The Runaways // sov.

Ada ei olisi millään voinut olla valitsematta karkaamispäiväkseen juuri sitä päivää, kun vettä satoi saavista kaatamalla. Hän ei ollut varsinaisesti ollut Saint Brigadessa vasta kun ensimmäistä päivää. Tilin hän oli tyhjentänyt lähellä vieroituslaitosta, jotta vanhemmat eivät pääsisi jäljille hänestä. Ada oli päättänyt, ettei hän päätyisi enää takaisin laitokseen. Toisaalta hänellä ei ollut mitään hajua mihin hän menisi. Jos ei muuta, niin hän hankkisi työpaikan, punkkaisi parin ystävän luona ja vanhemmat saisivat luulla kadonneeksi. Siihen pisteeseen oli tultu. Äiti ei kuitenkaan uskoisi, että Ada ei todellakaan tulisi koskaan toimeen isäpuolensa kanssa. Joten siinäpä Ada sitten käveli: pitkin Lontoon katuja, läpimärkänä kaatosateessa. Keuhkokuume siitä vielä tulisi - tai kuumetta hänellä varmaan muutenkin oli, sillä yliannostus oli valitettavasti aiheuttanut samalla myös vieroitusoireita. Sitä paitsi, Ada ei ollut vaivautunut ottamaan mukaansa paljoakaan. Pari paitaa, mekkoa ja housut sekä parit kengät. Kaikki oli pakattu urheilukassiin, joka Adalla oli ollut mukanaan.

Varsinaisesti Adalla ei ollut ajatustakaan siitä miksi hän oli päätynyt Rasheelle - vaarallisen lähelle omaa kotiaan. Eikä hänellä ollut hajuakaan, miksi ensimmäinen mahdollinen mieleen tullut henkilö oli Travis. Niin se vain oli. Ehkä siksi, että tämä oli hänet tuonut sairaalaankin, kun Ada oli ottanut yliannostuksen. Sitä paitsi, puolet hänen tutuistaan ilmoittaisivat Adan vanhemmille missä tämä oli tai jos eivät kaverit itse niin näiden vanhemmat. Se oli jompi kumpi. Travis tuskin soittaisi heti ensimmäisenä hänen isäpuolelleen tai äidilleen missä tyttö yönsä vietti. Loogista, eikö? Enää oli löydettävänä oikea talo.

Ada muisteli mielessään mitä kautta he olivat menneet kun olivat tulleet Rasheraspista. Baari kun näkyi edessä päin. Ei kestänyt kauaakaan kun Ada suuntasi askeleensa oikeaan suuntaan. Olikohan se nyt sitten kolmas kerros? Etsintä jatkui kun Ada oli päässyt sisälle oikeaksi olettamaansa asuntoon. Pian hän löysikin oven, jossa oli kirveenjälki. Hän ei viitsinyt tungetella sisään, varsinkin jos Travis oli kotona. Tyttö tärisi hiukan kylmissään ja osin vieroitusoireidensa takia. Hän laski kassinsa maahan ja koputti oveen. Hän siirsi kämmenensä käsivarsilleen ja hieroi niitä lämmitäkseen. Ovi avautui pian ja Ada katsoi ovenraossa seisovaa Travisia.
"Hei", tyttö sanoi.

Kello taisi olla yhdeksän illalla kun Travis raahautui kotiinsa, heitti nahkatakin sohvalle ja raahautui vaatekaapille hakemaan rennompaa päälle. Oli ollut suhteellisen normaali ilta, Travis ei ollut edes raahautunut baariin, kunhan oli kävellyt ympäri Rashee Roadin korttelinpuolikasta ja tutkistellut Devon Streetiä McDonald'sin Big Mac -aterian ääreltä. Pitkä kävelymatka The Yellow Avenuen kautta kotiin, ja sitten alkoikin sataa. Lähes läpimärkänä miehenalku raahautui kulmataloonsa ja vaihtoi päälleen harmaan hihattoman ja bokserit, pörrötti hiuksia hetken pyyhkeen kera ja kaatoi itselleen lasillisen maitoa.

Rauhallinen koti-ilta jatkui radiokanavien räpeltämisellä. Harmi vain, että kuuluvuus Rashee Roadin korttelin kulmataloon oli huono. Sade ja tuuli pitivät yleensä varmat radiokanavavalinnat särisevinä, ja osaa ei edes löytynyt enää. Hetken räpeltämisen jälkeen poika luovutti, kulautti maitonsa loppuun ja painoi pehkuihin. Siinä leveässä parisängyssä makoillessaan ja kattoa katsellessaan Travisin mieleen tuli väkisinkin Ada, kuten joka ilta. Kieltämättä hän tunsi itsensä harvinaisen raukkamaiseksi. Lopulta nuorukainen kääntyi kyljelleen ja haukotteli. Mitäköhän Adalle kuului? Vieroitukseen se oli kai lähetetty. Saint jotakin, Travis huomasi muistelevansa katsellessaan ikkunaan piirteleviä sadepisaroita. Samassa ovelta kuului koputus.

Travis huokaisi syvään ja vilkaisi matkalla keittiön seinäkelloa. Vähän yli kymmenen. Hän räväytti eteiskäytävään yhdistyvän olohuoneen valot päälle ja nojasi avaamansa ulko-oven karmiin silmiään hieroen. Ada. Siinä pahat missä mainitaan, tässä tapauksessa tosi tosi tosi paha. Mitenkäs se vieroitus? Poissa Travisin seurasta pysyminen? Vapiseva ja mitä ilmeisimmin litimärkä tyttö tervehti silmiään siristelevää Travisia. Poika oli hetken aivan hukassa, eikä saanut silmiään vieläkään kunnolla auki. Ada se tosiaan oli.

Se näyttää tosi surkealta. Tosi, Travis huomasi ajattelevansa. Poika empi hetken, mutta soi sitten pienen hymyn Adalla ja avasi oven apposen auki jääden itse ovenkarmiin hymyilemään.

Ada katseli hetken aikaa Travisia, joka oli ilmeisesti ollut nukkumassa tai jotakin vastaavaa. Toisaalta oli tyttö miettinytkin mahtoiko tämä olla kotona vai kenties ulkona. Jos Travis ei olisi ollut kotona, Ada olisi vain tiirikoinut lukon auki rikkomatta sitä. Sen jos jotain hän oli oppinut muutaman vuoden aikana. Ada ei itse asiassa tiennyt enää tervehdyksen jälkeen mitä hänen olisi pitänyt sanoa - ihan tosissaan, ilmestyä noin vain yöaikaan toisen ovelle litimärkänä. Tai ylipäätään lähtenyt lätkimään vieroituksesta. Kai se olisi oikeasti ollut avuksi, mutta Ada tiesi ettei ollut koukussa. Neilillä oli omat teoriansa ja niiden mukaan tanssittiin. Kaikki muut paitsi Ada.

"Mä en keksinyt ketään muutakaan", tyttö totesi lopulta.
Ada ei tosissaan tiennyt mitä hän Travisille oikein selittäisi. Toisaalta hänestä tuntui että Travis olisi sillä hetkellä ainoa, joka ymmärtäisi vähääkään. Adan oma elämä kun oli vähän kuin vankilassa elämistä, joskin vankila oli oma koti ja vankilanjohtajana oma isäpuoli. Ironista.


// AAAAAAAAAARGH lyhytttttt pers sentää //

Ovi oli apposen auki, mutta Ada seisoi käytävän kelmeässä valossa. Lopulta valo antoi periksi ja sammui. Olohuoneen himmeämmän puoleinen kattolamppu ja eteisen lamppu toivat hiukan valoa käytävälle. Tämä kertoi surkeankuuloisena, miksi oli juuri Travisin ovella. Poika huokaisi ja katsoi tyttöä hymyillen. Tämä tarttui Adan käteen ja veti tämän sisälle, astui sitten itse käytävän puolelle ja nosti yllättävän pienikokoisen kassin sisäpuolelle, sulkien oven perässään.

"Ei sun tarvi selitellä. Haluutko käydä suihkussa tai jotain?" poika kysyi tietäen naapurien ärtyvän yösuihkuista. Ei sille voisi mitään. Vieraanvaraisena isäntänä Travis luonnollisesti tarjosi kaikkea - ole kuin kotonasi -periaatteella. Poika vaelsi makuuhuoneeseensa ja veti päälleen vanhan MIT:n collegepaidan.

"Onko sulla kuivia vaatteita? Haluutko jotain sapuskaa?" Travis jatkoi kyselyä ja jäi nojailemaan olohuonetta ja keittiötä erottavaan seinän reunustaan. Totta kai hän tarjoaisi Adalle mitä ikinä tyttö tahtoisi. Ehkä Travisille tulisi parempi omatuntokin.

Travis veti Adan sisälle kädestä pidellen ja tyttö jä seisomaan keskelle.. No, miksi sitä nyt halusikaan kutsua sitten. Travis siis ymmärsi. Ada oli kiitollinen siitä. Jokseenkin he kai olivat samanlaisessa umpikujassa kummatkin. Monen erilaisen mutkan kautta tosin. Ada värjötteli hetken paikallaan ennen kuin vaihtoi edes painoa jalalta toiselle. Jostain syystä hänestä tuntui hieman oudolta käyttää toisten vieraanvaraisuutta hyväkseen - varsinkin sellaisten, jotka olivat olleet yhden yön juttuja ennen kuin he olivatkin törmänneet uudelleen. Tai no parempi niin kuin valittavana olevat muut yhden yön jutut, joista tulisi pian toisen tai kolmannen yön juttuja ja pian Adasta muuttuisikin ilotyttö. Se ei ehkä ollut se perimmäisin mukavuus, mitä hän haali.

"Saint Brigade ei oo itsessään mikään linna", Ada selitti. "Eikä sinne haluu helposti takaisin."
Ada kohautti olkiaan Travisin kysyessä haluaisiko hän syötävää tai oliko hänellä kuivia vaatteita.
"En tiedä mitä tossa laukussa olevat vaatteet sanoo", tyttö totesi. "Laukun perusteella ne on kastunut yhtä paljon kun mun päälläni olevat."
Laukku näytti suhteellisen läpimärältä ja oli tuskin kovinkaan paljon sateenkestävää materiaalia. Toisin sanottuna vaatteiden tarvitsisi kuivua yön yli että olisivat edes käytössä.

Travis katseli ehkä hieman hämmentyynenäkin tyttöä, joka ei liikkunut suuntaan eikä toiseen. Lopulta kertoi pari sanaa vieroituslaitoksista. Saint Brigadehan se olikin. Kun Ada hieman happamana vilkaisi laukkua, joka alkaisi varmasti muodostaa lätäkköä lattialle jossain vaiheessa, Travis naurahti. Tämä veti collegepaidan pois päältään, tassutteli Adan luokse ja ojensi sen tytön käteen.

"Kylppäri on toka ovi tos käytäväl", Travis hymyili pienesti. Ada itsekin tiputteli vettä lattialle. Travis ei yksinkertaisesti voinut olla hymyilemättä.
"Siel on sit joku valkonen pyyhe naulakossa niin ota se jos tarvii kuivatella. En oo käyttäny", poika vielä huikkasi perään ja kaatoi itselleen toisen lasin maitoa. Travis istahti keittiössä sijaitsevalle baarijakkaralle. Hän oli joku kerta ilmeisesti päättänyt ottaa Rasheraspista mukaan kolme jakkaraa ja pöydän. Tai oikeastaan, Travis ei ollut varma kuka oli ne tuonut. Sisustusta halvalla niin ihan sama.

"Tota... Tarvitko sä punkkaa pitkäksikin aikaa?" Travis kysäisi vaikka tiesi, ettei se välttämättä olisi sopivin kysymys tässä vaiheessa.

Travis ohjasi Adan kylpyhuonetta kohti nakattuaan tälle ensin collegen. Ada oli käytännössä valuttanut varmaan puolet hiusten vedestä lattialle. Tuntui kuin olisi ollut jo suihkussa. Kylmässä sellaisessa.
"Ootsää mut alasti nähnyt ennenkin", Ada huomautti Travisille, mutta päätyi silti kylpyhuoneeseen.
Ada katseli itseään vähän aikaa peilistä ja sukaisi sitten hiuksensa korvan taakse. Kaipa ne tuosta kuivaisivat. Ada veti märät vaatteet pois yltään, vetäen sitten Travisin collegen päälle. Lopulta hän päätti kuitenkin heittää hiuksensa kevyelle poninhännälle niskaan ja vetikin ponnarin ranteestaan ja sitoi sillä hiuksensa. Hän palasi sitten takaisin Travisin ilmoille.

"Mä en tiedä", Ada sanoi. "Mut mä en halua olla vaivaks. Joten jos sä kyllästyt muhun niin sano vaan."
Se oli kyllä ihan totta, Ada ei oikein välittänyt olla toisille vaivaksi, jos kyse ei ollut isäpuolesta. Silloin hän oli mielellään maanvaiva. Muussa tapauksessa tyttö oli kuitenkin sen verran ylpistynyt, että tahtoi kovasti selviytyä itse. Vaikka vähän huonoltahan sekin näytti.
"Kiitti", Ada sanoi sitten ihan vilpittömästi. "Siitä että oot tollanen... sulonen."

"Ootsää mut alasti nähnyt ennenkin", Ada huikkasi ennen kuin Travis kuuli kylpyhuoneen oven avautuvan. Poika virnisti itsekseen ja joi maitonsa lähes tyhjäksi. Se oli jo lähes tapa, lasi maitoa illalla. Sai paremmin unta, rentoutui helpommin ja pääsi nopeammin syvään uneen. Travis katseli hetken aikaa melkein tyhjää lasia, kunnes hyppäsi alas jakkaralta ja laski sen hiljaa tiskipöydälle. Samassa Ada tassutteli takaisin ja Travis kysäisi, kauan tyttö tarvitsisi majapaikkaa. Hän saattoi arvata vastauksen, mutta kysyi silti. Ja aika lailla oikeaan oli osunut - selittely siitä, kuinka hän olisi vaivaksi ja niin pois päin.

"Oikeestaan, susta ei oo ollenkaan vaivaa. Täällä on aika yksinäistä tällee, you know", Travis totesi ja kulautti loputkin maidostaan.
"Kiitti. Siitä että oot tollanen... sulonen", Ada yhtäkkiä laukaisi. Saman tien Travis veti maidot väärään kurkkuun ja hetken yski hakaten rintaansa. Poika rykäisi ja katsoi Adaa hymyillen.
"Joo, ei täs mitään. Ootko ihan varma, ettet haluu mitään?" hän totesi ja huuhtaisi tyhjän maitolasin.

"Ja mä tiedän, että sä luultavimmin päätit jo, ettet haluu olla paljoa vaivaks ja nukut sohvalla, niin tota... Kyl sä voit tulla tonnekin nukkuun... Jos tahdot, ihan nukkuun vaan. Kyl me sinne aiemminkin mahuttiin", Travis totesi hieman takellellen.

Ada katseli hetken aikaa Travisin kämppää, joka oli tullut tutuksi jo aiemmin. Tai ainakin makuuhuone, jos ei mikään muu. Poika veti maidot väärään kurkkuun syystä tai toisesta ja Ada oli jo menossa auttamaan tätä, mutta poika saikin rykäistyä kurkkunsa puhtaaksi.
"Ootsä ihan varma?" Ada varmisti vielä.
Se oli toisaalta helpottavaa kuulla, ettei hänestä olisi vaivaa, mutta kun pitemmän päälle mietti niin hän kuluttaisi vettä ja sähköä ja mitäs sitten kun rahat loppuivat eikä töitä ollut? Sitten olikin hieman hullummat paikat. Ada pudisti päätään seuraavalle kysymykselle. Hän oli ehtinyt syödä ja no eipä hän paljon mitään siinä vaiheessa tarvinnutkaan.

Adan oli pakko hymyillä vähän kun Travis ehdotti takellellen että voisi hän nukkua sängyssäkin. Oliko tuo hieman ujo tai jotain? Totta, he olivat mahtuneet sinne ennenkin. Erilaisissa olosuhteissa tietenkin, mutta se ei ollut hassumpi peti.
"Kieltämättä toi peti näyttää paremmalta kun sohva", Ada totesi kohauttaen olkiaan. "Jos mä menen edeltä? Kieltämättä toi muutaman kilsan käveleminen korkkareissa vetää veronsa."
Ada suuntasi kohti Travisin makuuhuonetta ja istahti sitten sängylle. Ada loi vielä pari silmäystä ympärilleen ennen kuin pani maate.

"Joo joo, ei susta oikeesti o vaivaa. Mulla oli just isompi homma ja sain siitä suht paljo massia", Travis virnisti ja nojaili tiskipöytään. Adan ilmoitti hymyillen menevänsä edeltä. Travis otti muutaman juoksuaskeleen tytön perään, kunnes muisti valot. Niinpä poika hyppelit ne muutamat askeleet valokatkaisijan luokse ja sammutti valot.

"Joo, mä tuun kans", Travis huikkasi ja rykäisi tassutellen sitten pimeään makuuhuoneeseen makuuhuoneeseen. Kelmeä kuunvalo auttoi poikaa hahmottamaan huoneen. Ada makoili sängyllä, silmät yhä auki. Travis hiljaa kävi tytön viereen, kuitenkin riittävän herrasmiesmäisen välin päähän.

"Tota... Onko sulla kaikki hyvin? Tai siis, kyl sä tiiät, sillee.." poika kysäisi hiljaa makoillen selällään kädet päänsä takana.

Ada tuijotteli eteensä hieman mietiskellen että mihihinkähän tämäkin karkumatka johtaisi. Jos hän jäisi kiinni, lähettäisikö isäpuoli hänet muualle Eurooppaan tai Amerikkaan vai päätyisikö hän kenties jonnekin Kanarialle. Vai vaihtaisiko tämä lukot kaikkialle ja pitäisi Adan eristyksissä? Se oli jo nähty ja koettu. Loppujen lopuksi tilanne päätyi siihen, että Ada karkasi kuitenkin. Toisaalta taas tyttö ei olisi halunnut aiheuttaa huolta äidilleen, mutta käytännössä hän ei voinut muutakaan. Se oli kaikki tai ei mitään. Ada huokaisi hiljaa. Hän tunsi kun Travis tuli sänkyyn, muttei kääntänyt kylkeään tästä huolimatta. Tuijotti vain pimeyteen.

"Joo", Ada väitti rauhallisesti.
Ada tuijotteli kieltämättä jonkin aikaa eteensä, mietiskellen, tutkien seiniä ja tavaroita. Kesti hetken, ennen kuin hän pystyi sulkemaan silmänsä ja saamaan unta.

Ada seisoi New Yorkissa, lähellä World Trade Centeriä. MJ yllätti hänet selän takaa.
"Heippa", MJ totesi pirteästi.
"MJ", Ada vastasi.
"Meidän pitää käydä Empire State Buildingissa kun Manhattan on kierretty! Haluan nähdä kaikki maisemat!" MJ vaati.
"Okei, mennään mennään", Ada totesi.
Sitten kuului kiljuntaa. Ihmiset osoittivat taivaalle. Ada ja MJ nostivat katseensa ja näkivät lentokoneen matalalla, suoraan törmäyskurssilla World Trade Centeriin. Ja sitten räsähti. Ada katsoi järkyttyneenä tornia, jonka lentokone oli halkaissut.

Ada nousi ylös nopeasti hengittäen kiihtyneesti. Hän tunsi kylmän hien virtaavan otsallaan. Silti, hän vihasi näitä unia. Hän vihasi sitä, että näki niitä yhä. Siitä oli jo monta vuotta, mutta silti sama painajainen palasi - eri muodossa. Ja se oli aiheuttanut hänelle lentokammonkin. Ada yritti vakuutella itselleen, että se oli vain uni ja että kaikki oli hyvin. Sen vain näki, ettei kaikki ollut hyvin. Kello oli ties mitä, eikä Ada vaivautunut edes katsomaan. Hän yritti tasata vimmatusti hakkaavaa sydäntään ja hengitystään, jotta pääsisi takaisin uneen. Jos hän edes saisi enää unta.

Travis oli arvannut Adan vastauksen. Eivät he loppujen lopuksi olleet edes läheisiä, miksi Ada kertoisi ongelmistaan sen enempää pojalle kuin muillekaan. Helposti nukahtavana Travis vaipui uneen kääntäen selkänsä Adalle.

Travis heräsi hätkähtäen tunnettuaan sängyn jousien pompahtavan kun joku nousi rivakasti istuma-asentoon. Poika ei hahmottanut pimeässä mitään, mutta kuuli kiivaan hengityksen. Ada. Hetken, ehkä nanosekunnin, Travis kelasi päässään, mitä Adalle oli mahdollisesti tapahtunut. Mutta poika heitti sen ajatuksen jonnekin ihan muualla ja kietoi kätensä hengityksen tahdissa kohoilevan Adan ympärille kysymättä mitään.

Adan ei tarvinnut kestää sitä tunnetta yksin kauaakaan, kunnes tunsi käsivarret ympärillään. Aivan niin, Travis. Tyttö yritti hengittää muutamasti syvään, joskin hengitys oli hieman katkeilevaa. Ada oli säikähtänyt untaan taas pahemman kerran. Se tapahtui oikeastaan aina, kun hän näki unta World Trade Centerin iskuista. Hän ei voinut ohittaa sitä seikkaa, että ne olivat tuhonneet hänen elämänsä - hänen perheensä elämän. Isä oli ollut toisessa koneessa niistä, jotka osuivat kaksoistorneihin. Se olikin ehkä ainoa todellinen trauma Adan nuoruudessa, joka oli kääntänyt kaiken päälaelleen. Siitä lähti koko isäpuoli-kuvio liikkeelle, vaikka Ada ei vieläkään ymmärtänyt mikä ihme Neilissä kiehtoi äitiä. Koko mies oli sika ja tämä vain myötäili. Oliko suru vain murtanut hänet vai mikä luonteessa oli muuttunut. Ada itse muuttui vasta kun tiesi, ettei pitänyt äidin uudesta miehestä.

"Se oli vaan painajaista", Ada selitti Travisille ja käänsi kasvojaan hiukan tätä kohti.
Totta, se vain oli todentuntuista, vaikkei Ada ollut koskaan itse paikalla. Hän oli onnellisesti Lontoossa, kunnes viesti tuli. Ja siinä pirstaloituivat vähän kaikki suunnitelmat. Tyttö nosti kätensä Travisin käsivarren päälle ja yritti hymyillä tälle vähän.
"Vaan unta", Ada toisti vielä itselleenkin.

Travis hymähti. Ada oli selvästikin hieman paniikissa. Periaatteessa se oli ihan suloista, poikaa hymyilytti hiukan. Nykivän suunpielen sai nopeasti kuriin, ja Travis tyytyi pitämään neutraalin ilmeen kasvoillaan. Oikeastaan juuri sinä iltana Travis oli lukenut Adaa kuin avointa kirjaa. Vastauksen pojan esittämiin kysymyksiin oli ennalta arvattavia. Nytkin kommentti painajaisiin viitaten oli ilmiselvä. Travis oli oikeastaan hyvin herttainen, siinä nojatessaan Adan olkapäähän.

"Mistä sä sitten näet painajaisia?" Travis kysyi hiljaa ja tunsi Adan käden omalla käsivarrellaan.

Ada katsoi hetken Travisiin, kunnes käänsi katseensa seinään, joka oli tummanharmaa siinä valossa - tai siis missä valossa: ainoat valot, jotka loistivat kelmeästi olivat Rasheen muutamat katutolpat. Kyllähän sillä vähän näki, mutta Ada tuskin lähtisi kulkemaan ympäri hämärää asuntoa. Kompastuisi pian johonkin. Tai ainakin luutavasti. Hän sulki silmänsä pieneksi hetkeksi ja sai hengitettyä syvään jo tasaisesti.
"Varmaan samoista kun kaikki muutkin", Ada totesi. "Vähän kaikesta."

Tietenkään se ei ollut täysin totta, hän näki harvemmin painajaisia joista heräsi pelästyneenä. Ada silitti Travisin käsivartta pari kertaa ennenkuin irtautui sen verran, että pääsi makuulleen, kyljelleen. Hän piti kuitenkin Travisin toisesta kädestä kiinni vetäen sen kylkensä päältä ylävatsalleen. Se toi omalla tavallaan turvallisen olon, vaikka Ada harvemmin sellaista harrastikaan. Toisaalta hänellä ei ollut samaa tuttua ympäristöään, joten ele oli ehä ymmärrettävä. Ajatukset viilettivät taas päässä, kunnes hän nukahti.

Travis oli yöllä muutamaan kertaan herännyt myös Adan tilanteen jälkeen, oli yksinkertaisesti vaikeampi saada unta kerran herättyään. Poika oli hetken makoillut Adan kyljessä silitellen tämän sormia, mutta lopulta kääntynyt selälleen kun oli todennut tytön nukahtaneen. Jotenkin katkonaisesti Travis oli nukahdellut, mutta herännyt kuitenkin useampaan otteeseen. Pojan päässä pyöri, mistä Ada oli todellisuudessa nähnyt painajaisia. Lopulta Travis oli nukahtanut ja tullut siihen tulokseen, että ottaisi asiasta selvää ajan kanssa. Jos tämä tästä minnekään suuntaan kehittyisi.

Aamulla poika havaitsi nukkuvansa selällään Ada kainalossaan. Travis kohotti päätään aavistuksen. Adan sormeat olivat puristaneet nyrkkiin pienen osan pojan löysää paitaa ja tämä nukkui lähes sikiöasennossa. Travis huokaisi kevyesti. Hän ei ollut sellaista tyyppiä, joka jäi aamulla heräämisensä jälkeen torkkumaan sänkyyn. Nyt se oli lähes pakollista, eihän poikaparka kehtaisi tönäistä Adaa kainalostaan ja painua itse aamutoimiin.

Auringonsäteet valaisivat huonetta kaihtimien lomasta, ja Travis huokaisi jälleen pohtien mahdollisuuksiaan koko homman suhteen - miten hän pääsisi ylös, meinasiko Ada nukkua vielä pitkäänkin, heräisikö tämä jos Travis varovasti yrittäisi hivuttautua pois, jos Travis onnistuisikin pääsemään ylös, kolauttaisiko hän mahdollisesti jotakin herättäen tytön... Lopulta poika päätti jäädä makaamaan juuri siihen, missä oli. Tosin hän veti oikean vasemman kätensä pois Adan ympäriltä ja risti käsivartensa päänsä alle katsellen jälleen kattoa. Ei hänen elämänsä piti näin sujua.

Loppuyön Ada oli nukkunut suhteellisen rauhallisesti, eikä painajainen ollut palannut enää. Adalla ei ollut tosin ajatustakaan siitä, kuinka kauan hän oli nukkunut. Toisinaan hän saattoi nukkua pitkäänkin, toisinaan herätä aikaisin aamulla. Kahdentoista aikaan taisi olla hänen myöhäisin heräämisaikansa. Kuitenkin hän oli nauttinut loppuyöstä, vaikkei muistanutkaan oliko nähnyt myöhemmin unta vai ei. Tietenkin painajaiset jättivät Adan aina hieman säikyksi niitä seuraavan päivän aikana. Hän harvemmin kertoi niistä kellekään ja siksi vain muutama tiesikin syyn hänen painajaisiinsa.

Ada heräsi, kun valo kävi hänen silmiinsä. Hän ei olisi halunnut aukaista silmiään vielä ja tunsikin luomensa raskaina. Tajunta alkoi silti heräillä ja Adankin oli pakko. Hän avasi silmänsä hitaasti nähdäkseen, että oli yöllä nähtävästi käpertynyt Travisin kainaloon. Normaalisti hän pyöri unissaan ainoastaan humalassa, mutta no - painajaiset kävivät välillä humalasta. Usein Adaa nolotti, mutta tässä tapauksessa hän ei hätkähtänytkään muistaen kuitenkin nähneensä painajaista. Hän kuitenkin irrotti otteensa Travisin paidasta ja suoristi jalkansa.
"Hei", Ada sanoi tälle hyvien huomenten sijasta.

Travis tunsi, kuinka Ada alkoi heräillä, muttei tehnyt elettäkään. Kun tyttö mumisi heit, poika ei tiennyt mitä siihen vastata.
"Huomenta vaan", tämä totesi yksinkertaisesti kuten hänen yksinkertaisessa maailmassa jokaisena yksinkertaisena aamuna hän, hyvin yksinkertainen ihminen, itselleen totesi ennen kuin lähti toteuttamaan yksinkertaisia aamutoimiaan. Kyllä, Travis oli varsin yksinkertainen miehenalku. Tänään poika kuitenkin jäi sänkyyn makoilemaan, ei edes vilkaissut Adaan, vaan piirsi yhä elämäänsä kattoon ajatuksillaan.

"Mistä sä oikeestaan näet painajaisia?" Travis kysäisi ja kallisti hiukan päätään. Kattoon alkoi piirtyä hiljalleen mörköjä ja muita erilaisia otuksia, mitä Travis muisteli lapsuudessaan pelänneen. Tuskinpa Adan painajaisissa niitä pyörisi, mutta aina pystyi kuvitella. Travis oli lisäksi niitä ihmisiä, joiden mielikuvitus oli rajaton. Hiljalleen kummitusten siluetit katosivat ja tilalle alkoi tulla tosielämän painajaisia - aseita, murhaajia, pahoinpitelyitä, vankilaa... Travis havahtui ajatuksistaan ja käänsi sitten päätään katsomaan Adaa.

Travis vastasi tervehdykseen huomenilla ja Ada irtaantui samoihin aikoihin tuon kyljestä. Hän perääntyi hiukan omalle puolelleen sänkyä mietiskelemään miten sitten olikaan päätynyt siihen, että Travis oli paras mahdollinen vaihtoehto. No kieltämättä tuossa kiehtoi jokin, eikä tyttö suinkaan pelännyt tämän persoonallisuudenvaihteluita.
"Sulla on suhteellisen mukava peti", Ada totesi.

Kun Travis esitti sen kysymyksen, mitä Ada oli pelännytkin, tämä mietti tarkkaan. Toisaalta hän ei olisi halunnut kertoa sitä perimmäistä syytään painajaisiin, mutta toisaalta taas hän yöpyi ainakin toistaiseksi Travisin luona ja tällä oli siten ikäänkuin oikeus tietää. Ada nousi istumaan sängyn reunalle ja puristi reunan puupintaa käsillään. Tyttö huokaisi ja nosti kätensä syliinsä tuijottaen niitä.
"World Trade Centeristä", hän vastasi ykskantaan. "Lentämisestä. Kai se vaikuttaa siltä, ettei sillä oo merkitystä muille, mutta mulle sillä on."
Ada siveli toista etusormeaan pitäen pienen tauon. Hän ei pitänyt heikon puolensa näyttämisestä, varsinkin kun tiesi, että joku voisi käyttää sitä varsin mainiosti hyväkseen.
"Mä olin kolmetoista sillon kun lentokoneet iskeyty kaksoistorneihin. Isä oli lähteny Amerikkaan muutamaa päivää aikasemmin. Se oli muutenkin paljon työmatkoilla. Mutta kun se lähti Bostonista Losiin, se ei tienny ettei enää palais siltä matkalta. Me saatiin tieto päivää myöhemmin, että isä oli ollut sillä lennolla. Tarkempaa tietoo me ei kuitenkaan saatu. Eikä sitä koskaan löydetty, oletettin vaan että se oli kuollu. Kaikki hajos siinä vaiheessa ja rehellisesti sanottuna mä en muista edes mitä mä silloin edes tein. Koko loppuvuosi meni harvinaisen tiheessä sumussa", Ada selitti. "Sen takia mä näen painajaisia. Sen takia mä pelkään lentämistä."

Travis kurtisti hetkeksi kulmiaan. Ehkä siksi tyttö oli osittain etäinen ja ajoittain sulkeutunutkin, poika veikkasi tytön pitävän pokerinaamaa yllä peittääkseen tällaiset haavat.
"Siksikö sä vihoittelet sun isäpuolelles? Että se yrittää korvata sulle tärkeää ihmistä?" poika kysyi yhtäkkiä, mutta äänenpainosta ja hiljaisesta voimakkuudesta huomasi, että tämä kuitenkin välitti. Totta kai poika välitti. Loppujen lopuksi hänellä itsellään oli vanhemmista kummatkin elossa - kumpikin vain käyttäytyi, kuin heillä ei ikinä olisikaan ollut toista poikaa. Travisin nuorempi veli, Hunter, oli ollut aina kuopuksena perheen päätähti. Vaikka tämä ei päässyt MIT:iin, vanhemmat eivät olleet lainkaan pettyneitä.

Travis ei tiennyt, pitäisikö hänen kertoa loppujen lopuksi ne pienet faktat, jotka puuttuivat Adan näkökulmasta Travisin menneisyydestä. Kuitenkin, fiksuna poikana, hän tuli siihen tulokseen, että antaisi nyt Adan avautua kun se kerran avautui, ja puhuisi omista asioistaan myöhemmin.

Ada naurahti huvittuneesti.
"Neil on kusipää", tyttö jatkoi. "Äiti ei vaan oo koskaan tajunnut sitä vaan eläny sokeasti siinä uskossa et kaikki parantuu. Mä en tiedä mitä se näkee siinä miehessä. Rahaa sillä tietty on, mutta ei äiti oo koskaan sitä ajatellut ensisijasena. Mä en pidä Neiliä edes mun isäpuolena. Ainoo tunne sitä kohtaan on viha. Koko homma alkoi mennä perseelleen siinä vaiheessa kun se lukitsi mut huoneeseeni kun kuuli mun kiroilevan. Se alko tehdä sitä joka kohdassa kun niskuroin sitä vastaan. Narsisti mikä narsisti. Kun opettelin tiirikoimaan lukot, päädyin ihan pakostakin mun tempauksien takia lehtiin. Varsinkin sillon kun Neil ja äiti meni naimisiin. Mä tein sitä oikeestaan vaan siksi, että tekisin sen elämästä yhtä helvetillistä kun se teki mun elämästä. Vuorovaikutusta."

Ada kohautti olkiaan ja mietti oliko vielä muuta kerrottavaa. Ei ainakaan mieleen eksynyt - ei ainakaan ennen kuin joku älyäisi kysyä. Okei, Alexista hän ei maininnut, mutta se nyt oli sivuseikka koko hommassa. Alexia vastaan Adalla ei ollut mitään, joten ei tästä ollut oikein mitään kerrottavaakaan.
"Se on mun tarinani. Ainakin käytännössä", Ada sanoi. "Nyt voin kai lisätä siihen yhden yliannostuksen ja vierotuksesta karkaamisen."

Travis hymähti ja nousi istumaan. Eihän poika osannut tuollaiseen mitään sanoa, tuurilla olisi vain pahentanut asiaa sanomalla jotakin väärää. Ada näpersi omia sormiaan ja Travis tajusi tämän yhä pitävän pojan lempiaamuvaatetta, joka oli hyvä vain vetää päälle. MIT:in logolla varustettu harmaa collegepaita. Spontaanina poikana Travis harmistui hetkeksi, mutta repäisi itselleen vaatekaapin nupissa roikkuvan valkoisen Niken hupparin.

"Haluatko sä jotain aamupalaa? Entä tota... Ajattelitko mennä jonnekin tänään?" Travis kyseli ja kaivoi vaatekaapistaan mustat collegehousut. Poika lähti tassuttelemaan kohti keittiötä vetäen samalla housuja jalkaansa välillä yhdellä jalalla hyppien ja lähes kaatuen.

Ada katseli vähäsen ympärilleen tutkaillen Travisin kämppää paremmin - yleensä päivänvalolla kaiken erottikin paremmin - ja laski katseensa sitten reisiinsä. Hän huomasi pitävänsä paitaa, joka kaikesta päätellen ei ollut hänen omansa. Aivan - hänen vaatteensa olivat kastuneet edellisiltana läpimäriksi yhdessä Lontoon kuuluisassa kaatosateessa. No, ehkäpä ne olisivat kuivuneet. Voisi vaihtaa jotain omaa ylle. Jossa tarpeen tullen kehtaisi esittäytyäkin. Eihän pojan hupparissa mitään vikaa ollut, mutta Ada ei ollut ehkä kovin edustava hiukset sekaisin ja pelkkä harmaa huppari päällä.

"Mä en syö aamupalaa ikinä", Ada sanoi. "Eikä mulla mitään suunnitelmia oo. Käytännössä en voi Yellowlla näyttää naamaani ainakaa vähään aikaan, joten mun on pysyteltävä tällä puolen Lontoota. Mut älä anna mun häiritä sun suunnitelmia. Kyllä mä jotain aina keksin."
Ada kiersi sen jälkeen kylpyhuoneeseen katsastamaan vaatteitaan. Hän päätti pukea päällensä mustan v-aukkoisen (suhteellisen pitkä v-aukkoisen) pitkähihaisen paidan ja valitsi tummat housut peittämään jalkansa. Sen jälkeen hän palasi taas ihmisten ilmoille (tai tässä tapauksessa Travisin ilmoille) ja istahti keittiön tuolille.
"Onko sulla sit suunnitelmia?" tyttö tiedusteli.