She Needs Rock'n'Roll (sov)

Quirina
William istui nurmikolla kitaransa kanssa. Hänestä oli aamulla tuntunut siltä, että akustinen kitara kaipaisi ulkoilutusta. Hän oli jättänyt kitaransa lajitoverit kotiin ja lähtenyt vanhimman ystävänsä kanssa ulos. Will oli käynyt kaupasta hakemassa itselleen muutaman omenan evääksi ja suunnannut läheiselle nurmikentälle. Toisinaan lapsiperheiltä paheksuvia katseita vastaanottava Will tapaili kitaransa kanssa muiden tekemien kappaleiden seassa omiaan. Rikkinäisissä vaaleissa farkuissaan ja vihreässä t-paidassaan ja villatakissaan Will ei yhtäkkiä olisi keksinyt yhtään parempaa tapaa viettää tylsää iltapäivää. Sotkuiset hiukset lensivät Willin silmille tuulessa, mutta se ei häntä häirinnyt. Aina välillä muutama ihminen jäi hetkeksi katselemaan ja kuuntelemaan tätä risti-istunnassa soittelevaa nuorukaista, mutta kukaan ei häirinnyt häntä sen enempää. Se sopi Willille erinomaisesti, hänestä oli mukavaa vain rämpyttää kitaraa ulkona, sen enempää välittämättä muista. Pienen mietintätauon pidettyään William tarttui taas kitaraansa ja alkoi tapailla sointuja Mötley Crüen She Needs Rock'n'Roll-biisistä, huomaten että se kuulostaa vähän epäuskottavalta akustisella kitaralla. Hyräillen Will jatkoi soittoaan.

Radical
Harley näytti tavanomaiselta repäisevältä ja erilaiselta itseltään kävellessään puiston läpi. Nahkaisiin kullanvärisin koristustuksin ehostettuihin buutseihin oltiin kiinnitetty jälleen kannukset, sellaiset koristeelliset mallit jotka olivat täynnä piikkejä, sahalaitoja ja erilaisia muotoja ja koristuksia, buutsien sisään katosivat mustien housujen kapeat lahkeet. Lantiolla roikkuvat niittivyöt jäivät osittain vitivalkoisen olkaimettoman topin piiloon joka paljasti selän kokonaan, sen päälle oltiin vedetty nahkarotsi jonka mustaa kangasta oli näkyvillä tuskin yhtään. Vaaleat hiukset olivat tavanomaisesti osittain pystyssä ja kasvoilla melko raju meikki joka kuitenkin pysyi hyvän maun rajoissa, venytettyyn korvakorureikään oli löytänyt tiensä paksu spiraali ja kaulaan oli viskattu kaksi mustaa ketjua joista toisessa roikkui hopeanharmaa lukko.

Tytön askeleet kiidättivät tämän nurmikentän poikki ja katse bongasi kitaraa rämpyttelevän selvästi hippimäisen ihmisen, menossa oli Mötley Crüen biisi joka ei ilman plektraa akustisella kitaralla kuulostanut oikein miltään.
"Saat kymmenensenttisen plektraksi jos soitat ramonesia, tai crüen gunssin", blondi kertoi ja istuutui hipin viereen sen enempää kyselemättä, miksei hän voisi jäädä viettämään iltaa jonkun kitaraa soittavan ihmisen kanssa?

Quirina
William nosti katsettaan kitarastaan sen verran, että ehti näkemään koristeelliset buutsit piikikkäin kannuksin ennen kuin kuuli naisen äänen puhuvan. Hän keskeytti soittonsa ja katsoi ylöspäin ja näki punkkaritytön seisovan edessään. Olihan kitaristilla nyt aina plektroja, mutta nyt Williamilla ei ollut mukanaan yhtään. Hän ei ollut aamulla löytänyt yhtään plektraa asunnostaan, johtuen ehkä siitä kamalasta sotkusta jonka hän oli saanut aikaan etsiessään puhelintaan, joka loppujen lopuksi löytyi keittiön pöydältä. Kolikkoa Will ei ollut ajatellutkaan, eikä oikeastaan kokenut että olisi sitä edes tarvinnut. Hän soitteli lähinnä omaksi ilokseen, ei ansaitakseen rahaa tai ilahduttaakseen muita.

"Löydän kyllä kolikoita plektraksi omastakin lompakostani, mutta biisiä voin vaihtaa." Will vastasi pieni virne kasvoillaan. William ei ole erityisen kova Ramones-fani, mutta osasi silti soittaa muutaman kappaleen. Will aloitti soittamaan ainoaa Ramonesin kappaletta jonka muisti ja pystyi soittamaan siihen hätään, Blitzkrieg Bopia. William oli alkuun pelästynyt vähän tuota punkkarityttöä, ajatellut että nyt jollain meni hermot hänen rämpyttelyynsä. Onneksi tilanne osoittautuikin ihan normaaliksi, ja toisaalta Will oli ihan iloinen siitä että sai juttukaverin.

Radical
Harleyn kasvoilla koreili valkoiset hampaat paljastava hymy joka laskeutui pian normaaliksi neutraaliksi ilmeeksi.
"Anteeks, mul on selväst harhakuva siitä, että hipit ei halua rahaa", tyttö naurahti ja nosti jalkansa koukkuun eteensä. Kitaristi oli hänen silmiinsä hippi, kuka muu istuisikaan rennosti soittelemassa puistossa ilman, että halusi rahaa? Ei kovinkaan moni. Mies alkoi tavailla kitarallaan kappaletta jonka tunnistamiseen meni tovi, ramones kuulosti pitkälti aika surkealta ilman sähkökitaraa. Kappale sai pakostikkin kyyneleet kihoamaan silmiin vaikkei siinä mitään surullista ollutkaan, voisitko itse kuunnella hymyssäsuin kappaletta jonka on tehnyt sinulle läheinen tätänykyä kuollut ihminen? Tuskin.

"Saan mä kokeilla?", Har kysyi ja löysi sormiinsa viisisenttisen farkkujensa taskusta. Kyllä tyttökin osasi soittaa, ja vielä hyvin, hän ei vain erityisemmin pitänyt koko touhusta, siitä meni joskus hehku jos sait jo synnytyssairaalaan lahjaksi kitaran jossa luki fuck you, isältään.
"En mä yhtä hyvä ole kun sä mut.. Joo", blondi virnisti hämmentyneenä

Quirina
Williamia harmitti, kun hän ei osannut soittamaansa biisiä kovinkaan hyvin. Aika pitkälti soittaminen sujui juuri nyt ihan pelkästään hataran muistikuvan ja kuulokorvan perusteella. Hän olisi mieluummin soittanut jotain kappaletta jonka hän osasi soittaa paremmin, jotenkin olisi ollut mukavampaa näyttää tuolle vaaleatukkaiselle tytölle taitonsa. William vilkaisi ympärilleen ja huomasi vanhahkon rouvan ilmeisesti lapsenlapsineen vilkuilemassa pahasti kaksikkoa kohti, mitä ilmeisemmin he näyttivät pahennusta herättäviltä. William hymyili leveästi mummolle ja jatkoi soittamistaan. Nostettuaan jo katseensa, Will vilkaisi vieressään istuvaa tyttöä joka juuri kutsui häntä hipiksi. Hän naurahti hieman, miettien hetken pitikö se paikkaansa, muttei kuitenkaan sanonut ääneen mitään. Ehkä hänessä kuitenkin oli sen verran hipin vikaa.

Kuultuaan punkkaritytön kysymyksen, William lopetti soittonsa ja tajusi ettei tiennyt edes toisen nimeä. Toisaalta, ei sillä varsinaisesti mitään väliä ole, mutta olisi toki helpompi puhutella nimellä. "Tottakai saat." Will sanoi ja ojensi kitaran tytölle. "Muuten, olen Will. Jos nyt yhtään kiinnostaa." hän jatkoi ja työnsi olkalaukkuaan kauemmas jotta tytön olisi helpompi ottaa kitara. Vaikka Williamia ehti jo hetken epäilyttämään, juoksisikohan tuo tyttö karkuun kitaran kanssa, myisi sen ja hankkisi rahoilla huumeita, hän uskalsi silti luovuttaa sen. Olihan hän aika vikkelä jaloistaan, vaikkei uskonut pärjäävänsä tappelussa edes tuolle itseään nuoremmalle tytölle. Näyttihän hän aika elämää kokeneelta, eikä edes ollut montaa senttiä Williamia lyhyempi.

Radical
Harley nyökkäsi miehen kertoessa nimensä muttei tehnyt elettäkään esitelläkseen itsensä, sitä piti kysyä jos halusi tietää.
Tyttö otti kitaran syliinsä, kelasi hetken kappaleita päässään ja asetti sitten katsomatta sormet oikeille paikoille aloittaen kappaleen vain parin sekunnin harkinnan jälkeen, isän opit olivat menneet perille. Vuosikausia hän oli istunut ja yrittänyt saada soinnut uppoamaan päähänsä verenmaku suussa, vuosikausia hän oli kestänyt sitä, että sormet olivat vuotaneet verta, ja se kaikki oli tuottanut tulosta.

Harleylla oli aivan eri ote soittaa kitaraa kun tällä Willillä, hän ei hienovaraisesti näppäillyt sointuja, hän sai akustisen kitaran kuulostamaan säröllä varustetulta sähköiseltä, hän sai sormensa tavoittamaan neljä kieltä siinä ajassa kun muut olisivat soittaneet yhden. Kielet alistuivat kolion alla joka etsiytyi niiden alle, repi ne väkisin ylös ja päästi ilmaan Skid Rown foreverin ensimmäiset soinnut, sormet kulkivat otelaudalla vauhdilla joka kokemattomampaa hirvitti. Kappale oli sellainen, että se oli pakko soittaa akustisella puolet nopeammassa temmossa, muuten se kuulostaisi tyhjältä. Harleylla ei ollut aikaa ajatella sointuja. Hän tiesi rytmin, hän tiesi miten soittaa, hän tiesi mitä tehdä, hän osasi sen kappaleen, hän soitti sen katsomatta kertaakaan alas kitaraan. Kolikko iski kielet alas juuri oikeassa järjestyksessä, pudotti yhden välistä pois, tavoitti perään kaksi keskeltä ja vei sitten kaikki alas ja ylös juuri oikeassa tahdissa.
Rytmi muodostui nopeasti ja kuka tahansa joka kappaleen tiesi olisi sen tunnistanut, harva sen kuitenkin tunsi. Sebastian Bachin säveltämä, tai sanoittama, Har ei mennyt vannomaan, kappale ei kuulunut Skid Rown tunnetuimpiin, suurin osa tiesi vain 18 and lifen sekä ehkä Youth gone wildin, Forever oli kuitenkin Harleyn lempikappale kyseiseltä bändiltä, sen kitaraosuus oli juuri sitä mitä kaivattiin upealta rokkibiisiltä, vaihteleva, monimutkainen mutta samalla huoliteltu.

Sormet löivät alas viimeiset kielet, soinnut soivat hetken kaikukopassa ja hiljenivät sitten.
"Ihan kiva, kannattais virittää enemmän alakanttiin", blondi virnisti pienesti ja ojensi kitaran takaisin.

Quirina
Ilmeisesti tyttöä ei kiinnostanut nimensä kertominen, tiedä sitten mitä hän pelkäsi. Will kohautti olkiaan pienesti ja antoi asian olla. Hän jäi seuraamaan tytön taidonnäytettä kitaran kanssa, hämmästyen vähän sitä miten tyttö käsitteli hänelle kallista kitaraa. Vaikka kitaralla oli enimmäkseen vain tunnearvoa, hän katsoi välillä hieman peläten kitaraansa, jota tyttö käsitteli taidolla, mutta kuitenkin niin että Will tunsi toisinaan pientä pelkoa siitä, että vanhalle kitaralle kävisi köpelösti. Kaiken lisäksi mitä pidemmälle kappaletta päästiin, hänestä alkoi tuntua siltä että tuo punkkarityttö nousee pian seisomaan ja alkaa hakata kitaraa maahan. Willille tuntematon biisi loppui kuitenkin jo ennen kuin hänen kauhukuvansa toteutuivat. Hieman hämmentyneenä soittoa seurannut Will ei osannut kuin nyökätä välinpitämättömästi kun blondi palautti kitaran - ehjänä. Will ei ainakaan heti jatkanut soittamista, vaan jäi hymyilemään pienelle tytölle joka vilkutti ohikulkevista vaunuista.

"Olet varmaan soittanut koko ikäsi?" Will kysäisi hetken hiljaisuuden jälkeen, keskittyen taas tämänhetkiseen seuraansa.

Radical
Harley oli aina inhonnut sitä, että ihmiset olettivat muiden toimivan kuten he itse. Miksi pitäisi kertoa nimensä jos toinen ei kysy? Turhaa jaarittelua. Har ei myöskään halunnut ottaa sitä riskiä, että hänet vahingossa satuttaisiin tunnistamaan, ei olisi mukavaa tulla hyväksikäytetyksi koska seura halusi päästä tekemisiin hänen isänsä kanssa.
"Sain ekan kitaran synnytyssairaalaan, ett siitä voi päätellä", blondi naurahti ja antoi kasvoilleen nousta hetkeksi ilkikurisen ja leikittelevän virnistyksen joka oli kuin sanatta esitetty haaste, 'et varmasti pysty parempaan'. Tyttö oli tavallaan hyvin ylpeä soittotaidostaan vaikka se olikin jo menettänyt hehkunsa, hän ei koskaan olisi yhtä hyvä kun ne muusikot joiden kanssa oli elänyt koko ikänsä joten.. Häntä vain poljettiin maahan, turha yrittää mitään kun oli aina huonompi kun muut.

Harley mittaili Williä uudelleen katseellaan. Toisessa oli jotain selvästi hippimäistä, mutta samalla myös kapinahenkistä rockmeininkiä, ja siitä tyttö piti. Monipuoliset ja kiinnostavat ihmiset olivat aina mukavaa seuraa eikä blondi nytkään katunut sitä, että oli päättänyt jäädä pitämään seuraa.
"Sä et selvästi ole ihan normi tyhjäpää", Harley kehaisi ja jatkoi sitten,
"sä soitat kitaraa kadulla, ja sä et kerää rahaa, sä et oo sellane köyhä lumppu joka kerjää elääkseen, right?"

Quirina
Will hymähti hyväksyvästi, kun toinen kertoi saaneensa ensimmäisen kitaransa jo vastasyntyneenä. Will ei ollut ollut aivan yhtä onnekas, hän oli aloitellut harrastustaan vasta kymmenkesäisenä. "Toisilla käy tuuri, minä aloitin vasta 10-vuotiaana", Will totesi ja laskeskeli päässään että oli tosiaan soittanut kitaraa jo 12 vuotta. Olihan se toisaalta pitkä aika, mutta Williamista tuntui silti että hänen täytyisi oppia vielä monia asioita soittamisesta, ennen kuin voisi kutsua itseään hyväksi soittajaksi.

Will yllättyi seuralaisensa arvostelusta, joka kuitenkin lausuttiin melko hyväksyvään sävyyn. Yleensä hän ei kuullut vastaavia kehuiksi laskettavia sanoja itsestään, etenkään sukulaisiltaan tai muilta vanhemmilta tuttaviltaan. Hänen vanhempansa sentään olivat suvaitsevaisia. Tytön käyttämä termi, normi tyhjäpää, sai Willin naurahtamaan pienesti. "Joo, teen tosiaan töitä ja vaikka välillä tekee rahasta tiukkaa, en ole täällä kerjäämässä", Will sanoi. "Olen täällä ihan omaksi ilokseni. Ja kitarakin vaikutti aamulla siltä että kaipaa ulkoilutusta", hän jatkoi ja virnisti.

Har kohautti pienesti olkapäitään ja pudisti päätään antaen hymyn koreilla toisella suupielellään, kiusoittelevana ja voitonriemuisena.
"Tuuri tai ei", blondi hymähti. Se, että hän oli aloittanut soittamisen aikaisessa iässä ei vielä todistanut mitään, se ei ollut omiaan soitonriemun lietsomiseenkaan. Eihän kukaan tosissaan jaksanut rakastaa samaa harrastusta koko ikäänsä!
"Sun harjottelus khyl kuultaa läpi, joten oletan ett oot joku kakskymppinen. Ehkäpä kaksyks, kakskaks?", Harley arvioi ja mittaili Williä katseellaan tarkasti, taas. Harley ei ollut kovin hyvä ihmistuntija mutta hän uskoi, että oli nyt tekemisissä hyvin erityislaatuisen ja itsekriittisen ihmisen kanssa.

Kun mies jatkoi puhumista heräsi Harleyn kiinnostus tosissaan. Hän ei voinut olla kehittelemättä mielessään mitä kummallisempia ajatuksia Williamista, kaikki haudankaivajasta friikkihippiin kävi mielessä. Punkkarineiti piti toista edelleen pääasiassa vain jonkinlaisena omituisena hippinä.
"Mitä duunia sit teet?" Tämä kysyi,
"ooksä joku.. Kirjailija? Runoilija? Johdatko salaliittoa jonka tarkoitus on murhata obama?" Harleyn äänestä kuulsi läpi ettei hän ollut täysin tosissaan.

Will oli alkanut jo luottaa juttukumppaniinsa alkua enemmän. Huoleton jutustelu ja uteliaisuuden muodossa esiintyvä röyhkeys tekivät tytöstä Willin mielestä jopa miellyttävää seuraa. Kaiken lisäksi hän oli alkanut kiinnostua punkkaritytöstä, tai lähinnä siitä mikä sai hänet viipymään näinkin kauan Willin kaltaisen tyypin seurassa. Will ei pitänyt itseään kovinkaan erikoisena.
"22. Hyvä arvaus." Will vastasi Harleyn kysymykseen iästään. Williamia oli aina sanottu nuoren näköiseksi. Se johtui kaiketi hänen pienestä koostaan ja vähän lapsekkaista kasvonpiirteistään. Asia ei ollut koskaan Williä haitannut, joten hän ei välittänyt vaikka häntä luultiin 18-vuotiaaksi. Tällä kertaa arvaus oli kuitenkin osunut yllättävän oikeaan, ja Will oli jollain tapaa ihmeissään.

Williamin seuralainen alkoi kysellä taas lisää. Williä alkoi jo vähän naurattaa tilanne, hän olisi pian kertonut koko elämänkertansa tuolle tytölle, jonka nimeä itse edes ei tiennyt. Vastattuaan ensin esitettyihin kysymyksiin, Will päätti aloittaa kuulustelun. "Kirjailija käy jo aika lähellä. Olen kääntäjä ja tulkki." Will vastasi ja lopetettuaan päätti vielä jatkaa ja kertoa minkä kielen. "Siis ranskan kielen kääntäjä ja tulkki. Je parle très bien francais." Will siis jatkoi, ja kokeili saisiko tytön hämmennettyä puhumalla sanan pari ranskaa. Itsevarmalta vaikuttava tyttö tuskin kuitenkaan olisi moksiskaan. "Niin ja Obama on muuten ihan hyvä tyyppi, en haluaisi tappaa sitä" Will sanoi vielä leikkisästi.

"Nyt kun olet kuullut melkein koko elämänkertani, saisiko sinusta jotain irti? Vai oletko niin salaperäinen että olet hiljaa?" Will kysäisi yrittäen pitää äänensävynsä huolettomana ja leikkisänä. Hän ei haluaisi pelästyttää tyttöä poiskaan, nyt kun keskustelu oli alkanut muuttua kiinnostavaksi. "Tai itseasiassa, anna kun arvaan." Will sanoi hetken mielijohteesta. Tyttö oli sanonut ääneen niin paljon arvauksia ja ulkonäköön liittyviä ennakkokäsityksiä, että nyt oli aika maksaa takaisin. "Nimesi on varmaan... hmm... Spike. Taitelijanimi varmaankin." Will arvasi miettiväinen ilme kasvoillaan. Ensimmäinen päähän pälkähtänyt nimeksi sopiva sana oli löytynyt heti tytön pukeutumistavasta. "Olet parikymppinen ja hengenpitimiksesi ompelet nahkavaatteita motoristeille. Iltasi vietät etsien minun näköisiäni tyyppejä juttuseuraksi." Will lopetti pilke silmäkulmassa. Hän jäi odottelemaan, miten toinen reagoisi ja mietti samalla kuinkakohan oikeaan oli osunut. Kaikki muu paitsi ikä oli vain vitsejä, mutta jollain tapaa Will odotti mitä tuleman piti. Jos tuo tyttö nyt edes suostuisi paljastamaan itsestään mitään. Kitara oli jäänyt nurmikolle Willin viereen, hän ei jaksanut enää soitella saatuaan seuraa.

Harley ei tuntenut oloaan millään tavoin vaivaantuneeksi edes silloin kun William jakoi hänelle elämäntarinaansa, yleensä toisten ihmisten puhumisen kuuntelu oli.. Enemmän tai vähemmän vaivaannuttavaa. Will ei oikeastaan kertonut paljoakaan, ne vähätkin tiedonmurut kuitenkin kertoivat miehestä paljon.
"Ihan oikeasti oot opiskellukki jotain?" Har kysyi lähes kummastuneena. Jotenkin hän oli olettanut, että Will olisi joku salaperäinen taiteilija joka oli vetäytynyt taloonsa piirtämään mona lisa kakkosta kuusivuotiaana.. No, kaikkea ei voinut saada. Tämä tieto vaan teki miehestä entistä kiinnostavamman.
"Fils De Pute" blondi lausui huolellisesti ainoan asian jonka osasi sanoa ranskaksi ja hymyili herttaisesti päälle. Ikäveikkaus oli osunut yllättävän lähelle ja saipa tyttö syyn huvittua kun mies luuli häntäkin kaksikymppiseksi. Ikää oli kertynyt mittariin vasta 17 vuotta, hän kuitenkin tiesi itsekkin näyttävänsä vanhemmalta.

"Sulle esittäydyn Harley Wayna", Harley päätti itsekkin avautua elämästään,
"mut tunnetaan myös Michana, ja kutsuupa jotkut Snakeksikin, Spike on kuitenki iha jeesh. Pitää ottaa käyttöön. Oon suo muutaman vuoden nuorempi." Tytöllä oli useita lempinimiä, niistä käytetyin oli kuitenkin Snake mikä ei oikeastaan liittynyt mihinkään. Tämän huulilta karkasi naurahdus miehen sanojen myötä.
"Tunnetko bändin nimeltä Total Chaos?", blondi tiedusteli ja jatkoi odottamatta vastausta,
"ne soittaa hardcorepunkkia. Isä sattuu olemaan basisti siinä ja äiti on se bändäri joka heiluu viidentoista sentin koroissa ja kymmenen sentin hameessa lavan vieressä." Harley kertoi menneisyydestään huomattavasti avoimemmin kun Will mutta pysytteli tavallaan myös piilossa ja kieltäytyi kertomasta asiasta.
"Oon ollu kiertueilla mukana ihan pikkukakarasta asti, vuoden ympäri, joka ikisenä päivänä vuodessa", punkkari lopetti kallistaen pienesti päätään ja sipaisten neonväristä venytyskoruaan.

(Sori kun on kestänyt näin kauan, on ollut inspiraatio vähän hukassa ja kaikkia kiireitä. Ne ei kyllä vähene vielä pitkään aikaan, mutta koitan silti saada kirjoiteltua.)

Will hämmästyi vähän kummastuneesta äänensävystä, ei hän ollut uskonut näyttävänsä niin epäsivistyneeltä. Olihan hän sentään käynyt kouluja monta vuotta, eikä kokenut olevansa aivan tyhmä. "Joo, yliopistossa ihan." Will vastasi ja naurahti kuullessaan toisen ranskan taitoja.

Will keskittyi kuuntelemaan toisen esittäytymistä. Hänen leikkimieliset arvailunsa eivät täysin menneet nappiin, mutta olipahan hän oikeassa siinä, ettei toinen käytä omaa nimeään. Harley Way kuulosti erikoiselta, mutta kieltämättä se sopi kantajalleen. Will ei ehtinyt vielä avaamaan suutansakaan Harleyn esitettyä kysymyksen, joten hän päätti odottaa että puhe taukoaa. Toisaalta oli yllättävää kuulla Harleyn menneisyydestä, toisaalta jotain sentyyppistä oli odotettavissa. Will ei osannut suhtautua asiaan erityisen yllättyneesti, hän oli elämänsä aikana ehtinyt kuitenkin näkemään niin monenlaisia ihmisiä. "Olen joskus kuullut, mutta en ole kauheasti kuunnellut." Will vastasi aikaisempaan kysymykseen ja mietti miten viitsisi kommentoida juuri kuulemaansa lähes tuntemattomalle. "Olet sitten ainakin nähnyt maailmaa." Will totesi naurahtaen pienen pohdinnan jälkeen, ja mietti omaa Birminghamissa vietettyä lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Will ei ollut kovinkaan paljoa matkustellut, ainoat ulkomaanmatkat olivat hänelle opiskeluun sisältyviä, lähes Lontoossa opiskelun kaltaisia matkoja Ranskaan. "Mitä nyt sitten teet? Opiskeletko vai lusmuiletko vaan?" Will kysäisi, sillä hänen mielenkiintonsa Harleyn tekemisistä oli kasvanut. Jos tyttö oli häntä parisen vuotta nuorempi, Will ei pystynyt uskomaan että hän voisi olla jo täysillä mukana työelämässä. Mahdollisuuksia oli monia, voisihan Harley edelleenkin kulkea vanhempiensa mukana kiertueilla. Sitäkään Will ei kyllä oikein uskonut.

/ Pahoitteluni kestosta, ja vuoron surkeasta laadusta ja pituudesta /

Ei mies varsinaisesti epäsivistyneeltä näyttänytkään, Harley kuitenkin yhdisti hipit mielessään tyhjäpäiksi ja mies oli antanut itsestään hyvin hippimäisen vaikutelman.
"Siistiä", blondi kallisti hiukan päätään ja kuljetti sitten sormensa hiuksiensa lomassa ehkä hivenen mietteliään oloisena. Jonkinlainen koulutus voisi olla ihan hyvä juttu joskus, viimeistään silloin kun isän rahat loppuisivat ja pitäisi hankkia oikea ammatti, tällä hetkellä pärjäsi hyvin jos teki pari kassavuoroa silloin tällöin.

Will näytti oikeasti kiinnostuneelta, mies ei tähyillyt väsyneenä ja kyllästyneenä ympärilleen eikä keskeyttänyt, hivenen vaivaantuneelta tuo vaikutti mutta se oli hyvin normaalia.
"Ne on livebändi, kiertueella ihan vuoden ympäri, talo myytiin kun eka keikkakalenteri nähtiin eikä koskaan sit ostettu uutta", punkkari puhui jotenkin salaperäiseen sävyyn, kun lausuisi arvoitusta. Arvoitushan hän oli, ja tulisi aina olemaankin, ei hän elämästään loppupeleissä kertoisi mitään.. Merkityksellistä kellekkään.
"Ja nyt mä vaan lusmuilen, harkitsen joidenkin musiikinopintojen alottamista", Harley kertoi.

Will nosti taas kitaran syliinsä. Hän naputteli hetken sormillaan kitaran kylkeä ja näytti mietteliäältä. Hän pohti, kehtaisiko soitella puhumisen ohella. Lopputulos oli, että Harley olisi tuskin niin tarkka käytöstavoista, etteikö pystyisi puhumaan muutamaa desibeliä kovempaa. Ei akustisesta kitarasta niin kauheaa ääntä kuitenkaan lähtenyt, ainakaan Willin käsissä. "Pakko sitä rahaa on jostain repiä..." Will totesi Harleyn kerrottua suunnitelmistaan. "Ja sun taidoilla ja taustalla se musiikki on varmaan aika itsestäänselvä valinta." Will jatkoi hymyillen.

Will keskittyi hetkeksi kitaraansa, vaihdellen sointuja hitaasti. Hän ei oikeastaan soittanut mitään kappaletta, vain jotain hänen päässään jo pari päivää muhinutta tekelettä, joka edusti sitä musiikkia, jonka kautta voisi sukelaa suoraan säveltäjänsä mieleen. Hieman haparoivalta ja sekavalta kuulostava musiikki oli oikeastaan tajunnanvirtaa, josta tuskin ikinä muodostuisi kokonaista kappaletta. "Mun mielestä on tärkeää pitää harrastukset ja ammatti erillään, sekoaisin kuitenkin jos yrittäisin työkseni tehdä musiikkia." Will sanoi kohauttaen olkiaan.

(Ei tästä nyt oikeen tuu mitään, mut sainpahan vihdoin jotain vastattua.)