You're welcome, au pair.

// Radical tänne!

Metallinhohto sininen auto kaarsi lentokentän pihalle ja jarrut vinkuen se pysähtyi lentokentän eteen parkkiin. Millilleen sille tarkoitetulle paikalle. Autosta astuivat ulos tummatukkainen mies, punaertavatukkainen nainen, ja blondi jätkä, jotka astelivat hieman jännityneiden näköisinä sisälle lentokentälle. Herra ja rouva Fletchereillä oli kestänyt oman aikansa, kun nuo olivat yrittäneet (ensin melko epätoivoisesti) saada poikansa Brentin mukaan. Tuo ei alunperin ollut ollenkaan kiinnostunut matkasta, tai uudesta tulokkaasta, sillä asiasta hänelle kerrottiin vasta eilisiltana, kun tämä sattumoisi oli kävellyt vanhempiensa ohi. Brentin ilme oli eilisestä muuttunut jonkin verran, ja nyt nuorukaisen kasvoista pystyi huomata, että tuota oikeastaan jännitti aika paljon.

Häntä jännitti melkein yhtä paljon, kuin pikkulasta, joka tiesi hakevansa omaa koiranpentua. Tosiaan, nyt ei ollut kyse koirasta, vaan ihmisestä, Brentin ikäisestä jätkästä, jota kutsuttiin kuulemma Remiksi. Ainakin jätkä oli kuullut vanhempiensa sanovan niin. Toisen nimi ei kuullostanut kotimaiselta, joten tuo tuli jostain kauempaa. Brent ei vain tiennyt, että mistäpäin toinen oli kotoisin. Toisen kotipaikasta Brentin vanhemmat eivät olleet maininneet asiasta mitään.

Poika asteli kiltisti vanhempiensa, Anthonyn ja Amandan kanssa kohti ovia, joista seuraavan lennon matkustajat saapuisivat. Jätkän päällä oli harmaa, hieman suurikokoinen huppari, siniseen sävyyn taittuvat löysät farkut, ja jalassaan hänellä oli liilan tapaiset skeittikengät. Anthony vilkaisi poikaansa ja jäi tuijottamaan tuota hetkeksi kävelyn aikana. "Mitä?" Brent kysyi, ja kurtisti hieman tummia kulmiaan. "Olisit nyt edes laittanut jotain parempaa yllesi. Näytät..." Anthony jätti lopun mainitsematta. "Ongelmanuorelta?" Brent lisäsi, ja virnisti sitten isälleen. "No, jotain sinnepäin. Olisit edes laittanut takin ja suorat housut" hänen isänsä rykäisi, ja se sai Brentin naurahtamaan hieman. Amandakin katsoi aviomiestään pieni hymy suupielillään, ja vilkaisi sitten poikaansa.

"Ei lentokentällä oo mitään pukupakkoa, ainakaan tietääkseni" Brent tokaisi, ja hänen isäns pyöräytti silmiään huvittuneena. Brent takertui tosiaan aina pienimpiinkin asioihin, ehkä välillä vähän liikaakin. Pian he saapuivatkin jo oville, ja jäivät odottamaan täysin toisesta maasta tulevaa au pairiaan. Kaikki näyttivät hieman jännittyneiltä, ja Brent istahti odotuksen ajaksi tuolille. Hän ei jaksanut seistä kuin mikäkin sihteerimies paikoillaan. Toisinkuin isänsä, joka näytti suorastaan idioottimaiselta puvuntakissa, ja niissä niin pakollisissa suorissa housuissa.

Rem ei aikonut nähdä paljonkaan vaivaa vastatakseen isäntäperheensä mahdollisesti hyvinkin korkeita standardeja. Paperilla hän oli varmasti kuulostanut hyvältä perhelisältä, jota voisi ylpeänä esitellä kaikille naapurustossa. Kukaan ei voinut väittää ettei varallinen, kansainvälisestikin mainetta niittänyt isä ja menestynyt liikemiessuku tuonut mieleen välittömästi moitteettomia käytöstapoja ja viimeisen päälle huoliteltua olemusta. Tosiasiassa poika oli kaikkea muuta paitsi sivistynyt herrasmies, sen huomasi jo vaatteistakin. Puku ei ollut käynyt mielessäkään, vaan jotenkin päälle olivat eksyneet revityt ja kuluneet farkut, valkoinen löysä ja roikkuva beater ja tummasävyinen flanellipaita, jonka hihat oli kääritty kyynerpäihin.Olkapään yli oltiin heitetty urheilukassi, johon oltiin tungettu vaatteita ja ukrainalaisia viinapulloja. Koko elämä yhdessä pienessä laukussa. Se oli tavallaan säälittävää ja tavallaan hienoa.

Tennarien pohjat narisivat lentokentän lattiaa vasten kun siilipää tallusti hitaasti eteenpäin, tutkaili aurinkolasien takaa uutta maailmaa. Ipod soitti t. Millsiä, uudet sähkönsiniset tunnelit killuivat korvissa ja risti oli otettu esiin paidan sisältä. Rem tunsi itsensä kovin arvokkaaksi ja juhlalliseksi, ihan kun olisi lähdössä suorittamaan hyvinkin tärkeää tehtävää, vähintäänkin pelastamaan maailmaan. Oikeastihan hän ei ollut menossa tekemään mitään merkittävää, hyvä jos yhtään mitään. Hänet oltiin palkattu jonkun rikkaan perheen maskotiksi, koriste-esineeksi, jota saattoi kuljettaa ympäriinsä ja esitellä. Se oli ihan hyvä duuni, koska poika oli jo pitkään halunnut päästä ulos Ukrainasta. Ei hän välittänyt siitä mitä roolia esitti, kunhan pääsi pois Ukrainasta. Siivoojan työkin olisi kelvannut, jos ei siinä olisi oikeasti tarvinnut siivota. Ei hän ollut täällä edustamassa Ukrainalaisia tai omaa sukuaan, ei edes itseään. Korkeintaan paikallisten nuorten juhlimiskulttuuria, ja sen hän esittelisi kyllä mielellään.

Jossain vaiheessa Rem tajusi, ettei oikeastaan edes tiennyt ketä etsi. Perhe oli nähnyt valokuvan hänestä, mutta hän ei tiennyt perheestä muuta kuin sukunimen, eikä kukaan ollut vastassa pahvilapun kanssa, jossa lukisi edes jomman kumman nimi. Poika päätti hoitaa asian niin, että laski laukkunsa siihen keskelle lattiaa ja istui sille odottamaan. Aurinkolasit otettiin silmiltä ja koitettiin haroa lyhyttä tukkaa. Ei poika edes muistanut, että oli ajellut sen lyhyeksi; se oli ollut typerä kännimoka. Hän oli aina ollut ylpeä mustasta pehkostaan, joskin joutui myöntämään, että näytti paremmalta siilin kanssa. Korvanapit napattiin korvista ja johtoa ruvettiin kieputtamaan ipodin ympärille, ei ehditty edes valmiiksi asti ennen kun kännykkä soi. Rem vastasi ja sopotti pian täyttä päätä juhlintaa jatkaneiden kavereidensa kanssa, unohti täysin, että istui keskellä lentokenttää.