No problems but...//sov

Oliver pysäytti Volvonsa täysin tapojensa vastaisesti äänettömän ja ankean vieroituslaitoksen eteen ja nousi autosta paiskaten oven hajamielisesti kiinni. Mies kohautti harteitaan huokaisten ääneen ennenkuin lähti verkkaisesti kävelemmään kohti turhankin suurta, jykevää ja tummaa puuovea kohti, pellavapään hiukset pöllähtelivät kasvoille tämän askelten tahdissa. Oliver ei muistanut edes koska hän viimeksi olisi nähnyt veljeään, varmaan vieroitusjakson alkuviikoilla, sitten vierailut harvenivat ja nyt viimetapaamisesta oli aikaa ainakin pari kuukautta. Lyhyessä asiassa oli kuitenkin tapahtunut paljon asioita joita pikkuveli ei vielä tiennyt, Sharonilla, perheen päällä ja äidillä todettiin pitkälle edennyt ja aggressiivisesti levinnyt syöpä, joka alkoi ensin haimasta ja levisi sitten muualle sisäelimiin. Elinaikaa ennustettiin vain muutama viikko, korkeintaan puolitoista kuukautta ja pakon edestä Oliver oli muuttanut suurempaan kämppään aikeinaan ottaa Theodore luokseen asumaan sitten kun äidistä aika jättäisi. Mies ei missään nimessä halunnut jättää veljeään isänsä kanssa kaksin asumaan, sillä hän tiesi itsekkin minkälaiseen helvettiin veli joutuisi.

Ovelle asteli vastaan valkoasuinen hoitaja joka hymyili Oliverille turhankin säälivästi vähintään yhtä myötätuntoisen ilmeen lisäksi. Mies käveli naisen ohi ilmekkään värähtämättä ja tiesi jo minne pitäisi mennä, sydän rupesi lyömään tiheämmin mitä lähemmäs päästiin, jollain sairaalla tavalla häntä pelotti kohdata veljensä tämän ajan jälkeen ja tuoda välittömästi huonoja uutisia. Vaikka Theo oli taistellut äitinsä kanssa koko ikänsä, silti perhesuhteet olivat aina sen verran henkilökohtainen asia, että jopa Oliver tiesi surevansa lähiaikoina äitinsä poismenoa, äiti oli kuitenkin aina äiti.

Seuraavat ovet aukenivat lähes kouluruokalaa muistuttavaan tilaan ja Oliver löysi veljensä lähes välittömästi katseellaan. Askeleet hitanivat ja olemus kieli siitä että mies arkaili kohdata Theodorea, kuitenkin pöydän luo saavuttuaan Oliver katsoi veljeensä vakavana ja kasvoilla koreileva ilme kertoi siitä että kaikki ei todellakaan ollut hyvin. Hän istui veljeään vastapäätä ja huokaisi äänekkäästi ennenkuin hautasi kasvonsa käsiinsä, huokaisten uudelleen.

/ tän takia ei koskaan saa kirjottaa mtn suoraa koulun jälkeen, ajatukset on pahasti kangistunu ja teksti tönkköä. Seliseli D : /

Theo oli yllättänyt itsensäkkin kun oli tajunnut, ettei ehkä kantaisikaan kaunaa Oliverille lopun ikäänsä ja olevansa ehkä tavallaan kiitollinenkin. Veli oli kuitenkin pelastanut tämän hengen, jos Theo olisi saanut jatkaa samaan malliin hän olisi todennäköisesti alle kuukaudessa onnistunut viemään henkensä, korkeintaan selvinnyt hengissä jouluun asti. Poika ei koskaan olisi itse tehnyt asialle mitään, Eliahkaan ei olisi loppukädessä voinut tehdä mitään jos ei olisi päättänyt sekoittaa Oliveria mukaan. Oli siis niiden molempien ansiota, että Theo tosissaan oli vielä hengissä, suhteellisen hyvissä voimissakin vielä eikä ihan kuoleman kielissä. Theodore ei oikeastaan ollut vielä ehtinyt elääkkään, olisi siis ollut täysin turhaa heittää nirrinsä tässä vaiheessa kun ei ollut mitään vielä nähnyt. Tai olihan Theo ehtinyt asioita nähdä, maailman huonomman puolen, sen josta vaikkapa yellow avenuen ihmiset eivät olleet tietoisia.
Poika oli ehkä vähän ärsyyntynyt siitä, että veli oli vain lakannut käymästä, ymmärrettäväähän se kuitenkin oli, Oliverilla oli ihan oikea elämäkin. Theollakin oli ollut, ja hän hankkisi sen vielä takaisinkin. Ehkä.

Koko paikka itsessään oli ollut aika huono valinta. Suurin osa ihmisistä oli juuri samanlaisia kun Theo, vähän alle täysi-ikäisiä, paikassa täysin vastenmielisesti, kellään ei ollut motivaatiota parantua tai muuttaa tilaansa suuntaan tai toiseen. Kuivilla kaikki yhtä lailla olivat, mutta se ei vielä tarkoittanut etteikö jokainen menisi heti ulos päästyään diilerin kämpälle.
Theo ei ollut missään vaiheessa ollut täysin unohdettu, edes siinä vaiheessa kun Oliver oli lakannut käymästä. Eliah oli käynyt tyyliin viikottain, suuri osa muita tuttuja ja ystäviä samoin.

Theodore oli kieltämättä vähän yllättynyt veljen purjehtiessa huoneen läpi, poika ei kuitekaan sanonut mitään tajutessaan tuon harvinaisen vakavan olemuksen vaan pysyi vain odottaen hiljaa.

Oliver katsahti veljeensä ja nojasi kyynärpäidensä varassa pöytään, silmät punersivat ja muutenkin näki selvästi että kyyneleet puskivat väkisin pintaan. "Theo... ensin mä haluun pyytää sulta anteeks että nää vierailut jäi", mies lähes kuiskasi ääni täristen ja pyyhki ohimennen silmäänsä peittääkseen ne pari vaivaista kyyneltä jotka valuivat hänen silmiensä alla. "Äidillä todettiin syöpä vähän sen jäljeen kun mä lakkasin käymästä, se alko kaikki haimasta ja nyt se on levinny joka puolelle, lääkärit ei antanu pientäkään toivoa että se paranis, totes vaan että korkeintaan puoltoista kuukautta niin äiti pääsee tuskistaan", Oliver lausahti epäuskon ja toivottomuuden vivahde äänessään vaivautumatta tälläkertaa edes pyyhkimään poskille puskenutta kyyneltulvaa. "Ja nyt siitä ajasta on menny melkein kaikki, äiti makaa sairaalassa ilman pienintäkään pisaraa elämänhalua, kertaakaan se ei ole sanonu mulle että olis ylpee meistä", mies ärähti lähes katkerasti, olemus kuitenkin paljasti kaiken sen surun ja katkeruuden mikä vuosien ja varsinkin viimeviikkojen aikana oli hänen sisälleen patoutunut.

Oikeastaan Oliver tunsi itsensä voimattomaksi, tai hän ei tuntenut mitään. Pelkän voimattomuuden, hän katsoi veljeään pitkään miettien tuskastuneena kaikkia niitä kertoja jolloin hän oli turhaan saanut aikaan tappelun tämän kanssa. Ja kaikki ne lukemattomat kerrat jolloin Oliver oli koittanut saada Theon oppimaan isoveljensä virheistä, vaikka jotkut asiat oli valttämättä helpompi kokea itse ja tehdä valinnat vasta sen jälkeen. Hiljaisuus piti tilannetta hallussaan ja Oliver odotti, odotti ja odotti veljensä reaktiota, vaikka ei itsekkään osannut sen paremmin käsitellä tilannetta ja tapahtumia.

Theo alkoi maalailla mielessään kaikensävyisiä kauhukuvia kun näki Oliverin pidättelevän kyyneliä. Ensimmäiseksi mieleen tietysti tuli, että joku oli kuollut, toiseksi, että talo oli palanut tai jotain. Kumpikaan ei kuitenkaan tuntunut tarpeeksi isolta asialta, Oliver ei turhaan herkistellyt mutta nyt se oli selvästi järkyttynyt. Tuskin se itkisi jos joku ystävä olisi kuollut? Ainakaan Theolle.
Vastaus tuli kuitenkin melko nopeasti eikä poika turhaan joutunut arvailemaan, vierailujen unohtumisen pahoitteluun Theo ei reagoinut mitenkään.

Miten suhtautua kun joku tulee kertomaan, että äiti tekee kuolemaa? Theo ei tosiaankaan tiennyt. Miten sen saattoi edes uskoa kun ei itse nähnyt? Kuulopuheisiin ei ollut luottamista, edes silloin kun kertoja oli oma verisukulainen. Homma ei tuntuntut vain kuultuna todelliselta, aivan kun sitä ei olisi tapahtunutkaan, se ei koskettanut millään tavoin. Mitään havaittavaa ei ollut tapahtunut, kaikki oli kuten ennenkin, miksi siis uskoa, että jotain oli tapahtunut? Theodore ei yksinkertaisesti voinut hyväksyä tai uskoa, että äiti olisi jostain syystä yllättäen saanut syövän ja tekisi nyt kuolemaa.
"Okei", poika totesi osaamatta sanoa mitään muuta. Tietysti hän olisi voinut esittää teennäisiä tarkentavia kysymyksiä tai itkeä, miten vaan, kumpikaan vaihtoehto vain ei tuntunut oikealta. Theo halusi vain kieltää koko asian. Sitä ei ollut tapahtunut. Piste.

Theo ei koskaan ollut ollut äitinsä kanssa mitenkään erityisen läheinen, yrittänyt vain parhaansa mukaan kestää pystypäin tuon diktatuurin ja kontrollifriikkeyden, tarpeen määrtä kaikkea ja kaiken. Todennäköisesti poika ei edes tajuaisi asiaa ennen niitä hautajaisia, hyvä jos silloinkaan.

Oliver pyyhkäisi poskillaan kiiltävät kyyneleet paidanhihaansa ja rykäisi hiljentyen sitten uskaltaen katsoa veljeään silmiin, äidin kuoleman jälkeen asiat helpottuisivat, se oli pakko myöntää vaikka se niin väärältä tuntuikin. Tuskin Theo pitäisi asiaa maailmanloppuna vaikka se kelkansuunnan käänsikin, "Sä muutat mun luokse sinne uuteen asuntoon", mies totesi lyhyesti kun asia olisi itsestäänselvyys ja loppuun käsitelty. Oliver rupeaisi siis kotiäidiksi, ei kirjaimellisesti mutta kuitenkin, olihan Theo jo melkein aikuinen vaikka vastuuta mies ei pikkuveljelleen antaisi vapaaehtoisesti.

"Isä on aika paskana... en tiedä siitä sitten", vaaleaverikkö muisti isänsä vetisen ja epätoivoa uhkuvan katseen sairaalavuoteen äärellä, Sharon pidettiin kipulääkehöyryissä eikä nainen tajunnut ympäröivästä maailmasta melkein yhtään mitään. Hengittäminenkin tuntui varmasti turhalta kun tiedettiin että aikaa oli jäljellä rajallisesti, ja vielä kun rajan ylittäminen oli aivan näillä hetkillä ajankohtainen. Hautajaisten järjestäminen aiheuttaisi lisää stressiä, kuka haluaisi kantaa äitinsä hautaan vaikka perhesuhteet olivatkin viileät ja etäiset. Oliver tunsi edelleen pistävää katkeruutta rinnassaan äitiään kohtaan joka vielä kuolinvuoteellakaan ei voinut myöntää elämässään tapahtuneita virheitä.

Mies halusi laitoksesta ja veljestään niin kauas kuin mahdollista, välittömästi ja ilman turhaa tappelua, Silti hän vain istui edelleen epäuskoisena vanhalla tuolilla tuijottaen pöydän kulunutta pintaa.

/ anteeks kesto ja pituus /

Theolle oli suurempi järkytys nähdä kyyneleet Oliverin poskilla kun kuulla äitinsä kohtalosta. Ei poika voinut mitään sille, että isoveli oli aina ollut lähempänä kun vanhemmat, oli vaikea surra ihmistä jonka luota oli aina halunnut pois. Ei Theodore iloinen ollut, ei tosiaankaan, muttei myöskään surullinen. Olo oli enemmänkin tyhjä, ahdistunut, mitäänsanomaton, väsynyt.. Turhautunut? Theo oli kuitenkin aina ajatellut ainakin alitajuisesti korjaavansa suhteensa äitiinsä, ja nyt kun hän olisi sen ollut valmis tekemään toinen sairastui ja kuihtuisi pois, ei reilua kummallekkaan, eikä isälle tai Oliverille.
Poika ei kommentoinut tai reagoinut mitenkään erikoisesti Oliverin ilmoitukseen siitä, että hän ottaisi Theon luokseen asumaan, kai se oli tavallaan itsestäänselvyys. Isä tuskin poikaansa luokseen ottaisi, tai kykenisi ottamaan, todennäköisesti se olisi vaimonsa vuoksi niin sekaisin ettei kykenisi oikein tekemään mitään, ja Oliverin pitäisi olla aika idiootti jos tuo laskisi Theon heti omilleen. Menisi korkeintaan kolme päivää ennen kun Theodore olisi ehtinyt hankkia itsensä sairaalakuntoon, viinalla tai aineilla, mitä väliä. Theo tiesi sen itsekkin, eikä yrittänyt edes mielessään sotia ajatusta vastaan.
Poika mutisi hiljaa jotain myöntyvän vastauksen tapausta ja nyökkäsi.

Oliver vahvisti Theon käsitykset isästä oikeaksi, se oli rikki, mennyttä miestä.
"Eutanasia?", poika ehdotti ääni melkein lähellä vakaata. Olisi oikeus ja kohtuus, että äitikin pääsisi tuskistaan omasta tahdostaan, eikä joutuisi ensin kitumaan kuukauden päiviä. Sama kai se olisi tulisiko kuolema nyt vai myöhemmin jos ei parannuskeinoa ollut. Ei Theo yrittänyt uskotella itselleen tai kellekkään muullekkaan, että armokuolema olisi parempi vaihtoehto, tuskin se olisi kellekkään läheisellä yhtään sen helpompaa, ehkä vaikeampaakin, mutta ehkä joskus piti kuunnella sitä kuolevaakin.