Why you came?

// Anyel mukaan Dannyn kanssa. :3 Ja joo.. Otsikko.. Ja aloitus.. Ei mun juttuja. XD //

Renie

Hiljaisuus oli vallannut lähellä olevan ympäristön. Tuuli tuiversi ulkona ja aurinko yritti pilkistellä pilvien takaa – tuloksetta. Pilvet olivat voittaneet taiston sinä päivänä ja se juhlisti voittoaan tuulella, joka vei tummat pilvet mukanaan tanssiin. Se oli tuulelle ja pilville ilonpäivä – taistelu aurinkoa vastaan oli voitettu. Maan päällä oli myös tällä hetkellä meneillään taisto. Oli kyse taistosta kahden elävän olennon välillä. Tässä taistossa mitattiin henkistä vahvuutta ja kumpikaan osapuoli ei halunnut luovuttaa. Vihreät silmät tuijottivat tiiviisti erittäin tummiin ja syviin silmiin, eikä kummankaan osapuolen katse värähtänyt hetkeksi pois toisesta. Tuuli tuiversi vihreäsilmäisen tytön punaisia hiuksia ja ne koskettivat hiukan hänen poskiaan. Ei liikuttanut kuitenkaan katsetta pois toisen silmistä, hänen oli voitettava. Hän ei saisi luovuttaa.

Vihdoin toinen heistä liikahti – punertavatukkainen tyttö. Hän otti yhden askeleen eteenpäin varovasti ja se sai tummasilmäisen olennon liikkeelle.
”Aah, älä mene!” Vihreäsilmäinen tyttö huudahti hätääntyneenä ja yritti ottaa toisen kiinni käsillään, hyppäämällä koko vartalollaan toisen lähelle. Yritys ei kuitenkaan onnistunut, vaan tyttö löysi pian itsensä mahallaan maasta. Vetäen syvää henkeä tyttö katsoi kuinka hänen kohteensa kipitti vikkelästi karkuun, häntä tiivisti perässä. Tuo yllättävän karvainen, mutta erittäin suloinen olento, kiipesi puuhun neljällä jalallaan ja pysähtyi sitten eräälle oksalle, katsoen vielä hetken maassa makaavaa tyttöä. Tytön nimi oli Renie Fairchild ja hän vannoi, että orava nauroi hänelle puustaan.

”Aww, meistä olisi voinut tulla todella hyvät ystävät”, tyttö huudahti pettyneenä oravalle ja mutristi huuliaan hiukan. Ohi kulkevat ihmiset katsoivat oravalle huudahtanutta tyttöä oudosti, mutta Renie ei edes huomannut kyseistä asiaa. Hänen huomionsa oli kiinnittynyt 100 prosenttisesti puussa nököttävään karvapalloon. Käteensä siemenen löytänyt orava jyrsi ruokaansa, silmät samalla kohdistuneena tyttöön.
”Mitä? Etkö usko vai? Usko pois rakas karvapalloseni, meistä olisi voinut tulla maailman parhaimmat ystävykset! Mutta ei”, tyttö huudahti hiukan ja vei kätensä dramaattisesti kasvojensa eteen, samalla kun nousi istumaan.
”Sinä valitsit pahuksen siemenen minun sijaani. Miehet kaikki samanlaisia – ajattelevat vatsallaan.. Miten julma kohtalo voikaan olla”, tyttö huudahti ja huokaisi syvään, edelleen huulet mutrussa, samalla nousten seisomaan maasta. Maa ei ollut mitenkään lämmin ja järki kyllä sanoi hänelle, että ei kauan siinä maassa kannattanut maata. Hetken paikalla seisoessaan tajusi jotain ja käänsi katseensa nopeasti oravaa kohti, joka vielä jökötti puunoksalla.
”Tai siis.. Olethan sinä poika?” Tyttö kysyi vielä oravalta sitä tuijottaessaan silmät pyöreinä. Olisi nyt kamalan noloa, jos hän oli erehtynyt jopa oravan sukupuolesta. Orava näköjään taisi saada tarpeeksi tytön puhumisista, koska pian tämä kipitti pois puusta ja katosi puskiin, etsien hiukan rauhallisempaa puuta kotipuuksi.

Harmissaan Renie mutristi huuliaan kun näki oravan katoavan pensaikkoon. Huokaisten hän suoristi hiukan polviin ulottuvaa vaaleanvihreää tyllihametta ja pyyhki lehtiä pois mustilta sukkahousuiltaan. Hänen keltaiset tennarit olivat onneksi vielä siistit ja valkoinen t-paitakaan ei ollut kärsinyt suurista likavaurioista. Valkoisessa t-paidassa luki suurin kirjaimin ’How to save a life?’. Kyseessä oli The Frayn kappale, johon hän oli rakastunut kun oli ensimmäistä kertaa kuullut sen. Ja koko kysymyskin oli niin kiehtova, että hän mietti sitä itsekin ulos.

Tyttö kipitti läheiselle penkille ja otti siitä mustan vetoketjullisen hupparinsa ja pisti sen päälle, sulkematta kuitenkaan vetoketjua. Kyseisellä ruskealla penkillä oli myös hänen laukkunsa. Renie nousi seisomaan kyseiselle penkille ja vei kätensä silmiensä yläpuolelle, kuin tähystäen. Hänen kehonsa, joka oli kärsinyt monta vuotta sairaudesta, ei onneksi vielä ollut väsynyt. Ja juuri sen takia hän mietti mitä kivaa hän sitten tekisi? Yrittäisikö hän saada kenties jostakin toisesta eläimestä itselleen ystävän. Orava kun ei nimittäin ollut kauhean innostunut ystävyysideasta.
”Awww, missä olette kaikki suloiset olennot?” Kysyi ääneen. Penkin lähettyvillä oli myös pyörätuoli – väsymyksen varalta. Se saattoi tulla joskus niin yllättäen. Kyseessä oli sähköinen pyörätuoli, jota myös pystyi liikuttamaan käsienvarassa.

Daniel oli suuntaamassa The Dollariin tekemään pieniä ostoksia viikonlopun varalle, mutta hänen matkantekonsa keskeytyi kun nuorukainen huomasi punahiuksisen tytön joka ensiksi karjui oravalle, hyppäsi tämän perään ja mätkähti sitten maahan pitkin pituuttaan.
Dannyn kasvoille kohosi pieni hymy kun hän seurasi tytön toilailuja turvallisesti puun takaa.
Kun tyttö kiipesi penkille seisomaan ja huutelemaan suloisten olentojen perään, Dan ei voinut olla naurahtamatta itsekseen puun takana. Hän oli hyvin lähellä tuota ruskeaa penkkiä, ihme ettei tyttö kuullut hänen nauruaan, tai sitten tämä ei vain reagoinut siihen katsomalla naurajaa.
Tytössä oli jotain hupaisaa, nuorukainen ajatteli että hän voisi mennä tiedustelemaan mitkä suloisen olennon kriteerit olivat.

Daniel lähti hymyssäsuin kävelemään kohti tyttöä joka edelleen seisoskeli penkillä selkä Dannyyn päin.
Mies seisahtui hetkeksi huomattuaan pyörätuolin penkin vieressä. Hän mietiskeli hetken mihinköhän käyttöön se mahtoi olla, penkillä hihhuloiva tyttö ei liiemmin näyttänyt liikuntakyvyttömältä.
Dan jatkoi matkaansa kohti punapäätä, hän ei halunnut säikyttää tätä, joten hän toivoi tytön kuulevan hänen askeleensa ruohikolla, vaikka se olikin aika epätodennäköistä.

"Hei, oravankaveri", Dan tervehti tyttöä hymyillen.
Nuorukainen arvioi pikaisesti tytön iän, hän oli nyt lähempänä ja näki punapään tarkemmin. Dan ei osannut sanoa varmaksi, mutta hän olisi veikannut 15-17, tyttö oli niin lyhyt, hyvin hoikka ja höpsönoloinen. Kasvonpiirteistä Danny kykeni toteamaan ettei kyseessä ollut enää ihan lapsi.

Dannya huvitti hänen ajatellessaan tytön odottaneen suloista olentoa mutta saikin Dannyn murheekseen.
Ei sillä etteikö Danny ollut suloinen, olihan hän kyllä. Ruskeat, melkein mustat tuuheat hiukset olivat sen verran pitkät että tuuli sai niistä kiinni ja ne väpättivät tuulessa.
Danny piti käsiään nahkatakkinsa taskuissa ja katseli tyttöä paksujen kulmakarvojensa takaa ruskeilla nappisilmillään.

Sitä suloista olentoa kun oli huudellut, uppoutui taas omiin ajatuksiinsa. Hänen lähellä oleva pyörätuoli oli tuonut mieleen sen, että pitäisi taas pian käydä lastenosastolla sairaalassa. Hän oli käynyt siellä viimeksi eilen, mutta pian siellä pitäisi käydä uudestaan. Luultavasti hän suuntaisi sinne huomenna uudestaan. Yleensä hän melkein kävi oikeastaan joka päivä, mutta tämän päivän hän oli halunnut pyhittää tutkimusmatkalle. Tässä puistossakin oli paljon niin monenlaisia mielenkiintoisia juttuja, että häntä oikein suretti joskus, kuinka muut eivät niitä huomanneet.

Tänään oli ollut hyvä päivä. Hän ei tuntenut itseään niin väsyneeksi kuin yleensä ja hän jaksoi paremmin. Mutta silti hän oli tuonut varmuuden vuoksi pyörätuolin mukaan. Tai oikeastaan.. Yleensä hän ei saanut astua ovesta ulos, varsinkaan äidin valvovan silmän alta, ilman pyörätuoliaan. Hän vilkaisi sitä nopeasti ja mutristi huuliaan, sen jälkeen sitten hiukan huokaisten. Tuuli tanssitti hiukan hänen punaisia hiuksiaan, eikä hän kuullut takaa tulevia askelia, jotka painautuivat puiston vihreään nurmikkoon.

Renie nautti siitä, kuinka tuuli puhalteli hänen kasvoilleen ja sulki silmänsä. Avasi kuitenkin ne pian, kun kuuli jonkun kutsuvan häntä oravankaveriksi. Hän ei säikähtänyt tai hätääntynyt. Kyllä hänelle oli ennenkin puhuttu yllättäen. Ja mistä hän tiesi sen, että kyseinen miehenääni osoitti puheen Renielle? Kuka muu olisi äsken leikkinyt oravan kanssa kuin hän?
”Renie. Nimeni on Renie, eikä oravankaveri. Vaikka oravankaveri onkin itse asiassa oikein mukava lemp..”, aloitti huvittuneena puhumisen leikkisästi, samalla sitten käännähtäen ympäri äänen suuntaan, jolloin lause jäi käsken. Sana takertui kurkkuun, koska ei kuitenkaan odottanut sellaista ilmestystä mikä hänen taakseen oli ilmestynyt.
’Kuin nallekarhu’, tyttö ajatteli mielessään. Hän piti siis toista oikein suloisena tapauksena. Toinen oli kuin suklaata. Ruskehtavat silmät, tummat hiukset, iho hiukan normaalia tummempi ja jopa toisen ääni oli ollut kaunis. Toinenhan oli kuin suoraan jostain satukirjasta! Mistä rakkaustarinasta toinen siihen olo hypähtänyt? Renie mietti ja nauroi sitten hiukan omille ajatuksilleen. Ei sitä loppujen lopuksi tiennyt, minkälainen persoona toinen oli. Nykyajan satukirjoissa prinssi oli aina naistenmies.

”Eli oikein mukava lempinimi siis. Ei minua häiritse, jos kutsut minua sillä nimellä, vaikka orava päättikin lähteä lopulta pois paikalta”, sanoi sitten lopulta hiukan nauraen ja levitteli hiukan käsiään, niiaten sitten toiselle hiukan.
”Ja mikä on sinun nimesi? Jos minä olen oravankaveri, oletko sinä kenties.. Karhujenkaveri? Taiko.. Susienkaveri? Mitäs muita suloisia eläimiä olisi?”
Virnisti toiselle leikkisästi ja istahti sitten tuolin selkänojalle, heilutellen jalkojaan. Tuoli oli onneksi kiinni tukevasti maassa, että tuoli ei alkanut keinahtaa eteenpäin. Ja tytön paino oli sen verran pieni, että ei se olisi muutenkaan kaatunut kumoon.

Danielin onneksi tyttö ei pompannut kiljuen ilmaan vaan vaikutti lähinnä liiankin tyyneltä.
Punapää esitteli itsensä Renieksi, Daniel hymyili hieman, koulussa aikoinaan hänen luokallaan oli ollut tyttö nimeltä Renee, hän oli myös ollut punahiuksinen ja hieman höpsö. Nimi siis sopi tälle punahiuksiselle tytölle nuorukaisen mielestä oikein hyvin.

Renie jähmettyi hetkeksi käännyttyään katsomaan Danielia, nuorukainen mietiskeli mitäköhän punapää mahtoi juuri silloin ajatella.
Danny katseli tyttöä hetken hieman tarkemmin ja huomasi nyt vasta että tyttö oli melkeimpä sairaalloisen laiha, ehkä tytön laihuus antoi selityksen penkin vieressä kököttävälle pyörätuolille.
Eihän asia Danielille kuulunut eikä hän aikonut siitä kysyä, mutta asia jäi pyörimään hänen mieleensä.

Tyttö selitti ettei häntä häirinnyt vaikka Daniel kutsuisikin häntä oravankaveriksi oikean nimen sijaan, nuori mies tyytyi hymähtämään pienen hymyn pysyessä edelleen kasvoilla.
"Vai suloisia? Hmm, sudet ovat uljaita eläimiä kuten karhutkin, mutta valitettavasti ne syövät oravan mieluummin kuin kaveraavat niiden kanssa enkä minä ajatellut syödä sinua lounaaksi", Dan sanoi virnistäen tytölle.
Danny otti muutaman askeleen eteenpäin ja seisoi nyt aivan penkin vieressä.
"Nimi on Daniel, mutta kaikki kutsuvat Dannyksi", nuorukainen esitteli itsensä tytölle ottaen kätensä pois taskuistaan, mutta ei silti ojentanut kättään tytölle.
"Saanhan istua tähän?" Dan tiedusteli tytöltä ja istuutui saman tien ruskelle penkille jonka selkänojalla tyttö heilutteli jalkojaan.
"Varo vain ettet tipahda", mies hymyili toiselle, punapään vallattomuus oli tehnyt tavallaan vaikutuksen Dannyyn, nuorukainen piti lapsista ja tässä tytössä oli jotain hyvin lapsenomaista siitä huolimatta että tämän tuli olla vähintään 15 -vuotias.

// miks nää mun pikkuiset sepustukset tuntuu niin ankeilta verrattuina sun pitkiin vuoroihin? D: