You were never ever there

/ Eli radi alen kera tänne jatkaan ja otsikosta kiitos radille~

Lainaus :

Ansku
Kun kuulee ulko-ovelta kantautuvat napakat korkojen napsahtelut lattiaa vasten ja pian imelä hajuveden tuoksu täyttää koko huoneen, voi olla varma vain siitä, että Simone Edwards on saapunut paikalle. Nainen vilkaisi pikaisesti ympärilleen hahmottaen vain sen oleisimman asian, info-tiskin josta hän saisi selville poikansa olinpaikan ja mitä ilmeisemmin pääsisi tapaamaan tämän. Simonen hiukset oli vedetty tiukalle nutturalle ohimolle ja tämän yllä oli hyvin istuvat liituraitahousut paksulla vyöllä varustettuna, sekä napitettava kauluspaita. Ylimmät napit tosin oli ihan tarkoituksella jätetty liiaksi auki.
"Mahdan löytää täältä poikani, Alessio Edwardsin?" Simone kysyi viileän huolellisesti, pienen hätäännyksen tosin saattoi kuulla paistavan äänen läpi. Muovisen lasin takana istuva virkailija ynähti vastaukseksi ja näpytteli jotain tietokoneelleen.

Simone alkoi ja lievästi sanottuna ärtyä, kun virkailijanaisen "odota hetki"-sanoista alkoi kulua kymmenisen minuuttia. Simone naputti jälleen niin täydellisen hyväkuntoisilla kynsillään penkkinsä metallista käsinojaa ja vilkuili vähän väliä seinällä hitaasti raksuttavaa kelloa. Hän laski päässään sekunteja. Yksi, kaksi, kolme.. Kun olisi kymmenen sekuntia kulunut, hän räjähtäisi. Ei hän tänne tullut odottaakseen vankilan eteisaulassa sitä, että pääsisi tapaamaan Alession. Neljä, viisi, kuusi.. Hän oli sentäs kamalalla kiireellä jättänyt kotopuolessa kaiken kesken ja varannut ensimmäisen Lontooseen lähtevän koneen. Ja jos noiden takia hän joutuisi odottamaan, niin he saisivat maksaa siitä. Seitsemän, kahdeksan, yhdeksän.. Juuri kun Simone oli pomppaamassa ylös tuoliltaan, virkapukuun puketunut mies käveli hänen luokseen ja viittoili mukaansa sanoen "Simone Edwards, oletan?". Simone puhahti lievästi ärtyneenä ja pomppasi pystyyn näyttäen selvästi, että tällä oli melkein hermot mennyt. Hän lähti kiireen vilkkaa lievästi ylipainoisen miehen perään, kun tämä lähti käytävää pitkin kulkemaan ilmeisesti oikeaa huonetta kohden.


Radical
Kyseessä oli ehkä ensimmäinen kerta, kun Alessio ei olisi tosiaankaan jaksanut mitään vierailuja. Rokkari oli viettänyt aikaa salilla nostelemassa painoja ja vittuilemassa muille kun vartija oli tulla tupsahtanut paikalle ja repinyt hänet mukaansa lähestulkoon kirjaimellisesti niskasta pitäen selittäen ärtyneenä jotain inhottavista laiskoista ihmisistä jotka eivät välittäneet muista sen vertaa, että viitsisivät kertoa tulostaan. Selvästikkin kyläilijä olisi Quepek, tai Rocco. Italiaano saattoi vain kuvitella italialaisen ystävänsä selittämässä kädet neljän metrin leveydellä infotiskillä kenet halusi tavata ja miksi. Quepek tuskin olisi niin idiootti, se tuli yleensä vain silloin kun erikseen oli sovittu, ihan hankaluuksien välttämiseksi.
Arvatenkaan mies ei ollut mitenkään erityisen tällääntynyt kun tämä kerta suoraan salilta tuli. Päällä oli mustat collegehousut ja valkoinen hihaton joka paljasti kauttaaltaan tatuoidut käsivarret ja tatuoidun rintakehän yläosankin, jalassa oli mustavalkoiset adidas superstarit. Normaalisti oli lähes mahdottomuus nähdä italiaano näin tavallisena, ilman miljoonaa ja yhtä korua. Ei Ale kuitenkaan kovin tavalliseltakaan tai tylsältä näyttänyt, siitä pitivät huolen tatuoinnit jotka peittivät ihoa aina sormista kaulaan asti. Kasvoilla ei ollut meikkiä, mustat hiukset olivat hiukan pöyhityt eivätkä muistuttaneet leijonanharjaa kuten joskus tuntuivat tekevän.

Alessio istutettiin jälleen siihen samaan vierailuhuoneeseen. Pieni kauttaaltaan tummanharmaa tila, metallinen pöytä jonka ääressä oli kaksi metallista tuolia. Ankeaa. Hyvin ankeaa. Italiaano ei kuitenkaan saanut tilaisuutta valittaa, hänet vain jätettiin siihen toiselle tuolille istumaan samalla kun vartija palasi käytävään ilmeisesti sitten hakemaan sitä vierailijaa.
Rokkari istui tuolilla rennosti hivenen hopparimaiseen tapaan jalat harallaan selkä ovelle päin. Ranteissa ei yllättäen ollut käsirautoja, vartija oli joko uusi tai kärsi dementiasta. Eihän sitä koskaan tiennyt mitä epätoivoista kuolemaantuomittu tekisi päästäkseen vapaaksi, kidnappaisi vaikka siskonsa.

Simone vilkuili varsin viileästi ympärilleen. Hän inhosi vankiloita, ne oli niin synkkiä ja tylsiä, ei ollenkaan Simonen tyylisiä. Häntä kauhistutti ajatuskin siitä, että hänen poikansa joutuisi kohtaamaan loppunsa tälläisessä paikassa. Naisen käsi hakeutui itsestään laittamaan nutturasta karanneen tumman hiuskiekuran korvan taakse, vartijan hidastaessa vauhtiaan.

Kun Simonea eteenpäin johdattanut vartija vihdoin pysähtyi erään raskaan oven luo alkaen kaivella avaimia taskustaan, jopa niinkin ei-jännittävää-tyyppiä oleva ihminen kuin Simone tunsi muljahduksen vatsan pohjassaan. Eihän hän ollut nähnyt vanhimpaa poikaansa moneen, moneen vuoteen. Lopulta vartija veti oven selälleen ja väisti sivuun, antaen Simonen sännätä korot kopisten huoneeseen. Aluksi hän ällistyi näkemästään, ei hän Alessiota ihan tuollaiseksi ollut kuvitellut. Tai no, hänen poikansahan se silti oli, oli ulkokuori millainen tahansa. Simonen kasvoilta saattoi havaita lievän järkytyksen, ennen kuin ilme suli pois ja sen tilalle ilmestyi varsin surumielinen lempeys. "Oi!" Tämän huulilta karkasi ja Simone syöksyi halaamaan poikaansa, ajattelematta miltä tästä tuntuisi, kun niinkin kauan poissa ollut äitinsä yhtäkkiä ilmestyi paikalle ja syöksyi heti syleilemään.

Alessio oli saada sydänkohtauksen kun ovelta sinkosi joku suoraan hänen niskaansa. Se ei ollut Quepek, kellään muulla ei ollut ylimaallista tarvetta halailla, joten kyseessä oli selvästi enemmän tai vähemmän vihollinen. Aivot olivat omaksuneet tiettyjä käyttäytymis- ja ajattelumalleja viimevuosina jengin parissa, eikä niitä noin vain karistettu silkalla tahdonvoimalla. Tahdonvoimaa ei nyt löytynyt, kuten ei järkeäkään, normaalistihhan halaava ihminen yhdistettiin suoraan ystäväksi, Alessiolle se oli vain suoraan jonkinlainen.. Joku muu kun hellyydenosoitus. Ensimmäinen reaktio oli puolustautua.
Rokkari ponkaisi sinä silmänräpäyksenä pystyyn tuolilta repien ihmisen irti itsestään kaikkea muuta paitsi hellävaraisesti, välittämättä tippaakaan siitä sattuiko murtamaan ranteen vai ei. Vähemmästäkin säikähtäisi, nainenhan oli juossut kun sekopää suoraan hänen niskaansa, Ale ei tunnistanut tätä laisinkaan ja hän oli muutenkin yliherkkä kaikelle päällekäymiselle. Nyrkit tulivat käyttöön heti, oli naisen onni, että italiaano tyytyi vain repimään tuon irti. Jos kyseessä olisi mies, löytäisi tuo nyt itsensä lattialta nenä poskella.

"Mitä vittua?!", Alessio huudahti kaikkea muuta paitsi ystävällisenä. Mies seisoi suorana ja oli naista huomattavasti pitempi tuon korkokengistäkin huolimatta. Toisessa oli jotain äärettömän tuttua, mutta Ale ei kertakaikkiaan saanut mieleensä mistä toisen tunsi, vai tunsiko ollenkaan. Nyt tuo oli vain ahdisteleva idiootti, ei mitään enempää.

Simone melkeinpä ällistyi, kun Alessio ponkaisi seisomaan ja ennen kuin nainen tajusikaan mitään, Ale oli jo repinyt hänet itsestään irti. Niitä harvoja kertoja, kun Simonen halauksia ei hyväksytä ja sitä jos mitä Simone ei itse hyväksyisi. Tai no, ehkä se olisi Alession tapauksessa sittenkin sallittua. Miehen huudahduksesta ja uhkaavasta olemuksesta päätellen, tämä ei joko tunnistanut Simonea, ei halunnut tunnistaa tai tunsi todella suurta katkeruutta äitiään kohtaan. Tosin, jälkimmäinen olisi ihan ymmärrettävääkin, mutta eihän tälläisissä tilanteissa vanhoja saisi muistella.
Simone risti kätensä huolellisesti rinnalleen ja nosti sitten katseensa ylöspäin - Alession silmiin. Tämä tutki katseellaan koko pitkäksi venähtäneen poikansa, tuo oli muuttunut enemmän tai vähemmän sitten lapsuusaikojen. Tosiasiassa Simone ei olisi tunnistanut tätä, jos kaupungilla olisi vastaan kävellyt. Kyllähän Alessiossa jotain piirteitä oli siitä neljäntoista vanhasta pojasta säilynyt, mutta nekin piirteet hukkuivat ärtyisään huomioon, jonka Simone soi tämän tatuoinneilla. Ei nainen tajunnut, että mitä ideaa oli leimata vartalonsa ikuisiksi ajoiksi tuollaisin merkein, kauhistuttavaa jopa.

"Vai että tälläisen kohtelun se oma äitikin saa." Tämä lopulta murahti asettaen kasvoilleen huolellisen asiallisen ilmeen, ennen kuin loi katseen Alession kasvoihin. Tämän sanat saattoivat kuulostaa enemmän tai vähemmän omahyväisiltä, olihan hän itse jättänyt toisen yksin Lontooseen ja karannut Italiaan, ehkä hänellä ei ollut oikeuksia syytellä huonosta kohtelusta. Hän tarkkaili katseellaan hetken Alession kasvoja, ties vaikka hän yhtäkkiä hyökkäisi naisparan kimppuun, tiedä sitä kuinka suurta vihaa Alessio tällä hetkellä äiteään kohtaan tunsi. Mutta oliko Simone todella vanhentunut mukamas niin paljon, ettei oma poika tunnistanut? Se jos mikä oli ilmeisesti Simonen suurin huolenaihe, vanheminen. Laittakaamme se tämän kerran sen aikaisten teinivaatteiden ja ennen kaikkea käytöksen piikkiin.

Ale oli tosiaankin pitkälti sen näköinen, että oli mahdoton ennustaa kävisikö tämä suoraan päätä käsiksi vai mököttäisikö hiljaa loppuelämänsä. Rokkari ei itsekkään tiennyt. Nainen ilmoitus oli tosissaan kohauttanut hänen sisällään jotain, jotain ihan muuta kun positiivisia tunteita. Mikä helvetin oikeus tuolla naisella oli palata nyt? Vuosien jälkeen? Sen jälkeen kun se itsekkäästi jätti poikansa kuolemaan maahan, jonka kieltä se ei puhunut, antoi kympin käteen ja kehtasi vielä käyttäytyä kun olisi paraskin mallivanhempi. Ei ollut. Alessio halveksi tuota naista enemmän kun mitään muuta. Enemmän kun itkeviä miehiä, enemmän kun ketään ikinä ennen. Miten Simone ylipäätään kehtasi tulla takaisin, puhua pojalleen kaiken sen jälkeen? Se oli jumalauta jättänyt lapsensa. Oli jotenkin ironista, että Simone oli vuosia sitten julistanut Alelle kuolemantuomion josta tämä pääsi kun koira veräjästä, ja nyt tämä aikoi päästä livohkaan tästäkin.

"Totta vitussa, kun se on muuttunu tollaseks paskaseks huoraks", rokkari ärähti eikä tippaakaan miettinyt sanojaan. Sillä hetkellä hän oli vain niin raivoissaan, ettei tosiaankaan välittänyt. Ale halusi huutaa täyteen ääneen, hän halusi jumalauta laittaa tuon naisen katumaan. Ei mitään väliä miten, riitti, että tuo tunsisi edes ripauksen siitä kaikesta. Pienikin ripaus siitä, mitä Alessio oli käynyt läpi, romauttaisi tuon hemmotellun naisen pilvilinnoista hetkessä. Alea ei voinut ottaa vain takaisin. Hän ei ollut huumeruisku jonka saattoi heittää käyttökerran jälkeen sivuun ja johon turvautua pahimpien reflojen kourissa. Hän oli ihminen, ihan oikeasti, ja ansaitsi myös ihmisenä kohtelun.

Simonen kasvoilla välähti pieni järkytys Alession sanojen jälkeen, mutta tämä veti nopeasti ilmeensä peruslukemille. Ehkä Alella olisi tuohon oikeus, ehkä ei, jokatapauksessa Simone ei sietänyt itsestään tuollaista puhetta. "Anteeksi, en kuullut, toistaisitko?" Tämä sihahti ja huoliteltu perusilme katosi nopeasti. Simonen kasvoilta saattoi nähdä varsin selkeästi pettymyksen ja lievän suuttumuksen. Kyllähän hänen olisi pitänyt tietää, että Alessio vihaisi häntä lopun elämänsä - joka tosin Simonen tiedon mukaan ei tulisi enää olemaan pitkä - mutta silti hän oli päättömästi sännännyt Lontooseen heti ensimmäisellä lähtevällä koneella. Olihan se totta, että hän oli monta vuotta sitten jättänyt juuri nyt edessään seisovan poikansa yksin, mutta olihan tuo ollut silloin jo melko - todellakin melko vanha ja varmasti pärjännyt. Jos kerta oli tähänkin asti pärjännyt? Tai no, riippuen siitä, että mikä pärjäämiseksi lasketaan. Mutta olihan hän katunut, miettinyt joskus harvoin yksinäisinä iltoina.. Ainakin viimeaikoina, silloin tällöin. Tosiasiassa hän oli joskus unohtanut omistavansa kaksi poikaa, liian usein hän vastasi lapsista tiedustelevaan kysymykseen tajuamattaan valheen.

Ehkä Simonen pitäisi sittenkin palata takaisin Italiaan, unohtaa poikansa ja siinä samalla tämän suurelta vaikuttava vihaisuus. Olihan se unohtaminen ennenkin ollut sen verran helppoa, miksei nytkin? Mutta toisaalta, Simonen jääräpäinen mieli käski tämän jäädä tänne, ainakin hetkeksi, halusi Alessio sitä tai ei.

Alessio alkoi pikkuhiljaa tottua ajatukseen sen verran, että sai itseään kasailtua. Okei, ehkä hänen ei tarvinnut olla niin vihainen. Joo, Simone oli hylännyt ja unohtanut hänet ja blaablaablaa, mutta nainen kuitenkin oli tuosa nyt, mikä kertoi siitä, että tuon oli pakko välittää edes pikkiriikkisen. Tai ainakin tuntea jotain sairasta tarvetta nähdä poikansa hengiltäpaastö, mitä tuo ei tietenkään tulisi näkemään koska Ale katoaisi syyttömäksi lavastettuna kuvioista ennen sitä. Ja molemmat olivat kuitenkin aikuisia ihmisiä, Alessiokin vaikkei siltä kovin usein vaikuttanutkaan. Todennäköisesti kuka tahansa olisi samassa tilanteessa reagoinut vastaavalla tavalla. Tunteet piti kuitenkin jotenkin pitää sisällä, ja kai rokkarikin nyt saisi repäistyä jostain jonkinnäköistä vanhempien kunnioitusta tähän hätään. Tai sitten ei.
"Sä oot tässä se, jonka kuuluis anteeks pyytää", italiaano huomautti ja istui sitten takaisin tuolille selvästikkin itsensä koonneena. Eiköhän tästä selvittäisi hengissä. Tai ainakin toinen selviäisi, ja se ei ollut se joka istui.

"No, anna kuulua, mitä sä haluat?", Alessio piti katseensa Simonessa. Tietenkin hän oletti nyt naisella olevan jotain taka-ajatuksia, pakkohan tuolla oli olla, ei kai kukaan muuten vaan ilmaantuisi monen vuoden jälkeen ilmoittamatta takaisin. Rahaa Alelta ei löytynyt, nainen ei myöskään näytänyt narkkarilta, kuten Ale jonka kyynärtaipeet ja kämmenselät olivat yhtä rupea, eikä todennäköisesti kaipaisi mitään läheistä äitilapsisuhdettakaan. Tai mistä sitä koskaan tiesi, mitä ihmisten päässä oikeasti liikkui.

Totta, Simone tässä se oli jonka anteeksi pitäisi pyytää, mutta hänen ylpeytensä ei kertakaikkisesti sallinut sitä. Tai olisi hän ehkä voinutkin pyytää anteeksi, ennen Alession ei-niin-kilttiä-huomautusta. Toki toinen oli hämmästynyt ja niin pois päin, mutta Simone ei silti sietänyt itsestään ilmaistavan tuollaista puhetta. Istuutuessaan Alessio näytti ainakin Simonen silmissä jo selvästi rauhoittuneemmalta, tai ainakin tuo oli taas saanut ajatuksensa jotenkin kokoon. Simone kiersi tuolin toiselle puolen ja istuutui metalliselle penkille nenäänsä nyrpistäen. Eikö vankilassa todellakaan parempia penkkejä ollut? Nopeasti Simone kuitenkin unohti tuolin ja siirsi kätensä viileälle pöydälle, ristiten ne.

Simonen ilme venähti aavistuksen Alession kysymykselle, pitikö hänen haluta jotain erityistä, jos hän Lontooseen saapui? Olihan kyse kuitenkin hänen pojastaan, kai silloin sai paikalle saapua ilman syytä? Tai ehkä siihen on erikoislaatuisia poikkeuksia silloin, kun on hylännyt aiemmin poikansa. Vaikka.. miksi olisi? Melkein sama asia sekin.
"Pitäisikö mun haluta jotain?" Simone tiuskasi toivomaansa ärtyisämmin. Häntä lievästi sanottuna hermostutti Alession katse. Se oli kyllä jo erikoista Simonelle, ei hän yleensä yhdestä katseesta hermostunut, saati ärtynyt. Hän kuitenkin pakotti itsensä pitämään katseensa Alessiossa, samalla kun jatkoi aikaisempaa rauhallisemmin.
"Kai vähemmästäkin haluaa nähdä poikansa, jos poliisilta soitetaan ja ilmoitetaan tämän kuolemantuomiosta?" Simone kysyi ilmekään värähtämättä. Hänen äänensä tosin värähti juuri ja juuri kuultavasti 'poikansa'-sanan kohdalla. Ehkä hänen ei kannattaisi kutsua Alessiota pojakseen, ehkäpä sukulaisekseen tai jälkeläisekseen? Jo se olisi paljon helpompaa. Voisihan Alessio jopa suuttua tuosta, ehkä hänen mielestään Simonella ei ollutkaan oikeutta kutsua häntä omaksi pojakseen? Ale tosin oli Simonen mieleen jo nyt ihan tarpeeksi suuttunut, tuskin tuosta kovin paljoa enempää voisi suuttuakaan.

Simone oli tosiaankin väärässä, jos kuvitteli, ettei Ale voisi suuttua enää enempää. Nainen oli hyvin onnekas, että Ale oli näinkin hyvällä tuulella. Hänhän oli tappanut sen porvarinkin ihan hauskanpidon takia, vihaisena mies voisi vaikka.. Räjäyttää pankin tai suolestaa jonkun. Tai pistää pystyyn yhden miehen armeijan. Kyllä hän varmaan pääsisi vankilan oville asti ennenkun tulisi ammutuksi.
"Sä olet nainen hyvä ihan väärässä paikassa, mä en oo heittämässä henkeäni, enkä laske itteeni sun pojakseskaan", rokkari teki asiansa hyvin selväksi moitteettoman kohteliaalla äänellä. Kieli vaihtui jotenkin automaattisesti englannista italiaan, tiedä sitten miksi, ehkä muistojen takia? Alessio oli kuitenkin koko nuoruutensa puhunut äidilleen italiaa, tapa kai sekin, äidinkieli sanan kirjaimellisemmassa merkityksessä. Ikävä kyllä se oli myös myönnytys siitä, että Ale hyväksyi Simonen äidikseen eikä turhaan kieltänyt perimäänsäkkään.

"Miksi muuten sä olisit täällä kun rahan takia, tuskin sä yllättäen päätät haluta mitään perhesuhteita", italiaanon äänestä kuulsi oikea hämmennys vaikka mies yrittikin sitä vähän peitellä. Jostain syystä hänen yleensä loistavat näyttelylahjansa olivat nyt kadonneet kun tuhkana tuuleen, ehkä tilanne oli vain niin hämmentävä etteivät vanhat reaktiot toimineet samalla tavalla.
"No, mulla ei rahaa ole", Alessio huomautti ojentaen lähes huomaamattaan käsiään niin, että Simonellekkin selvisi varmasti mihin rahat olivat kadonneet.

Simonen silmät pyöristyivät aavistuksen Alen ilmoittaessa, ettei hän aikonut heittää henkeään. Tuon jälkimmäisen hän osasi jo arvatakin, mitä sitä turhia hämmästelemään. Simonen mielessä kävi pieni iloinen hehku, huomatessaan pari sekuntia myöhemmin, että Ale oli puhunut italiaa, ei englantia kuten vielä hetki sitten.
"Vai niin. Ja miksi sitten sain puhelun kautta ilmoituksen, että sulla ei paljon vaihtoehtoja ole?" Simone kysyi hänkin varsin kohteliaalla äänellä, paljon vakaammalla kuin vielä hetki sitten. Hän tosin pysytteli englannin kielessä, toki italialaisen korostuksen kera, kuten aina.

Simonen kasvoille levisi hetkeksi pieni, huvittunut ilme. Todellisuudessa tilanteessa ei ollut mitään huvittavaa, mutta Simonea huvitti silti. Luuliko Alessio oikeasti, että nainen olisi matkustanut Lontooseen rahan perässä? Kyllähän hänellä rahaa ihan tarpeeksi itsensä elättämiseen riitti, eikä hän todellakaan olettanut Alessiolla olevan paljoakaan rahaa, ihan vain tuon kunnostakin päätellen.
"Kyllä mulla kuule rahaa ihan riittävästi on." Tämä vastasi asiallisesti, pyyhkien huvittuneen ilmeensä kasvoiltaan. "Ja en mä kyllä olettanutkaan, että sulla hirveitä rahamääriä olisi." Tämä lisäsi sitten, pitäen katseensa visusti Alession silmissä. Ei hän halunnut turhaa katsella tuon käsiä, selvähän se oli jo mihin tuo rahansa oli tuhlannut. Ja ei se toki muutenkaan kovin mukavaa katseltavaa ollut, oma poikansahan häntä vastapäätä istui, vaikka tämä olikin ilmoittanut ettei itseään hänen pojaksi laskenutkaan.
Ei Simone kuitenkaan hänen kysymykseensä osannut suoraa vastata, minkä takia muuten Simone olisi paikalle tullut, kuin rahan takia. Ei hänellä ollut tarpeeksi vakuuttavaa syytä, hän oli sännännyt suoraa lentokentälle puhelun päätteeksi, sen enempää ajattelematta. Ja Simonesta jotenkin tuntui, että sitä selitystä Ale ei ihan heti uskoisi.

Simonella selvästi oli itselläänkin paljon rahaa, sen näki, jotenkin raha tuntui kuitenkin itseselvimmältä syyltä. Alessio harkitsi vahvasti ilmoittavansa, että antaa kolmea tuhatta vastaan anteeksi. Ei, oli anteeksianto ainakin viiden tuhannen arvoinen.
"Koska paikalliset kytät ei selvästikkään tajua, ettei ne voi mestata ketään sen takia, ettei se tuu toimeen jonkun lakimiehen kanssa. Todisteetta on paha tehdä mitään, uhkailla voi aina", rokkari totesi lähes itseriittoisesti pitäen kielen edelleen italiana huolimatta siitä, että Simone puhui sitkeästi englanniksi. Sanoissa oli sellainen takakaiku josta sai päätellä mitä halusi, tietenkään italiaano ei sanonut suoraan hankkivansa syntipukin, idioottikin kuitenkin tajuaisi, ettei mies olisi näin itsevarma ja rauhallinen jos olisi oikeasti pääsemässä hengestään.
Jotenkin Alessio tottui naisen paikallaoloon heti. Hetkessä tunne oli taas sama kun vuosia sitten silloin kun istuttiin yhdessä aamulla syömässä aamupalaa, silloin oli oikeasti ollut joku joka asetti rajat. Ale oli pysynyt kuosissa, Simone oli ehkä ollut tiukka, mutta se oli myös pelastanut Alen hengen. Ja kun ei ollutkaan ketään kertomassa ja näyttämässä kädestä pitäen mitä tehdään ja mitä ei, lähti homma täydellisesti käsistä ja tähän pisteeseen ajauduttiin. Simone tuntui yllättävän läheiseltä jo hetken jälkeen, nainen tuntui oikeasti siltä äidiltä jonka kanssa oli kasvanut.

"Mitä sä sit haluat? Varmistaa, että kaikki on hyvin?", äänessä oli taas halveksivaa ivaa. Tavallaan Alessio varmaan halusikin kuulla Simonen kertovan, että tuo oli äärettömän pahoillaan ja halusi korjata tilanteen, ja vanhempana tuon pitäisi osata korjata tilanne kun tilanne. Rokkari tyydyttyi melkein liikaa siihen ajatukseen, että Simone hoitaisi kaiken. Ei se hoitaisi, se oli petollinen paska, lähtisi heti kun siltä tuntui eikä vaivaituisi kahta kertaa taakseen katsomaan. Ale oli ehkä vastuuntunnoton ihminen, mutta tiedettiimpä keneltä hän oli sen perinyt.

Simone kuunteli hiljaa mitä Alessio sanoi, tuijottaen kuitenkin koko ajan tätä suoraan silmiin. "Aivan." Tämä lopulta totesi, huomaamattaan italiaksi. Simone tajusi itsekin sen, muttei näyttänyt mitään merkkiä siitä, että olisi sen vahingossa lipsauttanut. Minkäs teet, jos toinen puhuu italiaa niin on silloin aika vaikea vastata englanniksi. Toisaalta hän huomasi Alen sanojen kaiun, tuolla ei varmasti olisi mitään kovin laillista syytä itsensä vapauttamiseen. No mutta, jos Alessio ei häntä elämäänsä halunnut, niin miksi Simone välittäisi vaikka tuo itsensä sotkisi entistä pahemmin sotkuihinsa.

Simone kurtisti paheksuvasti kulmiaan kuullessaan Alession äänestä tihkuvan ivan. Eihän Simonekaan tiennyt, että mitä oikeastaan halusi. Ehkä oikeasti varmistaa, että kaikki on hyvin? Mutta eihän hän sitä Alessiolle voisi sanoa, vaikka järki sitä käskikin. Kyllä Simone tiesi, että hänen pitäisi edes pyytää anteeksi ja edes yrittää anoa anteeksiantoa. Hän ei vain sietäisi sitä, jos Alessio torjuisi kaiken ja haistattaisi pitkät. Vielä pahempaa olisi, jos tämä sanoisi ääneen kaiken sen, mitä Simone oli tehnyt ja aiheuttanut. Ei hän tiennyt että miten Alessio anteeksipyytöön suhtautuisi, ei hän enää vaikuttanut siltä neljätoista vuotiaalta pojalta, jonka Simone sentäs jotenkin tunsi. Hän oli ehkä liika itsekeskeinen, kun ei voinut anteeksi pyytää, sen vuoksi että voisi joutua itse kärsimään siitä.
"Ehkä." Simone lopulta vastasi vastahakoisesti. Yleensä Simonella oli ratkaisu kaikkeen valmiina eikä hänen tarvinnut miettiä aivot ylikierroksilla raksuttaen, mutta tällä hetkellä hänen ajatuksensa ja ratkaisunsa oli totaalisesti sekaisin. Ja kyllä hän tiesi, että kahden lapsen äitinä hänen pitäisi osata toimia oikein, mutta Simone ei ole vieläkään suodattanut ajatusta, että hän oikeasti on jonkun äiti.

Rokkari kallisti hivenen päätään oikealle, reaktio siihen, ettei hän tajunnut jotain asiaa. Mies oli tehnyt samaa pienestä asti, jo kuusivuotiaana. Oli outoa, kuinka kaikki vanhat tavat tulivat vuosien tauon jälkeen heti pintaan oikeassa seurassa.
"Oikeesti?", Alession äänestä saattoi tosissaan kuulla läpi jotain hämmästynyttä viattomuutta, sellaista jota hän yritti mielessään sysiä sivulle niin nopeasti kun ikinä kykeni. Liian hiljaa, sen saattoi kuulla läpi jos yhtään tiesi mitä etsiä.
"Mä oon kihloissa, mul on duuni ja kämppä. Ei sit varmaan muuta", italiaano tiivisti elämäntilanteesta kaunistellen yhteen lauseeseen. Mitä muuta Simonen tarvitsisi tietää? Mitään muuta ei ollut. Huumeet tuo arvasi jo, sitä ei tarvinnut erikseen sanoa, kuten ei tietysti vankilassaoloakaan. Ja siinä oli oikeastaan koko elämä, jengi kun kannatti jättää suosiolla mainitsematta. Tosin senkin varmasti arvasi parista tatuoinnista.

Alessio oli yllättäen se, joka ensimmäisena katkaisi katsekontaktin. Mies pudotti katseen käsiinsä ja haroi katseellaan ihoa täplittäviä kuvia, hän tunsi ne kaikki paremmin kun hyvin, olivat ne siinä nyt pitkän tovin jo koreilleet. Italiaanolla kävi myös mielessä, että neljätoistavuotiaana hän olisi saanut kunnolla selkäänsä pienestäkin kuvasta, ja nyt Simone ei voinut tehdä mitään vaikka hän oli täyttänyt tatuoinneilla koko kehonsa. Tietysti tuo voisi ilmaista mielipiteensä, mutta Alen ei tarvinnut reagoida siihen mitenkään. Voi autuus aikuisuuden iloja.

Simonen mielessä välähti haalea kuva Alessiosta pikkupoikana kallistaen pienesti päätään, kun ei tajunnut jotain. Hänen itsetuntonsa kolkutteli jo nyt, olisihan se pitänyt arvata että lapsista koitui loppujen lopuksi kuin vain harmia, hylkäsi ne tai ei. Simone ei kerennyt vastata, kun Ale olikin jo kertonut tämän hetkisen elämänsä lyhyesti. Sana kihloissa sai Simonen yllättymään totaalisesti, hänen silmänsä pyöristyivät äkisti, tuijottaen suoraan Alessioon. Kihloissa? Olipa häpeällistä, oma poika ennen äitiään päässyt kihloihin. Simone räpäytti pari kertaa silmiään, ennen kuin sai ajatuksensa taas kokoon. Hänen poikansa oli kihloissa..? Ehkä se oli vitsi, suoraan sanottuna Simone ei olisi todellakaan arvannut sitä nähdessään Alession. Simonea olisi kiinnostanut valtavasti tietää millaisen naisen kanssa Alessio olisi kihloissa, mutta ei hän kehdannut udella. Hetki sitten ilmestynyt äkkiarvaamatta poikaparan elämään ja heti utelemassa tämän asioita? Simone melkein mykistyi sanattomaksi ja se oli jo todella ihmeellistä. Oikeastaan Simone ihmetteli myös sitä, että oliko Alessiolla todella työ ja asuntokin? Sitä hän ei välttämättä ihan heti uskoisi, mutta miksi Ale valehtelisikaan?
"Hmm." Tämä mutisi ja mietti tuskissaan, että uskaltaisiko puhua ilman pelkoa äänensä värinästä. "Hieno juttu." Hän lopulta kakaisi ulos. Hän ei uskonut että Alessiota kiinnosti hänen elämänsä, eikä Simonella tosin ollut mitään kerrottavaakaan. Mitä hän oli kaikki vuodet tehnyt? Tässä istuessaan Simone ei jaksanut itsekään käsittää sitä, ihan kun hän olisi vasta eilen lähtenyt takaisin Italiaan.

Tummaverikkö melkein yllättyi, kun Alessio yhtäkkiä katkaisikin katsekontaktin. Nyt kun Ale oli kääntänyt katseena pois, saattoi Simonekin siirtää katseensa huoletta pois. Hänen katseensa eksyi vaeltelemaan tuon tatuoinneissa, hänen teki hirveästi mieli huomauttaa niistä, mutta eihän Simone niille mitään voinut. Eikä hänen edes kannattaisi kamalasti alkaa huomauttelemaan tuon asioista, ainakaan enää.

Alessio oli hyvin tyytyväinen reaktioon jonka sanat aiheuttivat. Okei, hän oli ehkä vähän kusettanut, tai oikeastaan vain ilmaissut totuuden kauniisti. Kai jengin ja diilauksen saattoi laskea duuniksi? Ja kihlat olivat oikeat, ja kämppäkin seisoi toistaiseksi pystyssä vaikka romahtaisikin todennäköisesti seuraavasta tuulenpuuskasta.
Mies huomasi helposti kuinka yllättynyt Simone oli, kyllä hän tajusi vaikuttavansa sellaiselta ihmiseltä joka ei siitä vain sitoutuisi, mutta.. No, se oli Quepek. Ja Simone ei tapaisi Quepekia koskaan, toivottavasti. Eikä tuo voinut ymmärtää jos ei naista tavannut, joten Ale ei voinut pyytääkkään ymmärrystä. Ei hänellä edes ollut syytä pyytää, hän ei tarvinnut toiselta enää mitään, ei hyväksyntää eikä lupia.
"Voit sä kysyä", italiaano lupasi huomaavaisesti todettuaan toisen olevan selvästi utelias. Kai tätäkin myönnytystä saattoi pitää anteeksiannon yhtenä pykälä. Alessio oli itsekkin hyvin järkyttynyt siitä, kuinka nopeasti hän unohti kaikki kaunat, yleensä hän oli harvinaisen pitkävihainen ihminen.

Nyt kun tilanne alkoi normalisoitua rokkari jäi melkein odottamaan saarnaa pistojäljistä ja tatuoinneista, ja värjätyistä hiuksista, oikeastaan se voisi olla ihan jeesh. Kiva kuunnella välillä saarnaa jostain muusta kun siitä, että oli ryhmän ainut selväpäinen vaikka oli vetänyt puolet enemmän kun muut.
"Meil ei oo rajattomasti aikaa, ja tää on ehkä ainut kerta kun tavataan, ett.. Sano vaan jos on jotain, okei?", Alessio yritti melkein väkisin saada toisen mukaan normaaliin poikaäiti keskusteluun. Jumalauta, hän oli halunnut sitä perhettä koko pienen ikänsä, ja nyt kun hän olisi saanut edes rippeet siitä, niin äiti ei ollut edes kunnolla mukana, tuo käyttäytyi kun puhuisi ventovieraalle.

Simone oli itseasiassa odottanut tuota lupaa, vaikkei ollut uskonut Alession sitä sanovankaan. Näin ollen nainen hämmästyi ja toiseen otteeseen muutaman minuutin sisään, mutta tällä kertaa hän oli kerennyt jo valmistautua. Simone haihdutti hämmenyksensä nopeasti. Hän olisi halunnut kysyä Alelta suoraan, että kusettiko tuo häntä, mutta sehän olisi ilmaissut kiertoteiden kautta vain sitä, ettei Simone olisi luottanut häneen.
"No," hän yritti aloittaa leipposan oloisesti, siirtäen katseensa Alession käsistä tämän kasvoihin. "millanen se nainen on?" Simone kysyi hillitysti, hän olisi paljon mielummin hössöttänyt ja kysellyt mahdollisista häistä ja mitä vielä, mutta kyllä hän sentäs yritti hillitä itsensä. Ja ainakin Simone oletti tämän kihlatun olevan nainen, ei hän todellakaan uskonut Alession kaltaisen miehen olevan kiinnostunut samaa sukupuolta edustavista henkilöistä. Vaikka olisihan Ale voinut muuttua vaikka kuinka paljon näiden vuosien aikana.

Alession sanat 'tää voi olla ehkä ainut kerta kun tavataan' tuntui paljon pahemmalta, mitä Simone olisi ikinä kuvitellut. Olihan hänellä paljonkin sanottavaa, hän olisi mielellään udellut kaiken Alession elämästä ja varsinkin halunnut pyytää anteeksi, varsinkin nyt kun toinenkin vaikutti jo selvästi rauhoittuneemmalta, ehkä jopa sopeutuneemmalta. Mutta ei, eihän Simone voinut itsensä vuoksi anteeksi pyytää, sitä hän ei tosin kertoisi todellakaan Alessiolle, tuo alkaisi halveksia häntä vielä enemmän. Simone ei edes muistanut, että hänen pitäisi ehkä vastatakin Alessiolle, hän jämähti tuijottamaan tuon kasvoja. Hän pistäisi varmasti jokaisen pienenkin kasvonpiirteen muistiin, jos hän oikeasti joutuisi luopumaan Alessiosta kerrankin kun itse ei haluaisi, niin tällä kertaa hän saisi itsekin kärsiä. Muistothan ne pahiten satutti? Vaikka jos se Simonesta riippui, niin hän roikkuisi Alession perässä mielellään vaikka tuo yrittäisi nyrkein ja solvauksin häätää häntä, varsinkin jos Ale pääsisi vapaalle jalalle. Ei hän tosiasiassa ollut hetkeäkään pelännyt, että Ale häntä oikeasti löisi. Jos niin kävisi, niin mitä ilmeisemmin Simone surisi enemmän siitä mahdollisesti aiheutuvia ruhjeita kehossaan, kuin sitä että hän olisi oikeasti lyönyt Simonea.

Miten Quepekia voisi kuvailla? Nainen oli romanialainen, tatuoitu, tumma, raju, väkivaltainen, kärsimätön, terävä, upea.. Ne eivät kuitenkaan olleet asioita jotka kerrottaisiin äidille. Tiestysti Alessio voisi sanoa kliseisesti toisen olevan täydellisen täydellinen, se ei kuitenkaan tosiaankaan kuulunut miehen sanavarastoon eikä sopinut huulille millään muotoa.
"Romaniasta, vuoden vanhempi", Ale totesi kun ei parempiakaan asioita keksinyt. Okei, kuvaus ei tosiaankaan tehnyt naiselle kunniaa. Mutta mitä muutakaan? Mahtava sängyssä? Sitäkään ei ehkä kannattaisi sanoa. Nimen rokkari jätti tarkoituksella sanomatta, kansallisuuttakin hän vähän karsasti aluksi. Eihän Quepekia voinut kuvailla jos kaikkia piirteitä ei voinut sanoa. Ystävälle mies olisi voinut kuvailla naisen jokaisen piirteen, jokaisen tatuoinnin, jokaisen luonteenpiirteen, jokaisen tavan.. Äidilleen hän ei osannut kertoa edes nimeä, eikä edes tiennyt halusiko, Simone näytti vahvasti siltä, että uskoi Alen kusettavan. Nainen piti itsestäänselvyytenä myös sitä, että kihlattu oli nainen. Ale käsitti kyllä itsensä heteroksi, mutta oli hän useina aamuina herännyt ilman muistikuvia miestenkin vierestä. Ota ja tiedä.

"Mustat hiukset, tatuointeja ja tällästä. Tän tyylinen", rokkari viittasi itseään. Saattoiko paremmin oikeastaan kuvailla jos yritti pitää kaikki asiat piilossa? Tuskin. Ja jos osasi tulkita Alessio ulkonäköä oikein saattoi helposti päätellä Quepekin olevan harvinaisen brutaali ja todennäköisesti jengiläinenkin. Simone olisi järkyttynyt varmaan pahemman kerran jos olisikin tavannut Alen jossain kadulla sovittuuun aikaan, nythän mies ei edes näyttänyt kunnolla itseltään meikittä, hiukset lätässä ja normaaleissa vaatteissa.

"Tiedäksä broidista jotain?", italiaano kysyi pitäen äänensä taas täydellisen vakaana. Veljestään hän oli halunnut kuulla jotain paljon enemmän kun Simonesta, velihän ei ollut ollut se, joka oli hänet jättänyt. Tosin veli ei ollut myöskään se, johon hänellä olisi joskus ollut edes leikisti läheinen suhde.

/ se broidi oli muistaakseni melko rikas, hyvässä työpaikassa ja koulutettu ny ainaki /

Simone nyökytteli päätään Alession sanoille. Vasta kun tämä sanoi hänen olevan itsensä tyylinen, Simone pystyi naisen jotenkin kuvittelemaankin. Kuvitelma tosin poikkesi varmaan melko paljon siitä todellisesta naisesta, mutta ei se mitään, hän tuskin ikinä tulisi ihan kasvotusten tuota naista tapaamaan. Onhan mielensä vääristyneet kuvitelmatkin parempi kuin tyhjää vain. Simonelle ei tuottanut myöskään vaikeuksia kuvitella, että millaisissa kuvioissa nuo kaksi olivat tavanneet. Mutta mikäs siinä, kai niinkin kihlattunsa voi löytää. Simone tosin jaksoi ihmetellä naisen kansallisuutta, olihan hän itse melko suvaitsevainen, mutta ei olisi ihan heti Alessiosta uskonut.

Simone palautti ajatuksensa takaisin nykyhetkeen, kun Alessio kyseli veljestään jotain. Kyllähän Simone hänen kuulumistaan jotain tiesi, melko vähän tosin, Simonen luonteeseen kun ei kovin hyvin kuulunut yhteyden pito. Jos joku hänelle soitti ja kuulumisia kyseli, niin se oli hyvä sitten, mutta ei Simone turhia muiden perään soitellut. Kyllä häntä se kiinnosti että mitä muut puuhaa, mutta mitä joutua turhaan puhelinlaskutkin maksamaan jos toinen ei selvästi halua kuulumistaan kertoa.
"Hmm," Simone aloitti, muistellen mitä hän oli joskus kuulumistaan kertonut. Rikas ja hyvän työpaikan omaava? Liki Alession vastakohta? Tuskin sentäs, olihan Alekin kertonut omistavansa työn.. Tiedä sitten oliko totta vai ei ja ylipäätään, millaisen työn. "Hyvin koulutettu, hyvä työpaikka, rahasta tuskin kamalasti pulaa." Tämä lopulta sanoi, ajattelemattoman välinpitämättömästi.

Simone jaksoi edelleen ihmetellä, että aikoiko Alessio oikeasti päästä vapaaksi. Miksi hänelle olisi vasta pari päivää sitten ilmoitettu Alession mestauksesta, jos hän nyt oli noin varma asiasta että pääsisi vapaaksi? Ainakin toisen käyttäytymisen perusteella kuolemantuomio oli jo unohdettu juttu, tai sitten Alessio oli perinyt todella hyvät näyttelijän lahjat.

/ mullei oo hajuakaa millane äitipoika suhde simonella on alen veljee, sry ::: D

Alessio ei koskaan aikonut esitellä Simonea ja Quepekia toisilleen. Oikeastaan hän oli leikitellyt ajatuksella iät ja ajat, etenkin kihlojen jälkeen oli ollut tarkoitus lähteä naista varta vasten italiaan tapaamaan, Quepek oli ideassa jotenkuten mukanakin. Nyt kun mies oli kuitenkin taas päässyt ikuistamaan sitä, kuinka itsekäs ja kusipäinen ihminen Simone oli, hän ei tosiaankaan halunnut kenenkään tajuavan heidän olevan millään muotoa sukua. Eivät he oikeastaan paljon toisiltaan näyttäneetkään, ainoastaan silmät ja jotkut yksittäiset piirteet täsmäsivät, luonteetkin, vaikka etenkään tätä italiaano ei myöntänyt.
"Ja ei, sä et koskaan tapaa sitä", Ale huomautti loppuun hetken hiljaisuuden jälkeen. Rokkari oli tehnyt lopullisen päätöksen, hän ei tosiaankaan aikoisi esitellä kellekkään äitiään joka oli pukeutunut kun kaksikymppinen ja tuntui elävänkin niin, ei, se olisi heihei egolle ja tarkasti rakennetulle statukselle. Tai sitten se olisi vain lopullinen myönnytys sille, että Ale hyväksyi sukulaisuussuhteen.

Veljestä kuuleminen kirpaisi tosissaan. Sillä meni siis hyvin, kaikki oli kunnossa. Se oli päässyt jaloilleen, Simone oli pitänyt siihen yhteyttä, Ale oltiin vain unohdettu eikä ketään ollut enää kiinnostanut tippaakaan. Oliko hän tosissaan niin epäonnistunut yksilö?
"Pointsit sille", italiaano totesi ehkä hivenen kateelliseen sävyyn. Hänelläkin olisi ehkä ollut rahkeita hankkia koulutus ja menestyä, mutta sen sijaan hän oli nuorena idioottina eksynyt huumeiden täydelliseen maailmaan ja sitä kautta jengin huomiin. Kai hän tavallaan olikin omissa piireissään menestynyt, diilaus kyllä onnistui, huumekeikat olivat ihan helppoja juttuja eikä aseenkaan käyttäminen pyydettäessä tuottanut vaikeuksia. Ei Alessio ollut hidasälyinen, ei, ei ollut kyse siitä ettei hän olisi voinut hankkia kunnon elämää, oli kyse vain siitä, että hän oli halunnut jotain epätavallista, repäisevää ja vauhdikasta teini-iässä, eikä nyt enään voinut unohtaa kaikkia näitä vuosia ja mennä lähimpään peruskouluun opiskelemaan. Kaikkeen piti osata sopeutua, ja Ale oli oikeastaan jollain tasolla hyvin tyytyväinen elämäänsä.

Alessio ei tosiaankaan aikonut jäädä näiden seinien sisään henkeään heittämään. Syntipukkihan oli jo, samoin syyttäjä omalla puolella, joten nyt vain odotettiin oikeaa hetkeä laittaa se porvari syylliseksi. Italiaano luotti Quepekiin rajattomasti, mielessä ei edes käynyt, että tuo ehkä mokaisi.

/ ei mulkaan, ky sikolla niin kiire niiden kirjotusten kanssa, ettei oo saanu hahmoa viel tehtyä tm : > /

Simone oli tiennyt kyllä, että Alessio ei vapaahetoisesti ikinä esittelisi häntä kihlatulleen, jos kenellekkään muullekkaan. Olihan se arvattavissa hyvinkin, eikä Simonella ollut pakonomaisia tarpeita tullakaan esitellyksi kenellekkään. Toki hän mielellään näkisi tuon naisen, mutta se taitaa jäädä haaveeksi vain. Ellei Simone todella halunnut puuttua Alession elämään, mutta se taitaisi suututtaa tuon vielä enemmän. Ja mitä sitä suotta aikaansa tuhlaamaan, hukkaan se siinä vain menisi.
"Niin." Simone tyytyi toteamaan, pystymättä peittää pientä surumielisyyttään äänestään. Turha se enää oli surra menetettyjen lapsiensa suhteen, jos hän vielä tässä iässäkin lapsen saisi, niin sitä hän ei varmasti päästäisi kynsistään. Tai niin hän ainakin nyt ajatteli, tosipaikan tullen tilanne saattaisi olla eri.

Simone oli kuulevinaan pienen ripauksen kateutta Alession äänestä. Ehkä se johtui veljensä elämäntilanteesta? Ei Simone voisi kuvitellakaan, että Alessio olisi kateellinen siitä, että Simone tiesi jotenkin nuorimmaisensa asioista, toisin kuin Alen. Vaikka eihän hän Alession aatteista tiennyt, tuo oli muuttunut aikalailla ja hänen aatteensa olivat lähes täysi mysteeri Simonelle. Tai, kyllä hän sen tiesi, että Ale mitä ilmeisemmin vihasi häntä koko sydämmestään ja toivottaisi mielellään hyvää matkaa helvettiin, mutta ei naisella ainakaan vielä kiire minnekkään ollut. Ehkä hän olisi silti voinut sanoa, ettei tiennyt tuon veljestäkään mitään, hänkin olisi vain unohtunut ja poika elelisi omaa elämäänsä tiedostamatta millään muotoa äitiään. Mutta olihan se kiva ajatella, että edes toinen pojistaan kertoisi mielellään kuulumisia, ehkä toisen kasvatus olisi onnistunut paremmin. Ja jälleen Simone sai huomata ajattelevansa vain itsensä parasta, ei hän yleensä sitä tiedostanut. Vaikka häneltä tosin jäi monikin ympärillä tapahtuva asia tiedostamatta.

Simone liikahti epämukavaakin epämukavemmalla penkillä ja vilkaisi ympärilleen. Häntä vaivaannutti se, ettei hän kehdannut edes omalta pojaltaan anteeksi pyytää. Tosin, kaikkia vuosia ei yhdellä anteeksipyynnöllä korvattu. Simonen ajatukset karkailivat jo sinne, että mitä hän tekisi täältä lähdettyään. Olihan hän varannut lähimmästä hotellista huoneen ja kiikuttanut laukkunsa sinne, ennen kuin oli jo lähtenyt vankilaan. Hotelli tosin oli mahdollisimman tylsä asuinpaikka, ehkä hänen pitäisi selvittää Alession kotiosoite ja muuttaa tämän luo, olisi se kiva yllätys kun kotiin palatessa löytäisikin äitinsä kodistaan... No, ei ehkä kovin kiva ylläys kuitenkaan. Ja eihän hän tiennyt, että asuiko Alessio vaikka tämän kihlattunsa kanssa. Ehkä hänen pitäisi sittenkin palata Italiaan, tuskin Alessiolla huolta oli jos tämä kerta vapaaksi pääsisi. Ja vaikka tällä huolia olisi, niin tuskin Simone niitä ratkaista osaisi. Mutta sinänsä ajatus Alession elämään tunkeutumisesta houkutteli, mitä sitten vaikka toinen suuttuisi hänelle vieläkin pahemmin? Ehkä Alessio voisi tottua vielä, että Simonekin kuuluisi tämän elämään.. Ehkä. Ja Simonelle itselleenkin siinä olisi sopeutumista, ehkä ei sittenkään kovin hyvä idea.

Alessio toivoi vilpittömästi, että Simone oikeasti katui. Nyt kun tuo sai pitkän ajan jälkeen nähdä poikansa, kai se jotain tunteita herätti. Kai tuollakin oli joku äidinvaisto, pakkohan Simonenkin oli tossa iässä haluta itselleen se perhe jonka se aiemmin oli hylännyt. Nyt kun se perhe oli lähellä, sitä ei kuitenkaan saanut enään takaisin, ainakaan kokonaan. Ja se oli naisen ihan oma moka.
"Okei, ja sit ihan tällänen kiva ennalta-arvattava kysymys", rokkari päätti, että hänelläkin oli oikeus kysyä jotain,
"mitä vittua sä ajattelit kun sä jätit mut tänne? Mä olin neljätoista, puhuin englantia tasan kaks sanaa enkä kyllä tasan ollu tarpeeks vanha hankkimaan vaikkapa nyt esim rahaa tai duunia." Alessio olisi halunnut kysyä paljon muutakin. Miksi Simone oli pitänyt broidin? Miksi, tai miten, ihmeessä se oli kyennyt jättämään Alession vieraaseen maahan ja lähtemään itse katumatta pois? Oliko vika Alessa vai Simonessa? Vai molemmissa? Ei Alessio tietysti ollut ollut mikään helpoin lapsi, olihan tuo aina silloin tällöin eksynyt kotiin peittelemättömän sekaisin, viskellyt tuoleja ikkunoista ja muuta fiksua, mutta eihän se voinut riittää syyksi. Vian täytyi olla Simonessa, normaali äiti vaikka kuolisi lapsensa puolesta.

Alessio oli kateellinen veljelleen pääasissa vain siitä, että tuo oli saanut mahdollisuuden, ja osannut käyttää sen. Ale ei saanut mahdollisuutta, eikä hän todennäköisesti olisi osannut sitä käyttääkkään. Kaikki meni aivan liian lujaa, niin lujaa ettei italiaano yksinkertaisesti voinut sinnitellä mukana kovin pitkää. Jos hän ei pääsisi hengestään nyt, niin myöhemmin sitten kun huumeet veisivät mukanaan. Ale ei tuntenut yhtään narkkaria joka olisi selvinnyt lopettamatta hengissä, ne kaikki jotka huumeita käyttivät myös kuolivat niihin tai sitten tajusivat lopettaa ja kuolivat johonkin muuhun. Ei ollut narkkaria joka olisi vanhana nukahtanut vain rauhallisesti pois, eikä sellaista tulisikaan.

"Kumpi teki väärin?", Ale esitti jälleen yhden kysymyksen. Kumman moka kaikki oli. Hankalan lapsen joka tarkoituksellisesti työnsi kaikki pois luotaan voidakseen sukeltaa syvemmälle olemattomaan huumehöyryjen maailmaan vai vastuuttoman äidin, jolle koko perhe oli vain harmitonta kotileikkiä josta saattoi kävellä ulos kun siltä tuntui?

/ ja sit lenkki -> /

/ eikää, mullei oo hajuakaa miks tää jätti alen yksin lontoosee ::::: D maailman typerin selitys simonella /

Jo Alession aloitus oli tarpeeksi lupaava, pitihän se arvata että tuo lopulta kysyisi Simonen kauhulla odottaneen kysymyksen. Simone loi katseensa käsiinsä ja hyperteli sormillaan ranteessaan roikkuvaa ketjua. Kuinka raukkamaista, hän ei kehdannut edes katsoa poikaansa silmiin kaiken sen jälkeen. Simone yritti repiä katseensa ylös, mutta ei se onnistunut. Eikä hän edes osaisi vastata tuohon kysymykseen mitään, hän ei itsekään muistanut mitä oli ajatellut. Hän ei ollut valmis äidiksi 16 vuotiaana, ei tuolloin kolmekymppisenä eikä mitä ilmeisemmin vieläkään. Mitä Alessio sanoisi, jos hän vastaisikin vain ettei ajatellut mitään? Sehän oli totuus, mitä sitä vääristelemään. Tai no, olihan hän olettanut Alession pärjäävän, mikä tosin oli ilmeisesti mennyt osittain pieleen, ei kai tuolle muuten olisi jo kertaalleen kuolemantuomiota julistettu. Ainakin oli tähän saakka säilynyt hengissä.

Lopulta Simone nosti katseensa ja katseli Alession kasvoja. Kyllähän hän oli poikansa hylkäämistä kerennyt katuakin, varsinkin tällä hetkellä kun joutui itse tukalaan tilanteeseen sen vuoksi. Olisi todella säälittävää jättää vastaamatta tuon kysymykseen, mutta Simone ei kertakaikkiaan keksinyt riittävää syytä. Hän tukahdutti huokauksensa ennen kuin avasi suunsa.
"Mä en tiedä." Tämä totesi varsin typertyneenä kurtistaen kulmiaan. "Mitä muutakaan voi olettaa ihmiseltä joka ei alunperin edes halunnut lapsia?" Simone kysyi sitten, epäillen heti perään tuon olleen virhe. Ei ehkä ollut viisainta sanoa, että ei halunnut lapsia kun jo kaksi lasta omisti, mutta totuus sekin oli.

Simone kyllä tiesi, että hän oli se joka oli tehnyt väärin. Mutta oli eri asia, voisiko Simone myöntää sitä ääneen, itselleen ja Alessiolle. Ehkä Alessiokin tiesi sen, että syy oli täysin Simonen, ehkä tuo halusikin vain laittaa Simonen katumaan vielä pahemmin?
"Kyllä sä tiedät, ettet sä tehny mitään väärin." Simone totesi, kiertäen kaikin mahdollisin tavoin sen että olisi joutunut sanomaan itsensä mokanneen. Tosiasiassa elämä kahden pojan kanssa oli ollut paljon helpompaa, kuin mitä Simone oli ikinä kuvitellut. Hän luuli saavansa kaksi angstista teiniä kimppuunsa joka asiassa ja joutuvansa hermolomalle alta aikayksikön, mutta olikin päässyt yllättävän helpolla, ottamatta huomioon tietenkään niitä pieniä välikohtauksia. Ehkä hän olikin vain päättänyt helpottaa taakkaansa vielä enemmän, jättämällä toisen Englantiin ja karkaamalla toisen kanssa Italiaan? Olisihan yhden lapsen kanssa paljon helpompaa kuin kahden, mutta ei sekään tietenkään syyksi riittänyt.

/Lyhyt, anteeks : ss /

Alessio oli jotenkin olettanut, että Simonella olisi edes tekosyy. Mutta ei tuolla ollut. Nainen oli yksinkertaisesti niin itsekäs, ettei kyennyt ajattelemaan kun omaa persettään. Siis kamoon, mitä haittaa siitä nyt voisikaan koitua jos hylää toisen poikansa englantiin ja toisen jonnekkin päin italiaa? Neljätoistavuotiaskin varmasti kiltisti opiskelee esimerkillisesti, lukee ylioppilaaksi ja käy samalla töissä maksaakseen hienot autot ja kartanon. Ehkä Ale oli vain poikkeus. Tiedettiimpä ainakin mistä hän oli lyhytjänteisyytensä perinyt, Simonelta joka ei jaksanut keskittyä edes kahden kakaran hengissäpitoon.
"Kykyä ottaa ees pikkasen vastuuta? Pitkäjänteisyyttä? Et sä sun duuniakaan jättäis yhen huonon päivän takia", rokkari huomautti. Selvästi vikaa oli ollut hänessäkin, ei nainen muuten olisi tästä vain suoralta kädeltä luovuttanut. Ei kukaan jättäisi kahta täydellistä lasta, joten Alessiotakaan ei oltaisi jätetty jos hän olisi ollut täydellinen lapsi. Mitä hän ei arvatenkaan ollut ollut. Mieli kääntyi helposti itseään vastaan, Alekin onnistui maalaamaan tarkoituksetta omissa silmissä syyllisen itsestään.
"Ehkä me oltiinkin sulle vaan joku paska turha duuni josta aina halus eroon, ja sit lopulta ei jaksanukkaa odottaa palkkapäivään asti ennen lopareita."

"Sul ei oikeesti ole edes tekosyytä? Koko homma oli niin merkityksetön, ettei siihen ny mitään syytä tarvi?", Ale ei tosiaankaan aikonut päästää Simonea helpolla. Hän kovistelisi vastaukset vaikka uhkaillen jos ei niitä muuten saisi, sodassa ja rakkaudessa kaikki keinot olivat sallittuja, ja nyt seistiin keskellä sotatannerta ja harottiin käsillä kaikkialta jotta löydettäisiin aseita joilla toisen saisi nopeammin polvilleen.
"Oliksä vaan niin itsekäs, halusit päästä helpommalla. Vitut kaikista muista", rokkari oikein yllytti, eihän hänen tarvinnut edes pelätä toisen suuttumista, ei se merkannut enää mitään. Joten hän saattoi sanoa mitä tahansa. Eikö perhe ollut aina se, jolle sai turvallisesti purkaa tunteet? Ale oli silloin ainakin todella huono perheenjäsen, hän katsoisi nätisti vierestä jos joku huutaisi hänelle päin naamaa tai vittuilisi.

Alen huomautus työn jättämisestä oli muuten hyvä, mutta Simonella oli tuoreessa muistissa monet työpaikat jotka oli jättänyt nuorempana vain yhden huonomman päivän vuoksi. Esimerkiksi levykaupan myyjän hommista hän oli luopunut yhden harvinaisen ärsyttävän asiakkaan vuoksi, mutta ei hän sitä ihan heti Alessiolle kertoisi. Lyhytjänteisyyttä tosiaan.
Simone huomasi, että Alessio ei ihan helpolla luovuttaisi, mutta Simonekin aikoi pitää päänsä, hän ei todellakaan aikonut myöntää että oli itse syypää kaikkeen ja ihan itse oli mokannut täydellisesti, jättänyt lapsensa yksin Englantiin ja jatkanut elämäänsä normaalisti. Kyllä Ale sitä voisi toistella mielensä mukaan ja tottahan se oli. Hän oli surkea äiti ja kaikenlisäksi todella itsekäs, mutta Simone ei sitä myöntäisi itse, ei missään tapauksessa. Hän risti reitensä toisen reiden päälle, nojautui kovaa penkkiä vasten ja laittoi kätensä ristiin rinnalleen, ilmoittaen selvästi että hän pitäisi päänsä ja pysyisi hiljaa. Oli se säälittävää tai ei, hän ei halunnut myöntää omia virheitään. Kyllä hän tuota kestäisi kuunnella, ihan varmasti kestäisi ja oli ehkä ansainnutkin kuulla sen kaiken.

Simone siristi silmiään ja kalautti hampaansa yhteen estääkseen itsensä puhumasta, Alession suorastaan yllyttäessä tätä. Simonella oli joskus vaikeuksia olla puhumatta ja niitä vaikeuksia oli juuri nyt yllinkyllin. Olisiko niin vaikeaa myöntää että se oli totta, hän oli itsekäs ihminen ja lapset olivat olleet hänelle lähinnä riesa? Vaikka olihan se silloin ollut kiva hehkuttaa kahdesta lapsesta, nykyään ne kaksi lasta tuppasivat jo unohtumaan. Mutta oli se liian vaikeaa, todellakin liian vaikeaa.
Totta oli myös se, että ei hänellä ollut mitään tekosyytäkään. Simone ei koskaan ollut ajatellut että hän vielä joskus tarvitsisi tekosyytä, eikä näin ollen ollut valmistautunut millään muotoa keksimällä sellaista. Toki joku puolessa minuutissa keksitty hätävalhe olisi käynyt, mutta Simone arveli ettei se olisi kovin hyvin Alessioon uponnut.

/ vielä lyhyempi, sry D:< /

/novelli tän rinnalla/

Okei, Simone aikoi selvästi pysyä hiljaa ja säilyttää ne kunnian rippeet jotka eivät olleet jo aikoja sitten varisseet lattialle. Alella ei olisi naisen tilassa ollut pokkaa edes tulla takaisin, hänellä olisi sentään sen verran pitkäjänteisyyttä, että hän olisi pysynyt poissa loppuun asti. Se olisi ollut helpompaa kaikille, myös Alessiolle itselleen. Ainakin italiaanolla olisi ollut paluulle joku muu syy kun anteeksiannon haluaminen. Simone ei kuitenkaan kehdannut anteeksipyyntöä edes esittää, kuvitteli, että Ale antaisi anteeksi tästä vaan. Ei hän antaisi, ei vaikka saattaisikin vähän leppyä.
"Sä et pysty edes myöntää mokannees", italiaano totesi tosiasian pitkän hiljaisuuden jälkeen. Miten hän saattoi olla mitään sukua tälläiselle kusipäälle? Kyllä pitäsi kyetä tunnustamaan vaikkei asiaa voisi enää korjatakkaan, jotain ylpeyttä piti olla, vaikka se olisikin sitten sairasta ylpeyttä omista halveksituista teoistaan. Jotain kunnian rippeitä.

"Ja nyt sä voisit vaikka häipyä. Sanoisin et tavataan helvetissä, mut sä taidat olla ainut joka sinne on menos. Tai ehkä sä pääset taivaaseen, koska sulle helvetti on se, missä sun lapset on", rokkarin ääni oli tunteeton ja kylmä. Okei, Simone oli juuri jättänyt hänet uudelleen. Aivan kun tuo olisi sanonut suoraan vasten kasvoja inhoavansa Alea ja pitävänsä tuota merkityksettömänä, niin merkityksettömänä että tuota saattoi syyttä suotta kohdella kun mitä tahansa esinettä, heittää pois ja hakea takaisin kun mieli teki.
Alessiolle oli nyt se ja sama näkisikö hän naista enää koskaan vaan ei, itse hän ei ainakaan tapaamista junailisi. Ei enää. Mies halusi vain unohtaa Simonen kokonaan, pyyhkiä tämän tapaamisen mielestään lopullisesti, kuten kaikki muutkin huonot muistot. Tässä tapaamisessa ei ollut kertakaikkiaan mitään hyvää, se muutti vain ajan kultaamat muistot jälleen silkaksi paskaksi.
Alessio ilmoitti kuuluvaan ääneen, että oltiin valmiita ja saman tien kaksi vartijaa tulikin sisään. Toisella oli käsiraudat ja toisen tarkoitus oli ilmeisesti saattaa Simone pois.
Ale antoi vartijan laittaa käsiraudat sen enempää vastustelematta ja katosikin pian käytävään.

/ Kiitos pelistä, Ale poistuu : >/

Ansku on laiskalla tuulella eikä jaksa kirjottaa, mut kyl sä pystyt kuvittelee nelikymppisen naisen joka tuijottaa vaan, vaikka tajuaa että oli taas mokannu kaiken ja lähtee vartijan kanssa pois, kiitosh siis (;