poika suuntasi askeleensa sen kuistille, avasi oven ja astui varovasti sisään. Valot napsautettiin päälle ja se näytti juuri sellaiselta kuin poika oli viimeksi siellä käynyt. Oli parivuode valkoisine lakanoineen, iso ja pehmeä sohva, taulutelevisio, kirjahyllyjä ja olihan tuolla huoneen perällä pieni keittiökin. Tai pikemminkin muutama tumma taso, hella ja jääkaapp sekä tietenkin ruokapöytä vastakkaisella seinällä.

Locke huokaisi erittäin raskaasti, potkaisi kengät pois jaloistaan, riisui puvuntakkinsa ja löysensi kravattiaan. Tällaiset juhlat veisivät häneltä vielä hengen jokupäivä, jos pitäisi tällainen asu vetää ylle... Avatessaan kauluspaitansa kaksi ylintä nappia, poika käveli napsauttamaan telkkarin päälle ja käveli sitten keittiöön availemaan kaappeja. Nyt hänen tekisi mieli juoda jotain alkoholipitoista... Mahtoikohan täällä edes olla. Ja kun hän avasi erään tason yläpuolella olevan kaapin, niin mitä hän siellä näkikään. Pari pulloa punaviiniä ja kokonaisen pullon Jack Danielsia. Nauru kumpusi syvältä kurkusta kun Locke nappasi pullon kaapista, otti kaapista lasin, kävellen istumaan siihen sohvalle. Toki hän tiesi, että moinen tavara menisi hänellä suhteellisen helposti päähän, mutta nyt se ei nyt haittaisi. Lasi kaadettiin melkein täyteen ja se vietiin rennosti huulille. Kyllähän juoma poltteli aluksi kurkussa, mutta kyllä se siitä vielä helpottuisi. Televisiosta tuli joku typerä englantilainen suhdedraamaohjelma, jota Locke oli oikeasti seurannut salaa ihan suhteellisen ahkerasti.

At leasttt! Hiör viir aarrr.

Mustaukkainen poika seisoi hämmentyneeä kädet taskussa suuren lukaalin edessä. Hän ei näyttänyt kovin iloiselta joskaan ei surulliseltakaan. Ruskeat silmät tuntuivat huomaavan jokaisen pienen yksityiskohdan edessään nököttävässä hienossa talossa. Iloinen raiku kantautui pihamaille juhakansan riekkuessa sisällä. Tosin huvilassa tuskin sen kummemmin riehuttiin, sillä kyseessä oli hienot seurapiirijuhlat. Itse asiassa ne olivat levy-yhtiön 1-vuotisjuhlat, joihin pojan oli pakko saapua. Hänet oli buukattu sinne, se oli merkitty kalenteriin, mikä tarkoitti sitä, että hänen oli oltava paikalla. Vaikka poika olikin riidellyt vanhempiensa kanssa, oli hänen näytettävä ystävälliseltä ja iloiselta juhlijoiden keskellä. Promottava bändiä hyvin. Toisaalta poika ei ollut niitä kaksilahkeisia, jotka näyttivät tunteensa erityisen helposti, joten jonkun ulkopuolisen miestä hän oli vain oma hieman ujohko itsensä, eikä lainkaan hämmentynyt äitinsä sanoista.

Stylisti oli pakottanut Jonahin pukemaan päälleen turkoosin kauluspaidan ja mustan rusetin, mikä ei ilostuttanut poikaa ollenkaan. Hän suorastaan vihasi paitaa, vaikka yleensä vaatetus ei olisi voinut kiinnostaa häntä tippaakaan. Haparoivin askelin Jonah kipusi portaat ylös ja asteli sisään. Hän pyyhkäisi kengät eteisen mattoon ja hymyili vieraille, jotka seurustelivat eteisen tietämillä. Muutamat alkoiviat kuiskia keskenään, jolloin Jonah poistui paikalta. Nuorukainen oli tottunut moiseen käytökseen, mutta se sai hänet silti hieman epäileväksi. Jonah etsi levy-yhtiönsä pomon käsiinsä ja mainitsi tuolle muutamasta seikasta uutta albumia koskien. Juutalainen poika jäi seisomaan herra Ramezin varjoon ja tyytyi vastailemaan lyhyesti hänelle esitettyihin kysymyksiin. Pian joku tarjoilija törkkäsi pojan käteen punaviiniä, mikä hämmensi häntä aika tavalla. Uskontonsa vuoksi Jonah ei ollut koskenut usein alkoholiin, mutta kyllä hän viiniä oli toisinaan maistellut erilaisissa tilaisuuksissa. Se oli vain sanoinkuvaamattoman pahaa. Jonah tunsi puhelimen soivan taskussaan. Hän kiitti seurasta ja katosi terassille, joka sekin oli täynnä hienostunutta juhlaväkeä. Poika kaivoi kännykän taskustaan: isä. Vaivaantuneena Jonah katseli ympärilleen ja huomasi tyhjän huvilan, jonne hän juoksi niin lujaa kuin pystyi. Oli tietystikin hyvin selvää, ettei hän halunnut muiden kuulevan heidän keskusteluaan.

”Hei”, Jonah vastasi hengästyneenä puhelimeen samalla kun hän sulki huvilan oven perässään. Hän keskittyi niin intensiivisesti puheluunsa, ettei kuullut pieniä elämisen ääniä talon sisältä. Jonah jäi oven eteen, sillä hän ei halunnut olla epäkohtelias ja rynniä toisten omalle alueelle ilman lupaa. Nuori poika painoi kaiuttimen päälle puhelimeensa ja vastasi heti isälleen: ”Ymmärrän kyllä, mutta en omista sellaisia rahoja, sanoinhan jo.
”Kyllä sinun pitäisi omia vanhempiasi auttaa.”
”Ei se kyllä ole suoranaisesti auttamista, jos kustannan teidän suurimmat toiveenne unelmatalosta ja poreammeesta.”
”Varo sanojasi poika! Pidä mielessä ketkä ovat olleet tukenasi. Et puhu minulle tuohon sävyyn.”
Jonah pysyi vaiti.
”Keskutellaan asiasta huomenna. Tiedän sinun pimittävän rahojasi, vaikka osa niistä kuuluu meille.”
Luuri lyötiin kiinni ja Jonah sulki puhelimensa huokaisten. Hän hörppäsi ensimmäistä kertaa punaviiniä ja irvisti pitkän kulauksen jälkeen. Se oli jopa pahempaa kuin hän muisti.

Jonahin huomio kiinnittyi kolinaan, joka kuului jostain syvemmältä talosta. Miksi kukaan olisi sulkeutunut yksin muiden juhlavieraiden luota? Tosin no, niin tummaverikkö olisi halunnut itsekin tehdä. Jonah oli vähän liiankin kiinnostunut siitä kuka talossa puuhaili yksin, joten hän rohkaisi itseään ottamalla uuden naukun viinistä, ja lähti astelemaan ääntä kohti.

Jonah ei olisi voinut enempää yllättyä henkilöstä, joka oli sulkenut itsensä ulos hienosta juhlahumusta.

(( Äh, vastaaminen taas VÄHÄN venähtänyt x3 ))

Locke tiesi varsin hyvin, että alkoholi ei todellakaan ollut hyväksi hänelle. Nimittäin ne laimeimmatkin juomat kilahtivat hänellä ihan suhteellisen nopeasti hattuun, jonka jälkeen hän oli melkoisessa humalassa ja saattoi tehdä jotain ihan typerää. Eikä ollut lainkaan epätavallista se laskuhumalan avautuminen ja itkeminen. Aamulla oli sitten pää kipeänä ja huono olo. Ja tämä kaikki ainoastaan muutamasta siideristä, jossa ei promilleja ollut juuri yhtään. Entäpä sitten tämä hänen hallussaan oleva Jack Daniel's, jossa noita promilleja näytti olevan mukavat 40 tilavuusprosenttia. Silti poika halusi juoda tätä, vaikka tiesi varsin hyvin, ettei hänen ehkä kannattaisi. No, onneksi kukaan ei tiennyt Locken istuskelevan täällä juomassa ja katsomassa jotain draamahömpänpömppää. Hihojen napit aukaistiin rannetta kiristämästä ja niitä käärittiin hivenen ylöspäin. No niin, nyt alkoi olo olla hivenen parempi ja Locke nojasi selkäänsä rennosti tummanruskean kangassohvan selkänojaan. Vaaleansinisillä silmillään hän tapitti televisiota ja kuvaa siitä, miten blondi nainen ja erittäin raamikas mies suutelivat sillalla kaatosateessa. Huulille pyrki ihan tahtomatta erittäin typerä hymy ja lasi vietiin uudestaan huulille. Irvistys, mutta kyllä se siitä.

Äkkiä Locke havahtui, että huvilan aukesi ja sisään astui joku ihminen. Silmät suurenivat oitis ja häneen iski pieni pakokauhu. Voi helvetti, jos se nyt oli joku äiti tai isä ja hän istui täällä saatana Jack Daniel's pullon kanssa! Ruskeatukkainen ponnahti istumaan kunnolliseen asentoon ja oli jo valmiina ryntäämään pulloineen kylpyhuoneeseen, kunnes kuuli sen ihmisen puhuvan puhelimeen, jossa oli kaiutin. Se ei ollutkaan äiti tai isä, joten Locke saattoi huokaista helpotuksesta, mutta sitten taas... Hän kuuli ihan selvästi puhetta jostain rahoista ja että tämä sisään tullut ihminen muka pimitti sellaisia. Mitä ihmettä....
Locke kurtisti kulmiaan ja vain kuunteli - mitäpä muuta hän olisikaan voinut tehdä?

Sitten kuitenkin tuli hiljaista ja joku käveli peremmälle. Locken sydän jätti kieltämättä muutaman lyönnin välistä, kun hän huomasi kuka se sieltä ovesta oli saapunut. Voi helvetti! Tietenkin. Niin helvetin mahtavaa! Locke vain tuijotti ja aukoi ääneti suutaan.
"Mmmmmm....." Locke sai päästettyä suustaan ja rykäisi. Vaaleansiniset silmät olivat suurentuneet ja puna puski poskille erittäin uhkaavasti.
"En mä salakuunnellu, en ees oikeestaan kuullut mitään. Tai kyllä mä kuulin, mut..." Äh, ryhdistäydy, äläkä käyttäydy kuin pahainen teinityttö ihastuksensa seurassa. Harmi vain, että kaikki muu tuossa oli totta, paitsi se tyttö. Voi vittu.
"M-mitä sä täällä? Eiks sun pitäis olla.... Kohottamassa ties kuinka monetta maljaa tuolla isän ja muiden kanssa?" Hyvä Locke. Puhu jotain normaalia ja pidä pää kylmänä. Et sinä kuole.

Jonahin silmät laajenivat jonkun verran. Ehkä kauhusta, ehkä hämmennyksestä.
”Öö”, hän mutisi hiljaa katsellen Lockea, joka seisoi hänkin ilmeisen hämmästyneenä Jack Daniel's-pullo kädessään. Jonah ei edes ehtinyt ajatella toisen kuulleen hänen puhelunsa, mutta tuo teki täysin selväksi, että oli salakuunnellut koko puhelun ajan. Tai miten se nyt olisi pitänyt ottaa? Itsehän Jonah oli rynnännyt piharakennukseen. Tuskin Locke olisi voinut sännätä ulos torpasta sormet korvissa, jottei olisi kuullut puhelua. Mustatukka painoi puhelimen taskuunsa ja laski katseensa maahan. Ilmeisesti ainakin yksi henkilö tiesi nyt hänen surkeista väleistä vanhempiinsa. Jonah kuitenkin elätteli toivoa siitä, että Locke olisi sen verran humalassa, ettei hän olisi löytänyt keskustelusta päätä eikä häntää. Valitettavasti puhelussa oli mainittu selkeästi vanhemmat, joten jos toinen ei ollut ihan aivoton nulikka, ymmärsi tuo mistä oli kyse – tai ainakin osan siitä. Jonah toivoi, ettei Locke ottaisi asiaa esille, sillä hän ei halunnut itse puhua siitä. Eikä hän alkaisi puhua, vaikka tuo punasteleva ja änkyttävä otus olisikin alkanut selvittää puhelun taustoja. Mustatukalla oli aina mahdollisuus juosta pää kolmantena jalkana ulos rakennuksesta muun juhlahumun joukkoon.

”Öö, en juo. Ja muut.. no, muut tekevät sen minun puolestani. Tai siis, en tiedä – ”, hän vastasi hyvin epäselkeästi ja katseli hämmentyneenä lattiaa. Huomaamattaan Jonah oli kipannut koko viinilasin alas kurkustaan. Pieni lämmin olotila kasvoi hänen sisällään. Eihän poika ollut paljoa juonut, mutta kokemattomana jo pieni määrä viiniä teki tehtävänsä. Ilmeisesti viini oli myös lämmittänyt Jonahin sanaista arkkua, sillä hän huomasi avaavan suunsa ja sanovansa:
”Tai siis minun ei pitäisi juoda – tai siis en saisi. Enkä juokaan. Tai siis en juo yleensä. En koskaan siis. Paitsi nyt vahingossa.” Tuo ihmeellinen sepostus oli varmasti pisin virke, jonka hän oli sanonut pariin viikkoon – ehkä jopa kuukauteen. Jonah hämmentyi ja hänen poskilleen kohosi pieni puna – ainakin melkein. Se johtui luultavasti viinistä.
”Ja tulin tänne koska.. puhuin puhelimessa.” Jonah sanoi kuulostaen hyvin rauhalliselta.
”Mitä sinä teet täällä?” hän kysyi, jotta olisi saanut isänsä kanssa käydyn keskustelun unohtumaan Locken mielestä. Jonah laski katseensa pojan kädessä roikkuvaan pulloon. Mustatukkainen nuorukainen ei edes muistanut, koska oli viimeksi kysynyt keneltäkään mitään.

Kaiken kaikkiaan Jonah oli kuvitellut managerinsa pojan juuri sellaiseksi tyypilliseksi rikkaaksi nuoreksi, joka viiletti ympäriinsä bilettäen ja kaataen tyttöjä sänkyynsä. Vaikka jos totta puhutaan olihan Locke hieman ujo. Ja punasteleva sekä änkyttävä. Sellaiseksi Jonah kuvitteli kultalusikka suussa syntyneiden lasten elämän. Ei huolta huomisesta ja sitä rataa. Poika itse joutui maksamaan vanhemmilleen kaiken, eikä hänelle jäänyt juuri itselleen paljoa rahaa. Jonah kuitenkin toitotti alati itselleen, että hän oli sen heille velkaa.

Se karkuun juokseminen olisi ehkä sittenkin ollut ihan fiksu juttu. Locke nimittäin punasteli, änkytti ja koko olemus suorastaan huusi 'minä olen epävarma!'. Ei hän halunnut antaa Jonahille sellaista kuvaa itsestään, vaan jonkun tosi itsevarman ja sosiaalisen ja ihanan ja... No, arvateenkin tuo jo osasi yhdistää Locken epävarman persoonallisuuden tähän tilaan, sillä olihan hän siellä isänsä työpaikallakin ollut vähän... Ujo. Ja vähän oli melko lievä ilmaisu muuten. Lockea ärsytti olla tällainen nyhverö, siinä missä useammat muut kermaperseet olivat tajuttoman itsevarmoja ja sosiaalisia. Eivät ehkä kaikki, mutta hyvin iso osa. Ei näiden tarvinnut olla epävarmoja itsestään, sillä heillä oli rahaa. Jos ei ulkonäköä tai luonnetta, niin ainakin sitä rahaa. Kahiseva korvasi nimittäin melkeinpä ihan minkä vain - ainakin hetkellisesti. Ja Locke kun ei pitänyt itseään edes järin vetoavanakaan, ei edes söpönä tai suloisena, joten... Kyllä hän oli ystäviltään ja siskoltaan saanut kuulla olevansa söpö poika, mutta hän ajatteli niiden sanovan sillä tavalla vain silkasta kohteliaisuudesta. Kyllähän Lockekin teki niin joillekin, esimerkiksi jos jollain oli hänen mielestään kamala pusero päällä, niin totta helvetissä Locke vastaisi kysyttäessä ihan sillä tavalla miten tuo halusi hänen vastaavan. Ähh, olipas hän sitten kamala ihminen...

Jonah selitteli jotain ja kippasi viinilasin sisällön alas kurkustaan. Tuo ei kuulemma juonut ja muut tekivät sen toisen puolesta, ja... Hetkinen. Juurihan tuo oli juonut kokonaisen viinilasillisen? Locke tuijotteli toista silmillään ja antoi vinon hymyn kohota suupielilleen. Hän ei kuitenkaan kommentoinut mitään siitä, että juurihan tuo oli juonut. Okei, siihen perään tuli vähän lisää selittelyä ja Locke hymyili ujosti. Ai, että toinen osasi olla suloinen höpöttäessään tuolleen. Jokin tyhmä ajatus taas sai aikaan muljahduksen Locken vatsanpohjassa ja hän huokaisi. Jonah kysyi, että mitä hän täällä teki ja ruskeatukkainen nojasi jälleen selkäänsä siihen selkänojaan.

"Nooh, jos mä suoraan sanon, niin tulin pakoon. Ei mua ole oikein koskaan kiinnostanut nää isot ökyjuhlat, joihin tulee porukkaa vaikka kuinka ja suurin osa sellaisia vaikutusvaltaisia tai julkimoita ja niin edelleen", Locke sanoi asettaen pullon takaisin pöydälle ja joi taas kulauksen lasistaan, joka irroitti yskäisyn. Voi helvetti. Ehkä Locken pitäisi vaan pysyä sillä limulinjalla, sillä ne nyt eivät ainakaan poltelleet kurkkuun reikää.
"Tai kyllä isot juhlat on kivoja, mutta mä en tykkää kun... Ihmiset tulee ahdistelee kysymyksillä, että mitä mä meinaan tehdä koulun jälkeen ja silleen", Locke kertoi ja räpläsi hermostuneensa kauluspaitansa hihaa. "Siksi mä tulin tänne." Ja sitähän Jonah ei varmaan vielä tiennyt?
"Eli tuu toki peremmälle tai jotain. Haluutko sä jotain... Juotavaa?"

”Taidan tietää miltä sinusta tuntuu”, Jonah sanoi miltei hymyillen. Kurkusta alas kulautettu viini suorastaan kupli pojan sisällä ja valoi häneen jonkinlaista rohkeutta – tai pikemminkin sosiaalisuutta. Ei Jonahia miksikään jänishousuksi voinut kutstua – hän ei vain osannut olla muiden seurassa oma itsensä. Itse asiassa tummaverikkö ei tainnut itsekään oikein tietää kuka hän oikeastaan oli. Ei hän ollut koskaan ehtinyt liiemmin tutustua itseensä. Lapsena Jonah oli jäänyt täysin sisarustensa varjoon ja kuuluisaksi tultuaan hän pysyi muun bändin varjossa. Päivät pitkät hän teki töitä ja yöt nukkui. Ei nuorukainen kuitenkaan koskaan valittanut, vaikkei hänen elämänsä mitenkään erityisen jännittävää ollut.
”Isäsi on niin arvostettu, että luulisi sinunkin nauttivan huomiosta. Tai siis ihmisten seurasta.” Jonah sanoi ja hämmentyi taas kuin tyhjältä taivaalta pudonneesta sosiaalisuudestaan. Ei hän yleensä jutellut näin kenenkään kanssa. Tietysti työkuviot ovat asia erikseen, mutta noin muuten. Joka tapauksessa Jonah oli hieman yllättynyt siitä, ettei Locke ollut erityisen kiinnostunut juhlahumusta.

Jonah katsoi hieman empien Lockea, joka kutsui hänet hyvin suoraan sisälle. Voisiko hän eristäytyä muusta juhlaväestä ja jättää jutustelun ja uuden albumin mainostamisen bänditovereilleen? Jostain syystä nuorukaista ei edes hirveästi kiinnostanut moinen seikka, mikä sekin saattoi olla viinin syytä. Hän nyökkäsi pienesti ja asteli kunnolla huvilaan sisälle. Jonah laski viinilasin pöydän päälle ja istahti sohvalle.
”En tiedä. Varmaan.” hän vastasi hieman epäröiden Locken kysymykseen. Ei Jonah olisi saanut juoda, ei missään nimessä. Jokin pieni kapinoiva linnunpoikanen kuitenkin pyristeli hänen sisällään siihen malliin, ettei hän tiennyt mitä tehdä. Todennäköisesti jos Locke olisi sattunut tuomaan hänelle lasillisen jotain alkoholia sisältävää taikalientä Jonahin nenän eteen, olisi hän kaatanut sen kurkustaan alas ilman suurempia tunnontuskia.
”En ole koskaan oikein juonut, enkä saisi juoda”, mustatukka toisti ja katseli ympärilleen.
”Taisin kyllä sanoa sen jo”, Jonah naurahti ja yllättyi omasta naurunpyrähdyksestään. Osasiko hän oikeasti naurahtaa kunnolla ilman ulkoapäin tulevaa pakkoa? Täysin vapaasto ja omaehtoisesti? Ilmeisesti kyllä.

”Sinä taidat juoda vähän useamminkin?” Jonah kysyi ja katsoi Locken kädessä lymyilevää viskipulloa.