Theon luksuslukaali

-- Tähän ilmestyy kuvausta kämpästä ja kuvia joskus

// sikko ja eliah //

Theo ei koskaan ollut ollut sellainen ihminen, joka olisi nauttinut ylettömästä kyljessä kyhnäyksestä, parisuhdeajasta tai ylipäätään mistään vastaavasta "turhasta hellyyttelystä", ennen hän olisi kieltäytynyt leffaillastakin välittömästi sen enempää aivojaan asialla vaivaamatta, olettanut sen automaattisesti olevan vain tylsä ja kiusaannuttava. Se olisi vain tuntunut ylettömän turhalta, ajanhaaskaukselta. Kiusalliselta ennen kaikkea.
Sarahin kanssa oleminen oli avannut pojan näkökulmaa suuresti tämänkin asian suhteen, nyt hän tiesi ja uskoikin, että saattoi oikeasti olla mukavaa välillä vain istua lähekkäin ja katsoa elokuvaa tekemättä mitään sen kummempaa. Sarah oli ensimmäinen, ja tähän asti ainut, ihminen jonka kanssa Theodore oli edes viihtynyt näinkin kauan, ainut jonka kanssa saattoi olla hiljaa, olla sanomatta mitään, ilman, että tunnelma muuttui ahdistavaksi tai vaivaannuttavaksi.
Vaaleaverikkö ei voinut kieltää tunteitaan vaikka hän kovasti yrittikin. Jos Theo ei olisi tuntenut Sarahia kohtaan mitään olisi ollut niin helppo vain kallistua Eliahin puoleen, hän kuitenkin tunsi. Aivan liikaa. Liikaa molempia kohtaan, Eliahia ja Sarahia. Theodore oltiin ajettu nurkkaan, hänen oltiin käsketty valita niiden kahden ainoan ihmisen väliltä joista hän ei voinut valita. Theo tiesi katuvansa kumman sitten valitsikin, hän tiesi myös, ettei voinut jatkaa samalla tavalla, palloilla kahden ihmisen välillä. Eliahin kanssa poika oli kieltänyt suhteen lähestulkoon kokonaan, hän ei koskenut Eliahiin eikä Eliah häneen. Piste, asiasta ei joustettu mihinkään suuntaan. Kai poika oli sen verran vanhoillinen ja omaksunut vanhempiensa opetuksia, ettei vain kestänyt ajatella, että pettäisi Sarahia, naista, joka oli kuitenkin lähestulkoon pelastanut hänet, ollut paikalla silloin kun Eliah ei ollut. Se merkitsi paljon, tietysti. Theo inhosi itseään kun vain harkitsikin valitsevansa Eliahin. Toisaalta hän ei myöskään ollut valmis päästämään ranskalaisnuorta otteestaan, tuosta oli tullut niin oleellinen osa elämää, että ilman eläminen tuntui lähestulkoon mahdottomuudelta.

Theodore tiesi olevansa täysin kohtuuton kun oli vaatinut Eliahia tulemaan paikalle silloin, kun Sarahkin oli paikalla. Suhdekuvio kulki silloin yksinkertaisesti niin, että Sarah ja Theo olivat pari, Eliah oli vain ystävä. Niin vaaleaverikkö halusi tilanteen toistaiseksi esittääkkin, niin kauan kun ei ollut tehnyt päätöstä tai edes kallistunut mihinkään suuntaan. Poika oli tehnyt Eliahille asian selväksi alusta alkaen ja vaatinut tuota tutustumaan Sarahiinkin jotta saisi käsityksen siitä, miksi päätöksen tekeminen oli niin vaikeaa kun oli. Sarahista oli melkein mahdoton olla pitämättä - nainen oli hyväkäytöksinen, mukava, hillitty mutta samalla rento, tuo ei turhaan hyppinyt silmille eikä diivaillut, oli aina asiallinen ja otti muut huomioon. Mitä muuta voisi vaatiakkaan?

Theo istui kulmasohvan kulmassa, Sarah oli istunut poikaystävänsä vierelle ja hakeutunut aivan kiinni kylkeen, pojalla ollut mitään sitä vastaan vaan tuo oli kiertänyt kätensä blondin lantion ympärille. Redikin oli halunnut osansa omistajastaan ja koira olikin tunkenut innoissaan syliin ja jäänyt siihen huolimatta muutamasta ärtyisästä kommentista ja uhkauksesta joutua pihalle koko yöksi.
Theodore ei ollut ehostautunut sen enempää kun normaalistikkaan, päälle oli löytynyt valkoinen beater, mustat hiukan lököttävät collegehousut ja tummasävyinen huppari joka tosin oli kadonnut päältä jo aiemmin. Vaalennetut hiukset oli rennosti jätetty pörröön ja ajettu pois silmien edestä. Sarah oli panostanut ulkonäköönsä hiukan enemmän vaikkei suinkaan elokuvaillan vuoksi, naisen oli tarkoitus lähteä jonkun ystävänsä seuraksi risteilylle myöhemmin tänään. Nainen oli aina menossa johonkin - tuo kävi vähintäänkin coctailpartyissa viikottain, usein lähti ystäväporukalla baariinkin. Sarah rakasti juhlimista eikä välittänyt oliko kyseessä humalanhuuruinen baari-ilta vai hienostokemut. Theo kulki usein mukana, risteilylle hän ei kuitenkaan ollut viitsinyt tarjoutua. Sarah oli sonnustaunut yksinkertaiseen kultasävyiseen mekkoon jolla varmasti keräisi jokaisen miespuolisen katseet baarissa. Vaaleat hiukset oltiin aseteltu taidokkaalle nutturalle joka toi kevyesti meikattuja kasvoja vielä tavallistakin paremmin esille, stilettikorkoiset mustat kengät oli hylätty sohvan eteen. Sarah näytti lumoavalta, siitä ei päässyt millään.

Theo ei osannut olla huolissaan Eliahista. Poika oli hänen silmissään aina ollut vahva, selvinnyt kovistakin kolauksista kunnialla. Tuo oli jättänyt huumeet kertasykäyksellä ja repinyt ahdingosta Theodorenkin, pelastanut tämän nahan ja usein pitänyt pystyssä ja nostanut pohjalta. Tuntui vaikealta edes kuvitella, ettei tuo ehkä olisi kunnossa, lähentelisi romahduspistettä. Niin ei vain tapahtunut, jotkut asiat eivät vain olleet mahdollisia. Eliahin kuului olla vahva, pojan silmissä olisi jotenkin luonnotonta tuolle osoittaa heikkoutta, yhtä luonnotonta kun Henrylle olisi alkaa vapaaottelijaksi tai jengipomolle itkeä julkisesti.
Kyllä Theo oli pistänyt huomioon, että Eliah oli pudottanut kiloja ihan kunnioitettavan määrän viimeaikoina, se vain ei stressannut häntä laisinkaan. Kuten Ann oli sanonut, mallien kuului olla laihoja, luisevia ja hentoja.. Ketään ei kiinnostanut mitä Theo ajatteli laihoista malleista joten hänen olisi turha lähteä kamppailemaan stereotypioita ja normeja vastaan vain saadakseen pitää oman kultansa trimmissä.

Poika kunnioitti Eliahin läsnäoloa sen verran, ettei kajonnut Sarahiin eikä antanut naisenkaan kajota itseensä. Theo antoi vaaleaverikön pysyä kainalossaan mutta siihen se jäikin, enempää tuo ei saanut koskea, ei suudella, ei kiehnätä sylissä, ei edes halata. Ei niin kauan kun Eliah olisi paikalla, se olisi silkkaa kiusantekoa. Isku vyön alle. Eliah oli tullut paikalle pyhää hyvyyttään eikä poika halunnut tehdä tilannetta tuolle entistä vaikeammaksi, hän vain halusi näyttää toiselle, että hänellä olisi jotain mistä pitäisi luopua valinnan seurauksena. Jotain ainutlaatuista, upeaa.. Theodore toivoi tosissaan, että Eliah ymmärtäisi myös Sarahin kannan, ja hänen oman kantansa. Nainen ei ansainnut tulla jätetyksi, tuo oli tehnyt suhteen alusta alkaen kaikkensa saadakseen sen toimimaan.
Eikö se niin mennyt, että kun salarakas ja seurustelukumppani tapasivat tajusi salarakas oikeasti pilaavansa toimillaan jonkun elämän? Ainakin tilannetta antoi jotain ajateltavaa molemmille jos ei muuta.

Sarah kääntyi pahoittelevan näköisenä Eliahin puoleen ja pudisti pienesti päätään.
"Älä turhaan, mun pitää lähteä ihan just niin jää ihmeessä pitämään Theolle seuraa", tämä sipaisi hiuksia silmiltään ja maalasi kasvoilleen hymyn, laski jalkansa sohvalta ja kurottui nyörittämään korkokengät takaisin paikalleen.
Sarah lähti paikalta taas vähin äänin heti kun tunsi olevansa tiellä, toivotti hyvät viikonloput Theolle, käski naurahtaen olemaan kunnolla ja huikkasi Eliahillekkin "nähdään". Naisen yksi parhaista puolista oli nimenomaan se, ettei tuo halunnut kontrolloida sitä mitä Theo teki tai kenen kanssa tuo vietti aikaa, ei tuppaantua seuraan eikä asettua ystävien väliin.

Theo inhosi itseään aina vain enemmän kun erehtyi katsomaan Eliahia kohti. Hän ei voinut olla rekisteröimättä surua tuon silmissä, surua jonka paikallaoloon hän oli syyllinen. Ainut syyllinen, ainut joka oli vastuussa siitä, ettei Eliah hymyillyt, ollut onnellinen tai elänyt enää täysillä. Ja se särki sydämen. Theodore ei keksinyt parempia sanoja kuvailla tunnetta, hänen sydämensä tuntui ottavan vastaan jokaisen iskun jonka Eliahinkin sydän otti, ja hän oli itse lyöjä useimmissa tapauksissa. Melkein joka kerta. Poika tuntui tekevän hidasta itsemurhaa ja vievän pohjamutiin mukanaan kaikki muutkin. Hän tiesi ettei se ollut reilua, muttei kyennyt enää lopettamaankaan tai tekemään valintaansa, ei nyt kun tiesi, että se satuttaisi jompaa kumpaa pahemmin kun hän oli aavistanutkaan. Loukkaisi toista niistä ihmisistä, jotka olivat tärkeimpiä hänen elämässään.
Pelkkä se sinisilmien tuskantäyteinen katse sain poikaa katumaan jokaista Eliahista etäännyttävää valintaa jonka oli koskaan tehnyt. Joka ikistä pahaa sanaa, Sarahille tuon edessä osoitettuja hellyydenosoituksi, joka ikistä torjuvaa elettä ja poispäin otettua askelta. Miten hän oli voinutkaan kuvitella pärjäävänsä vain Sarahin turvin, unohtavansa nuoren mallinalun tästä vaan? Se ajatus tuntui niin kaukaiselta nyt, kun Theo ei halunnut mitään kovemmin kun kietoa kätensä toisen ympärille, vakuuttaa kaiken olevan hyvin ja pyyhkiä surun tuon mielestä. Kun Sarah ei ollut paikalla oli tuo niin helppo unohtaa.

Poika yllättyi iloisesti siitä kuinka hyvin Eliah itsensä hallitsi. Jotenkin hän oli henkisesti ehtinyt valmistautua siihen, että toinen kilahtaisi ja syytäisi ilmoille vähintäänkin pari haukkumanimeä ja kirousta, kumpiakaan ei kuitenkaan kuulunut vaan vaaleaverikkö käyttäytyi varsin sivistyneesti, ystävällisestikkin.
"Muistaksä kun me puhuttiin siitä, ett meidän pitäis tutustua?". Theodore hämmentyi kun tajusi itsekkin kuinka säälittävältä kuulosti, asiaa ei yhtään parantanut sekään, että ääni lähes värisi ja oli kaikkea muuta paitsi varma saati päättäväinen. Poika tunsi itsensä idiootiksi sanojensa johdosta. Miten hän kuvittelisi tutustuvansa Eliahiin? Tässä vaiheessa suhdetta oli vaikea puhua lapsuudesta tai ylipäätään mistään "perusfaktoista" samalla tavalla kun heti alussa, nyt ne eivät tuntuneet läheskään niin tärkeältä kun toinen ihminen tuntui jo kaikin puolin niin läheiseltä ja tutulta. Theodore olisi voinut vannoa tuntevansa Eliahin läpikotaisin, ja kai hän tietyllä tasolla tunsikin.

Theo nousi ylös sohvalta, käveli parilla askeleella Eliahin viereen ja palasi istumaan, nyt aivan toisen viereen.
"Mä haluan oppia tuntemaan sut", poika nojautui hiukan eteenpäin, antoi sormensa kevyesti kulkea Eliahin kasvoilla, hipaista poskipäätä ja laskeutua aina leukaperille asti. Huulet koskettivat pienen hetken ajan toisen omia, eivät aivan kurottuneet suudelmaan asti. Theodore sulki hitaasti silmänsä ja antoi itselleen luvan nauttia hetkestä.

Theodore ei vain kyennyt lopettamaan, päättämään tilannetta ja sulkemaan tunteitaan jälleen ulkopuolelle. Hän ei enää tiennyt halusiko enää koskaan tehdä niin. Miksi kieltää jotain niin ihanaa ja ainutlaatuista, jotain mistä monet saattoivat vain haaveilla? Jotain, mikä teki hänet niin loputtoman onnelliseksi. Se ei vain voinut olla oikein. Eikö ihmisen kuuluisikin seurata sydämensä ääntä ja nauttia kaikesta, mistä vain saattoi nauttia esteettömästi, pelkäämättä muiden reaktioita tai tulevaisuuden kulkua? Oli niin kovin hankalaa pitäytyä nykyhetkessä ja unohtaa mennyt ja tuleva, heittäytyä täysin rinnoin yhteen hetkeen. Täydellisiä hetkiä oli niin vähän, että kun sellainen tuli eteen, jäätiin miettimään sen sijaan, että oltaisiin käytetty se viimeistä pisaraa myöten hyväksi. Tuhlattiin tilaisuus tilaisuuden perään.

Vaikka järki käski veätytyä ja perääntyä jälleen kerran, ei poika voinut vain ignoorata sitä, kuinka koko keho sydänjuuria myöten epätoivoisesti huusi kaipuusta vaaleaverikön lähelle, kuinka sydän lehahti hakkaamaan joka kerta kun katseet kohtasivat, kuinka lämmin kipinä kiiri kehon lomitse aina koskettaessa. Theo ei enää ymmärtänyt ajatuksiaan jotka vain muutama minuutti sitten olivat olleet kirkkaita ja järkeviä, loogisia ja tarkkaan harkittuja.
Sarah tuntui niin merkityksettömältä, tulevaisuus samantekevältä. Mihin Theo tarvitsisikaan rahaa, kotia tai edes ruokaa, jos hän saisi viettää elämänsä viimeiset päivät Eliahin vierellä? Hän selviäisi yksin sen ihanan sisässä kytevän tunteen voimilla kunhan vain saisi kulkea Eliahin vierellä.

Theodore menetti otteensa viimeisistäkin järkevistä ajatuksistaan kun Eliah kuroi huulillaan kiinni viimeiset sentit heidän välillään. Poika ei yllätyksekseen tuntenut loputonta syyllisyyttä vaikka tiesi, että oli itse tehnyt aloitteen. Omatunto ei muistutellut olemassaolostaan myöskään, kun Theo antoi huuliensa estelemättä tanssahdella toisen omia vasten, sormiensa eksyä tuon vaaleiden hiusten joukkoon ja valua niskalle vetämään honteloa keho entistä lähemmäs.
Kovin kauaa ei Theo sallinut tilanteen jatkua vaan erotti huulet toisistaan antaen kuitenkin hetken otsien nojata yhteen, silmien kohdata toistensa suora tutkiva katse. Theodore saattoi edelleen maistaa huulillaan Eliahin kyyneleet, eikä hän pitänyt siitä. Kuten ei myöskään siitä kuinka toinen tuntui olevan valmis uhraamaan kaiken hänen puolestaan. Se ei ollut oikein, että Eliah olisi se joka tekisi kaikki uhraukset kun taas Theo ei ollut valmis tekemään mitään. Juuri nyt hän olisi luvannut toiselle vaikka kuun taivaalta - mutta muutaman päivän päästä kun hän heräisi aamulla Sarahin vierestä.. Theo ei halunnut unohtaa, muttei tiennyt miten olla unohtamattakaan.

Vaaleaverikkö näytti nääntyneeltä, niin loputtoman väsyneeltä ja loppuun palaneelta, siltä, että olisi särkynyt käsiin tai ajanut itsensä lopullisesti loppuun koska vain. Theodore oli tajunnut kivuliaan faktan jo muutamia päiviä sitten, hän ei vain ollut myöntänyt sitä itselleen ennen kun nyt, kun joutui kohtaamaan vaaleaverikön pohjattomasta epätoivosta ja kivusta kielivän katseen. Eliah tuskin teki kaikkea vain mallinuransa vuoksi, ei. Theo oli koitumassa Eliahin kuolemaksi, eikä hän osannut estää itseään, vei pelin liian pitkälle jonkun muun kustannuksella. Sen takia hän inhosi itseään, ei sen takia mitä teki Sarahille tai elämälleen, sen takia, että oli tappamassa ihmisen, joka oli hänelle kaikista läheisin.
"Miksi sä teet tän?", poika kuiskasi hiljaa, lähes kuulumattomasti, hämmentyneellä äänellä. Vilpittömällä äänellä, pelokkaalla ja varovaisella. Aivan kun Theodore ei tietäisi mitä uskaltaisi sanoa loukkaamatta toista. Tämä antoi sormiensa juosta pitkin mallinalun kylkiä, hivellä ihoa vasten pureutuvia selkänikamia, sivellä kalpeaa tasaista ihoa ja ottaa lopulta kevyen otteen Eliahin leuasta ja lukita näin katseet jälleen yhteen.

Theo halusi kovasti luottaa siihen, että Eliah puhui totta, hänen oli kuitenkin vaikea tyytyä siihen lyhyeen vastaukseen jonka nuorukainen toisti aina kun asia otettiin puheeksi. Jos Eliahilla ei ollut mitään syytä häpeillä tai mitään mitä peitellä, niin miksi tuo ei rehellisesti kyennyt kohtaamaan hänen katsettaan tai edes puolustamaan kantaansa aivan kun oikeasti uskoisi siihen? Eliah ei tuntunut itsekkään seisovan sanojensa takana mikä viimeistään sai Theodorenkin epäluuloiseksi. Puheessa ei ollut samaa vakuuttavuutta ja koppavuuteen taipuvaista päättäväisyyttä kun aiemmin. Mallinalku ei ollut oma itsensä, edes tuon olemus ei ollut yhtä itseriittoinen ja ylpeä kun aiemmin. Theo pisti asian huomioon vasta nyt. Hän oli aiemmin huomioinut vain ulkoiset muutokset ja "unohtanut" täysin viettää pojan kanssa aikaa niin, että olisi saanut tuohon minkäänlaista henkistä kontaktia. Kun asiaa mietti tarkemmin joutui myöntämään, etteivät he olleet vaihtaneet kun pari sanaa silloin tällöin, ei tietoakaan oikeasta keskustelusta eikä minkäänlaisesta läheisyydestä, ei pitkiin aikoihin edes fyysisestä. Omatunto alkoi muistutella olemassaolostaan, ja ensimmäisen kerran se oli täysin Eliahin puolella.

Ennen Theo oli aina kironnut itsekseen Eliahin käyttäytyessä kuin omistaisi koko maailman, nyt hän lähestulkoon ikävöi noita piirteitä. Ne oli selvästi työnnetty syrjään mielen perukoille jonkun muun asian tieltä. Asian, jota vaaleaverikkö ei tunnistanut. Hän saattoi nähdä sen Eliahin silmistä, muttei silti kyennyt nimeämään sitä. Ja se oli omalla tavallaan hyvin pelottavaa.
Mallinalku tuntui kavahtavan henkisesti ja perääntyvän heti kun asia otettiin puheeksi. Theo antoi sormiensa livetä toisen leualta ja lyhyen katsekontaktin rikkoutua. Pojan ajatukset juoksivat mielessä kiivaaseen tahtiin hänen koittaessaan päättää seuraavaa liikettä. Vaaleaverikkö päätyi nopeasti siihen, ettei antaisi Eliahin päästä tilanteesta niin helpolla. Ei tällä kertaa. Jos halusi vastauksia piti ne selvästi kaivaa esille väkisin.

"Millon sä olet viimeks kattonu peiliin?", Theo kivahti ehkä tarpeettoman töykeään sävyyn ja veti kätensä Eliahin omasta vetäytyen samalla taaemmas niin, että saattoi nähdä Eliahin kokonaan. Poika ei enää koittanut hakea katsekontaktia, hän tiesi hyvin, että menettäisi puheistaan viimeisenkin terän sinä hetkenä kun näkisi Eliahin katseen. Toinen osasi halutessaan näyttää niin viattomalta ja väärinymmärretyltä, että täytyisi olla täysin kivisydäminen jos siinä vaiheessa kykenisi jatkamaan syyllistämistä.
"Me tiedetään molemmat, ettet sä oo niin idiootti, että kuvittelisit ton olevan sitä mitä lehtiin halutaan. Sä et ajattele sun uraas tippaakaan, Eliah. Etkä sä ajattele itteäskään", Theodore sai hillittyä äänensä nyt paremmin niin, että kuulosti vain puhtaasti huolestuneelta, "kerro mulle mitä sä ajattelet, koska mä en oikeasti ymmärrä."

Theodore nosti katseensa parahiksi nähdäkseen toisen poskilla vierivät kyyneleet. Hän oli aikeissaan sipaista ne pois muttei saanut kättään nostettua tai liikuttua paikaltaan lähemmäs niin, että olisi edes voinut ylettää.
Nyt kun Eliah puhui viimein totta ei Theo osannut suhtautua asiaan laisinkaan, kuten ei myöskään siihen, kuinka pojan olemus luhistui entisestään. Tuntui kun olisi tekemisissä aivan eri ihmisen kanssa kun hetki sitten. Hän halusi kovasti vain kietoa kätensä vaaleaverikön ympärille, luvata tuolle kuun taivaalta ja saada uskomaan, että kaikki oli hyvin. Theo ei kuitenkaan tehnyt näin - hän vain istui hämmentyneenä paikallaan, hiukan sen näköisenä kun olisi juuri tullut loukatuksi. Poika oli vilpittömästi pahoillaan Eliahin puolesta ja halusi tehdä jotain parantaakseen tuon oloa, hän ei kuitenkaan kyennyt siihen. Eliahin lähestyminen nyt tuntui niin väärältä ja kielletyltä, aivan kun koskisi kallisarvoista lasiesinettä joutuen pelkäämään sen särkyvän pelkästä hipaisusta.

Mallinura oli ollut jollain tasolla järkevä syy, rakkaus sen sijaan.. Theodorelle olisi ollut helpompi käsittää jos nuorukainen olisi tehnyt kaiken vain uransa takia, vetänyt ehkä hiukan yli, mutta tehnyt kaiken sen vuoksi, että niin kuului tehdä. Mutta saadakseen Theon huomion? Siinä ei ollut mitään järkeä. Kuinka sekaisin ihmisen täytyi olla, jos tuo kuvitteli voittavansa jonkun rakkauden puolelleen laihduttamalla itsensä olemattomiin? Nuorukainen ei edelleenkään saanut jutun ideasta kiini. Theo ei kuitenkaan voinut olla myöntämättä, että Eliah oli onnistunut. Väliäkö sillä oliko huomio positiivista tai negatiivista, ainakin vaaleaverikkö oli huomannut toisen pitkästä aikaa ja kiinnittänyt tuohon aidosti kaiken huomionsa, ja kun hän huomioi toisen, joutui hän huomioimaan myös ne tunteet jotka oli padonnut mielensä perukoille.

Theo tunsi olevansa velvollinen ohjaamaan Eliahin pois siitä umpikujasta johon mallinalku oli itsensä ajanut, hän ei vain tiennyt mistä aloittaa.
Poika katsoi silmät lasittuneina kuinka aavemaisesti hymyilemään sortunut Eliah kiskoi huivin kaulastaan ohjaten hänen kätensä ilkeästi esiin pistävälle solisluulleen. Theodore värähti sormiensa sipaistessa luun vierelle muodostunutta syvää painaumaa, lähes kuoppaa, sulki hetkeksi silmänsä ja pujotti sormensa Eliahin jääkylmien sormien lomiin ohjaten kädet pois tuon rintakehältä. Vaaleaverikkö haki hiukan epävarmasti heidän välilleen jälleen katsekontaktia.

"Tää Eliah loppuu nyt", Theodore tuijotti toista vaativasti silmiin, "lupaa mulle. Annetaan tän vaan unohtua ja alotetaan puhtaalta pöydältä, me ei tarvita tällästä kaiken muun lisäks."
Nuorukaiselle Eliahin laihdutus tuntui edelleen vain hiukan huomionkipeältä pelleilyltä jonka toinen voisi jättää siitä vain kun tarve olisi. Theodore ei kokenut pyytävänsä kohtuuttomuuksia, hän ei voinut edes kuvitella kuinka isosta asiasta oli Eliahille kyse. Huumeiden jättäminen oli ollut pojalle itselleen äärettömän vaikeaa, Eliah oli kuitenkin lopettanut niiden kanssa sekoilun siitä vain, joten miksei tuo voisi jättää tätäkin? Sehän olisi vain helpompaa, ei voinut olla kovinkaan vaikeaa syödä hiukan enemmän ja liikkua hiukan vähemmän.

Poika ei keksinyt enää mitään sanottavaa joten siirtyi hiukan eteenpäin, kietoi toisen kätensä Eliahin ympäri vetäen tämän itseään vasten. Mittasuhteet tuntuivat vääristyvän. Eliah tuntui niin pieneltä, niin sirolta.. Theo pelkäsi murtavansa tuon luut jos pitäisi kiinni liian kovasti. Vaaleaverikkö pyyhki kyyneleet mallinalun poskilta varoen enää katsomasta tuota silmiin.

Take my heart and run

Theo ei ollut pitkään aikaan tiennyt mitä uskoa vanhemmistaan, tai ylipäätään koko tähänastisesta elämästään. Hän ei enää osannut sanoa kuinka paljosta hänelle oltiin valehdeltu, kuinka moni asia vaani vieläkin kulman takana odottaen pahinta mahdollista aikaa ja tilannetta paljastua.
Vuosia perhe oli ollut ulkopuolisten silmiin lähes täydellinen, sellainen jonka niin usein näki amerikkalaisisten saippuasarjojen ensijaksoissa hahmoja esiteltäessä. Kaksi näennäisen tunnollista menestynyttä poikaa, onnellisesti naimisissa olevat hyvätuloiset vanhemmat ja varma asunto hyvällä alueella. Pikkuhiljaa kaikki oli kuitenkin alkanut rapistua, ensin hitaasti kaukaisista kulmista. Värit olivat haalenneet ja ystävälliset puheet muuttuneet huudoksi ja riitelyksi, lopulta kaikki oli hajonnut käsiin ja kärjistynyt vanhempien kuolemaan ja Oliverin poislähtöön. Nuorukainen ei voinut olla ajattelematta sitä, että veli oli lähtenyt heti kun oli saanut tietää, ettei ollut enää velvollinen huolehtimaan hänestä täyden sukulaisuuden velvoittamana.

Theodore ei ollut vieläkään sinut sen kanssa, että Oliver oli hänen puoliveljensä. Hän ei koskaan olisi voinut uskoa äitinsä, kaikin puolin kunnollisen, tiukan ja vanhoillisen äitinsä, käyneen vieraissa. Kummasti Theolla vain oli eri isä kun Oliverilla, ja puoliveli jolla oli sama isä kun hänellä. Kukaan ei koskaan ollut maininnut siitä hänelle - poika oli aivan itse selvittänyt asian muutamia kuukausia sitten.

Theodore erosi Darrelista hyvin monella tapaa, joku olisi voinut sanoa, että oli vähintäänkin eriskummallista, että he tulivat keskenään laisinkaan toimeen. Siinä missä nuorempi oli roteva, tumma ja vakuuttava oli Theo siro, vaalea eikä kovinkaan vaikuttava. Darrel puhui vähän mutta asiaa, pysyi mielummin hiljaa kun puhui ohi suunsa, nauroi harvoin ja oli aina vakava. Theo puolestaan mielummin täytti hiljaisuuden puheella ja naurulla, silloinkin kun sille ei ollut aihetta, ei miettinyt kovinkaan paljon mitä sanoi eikä sen puoleen kovin usein pysynyt vakavanakaan. Jo pelkiltä olemuksiltaan he olivat hyvin erilaisia.

Darrel oli ehkä sentin blondia lyhyempi mutta ruumiinrakenteeltaan selvästi jykevämpi, ei kuitenkaan lihava tai suhteettoman leveäharteinen, vain sen oloinen, että tietäisi miten puolustaa itseään. Tuon iho oli kauttaaltaan sävykkään ruskea, tumman äidin lisäksi siitä kuvastui läpi myös vaalea isä, pikimustat karheat hiukset oli letitetty kulkemaan takaraivoa myöten. Päällä oli alhaalla roikkuvat valkoisina erottuvien kulumien värittämät vaaleansinisävyiset farkut, valkoinen lyhythihainen ja tummanpunainen huppari jonka hihat oli hilattu kyynerpäihin, punainen huivi roikkui housujen vyölenkistä laskeutuen vasemman reiden vierelle. Vasemmasta käsivarresta saattoi erottaa useita mustia tatuointiviivoja, jos niitä katsoi tarkemmin saattoi erottaa usean eri kuvion ääriviivat jotka oli taitavasti punottu liittymään yhteen, nopealla vilkaisulla ne eivät kuitenkaan olleet mitään muuta kun tarpeettomia, merkityksettömiä viivoja.
Theo näytti pitkälti omalta itseltään. Poika oli pukeutunut tummiin farkkuihin ja valkoiseen t-paitaan, antanut vaaleiden hiuksiensa vapaasti näyttää siltä, kun niitä olisi pörrötetty sadan euron edestä huippukampaajalla.

Theodore suhtautui iltaan väkisinkin kriittisesti, Eliah ei ollut pitänyt Oliveristakaan, ja kieltämättä tuo oli Theon veljistä se miellyttävämpi.