Fake it /sov.

/ olkoon sittenki normi alotus. Sikko med Dayton /

Cadillac Escalade puikkelehti pikkukatujen liikenneruuhkissa kevyesti eteenpäin suuresti koostaan huolimatta, kiilasi vaivattoman oloisesti sisään raoista joista sen kaiken järjen mukaan ei olisi pitänyt kyetä menemään, ohitteli muiden autojen kylkiä hipoen olettaen automaattisesti kaikkien muiden väistävän ja siirtyvän ajoissa poissa tieltä. Nopeutta kertyi lisää joka kulmauksessa ja kun auto lopulta poikkesi pieniltä kujilta suuremmalle päätielle oli nopeutta moninkertaisesti, paljon enemmän kun sallittu oli.
Jeffrey istui kuljettajan paikalla rennosti toinen käsi ratille laskettuna ja toisessa tupakka jonka savu hiljalleen levisi koko autoon, yleensä mies oli melko tarkka siitä ettei autossa poltettu, tai jos poltettiin niin ikkuna auki, nyt se tarttuiko tupakanhaju nahkaverhoiluihin vai ei ei tuntunut kuitenkaan kovin kummoiselta asialta.
Taustalla kuului radion uutistenlukijan pitkävetoinen ääni tuon kerratessa vuoroin säätiedotuksia, pörssimuutoksia ja satunnaisia pahoinpitelyitä ja murhia, taisipa tuo mainita parilla sanalla ohimennen myös . Mies painoi melko nopeasti radion hiljaiseksi ja antoi kaiuttimien syytää uutisten sijaan ilmoille John Cenan if it all ended tomorrowia - Jeff ei perustanut räpistä sen kummemmin mutta antoi levyn kaikessa rauhassa pyöriä. American fool, no not that baddest or cool -- just a big fish caught up in the shallowish pool

Jeffiä katsoessa olisi ollut lähes mahdoton lukea tämän kasvoilta mitään, mikä kertoisi mielialasta tai ajatuksista. Kasvot olivat ilmeettömän, tunteettoman kivettyneet. Mies ei saanut tunteistaan selvää itsekkään. Ei hän ollut Daytonin vuoksi iloinen - ehkä siksi, että hän oli jo ehtinyt mielessään käsittää veljensä kuolleeksi - muttei kuitenkaan osannut suhtautua välinpitämättömästikkään.

Poliisit olivat olleet veljesten kannoilla ja vuosikausia, kertaakaan nuo eivät kuitenkaan olleet löytäneet mistään ainuttakaan raskauttavaa todistetta joka olisi riittänyt tuomion langettamiseen (lukuunottamatta Jeffin nuoruusiän tuomiota jonka jälkeen hän ei ollut istunut päivääkään). Viimeaikoina kumpikaan ei edes ollut joutunut tunnistusriviin tai edes epäillyksi mistään, Jeff oli ehkä ihmetellyt asiaa hiukan mutta saanut pari päivää sitten varmistuksen eräältä jengiläiseltä siitä, etteivät nuo suinkaan olleet jättäneet heitä rauhaan. Tuskin kukaan oli niin oikeasti uskonutkaan. Poliisit tiesivät veljesten olevan 18th Streetin johdossa, nuo eivät vain saaneet mistään todisteita.
Joku poliisipiireissä uusi kasvo oli päättänyt ottaa uudelleen tutkittavaksi jutun jossa kolme vahvasti heroiinin vaikutuksessa ollutta narkkaria löydettiin kuolleena samana yönä, jokaista ammuttu samalla aseella päähän ja rintakehään. Murha-asetta ei koskaan löytynyt mutta yhdellä murhista oli silminnäkijä, ikävä kyllä tuo kuoli hämärissä olosuhteissa huumeiden yliannostukseen (suonensisäisesti kieleen) oikeidenkäyntiä edeltävänä iltana. Dayton ja Jeff olivat jutussa syytettynä (todistaja poimi rivistä heidät molemmat) mutta kumpikin vapautettiin todisteiden puutteessa.
Poliisi oli huhujen mukaan aikonut ottaa veljekset jälleen alustavasti epäillyiksi, vähintäänkin jututtaa molempia, ja juuri sitä Jeff ei voinut sallia tuon tekevän. Vielä ainakaan. Ei niin kauan kun Dayton makasi sairaalassa, nyt jo hereillä, mutta niin vahvoissa kipulääkehuuruissa, että saattoi livauttaa ihan mitä tahansa. Ei Jeffrey veljeään siitä syyttänyt - hänen pitäisi vain minimoida riskit ja tuoda tuo kotiin selviämään niin pian kun mahdollista. Ei olisi ihme, vaikka sairaalasta oltaisiin soitettu suoraan tuolle kyseiselle poliisille joka todennäköisesti yrittäisi käyttää tilannetta hyväkseen.

Jeffrey pysäytti Cadillacin sairaalan eteen periaatteessa laittomalle paikalle, astui ulos pyöräyttäen kengänkärjellä maahan pudottamansa tupakan sammuksiin ja lähti kävelemään vastatuuleen sisälle tarkistaen Beretan olevan edelleen tallessa nahkarotsin povitaskussa. Todennäköisesti hän ei tekisi aseella yhtään mitään, se oli kuitenkin silti hyvä pitää mukana.
Mies suuntasi askeleensa infotiskille jonka takana nuori brunette nosti uteliaana katseensa.
"Dayton East, missä? Se on mun veli", Jeff kysyi naiselta ja kiirehti lisäämään huomautuksen verisukulaisuudesta perään, todennäköisesti Daytonia ei päästettäisi katsomaan ketään muuta kun sukulaisia.
"Huoneessa 23", nainen vastasi nyökkäillen näpyteltyään hetken konetta.
"Onkse millasessa kondiksessa?", Jeffrey ei voinut ollu kysymättä. Hän halusi tietää oliko Dayton vielä oikeasti tajuissaan vai vaan hengissä varmemmin kun aiemmin.
"Irroitettiin hengityskoneesta tänään aamulla. Tajuissaan, saattaa tosin nukkua vahvan kipulääkityksen vuoksi", nainen selitteli poissaolevan oloisena lukien ilmeisesti suoraan tietokoneen ruudulta. Vahva kipulääkitys viittasi siihen, että kotiin olisi hyvä varata roppakaupalla vicodinia ja viskiä. Kyllä Jeff oli aavistellut sen jo kun kuuli luettelon siitä mitä kaikki oli vialla, hän ei voinut kun sääliä Daytonia. Veli kesti kyllä kaiken kuten miehen kuuluikin muttei se tehnyt tilannetta yhtään helpommaksi kellekkään, kaikkein vähiten Daytonille. Jeffrey oli aina ollut sillä asenteella, että kaikesta selvisi kotona, kipulääkkeiden turvin tai ilman. Nyt kun hän asiaa ajatteli oli Dayton joutunut senkin tekemään vain hänen vuokseen, Jeff ei ollut edes harkinnut tuon viemistä sairaalaan parin ampumahaavan vuoksi. Mies saattoi vain toivoa ettei nyt vaatinut Daytonilta liikaa.

Jeffrey ei jäänyt kiittelemään infobrunettea vaan suuntasi huoneelle jossa Daytonin piti olla.

Jeff jäi oven taakse seisomaan yllättäen empien sisään menemistä. Halusiko hän oikeasti nähdä Daytonin vuoteenomana, todennäköisesti vieläkin kamppailemassa hengestään? Oli ollut järkytys jo nähdä pikkuveli ruhjottuna auton osuman jälkeen makaamassa maassa verissäpäin ja elottomana - eivätkä lääkärit olleet silloin vielä edes silponeet nuoremman kehoa entisestään, tökkineet neuloja ja letkuja kaikkialle minne vain ylsivät, kursineet kömpelösti haavoja kasaan..
Jeffrey ei pelännyt verta. Hän oli tottunut näkemään ammuttuja tai muuten vahingoitettuja ihmisiä, hän ei vain ollut tottunut näkemään huonossa kunnossa omia sukulaisiaan, kaikkein lähimpiä ihmisiään. Eikä hän halunnut nähdä vieläkään, etenkään kun tiesi ettei voinut tehdä mitään tilanteen helpottamiseksi. Tietysti mies oli jo vuosia paikannut Daytonia tuon ottaessa osumaa luodista tai puukosta, kaaduttua tai muuten vain murjottua itseään, nuorempi oli vain aina pysynyt suurinpiirtein tajuissaan, kettuillut ja vitsaillut. SIlloin oli paljon helpompi suhtautua tilanteeseen kun normaaliin päivärutiiniin ja kohauttaa vain hartioita. Tosiasia kuitenkin oli, että jos Jeff pitkittäisi sisään menoa ja veljensä kotiin viemistä muutamallakin tunnilla saattaisivat he hyvin pian istua molemmat elinkautista tai kuolemaantuomittujen osastolla odottamassa teloitusta. Molemmat tiesivät, että jos he kärähtäisivät nimenomaisista tutkinnassa olevista murhista alettaisiin pian ratkoa muitakin joista ei ollut aiemmin saatu todisteita, he olisivat hyvin kusessa hyvin nopeasti.

Mies veti raskaasti henkeä, työnsi harmaan oven auki ja astui sisään huoneeseen jonka joka ikinen pinta tuntui olevan maalattu valkoiseksi. Ikkunaa ei ollut, ainut valo tuli sammumispisteessä olevasta ikivanhasta kattolampusta jonka kelmeä valo sai seinät näyttämään likaisilta. Käytävän äänet eivät kuuluneet huoneeseen edes taustahälynä mikä teki tilanteesta entistä ahdistavamman, ei ollut mitään peittämässä alleen useiden laitteiden piipitystä ja muuta jatkuvaa ääntelyä.
Jeff antoi katseensa kiertää huonetta ja vältellä visusti sen keskipisteenä olevaa vuodetta niin kauan kun oli mahdollista ilman, että vaikutti siltä, että hän teki sen tahallaan. Lopulta katse kuitenkin oli pakko keskittää sinnekkin.

Jeffrey töytäisi oven takanaan kiinni, se kolahti yllättävän lujaa, veti hiljaisena tuolin vuoteen viereen ja istui siihen tietämättä ollenkaan mitä sanoa. Dayton näytti oikeastaan melkein pahemmalta kun mies oli odottanut, hän olisi voinut vannoa, että nuorempi oli kuollut jos ympärillä olevat laitteet eivät olisi kivenkovasti vakuuttaneet sydämen edelleen lyövän.
Jeff ei varmasti koskaan ollut nähnyt Daytonia yhtä.. Heikkona. Avoimena. Pikkuveli näytti siltä kun olisi laskenut kaikki suojamuurit ympäriltään, antanut elämänsä jonkun muun käsiin ja toivonut parasta. Mies inhosi nähdä nuorempansa siinä tilassa. Normaalista uhmakkuudesta ei ollut tietoakaan. Jos tilanne ei olisi ollut näinkään vakava Jeffrey olisi ehkä ilkkunut jotain sairaalavaatteista tai vähintäänkin nauranut, nyt hän ei keksinyt mitään mikä olisi vähemmän huvittavaa. Tilanne oli haudanvakava, kiusallinen. Kaiken lisäksi Jeff alkoi oikeasti miettiä kannattaisiko ehkä sittenkin vain jättää toinen sairaalaan ainakin pariksi päiväksi ja kestää seuraukset jos niitä tuli, idioottikin olisi nähnyt, että Daytoniin sattui, ja veljeksistä vanhempi tunsi melkein myötätuskia. Ja se ei tosiaankaan ollut hänelle normaalia, kuten ei myöskään se, että hän olisi melkein voinut tarjoutua Daytonin tilalle jos se vain olisi ollut mahdollista.

"Valmis lähteen himaan?", Jeffrey kysyi ilottomalla äänellä kun sai hetken aikaa selviteteltyä ajatuksiaan. Olisi kuitenkin parempi, että Dayton kärsisi pari päivää kotona kun että molemmat kuskattaisiin ruumishuoneelle.

Dayton ei tuntunut olevan isoveljensä saapumisesta kovinkaan iloinen, eikä ihmekkään. Jeffrey olisi varmasti samassa tilassa hävennyt silmät päästään, olihan Dayton periaatteessa leikkinyt marttyyria ja jäänyt auton alle puhtaasti sen takia ettei ollut viitsinyt katsoa ympärilleen koska oli liian keskittynyt kiukuttelemaan kuusivuotiaan tavoin. Jeff olisi kovin mielellään ollut nuoremmalleen vain puhtaasti vihainen, huutanut ja pitänyt vaikka moraalisaarnan, ennemmin kun huolestunut tai pahoillaan tuon puolesta. Oli kuitenkin todella vaikea olla vihainen kellekkään kun tuo oli näinkin säälittävä ja avuttomassa tilassa. Kaiken lisäksi pikkuveli näytti oikeasti itsekkin ainakin jollain tasolla kiroavan itseään ja tekojaan.
Jeffin ja Daytonin välillä oli yksi tärkeä ero. Jeffrey piti tunteet sisällä ja näkymättömissä, Dayton ei tainnut tuntea niitä enää laisinkaan. Mies ei ollut nähnyt tuon kertaakaan katuvan tai surevan ketään, tuskin tuo oli hymyillytkään vuosikausiin.

Mies ei tiennyt oliko toinen liian heikko vastaamaan sanallisesti vai vain haluton, vastaus oli kuitenkin myöntävä joten Jeff saattaisi myöhemmässä vaiheessa puolustautua sillä, että itseppä oli halunnut sairaalasta ulos ja irti letkuista.
"Mä tuskin saan sun kamoja tähän hätään mistään", Jeffrey huomautti nuoremmalleen ja kurottautui nappaamaan tuon käden omaansa, sormet nyhtivät neulat ihon alta ja irrottivat siinä ohessa myös kaikki muut käden ympärille kiedotut härpäkkeet sairasranneketta myöten. Otteet eivät olleet turhan hentoja tai varovaisia, Jeff ei ollut tottunut kohtelemaan Daytonia kun särkyvää leukemiasta kärsivää kuusivuotiasta eikä hän osannut toimia niin nytkään vaikka ehkä olisi pitänyt.

Mies ei voinut olla huomaamatta kuinka Dayton värähti kivusti vain kättä liikuttaessaan. Kipulääkityksen vaikutus oli tuskin kadonnut parissa sekuntissa joten Jeff saattoi vain kuvitella millaista helvettiä seuraavat pari päivää tulisivat kotona olemaan.
Jeffrey harkitsi mielessään vaihtoehtoja keplotella Dayton autoon asti. Miehelle tuskin tuottaisi sen suurempaa ongelmaa kantaa nuorempansa, jotenkin hän vain aavisteli ettei Dayton suostuisi siihen, eikä veli nyt kuitenkaan niin kevyt ollut, että Jeff haluaisi sen välttämättä tehdä hankalan kautta. Pyörätuoli tuntui kaikista parhaimmalta vaihtoehdolta, sen löytäminen vaan saattaisi olla ongelma.
"Sä et varmaan pysty kävellä", mies toi asian esille ja karisti nahkarotsin päältään ojentaen sen Daytonille sanomatta siihen mitään. Jeff tiesi, ettei toinen välttämättä mieluusti näyttäytyisi julkisesti pelkissä sairaalahousuissa, ulkona oli myös tappavan kylmä. Eleellä oli suurempi merkitys kun ulkopuolinen saattoi käsittääkkään.

Tilanne oli molempien osalta äärettömän kiusallinen eikä se ainakaan ollut muuttumassa paremmaksi lähiaikoina. Veljesten välit olivat aina olleet enemmän tai vähemmän kyseenalaiset - he tuskin olivat koskaan oikeasti viettäneet aikaa keskenään ihan yhdessäolon ilosta (ihan kun jompi kumpi edes muistaisi miltä tuntui iloita jonkun seurasta, tai ylipäätään mistään) tai muutenkaan käyttäytyneet kuten normaalien veljesten olisi pitänyt. Loppupelissä sillä tuskin oli väliä heistä kummallekkaan, vastaava tilanne olisi voinut kuitenkin olla huomattavasti helpompi kummallekkin jos olisi voinut edes tervehtiä pelkäämättä menettävänsä kasvonsa. Veljessuhteessa oli jotain ylettömän luonnotonta, aivan kuten siinäkin miten he käyttäytyivät toistensa seurassa. Molemmat tuntuivat vetävän jatkuvasti roolia josta eivät uskaltaneet edes höllätä otettaan.
Jeffin nahkarotsin lahjoitus ei ehkä ollut ihan niin puhdas sanaton lohdutusyritys tai minkäänlainen hellyydenosoitus kun miltä se ensinäkemällä vaikutti. He kiinnittäisivät huomiota joka tapauksessa joutuessaan kävelemään aulan halki, mutta vähemmän jos Dayton ei olisi puolialasti. Toiseksi ulkona tosiaankin oli kylmä, ja koska nuoremman vastustuskyky oli todennäköisesti melko huono saisi tuo vielä keuhkokuumeen tai jotain - mikä tuottaisi Jeffille entistä enemmän töitä.

Kuinka suurella todennäköisyydellä Jeffrey löytäisi jostain nopeasti pyörätuolin joutumatta murtautumatta mihinkään ja saamatta puolta henkilökuntaa peräänsä? Mies ei ollut koskaan viettänyt sairaalassa aikaansa niin paljon, että olisi ehtinyt koluta paikat läpi. Odotushuoneen ja jonkun toisenkin huoneen hän oli testannut Sonjan kanssa, mies ei kuitenkaan koskaan ennen ollut edes yrittänyt miettiä mistä saisi pyörätuolin. Toisaalta huomiota saattaisi herättää myös se jos Jeff yksinkertaisesti kantaisi Daytonin ulos, ja tässä tilanteessa huomio oli viimeinen asia mitä tarvittaisiin. Kytät olisivat niskan päällä nopeasti kun haahkalinnun ikään, lentelisivät ympärillä valmiina käyttämään hyväkseen pienenkin lipsahduksen.
Dayton näytti siltä, että tuokin oli tajunnut olevansa kykemätön kävelemään omin jaloin autoon asti.

Jeff ei tiennyt kuinka kovissa kivuissa Dayton oli eikä häntä oikeastaan juuri nyt se kovin paljon kiinnostanutkaan. Mies oli aina huolehtinut omasta nahastaan ja pitänyt huolta ettei ollut muiden armoilla, pyrkinyt pärjäämään yksin tilanteessa kun tilanteessa. Hän oletti luonnollisesti Daytonin toimivan nyt kuten aina ennenkin, nousevan seisomaan hammasta purren ja kestävän kivun kunnialla. Toisaalta Jeffrey ei koskaan ollut jäänyt auton alle tai muutenkaan hankkinut itselleen massiivisia vammoja, hän ei siis voinut kuvitellakkaan Daytonin olotilaa jolloin tuo näytti pelkästään siltä, että nuorempi kiukutteli edelleen. Heitti hanskat tiskiin ihan vain luovuttamisen ilosta. Lakkasi olemasta mies. Ja Jeff inhosi sitä. Inhosi sitä, että Dayton oli olevinaan niin aikuinen muttei käyttäytynyt sen mukaan, kielsi olevansa lapsi ja siitä huolimatta käyttäytyi kuin uhmaikäinen. Toistaiseksi mies vielä hillitsi kielensä - ja nyrkkinsä. Antoi Daytonin leikkiä lasta jos tuo niin halusi, huutamisesta ja sättimisestä tuskin muutenkaan olisi mitään apua ennen kun kaikki myrkyt olisivat ulkona tuon kropasta.
"Ehdotuksia?", Jeff kysyi vähän vittuuntuneeseen sävyyn ja pakotti kasvonsa taas peruslukemille. Hän tiesi tuhlaavansa aikaa kysymyksellään mutta ego ei antanut periksi, että hän oikeasti tarjoutuisi kantamaan pikkuveljensä. Tukea hän saattoi, nostaa jaloille kaatuessa, muttei koskaan kantaa.

Mies joutui pian huomaamaan ettei Dayton saanut edes rotsia itse päälleen. Aiemmin mietityt syyt painoivat vaa'assa sen verran, että Jeff suunnilleen väkisin puki rotsin nuoremman päälle pitäen visusti huolta ettei vahingossakaan vilkaissut tuon kasvoihin päin.

Sonja oli istunut autossa jo jonkin aikaa ja katseli kelloa. Mutta Sonjankaan kärsivällisyys ei oikein halunnut riittää kovin kauaa. Siinä kohtaa hän olisi jo käynyt sairaalassa, hakenut jonkun ulos ja olisi parhaillaan matkalla kotiin. Jeff oli ilmeisesti päättänyt jäädä hieman rupattelemaan joko jonkun sairaanhoitajan tai veljensä kanssa. Eikä nainen ollut koskaan erityisen hyvä odottamaan, joten hän nousi autosta ja käppäili kohti sairaalaa. Jossain kohdin hän oli katsellut piirustuksia, joten hänellä oli jonkinlainen haju siitä, missä pukuhuoneet sijaitsivat - kyllä vain, hänellä oli suunnitelma, sillä Jeff tuskin olisi älynnyt pukeutua hoitsuksi jotta voisi lähteä suhteellisen vähin äänin sairaalasta.

Niinpä Sonja oli vetäissyt ohuen mekkonsa päälle vielä vaaleanvioletin hoitsuasun - hoitsuasullahan tarkoitamme paita-housuyhdistelmää, emme halloweenin kireitä PVC-hoitsuasuja - ja lähtenyt metsästämään sitten Jeffin veljen huonetta. Matkalta tarttui mukaan vielä pyörätuoli, jolla rullaaminen olisi sata kertaa helpompaa kuin kantaminen. Jossakin päin tehoa huoneen oli kuitenkin oltava, sillä Daytonia oli tuskin vielä siirretty muullekaan osastolle. Sinne siis suuntaus. Ja kas, kuinka sopivasti infotiski tulikaan vastaan. Hän jätti pyörätuolin pöydän viereen siksi aikaa kun käväisi tietokoneella - teknologia kun ei ollut kovinkaan vaatia kun tiesi mitä etsiä. Ja kas niin, pari klikkausta ja asia oli selvä kuin vesi tyynellä säällä.

Sonja nappasi pyörätuolin mukaansa ja lähti etsiskelemään huonetta, jota ei loppujen lopuksi ollut vaikea löytää. Hän tunnisti huoneest Jeffin - velipoikaa Sonja ei olisi tunnistanutkaan, sillä eipä tähän ollu koskaan tullut törmättyä. Sonja avasi oven ja raahasi pyörätuolin sisälle, sulkien sitten oven perässään.
"Sukukokoustako sä jäit pitämään?" Sonja kysyi Jeffiltä ja työnsi pyörätuolin tätä kohti ja käveli itse hakemaan Daytonin kansion sängyn päästä.
Sonja selaili sitä hetkisen - sen verran kuin lääketieteestä oikeustieteellisen käyneenä ymmärsi - jotta Jeff ei todellakaan tekisi mitään sellaista, josta syystä Dayton saisi matkalla kohtauksen tai jotain vastaavaa.
"Vau, sä todellakin taisit törmätä kunnolla. Onks kukaan kertonut että Supermies on vaan sarjakuvahahmo?" Sonja totesi.

/ anteeks tönkkö :z /

Dayton tosiaan näytti siltä, että tuota oli murjottu pari kertaa liian usein. Jeff koitti edelleen vältellä veljeensä katsomista ja vakuuttaa itselleen, että toinen oikeasti vain hypähtäisi kohta kiroten ylös, valittaisi kestosta ja kävelisi niskojaan nakellen autoon odottamaan. Niin ei kuitenkaan edelleenkään käynyt, nuorempi makasi sängyllä elottoman oloisena eikä jaksanut edes sanoa mitään sarkastista, urahti vain.
Jeffrey pyöritteli mielessään todennäköisesti aivan samoja ideoita kun Daytonkin. Olisi yhtä lailla nöyryyttävää molemmille, jos Jeff joutuisi toisen kantamaan autoon asti, sen jälkeen yhteiselämä olisi todennäköisesti vieläkin hankalampaa. Veljessuhteella tosiaankin oli rajansa, eikä mikään mielessä olevista vaihtoehdoista sopinut sen puitteisiin.
Mies koitti kovasti pitää päänsä kylmänä ja keksiä vaihtoehdon joka ei aiheuttaisi enempää harmia kummallekkaan, mielessä oli kuitenkin selvästi kuva lähestyvästä poliisiautosta (joka todennäköisesti ei oikeasti ollut vielä matkallakaan). Ei Jeff poliiseja pelännyt, ei suinkaan, juuri nyt häntä ei vain millään olisi huvittanut käydä poliisiasemalla valehtelemassa vain jotta Dayton saisi paljastaa kaiken edes tajuamatta kelle puhui. Ihan niin helpolla Jeffrey ei ollut valmis luopumaan vapaudestaan, joten jos sen säilyttäminen edellyttäisi molempien häpäisemistä, niin olkoon sitten niin. Sitä ehtisi katua sitten myöhemmin.

Veljesten välille laskeutui jälleen kiusallinen hiljaisuus. Jeffrey oli jo melkein avaamassa suutaan ja ehdottamassa jotain, mitä varmasti katuisi myöhemmin kun huoneen ovi varoituksetta aukesi. Mies käännähti ympäri tuolilla valmistautuen henkisesti siihen, että kytät olisivat kuitenkin ehtineet ajoissa. Käsi oli nousemassa vaistomaisesti rotsin taskulle (Jeff joutui kokemaan karvaan pettymyksen kun tajusi, että rotsi ja samalla sen taskussa ollut ase olivat nyt daytonin huomissa) mutta laskeutui takaisin puolessa välissä tajutessaan, ettei saavuttanut mitään. Pelko osoittautui turhaksi kun sisään tuli vain sairaalan paperivaatteisiin pukeutunut hoitsu pyörätuolia lykkien.
Hetken ajan mies kuvitteli, että jumala oli vastannut hänen olemattomiin rukouksiinsa, asiat kuitenkin loksahtivat nopeasti paikalleen ja tarkemmalla silmäyksellä ei tätä niinkutsuttua hoitsua voinut olla tunnistamatta Sonjaksi.

Jeffrey oli jälleen siinä tilanteessa, ettei tiennyt miten reagoida. Pitäisikö nauraa, istua hämmentyneenä, antaa Sonjan hoitaa asia parhaakseen näkemällään tavalla? Ainakin nainen antoi itsestään asiantuntevan kuvan kun alkoi selata jotain kansiota, puheet nyt eivät ihan olisi sopineet ammattitaitoisen hoitsun suuhun, mutta muuten kaikki näytti.. Normaalilta.

Niin, tietenkin. Ei Daytonkaan - sehän tuon nimi oli - tuntenut Sonjaa tai ollut kuullut tästä Jeffiltäkään. Luonnollisesti. Tämä oli viettänyt harvinaislaatuisen autuasta aikaa koomassa. Tai ainakin viimeksi, kun Sonja oli vieraillut sairaalassa ja päätynyt Jeffin kanssa omaistenhuoneen sohvalle harrastamaan vaakamamboa. No, eipä se Sonjan maailmaa kaatanut. Virkavallalle oli ainakin parempi olla tuntematon, eiväthän pääsisi kotikäynneillekään.

"Se, jota sun veljesi nai", Sonja totesi yksimielisesti tunkien kansion sitten pyörätuolin selkänojan taakse. "Mutta sä et tietenkään ole siitä kuullut, kun oot viettänyt ties missä viimeset päivät. Tarkemmin miettittynä, en halua tietää edes missä."
Sonja käveli sängyn luo ja veti äkkiä Daytonin käden suoraksi. Hän pisti pikaisesti ottamansa morfiiniruiskun sisällön lähtemään tuon elimistöön - kipeäähän se tekisi, kun morfiini ei enää virtaisi suoraan suoneen, mutta eiköhän tuo kestäisi, olihan tuossa nyt jonkinverran vaikutusaikaa. Jengijätkä sentään. Ja Jeffin pikkuveli. Ei tainnut olla huolta, että tuo hukuttaisi auton kivusta syntyneisiin kyyneliin.
"Tällä menolla te ette olis päässyt ikinä ulos ja jos mä arvaan koko homma ois päätynyt siihen, että sä olet liian ylpeä lähtemään Jeffin kainalossa ja Jeff on liian ylpeä viemään sua jossain kainalossaan, joten te ootte ikäänkun pattitilanteessa. Kaiken lisäks te ette pääsis täältä herättämättä huomiota ja ette tietenkään olis tarpeeks fiksuja varastaan edes yhtä vaivasta lääkärintakkia. Joten ollaanko me menossa vai haluutko sä kuitenkin jäädä tänne?"

Jeff ei suoranaisesti helpottunut Sonjan saapumisesta koska tajusi, ettei asia etenisi yhtään sen paremmin vaikka naisella kuinka olikin suunnitelma. Ainakin Daytoniin oli saatu eloa eikä tuo vain maannut apaattisena paikallaan - muutos vain ei helpottanut asiaa laisinkaan vaan teki siitä entistä hankalamman. Jeffrey tunsi veljensä, tiesi, ettei tuo tasan huolisi apua naiselta kun ehkä äärimmäisessä hengenhädässä. Sama päti häneen itseensäkkin, useissa tilanteissa oli parempi kitua ja kärsiä ennemmin kun antautua jonkun muun, naisen, autettavaksi.
Sonja ei itsekkään tehnyt asiaa yhtään helpommaksi laukoessaan ivallisia kommenttejaan.

"Nyt on huono aika uhota", mies totesi varoittavalla sävyllä nuoremmalleen viitaten etäisesti siihen, ettei tuo ollut kykenevä puolustamaan itseään vaan oli täysin kahden muun paikalla olijan armoilla.
Kokemuksesta Jeffrey tiesi, että molemmilla, Sonjalla ja Daytonilla, oli harvinaiset lyhyet hermot eikä kumpikaan osannut pitää suutaan kiinni. Olisi oltava typerä ja yltiöpositiivinen jos kuvittelisi, että edes matkasta autoon selvittäisiin suuremmitta yhteenotoitta tai vastusteluitta. Onni oli kuitenkin mukana edes sen verran, ettei Dayton edelleenkään ollut fyysisesti niin hyvässä kunnossa, että olisi ollut kykenevä käymään päälle, eikä Sonja niin tyhmä, että olisi tehnyt muuta kun vain piikitellyt.
Kyllä Jeffrey olisi pitänyt veljensä puolia jos kyse olisi ollut jostain muusta kun kettuilusta, hänellä ei vain ollut mitään sitä vastaan, että Dayton sai kuulla pari valittua sanaa joltain muultakin kun häneltä itseltään.

Sonjan esittäytyminen tuli yllätyksenä varmasti yhtä lailla kaikille. Jeff ei ollut uskonut, että nainen olisi tuosta vain pamauttanut asian esille sen suurempia kainostelematta vastaavassa tilanteessa. Mies tyytyi taas ignooraamaan kommentin ja jättämään sen täysin huomiotta.
Nainen ei turhaan aikaillut tekemisissään vaan täysin yllättäen vetäisi jostain esille piikin ja vain tökkäsi sen Daytonin käsivarteen. Jeffrey nousi tuolilta ylös samana hetkenä, yllättäen reaktiollaan itsensäkkin, valmiina repimään Sonjan kauemmas ja tarpeen tullen heittämään vaikka omin käsin ulos. Mies ei kuitenkaan ehtinyt tehdä mitään, Sonja oli vetänyt neulan uloskin niin nopeasti, että olisi ollut mahdottomuus ehtiä ajoissa väliin. Jeff ei ensin nähnyt eleessä mitään järkeä, pienellä järkeilyllä hän kuitenkin sai selvitettyä itselleen, että Sonja tuskin olisi myrkyttänyt Daytonia, ei ainakaan siinä hänen edessään. Nainen itse ei tuntunut miettivän tekoaan sen enempää tai edes arvaavan, että joku saattoi ehkä pitää sitä jokseenkin uhkaavana eleenä vaan jatkoi kettuiluaan ja selitystään pattitilanteesta aivan kun ei mitään olisi juuri tapahtunut.