Just let me be

((Vaatetusta - Kitty paikalle!)) :)

Harriet tunsi olevansa vähintäänkin hermostunut. Mitä hän oli mennyt lupaamaan? Äiti oli muutamaa päivää aiemmin sanonut sisarensa käyneen - tarkalleen ottaen siis Harrietin äidin. Ja mitä hänen oma äitinsäkin oli luvannut? Että Harriet suostuisi kahville Kittyn kanssa! Kai se oli lojaaliutta äitiä - Margaretia - kohtaan, ettei Harriet ollut hennonnut kieltäytyäkään. Tässä hän nyt sitten oli, valikoimassa itselleen jonkinlaista järkevää päällepantavaa. Harriet ei oikeastaan edes ymmärtänyt, miksi hän stressasi jo pelkkää pukeutumista niin paljon - herranjestas, sehän oli vain Kitty. Nainen, jolle Harriet vieläkin kantoi kaunaa yli kahden vuosikymmenen takaisista tapahtumista. Harrietin silmissä hänen äitinsä oli joka tapauksessa hylännyt hänet sisarelleen, eikä Harriet yksinkertaisesti osannut antaa anteeksi. Omaa, haurasta olemusta rikkoi kuitenkin viimeaikaisimpien tapahtumien kirjo - Harriet oli eronnut pitkäaikaisesta poikaystävästään Kieranista, ja millä tavalla! Sattumalta pubissa istuskellessaan Kieranin siskon ja tämän ystävän kanssa hän oli kuullut Kieranin puolestaan rehvastelevan omalle ystävälleen siitä, kuinka oli kaatanut sisarensa parhaan ystävän sänkyynsä. Juuri sen samaisen, joka istui samassa pöydässä Harrietia vastapäätä.

Ja mitä sitten oli tapahtunut? Jotakin odottamatonta. Kieranin paras ystävä oli lähtenyt pubista rynnänneen Harrietin perään ja kai helpotuksesta tai mistä tahansa, Harriet oli suudellut Rockya. Niin hullunkurista, kuin se olikin, oli Harriet huomannut tunteudensa miestä kohtaan olevan vahvempia, kuin hän olisi uskonutkaan aiemmin. Rocky sai herätettyä hänessä jotakin - ehkä jonkin aikaa kadoksissa olleen luottamuksen koko mieskuntaan. Hetkinen? Harriet puisteli päätään - hänen ajatuksensa laukkasivat jo aivan vääriä ratoja. Hänenhän piti valita itselleen vaatteita, ei kerrata muutaman viime kuukauden takaisia tapahtumia päänsä sisällä. Silti jossakin virisi pieni toivon kipinä - vaikka tapaaminen Kittyn kanssa ehkä menisikin penkin alle tai olisi Harrietista vähintäänkin ahdistava, ehkä hän voisi poiketa tänään Rockyn luona. Ehkä.

Lopulta Harriet sai puettua päälleen mielestään ainakin siedettävän oloiset vaatteet.
"Mä lähden nyt - wish me luck!" Harriet huusi olohuoneeseen vetäessään kenkiä jalkaansa.
Kieltämättä häntä jopa pelotti. Hän oli viimeksi nähnyt Kittyn aikoja sitten - silloin, kun kaikki Kieranin kanssa oli ollut hyvin ja Kitty oli onnistunut murtamaan jalkansa - mikäli Harriet vain muisti oikein. Vielä viimeiset huiskautukset vanhemmille, ennen kuin Harriet katosi ulos ovesta ja autoon. Hän oli sopinut tapaavansa Kittyn Loveressa - siellä oli yksi mukava, pienehkö kahvila, joka oli kuitenkin sopivan intiimi paikka tapaamiselle. Loveressa ei liikuskellut kovinkaan paljon Harrietin tuttuja, eikä hän halunnut ottaa sitä riskiä, että kukaan alkaisi tonkia hänen yksityiselämäänsä. Niin työkaverit, kaverit kuin ketkään muutkaan. Harriet pysäköi autonsa parkkihalliin ja meni ylös kauppakeskukseen parkkihallista lähteneellä hissillä. Koko pienen matkan ajan hän tunsi mahassaan kuplivan jännityksen. Toisaalta hän odotti jopa innokkaanakin Kittyn tapaamista, mutta jokin pieni ääni pään sisällä käski olla pessimistinen. Tämä ei voinut olla hyvä asia, eihän Kitty ollut tähänkään mennessä kuulunut Harrietin elämään. Ristiriitaisin ajatuksin Harriet istuutui kahvilan pöytään tilattuaan itselleen ensin cappuccinon - hän oli hieman etuajassa, joten eiköhän Kittykin kohta ilmestyisi.

[Hier bins ich und Katherine(:]

Katherine sekoitteli aamukahviaan jo toista tuntia. Hän oli saanut avatauksi sanomalehden ja vilkaissut lehden sumeaa etusivua. Tai ei se oikeastaan sumea ollut, Kitty vain ei erottanut siitä kunnolla sanoja, sillä hänen sydämensä hakkasi hulluna rintaa vasten. Tämä oli kolmas kerta, kun hän tulisi tapaamaan Harrietin. Hänen tyttärensä. Viime kerralla hän oli loukannut jalkansa pahasti, nyt hän oli lopultakin saanut keppinsä heitettyä nurkkaan ja pystyi kävelemään.
Kitty vilkaisi ulos ikkunasta, ja näki miten päivä oli kauniin aurinkoinen ja keväinen. Ulkoilma tunki tiensä pienestä ikkunarakosesta ja kierähti Kittyn punaisissa, sekaisissa hiuksissa.
Apaattisenoloisesti Kitty nousi ja sulki ikkunan. Sitten hän kaatoi kahvinsa lavuaarista alas ja lähti makuuhuoneeseen etsimään päällepantavaa. Hän valitsi punaisen, korkeakauluksisen villapuseron ja mustat siistit housut. Hiuksensa hän kiepautti nopealle nutturalle ja ripusti korviinsa korvakorut. Vaikka hän tiesi, että ulkonäöllä nyt tuskin oli suurtakaan vaikutusta pienessä kuppilassa, hän halusi näyttää nuorekkaalta ja hyvältä. Ja jos hän halusi todistaa, ettei enää ollut se holtiton merimiehen sekopäinen ja omituinen juoppovaimo, hän ei saanut tavata tytärtään verkkareissa ja hiukset sekaisin.

Kitty tarkisti vielä, että vähäiset rypyt olivat piiloutuneet kevyen meikkivoidekerroksen alle ja että hiuksista ei törröttänyt yhtään sojottavaa, "kampauksen pilaavaa" töyhtöä.
Kitty nappasi mustan käsilaukkunsa ja lähti matkaan. Lovereen ei ollut kovinkaan pitkä matka, mutta Kitty todellakin mateli sen. Ehkä hän alitajuntaisesti oli vielä enemmän kauhuissaan, ett pysähtyi tuijottelemaan jokaista rumaakin kukkaistutusta ja piipahti jokaisessa kaupassa mikä näytti vähääkään kiinnostavalta.
Kun Kitty vilkaisi kelloa, hän huomasi olevansa jo useamman minuutin myöhässä. Hän otti itseään niskasta kiinni, ja lähti puskemaan tuulta vasten. Kuitenkin hän eteni kaikista ruuhkaisimpia teitä pitkin, vaikka sivukujia pitkin kiertelemällä olisi säästänyt aikaa rutosti.

Lopulta hän saapui pienen suloisen kahvilan eteen. Hän astui sisään ja vilkaisi ympärilleen, kunnes erotti Harrietin hiukset. Hän istui selkä ovelle päin eikä täten huomannut saapunutta äitiään. Kitty tilasi itselleen tavallisen kahvin, mustana ja ilman sokeria. Merillä ei aikoinaan ollut sellaisia luksuksia tarjolla, joten hän oli tottunut juomaan kahvinsa "raakana."
Kittyn sydän pamppaili hurjasti, kun hän käveli Harrietin pöydän luokse. Kitty odotti, että sai katsekontaktin ja pakotti silmilleen väkinäisen hymyn.
"Hei, Harriet. Mukavaa, että pääsit tulemaan." Kitty oli harjoitellut jo hieman etukäteen, mitä aikoisi sanoa. Etenkin jos tulisi hiljainen hetki, Kittyllä oli pari kysymystä kysyttävänä.
Katherine tarttui tuolinselkämykseen ja istuutui Harrietia vastapäätä.
"En tainnut kiittää sinua silloin, kun liukastuin talvella. Joten kiitän sinua, tässä ja nyt. Olet etevä hoitaja. Olen..." hän veti henkeä. "Olen sinusta ylpeä. Sinusta on kasvanut hieno nainen. Kuten siskoni. Hän on kasvattanut sinut hyvin. Hän olikin aina se äitityyppiä oleva, minä olin villi ja vapaa." Kitty tajusi, että oli jäänyt liian pitkäksi aikaa lörpöttelemään. Hän oli jäänyt tuijottamaan pöydänkulmaa ja kohotti vikkelästi katseensa.
"Kerro toki, mitä sinulle kuuluu", Kitty sanoi ja hörppäsi kahvia varoen. Se oli turhankin kuumaa.

Harriet ehti istua paikoillaan pidemmänkin tovin - hän oli puhallellut viilentävää ilmaa cappuccinoon jo useamman kerran ja ehtinyt vilkuilla toiveikkaana ympärilleenkin, kun Kittyä ei näkynyt. Harriet oli säästellyt kahviaan sitä varten, että voisi tarvittaessa turvautua siihen kiusallisten hiljaisten hetkien aikana, mutta nyt Kittyä ei edes näkynyt. Se jos mikä oli Harrietille helpotus - jos Kitty ei ilmaantuisikaan paikalle heidän sopimasta ajastaan huolimatta, olisi Harrietilla täysi syy näyttää Kittylle inhoavansa tätä. Se jos mikä sai Harrietin mielen piristyään entisestään - hänellä olisi kunnon syy, ei pelkkiä verukkeita. Leveän hymyn kera Harriet katsahti jälleen ympärilleen, mutta vain joutuakseen pettymään. Siitä hahmosta ei voinut erehtyä - se oli Kitty. Vaikka Harriet ei ollut nähnyt naista kuin muutaman kerran, hän tunnisti kyllä biologisen äitinsä. Harriet huokasi hieman pettyneenä - hänen hyvä tekosyynsä äitinsä inhoamiselle oli murentunut muutamassa sekunissa. Onneksi hän ei kuitenkaan ollut juonut vielä kahviaan, hän voisi aina uppoutua cappuccinoonsa niin halutessaan. Kun Kitty kävi tilaamassa itselleen kahvia, pysytteli Harriet mahdollisimman tukevasti selkä äitiinsä päin. Hänhän ei tervehtisi ja tunnistaisi, ennen kuin oli pakko. Ehkä äärimmäisen lapsellista, kyllä - mutta toisaalta, mitä muutakaan tässä voisi olettaa?

Kuullessaan melkoisesti omaa ääntään muistuttavan äänen Harriet nosti laiskasti katseensa cappuccinostaan eteensä. Oliko hänen pakko? Toisaalta, itsehän hän oli tähän leikkiin suostunut. Sama, väkinäisesti vedetty hymy levisi Harrietinkin kasvoille, tosin vielä Kittynkin omaa väkinäisempänä.
"Hei vaan", hän sanoi hiljaa, jatkaen cappuccinonsa sekoittelua.
Hän kuunteli hiljaa Kittyn sanoja, jaksamatta oikeastaan nähdä vaivaa vastaamiseen. Niinpä Harriet vain hymähti, ehkä hieman ivallisenkin kuuloisena. Sitä hän ei kuitenkaan tavoitellut äännähdyksellään, lähinnä hän vain halusi osoittaa olevansa mukana keskustelussa, edes jollakin tasolla. Harriet tunsi rentoutuneensa edes jonkin verran, mutta toisaalta - tilanne oli siitäkin huolimatta epämukava. Välttääkseen puhumista vielä pidemmän aikaa Harriet otti hieman cappuccinoa - se oli oikeastaan jo lähes kylmää, mutta sitä pientä tosiasiaa hän ei missään nimessä tulisi mainitsemaan Kittylle. Mitä tahansa ikävien tilanteiden välttämiseksi, vaikka sitten kylmää kahvia. Kitty oli esittänyt hänelle kysymyksen kuulumisista, mutta Harriet ei vain millään olisi halunnut vastata. Ei olisi viitsinyt, tai jaksanut. Mutta itsehän hän oli ajanut itsensä juuri tähän soppaan, pakkohan hänen oli. Harriet huokasi syvään ja nosti katseensa cappuccinosta takaisin Kittyyn. Hymy oli puolittainen ja osittain huulet olivat mutrullaan. Mitä hän voisi sanoa?

"Ei mulle oikeastaan kuulu mitään - erikoista", Harriet sanoi lopulta.
Hän vilkaisi Kittyyn, huokasi uudelleen. Kai hänen oli luovutettava. Ehkä hänen todella piti antaa Kittylle edes jonkinlainen mahdollisuus.
"Ja ei se mitään, ole hyvä vaan. Sitä toi ammatillinen koulutus teettää", Harriet sanoi hymähtäen pienesti.
"Jos sä todella haluat tietää, mitä mulle kuuluu - niin... Niin. Mä kuulin baarissa, miten Kieran kehui pettäneensä mua sen siskonsa parhaan kaverin kanssa ja sen jälkeen menin ja ihastuin puolestaan Kieranin parhaaseen kaveriin. Sillä seurauksella, että tää Rocky ja Kieran ei ole enää missään väleissä keskenään. All my fault. Mutta muuten menee kyllä ihan hyvin", Harriet sanoi pieni sarkastinen pilkahdus äänessään.
Olihan se niinkin - Kieran ja Rocky eivät olleet keskenään missään väleissä enää. Se tosin saattoi johtua siitä pienestä tosiasiasta, että Kieran oli yllättänyt Harrietin ja Rockyn omasta asunnostaan, mutta itsehän Kieran suorastaan oli kerjännyt jotakin sen tapaista.
"Mutta kai sulle kuuluu sentään vähän parempaa? Ainakin oot saanu kepit pois", Harriet sanoi lähes ystävällisen kuuloisena.