Luulin et ottaisi uomansa se, mistä tullut on silmien eteen side

Poika oli allapäin. Hän seisoi matkalaukku vierellään eteisessä. Lähtemässä pois. Pohtimassa oliko valinta sittenkään oikea. Oliko hän valinnut loppujen lopuksi väärin? Olisiko hänen sittenkin pitänyt hyvästellä? Se saattoi olla tärkein valinta hänen elämässään. Vaihtoehtoja oli kaksi, silti niitä oli liikaa. Valinta oli liian vaikea, joten pojan oli tehtävä valinta järkensä avulla, ei sydämellään. Sydän menisi rikki, pirstaloituisi, kun se tajuaisi tapahtuneen. Viesti ei ollut kuitenkaan kulkenut vielä sinne asti. Kaikki oli vielä ihan hyvin, vaikka pojan olo oli jo ihan kamala. Hän tiesi kuitenkin, että se tulisi olemaan paljon pahempi myöhemmin. Tunnin kuluttua, viikon kuluttua, kuukauden kuluttua. Se kiduttaisi hänen sydäntään kauan, mutta vuoden päästä se olisi kuitenkin ohi. Niin poika uskoi, tai pikemminkin tahtoi uskoa.

Ei kahden pojan välinen rakkaus ollut oikein. Ei missään nimessä. Sitä paitsi hän pelasi jalkapalloa, miehisintä lajia maailmassa. Ei hän voinut pitää pojista. Ei hän pitänytkään, hän piti vain Theosta. Joka tapauksessa sekin oli väärin, koska Theo oli poika ja hän itse oli poika. Ei se ollut missään nimessä oikein. Poika ei ollut ehtinyt miettiä mitä oli tuleman, ei hän ehtinyt ajatella mikä oli oikein ja mikä väärin. Kahden pojan välinen suhde oli armottoman väärin.

Ei se silti ollut syy.

Sinertävät silmät silmäilivät Lontoota taksin ikkunasta. Ne eivät takertuneet mihinkään, eivät edes hyvästelleet, ne vain katselivat. Vilkuilivat suorastaan, aivan kuin vierasta paikkaa, vaikka silmät olivat nähneet nuo paikat lukuisia kertoja ennenkin. Oli kuitenkin helpompaa unohtaa ilman hyvästelyjä. Eikä Lontoo nyt niin hyvä paikka ollut asua.

Askeleet lentokoneeseen. Laukut oli viety ja viimeinen vilkaus vilkaistiin Lontooseen – tai lähinnä vain Lontoon lentokenttään. Silmät siristyivät, eivät katsoneet kauan. Poika istui ikkunapaikalle pitäen katseensa visusti pois ikkunasta. Hän ei halunnut enää nähdä sitä kaikkea, minkä oli kadottamassa. Muistot, äidin kuolema, äidin ruumis ja Theo. Ne huulet, ne silmät, ne kädet. Se ihminen. Poika pudisti päätään ja sulki silmänsä.

Suljetut silmät pysyivät yhä kiinni, kun lentokone nousi hitaasti mutta varmasti ilmaan. Se teki sen kuitenkin ihan liian nopeasti. Ehkä poika ottaisi lennon takaisin Lontooseen. Tai sitten ei. Hän sylki ikävän päälle ja potki sitä pois, teki kaikkensa, jottei se valtaisi häntä. Poika pystyi siihen vielä, mutta jonkin ajan kuluttua se olisi vaikeampaa, eikä hän kykenisi siihen enää. Silloin sinisilmä romahtaisi, palaisi takaisin maanpinnalle pilvilinnoistaan, palatseista, jotka hän oli unelmista rakentanut järjellään. Se ei ollut kuitenkaan sitä, mitä hän olisi oikeasti halunnut sisimmässään. Järki ja sydän toimivat täysin päinvastoin ja riitelivät keskenään. Niistä täytyi aina valita ja harvoin ihmiset tekivät oikeita valintoja. Sen hetkisten ajatusten mukaan poika oli oikeassa – omasta mielestään – mutta ne silmät? Ei hän voisi unohtaa niiden omistajaa, mutta hän ei myöntänyt sitä itselleen. Hän ei tulisi myöntämään sitä itselleen vielä pitkään aikaan.

Ja muuri nousi takaisin paikalleen suojaamaan sitä, mitä se oli joskus suojannut. Hän ei pärjännyt yksin ilman turvaansa.