Pick me up

Theodore ei tarkalleen tiennyt, missä vaiheessa oli muuttunut onnellisesta, huolettomasta teinipojasta nuoreksi aikuiseksi, jonka harteille sysättiin aina vain enemmän ja joka sokeana kulki muiden perässä ongelmista ongelmiin, kuvitteli osaavansa käsitellä vaikeita asioita, Eliahia etunenässä, oikein, vaikka tosiasiassa vain lakaisi ne kaikki sängyn alle piiloon. Poissa silmistä, poissa mielestä.
Muutama vuosi sitten poika ei olisi koskaan kuvitellut löytävänsä itseään mielisairaalan seinien sisältä, eikä sen puoleen sen pihaltakaan. Toisaalta hän ei myöskään ollut koskaan kuvitellut päätyvänsä rakastumaan toiseen poikaan, tai oikeammin ehkä mieheen, eiväthän he enää olleet teinejä. Missään ei ollut kyse enää viattomasta rajojen kokeilusta, kaikki oli totista totta. Enää ei saanut sekoilla, ei tehdä typeryksiiä ilman ainuttakaan seurausta. Theo oli muuttunut. Paljon. Pitkään hän oli elänyt elämänsä miettimättä mitään, ei uhrannut elämälleen ainuttakaan ajatusta edes siinä vaiheessa, kun makasi pehmustetussa huoneessa tajuamattaan ympäröivästä maailmasta mitään. Oli melkein ironista, että nyt hän istui sen samaisen mielisairaalan pihalla, ja vihdoinkin mietti asioita. Mietti niin paljon, ettei ollut liikahtanutkaan paikaltaan viimeiseen tuntiin. Tai pariin. Ehkä hän oli seissyt siinä vuorokaudenkin? Ei hän tiennyt enää.

Eliah oli kaikkien ongelmien ydin. Oli aina ollut ja tulisi todennäköisesti aina olemaan, mutta toisaalta tuo oli myös avain ongelmien selvittämiseen. Verkko, joka piti kaikki pienet palaset tiukasti kasassa. Theo oli aina voinut laskea toisen varaan, luottaa siihen, että tuo tiesi mihin vetää rajan, kertoisi milloin lopettaa ja mitä tehdä, miten hoitaa mikäkin tilanne. Myönnettäköön, että Eliah oli se syy, miksi Theodore oli ajautunut huumekoukkuun ja seonnut. Tuo oli myös lähtemisellään pakottanut uudistamaan koko elämän, ja oli kehdannut vielä tulla takaisinkin. Kaikki oli palannut samanlaiseksi kuin ennenkin, Theo teki ja Eliah kielsi, mutta sitten yhtäkkiä kaikki kääntyi päälaelleen. Ihan kuin muutoksen kestämisessä ei olisi ollut tarpeeksi muutenkin. Eliah oli romahtanut. Theodoren oli pakko kestää, pitää kasassa molemmat. Eikä kukaan ollut pitämässä häntä kasassa. Niimpä hän seisoi mielisairaalan pihalla. Kaatosateessa. Ihan kuin draamaelokuvan nyyhkykohtauksessa. Ongelma oltiin koitettu lakaista piiloon jälleen, mutta se ei ollut onnistunut. Ajatuskin siitä, että Eliah oli koittanut näännyttää itsensä hengiltä sai voimaan pahoin. Theodore ei vain ollut voinut antaa. Ei vaikka oli kuinka yrittänyt.

Theo oli käyttänyt viisaasti sen ajan jonka Eliah oli ollut suljettuna klinikalle. Hän oli juonut, juonut vähän lisää, hypellyt parissa eri sängyssä, juonut, jättänyt sarahin, juonut ja juonut. Ja nyt hän oli selvä. Ikävä kyllä. Monta viikkoa kestänyt juomaputki, ahdistus ja huonosti nukutut yöt näkyivät kasvoilta, oikein huusivat huomiota. Vaaleat hiukset olivat läpimärät, valkoinen t-paita ja tummansiniset farkut liimaantuneet nekin ihoa vasten. Tennarit oikein lätisivät vedestä. Mustasta kangastakista ei ollut lämmittämään, sekin muistutti enemmän märkää riepua.
Kun poika oli vielä hetken pällistellyt paikallaan sai hän vihdoin aikaiseksi raahauduttua valkoiseen aulaan. Kuin sumussa seurattiin jotain hoitajaa johonkin huoneeseen, tultiin istutetuksi pöydän ääreen. Sillä hetkellä Theo halusi kuolla. Teki mieli kääntyä ympäri ja juosta ulos. Helvetin lujaa.

Pakovietti yltyi niin kovaksi, että poika oikeasti ponnahti paikaltaan ja suuntasi ovelle, ennen kun Eliah edes saapui huoneeseen. Pelkkä ajatus toisesta oli liian ahdistava, tuon oikeasti näkeminen tuntui järjettömältä. Se oli liian vaikeaa. Miksi turhaan kiduttaa itseään? Pienessä mielessä vaikeat asiat paisuivat suhteettomiin mittoihin. Theo näki sielunsa silmin toisen luurankomaisen olemuksen, surullisen katseen, saattoi kuvitella syyttävät sanat ja torjunna. Mielessä oli myös harhakuva siitä, että saisi vain katsoa, ei koskea. Että toinen voisi hajota pienimmästäkin pahasta sanasta tai ilkeästä katseesta, murtuisi siinä aivan silmien edessä.. Hän olisi paennut suin päin paikalta, vailla hetkeäkään katumusta, ainoana tarkoituksena juosta pakoon ja leikkiä, ettei mitään ollut tapahtunut, mutta ei ehtinyt. Hymyilevä hoitaja otti kiinni olkapäästä ja hymyillen kertoi, että Eliah oli juuri tullut. Blondin ei auttanut kun kääntyä ympäri ja palata istumaan sen kirotun pöydän ääreen. Liikeet olivat väkinäisiä, katse pidettiin tiukasti lattialla. Pokerinaamaa ei saatu kasvoille asti, vaikka kuinka yritettiin.

Hetken Theodore vain istui siinä mitään sanomatta. Jos Eliah olikin yllättynyt, oli Theo yksinkertaisesti kauhuissaan. Hän tunsi syyllisyyttä. Ei sellaista syyllisyyttä, joka aina välillä sai omantunnon soimaamaan, ei. Se oli sellaista syyllisyyttä, joka koko ajan vaani mielen perukoilla, sai voimaan fyysisestikin pahoin. Teki mieli oksentaa, pyytää miljoonaan kertaan anteeksi, pakottaa joku muu syntipukiksi.. Poika nosti pitkän tovin jälkeen katseensa sylistään, katsoi Eliahia pitkään ja hartaasti. Theo ei vieläkään tiennyt, miten oli voinut olla huomaamatta toisen laitumisen. Hän oli ollut idiootti. Mallinalku näytti paremmalta nyt, kun silloin, kun tuo oltiin pakotettu sairaalaan, vaan silti tuo oli laiha. Aivan liian laiha. Theon olisi pitänyt huomata, muttei hän ollut huomannut. Ei tietenkään. Eliahin kuului huomata Theodoren ongelmat ja puuttua niihin, ei toisin päin.
Hetken poika oli kärsinyt huonoa omaatuntoa siitä, että oli ollut osallinen Eliahin sulkemisessa klinikalle. Joka päivä päätös oli kuitenkin tuntunut muiden puheiden ja lohdutusten varjossa paremmalta, kunnes viimein tänä päivänä hän olisi halunnut korjata toisen mukaansa, sulkea syliinsä eikä enää koskaan päästää pois. Hän olisi voinut pakottaa toisen syömään, huolehtia paranemisesta, mutta hän oli pelännyt, raukkamaisesti jättänyt tehtävän muiden kontolle. Theon olisi pitänyt olla vahvempi. Hänen olisi pitänyt pitää toisesta huolta, suojella kylmältä maailmalta. Hän ei olisi koskaan saanut päästää noita helvetin demoneja asettumaan toisen mieleen.

Eliahin vastaanotto oli parempi kun Theodore oli odottanut, vaikkei sitä siltikään voinut kovin innostuneeksi väittää. Poika nosti katseensa toisen kehosta tuon kasvoihin, pakotti kasvoilleen väkinäisen hymyn. Se oli säälittävä omastakin mielestä.
"Mun piti tulla aikasemmin, mut mä..", poika aloitti, koitti puolustella itseään viinanpolttamalla äänellä, mutta hiljeni nopeasti. Miksi hän puolusti itseään? Ei siihen ollut mitään tarvetta. Ei hän ollut velvollinen huolehtimaan toisesta. Ei tosiaan. Pakokauhu paistoi silmistä, jotka epätoivoisesti haroivat lattiaa, seiniä ja kattoa, paikansivat muutamaan otteeseen ovenkin ja viipyivät siinä aavistuksen liian pitkään. Märkiä hiuksia harottiin silmiltä, nyplättiin paidan helmaa.
"Voi vittu. Anteeks. Mä lähen nyt" poika nousi taas paikaltaan, melkein tärisi jännityksestä. Hän ei oikeastaan osannut nimetä sitä, mikä teki tilanteesta niin ahdistavan, mutta juuri nyt syytti siitä Eliahia. Kaikki oli tuon typerän mallinalun syytä joka oli päättänyt laihduttaa itsensä hengiltä. Theo oli tehnyt oikein. Ja silti häntä kadutti. Kadutti niin helvetisti, että hän halusi kadota paikalta ja esittää, ettei hänellä ollut ollut osaa eikä arpaa päätökseen.

Ahdistus muuttui nopeasti puhtaaksi vihaksi. Theo tunsi pakottavaa tarvetta rynnätä pöydän toiselle puolelle iskemään nyrkki toisen suuhun, hiljentää vastalauseet heti alkuunsa. Ei hän halunnut kuulla ainuttakaan totuutta tai valhetta - oikeastaan hän olisi alitajuisesti vain halunnut vuodattaa toiselle kaikki huolensa, saada myötätuntoa ja lohdutusta ja lähteä tyytyväisenä kotiin. Eliah ei turhaan säästellyt sanojaan, se moitti ensin Sarahista myrkylliseen sävyyn ja alkoi sitten huutaa, väitti, että Theo oli tullut vain pilatakseen Eliahin elämän taas kerran. Miten toinen edes kehtasi puhua hänelle näin! Eliah oli se, joka oli kadonnut ja palannut, pilannut kertalaakilla molempien elämän. Turha siitä oli Theoa syyttää.
"Helvetin paskapää! Miten sä kehtaat sanoa mulle noi", Theodore sähähti myrkylliseen sävyyn, kääntyi kintereillään ja otti pari uhkaavaa askelta toista kohti. Kädet puristettiin nyrkkiin, hetken purtiin alahuulta, jotta loputkin mielessä pyörivät solvaukset pysyisivät sisällä. Hermot olivat riekaleina, tunteet pinnassa niin, ettei niiden valjastamiseen vaadittu suurtakaan ärsykettä.
"Sä oot se joka jätti mut yksin. Sä häivyit, Eliah, sä! Kun sä sit suvaitsit palata takas, kuvittelit, et mä vaan nielen kaiken sun paskan ja otan sut avosylin takas", oli blondin vuoro ladella faktoja, "mun elämä oli hetken täydelline, ja sit sä tulit ja pilasit sen. Mä en oo tehny yhtään mitään väärää. Mä otin sut takas ihan just niin kun sä oletit, vaikka mä olisin voinu vaan haistattaa vitut. Kuka tahansa muu olis. Ja näi sä kiität, että mä jätin kaiken vaan sen takia, että sä kaipasit seuraa."

Blondi ei huutanut, ei lyönyt. Hän oli melkein ylpeä itsestään, kun sai hermonsa pidettyä kurissa. Myönnettäköön, että hän saattoi olla hivenen asiaton. Theo ei ollut koskaan ymmärtänyt anoreksiaa. Miksi kukaan muka haluaisi näännyttää itsensä hengiltä jos ei kostaakseen ja saadakseen huomiota? Ei siinä ollut mitään järkeä. Se oli vain typerää. Idioottimaista. Raukkamaista. Poika ymmärsi huumeet, viinan, irtosuhteet.. Syömishäiriöitä hän ei tajunnut. Ei ainakaan, kun ne oli tarkoitettu naisille. Eliah ei ei ollut nainen, eikä idioottikaan - tai ainakaan ei koskaan aiemmin ollut ollut - mutta silti se oli päättänyt vain yksinkertaisesti lopettaa syömisen. Mikä oli sen typerämpää?
"Mä jätin Sarahin. Jos sä olisit pysyny poissa, mä olisin nyt onnelliesti naimisissa" Theodore päätti puheenvuoronsa, ja samassa katui kaikkea sanomaansa, kun tajusi kyyneleet toisen silmissä. Theo ei kysynyt lupaa, kun veti toisen syliinsä. Jälleen kerran hän joutui todistamaan, kuinka laiha tuo oli.

Poika ei olisi päästänyt irti, vaikka toinen olisi lyönyt ja kiljunut. Kädet kierrettiin tiukasti toisen ympärille, toinen alaselälle ja toinen tuon takaraivolle. Selkäranka tuntui hupparinkin läpi, samoin kylkiluut, lapaluut ja lantioluut. Inhotti, mutta silti otetta ei irroitettu. Milloin Theosta oli tullut vahvempi osapuoli? Niin henkisesti kuin fyysisestikin. Hän oli ihan liian heikko ollakseen vahvempi osapuoli.

Theo oli henkisesti tunteiden ristitulessa. Hän halusi lyödä Eliahilta hampaat sisään, haukkua tuon pystyyn ja häipyä paikalta ovet paukkuen, jättää toinen pehmustettuun huoneeseen näivettymään. Sitähän se oli halunnutkin, kuihtua eläviltä. Karistaa päältään pois kaiken, ihmiset kilojen mukana. Vastuun. Vastuun niin omasta elämästään kuin ihmissuhteistakin. Olisi ollut niin helppoa itsekin vaan ajautua uudelleen huumekoukkuun tai lopettaa syöminen tai yksinkertaisesti vaan nukkua pois - vaan ei. Theodore ei tehnyt sitä, joten mikä helvetis oikeus Eliahillakaan oli? Ei tuon elämä ollut yhtään sen vaikeampaa kun kellään muullakaan, vaan silti tuo esitti marttyyria tehdäkseen kaikesta vielä vain helpompaa. Keskitti koko elämänsä ruoan ympärille, kun oikea elämä kävi liian vaikeaksi. Pari vaikeutta ja se oli tappamassa itsensä. Ja kehtasi syyttää siitä kaikesta Theoa, vaikka hän ei ollut koskaan tehnyt mitään muuta kun koittanut suojella Eliahia parhaansa mukaan. Ei, ei hän ollut jättänyt heti kihlattuaan ja yhteistä elämää, jota oli pitkään rakentanut, mutta miten sen muka saattoi lukea viaksi? Ei hän olisi jättänyt sitä kaikkea vaikka itse presidentti olisi tullut ja käskenyt. Se ei vain toiminut niin, että koko elämä pyyhittiin pois koska joku käski, oli pyytäjä sitten kuinka tärkeä tahansa. Lopulta Eliah oli kuitenkin saanut tahtonsa läpi. Sarah oli lähtenyt. Theo oli yksin. Yksin sellaisen ihmisen kanssa, jota ei juuri nyt voinut sietää, ja joka piti sitoa kiinni sänkyyn ja ruokkia väkisin nenämahaletkuilla. Hän ei tosiaan koskaan olisi voinut kuvitella mitään tälläistä. Ei edes painajaisissaan.

Poika ei kuitenkaan voinut kieltää itseltään sitä, etteikö edelleen olisi myös halunnut viedä toista mukanaan kotiin ja pitää pomminkestävässä lasiterraariossa. Miten hän ei olisi voinut haluta sitä? Vaikka kaiken järjen mukaan Theodoren olisi pitänyt tässä vaiheessa inhota toista, ei hän kyennyt siihen. Ainakaan ihan koko sydämellä. Tietysti hän joutui myöntämään sen, että heidän suhteensa oli aina ollut enemmän tai vähemmän surkea, ja suurimman osan ajasta oli aiheuttanut vain harmia molemmille, mutta se oli suhde. Syvä suhde, joka oli kehittynyt niiden vastoinkäymisten aikana, joita oli itse aiheuttanut. Samalla tavalla kun onnettomuuden urhit kokivat löytäneensä yhteyden, jota ei voinut löytää kenenkään muun kanssa. Sitä ei voinut ymmärtää, eikä sitä välttämättä halunnut, mutta siitä ei vain päässyt niin vain eroonkaan.

Ajatuksen myllersivät niin, että lopulta Theo olisi halunnut iskeä tajun kankaalle lähinnä itseltään. Ote Eliahista irrotettiin, leikittiin, että kyse oli ollut vain viattomasta ystävän halauksesta selkääntaputuksineen. Poika palasi istumaan, hautasi hetkeksi kasvonsa käsiinsä ja sulki silmänsä. Hitto hän olisikin halunnut olla humalassa juuri nyt, mutta tietenkin jäljellä oli korkeintaan armoton krapula. Oloa ei ainakaan parantanut se, että Eliah kuulosti siltä, että purskahtaisi itkuun koska tahansa. Ei Theodore halunnut muistaa toista sellaisena. Ei. Tuon piti olla vahva. Ei itkeä sairaalassa. Ei. Se ei vain mennyt niin. Otsa nojattiin pöytää vasten ja kirottiin.