Remember those nights right after the fights when i kissed you /sov.

/ Sonja ja vallu /

Jeffrey ei vieläkään voinut uskoa, että oli oikeasti kenenkään kanssa liikkellä seurustelumielessä, saati sitten Sonjan kanssa. Mies ei vain yksinkertaisesti ollut sitoutuvaa tyyppiä, hän ei ollut kertaakaan elämässään ollut treffeillä ajatuksena mikään muu kun pukille pääsy, kaikki kihlatkin olivat olleet enemmän tai vähemmän hämäriä eikä niihin ollut liittynyt laisinkaan mitään, mitä normaaliin suhteeseen. Ne olivat kaikki olleet ainakin vähän sitä, että naiset olivat halunneet olla tunnetun jengipomon kainalossa ja Jeff oli antanut noille tilaisuuden kokeilla onneaan, sillä ajatuksella, ettei keksinyt yhtään järkevää syytä sanoa eikään. Kuka tahansa mies varmasti otti mielellään nätin blondin hetkeksi mukaansa.
Vaikka Jeff kuinka koitti kieltää asian, oli Sonjan kanssa jotain erilaista nyt jo. Kaikki oli toki alkanut ihan normaalisti nussimisella kuten muutkin suhteet, mutta se kaikki oli jatkunut. Ja jatkunut. Ja jatkunut, kunnes lopulta oltiin yhdessätuumin lähdetty liikkeelle ja päädytty täpötäyteen ostariin. Jos vieressä olisi ollut kuka tahansa muu olisi Jeffrey tehnyt lopun jo houkutteluyrityksille hyvä tovi sitten, hän ei osannut selittää edes itselleen miksei ollut tehnyt sitä nytkin. Toinen asia oli se, ettei Jeffrey edes tiennyt missä vaiheessa oli lakannut näkemästä Sonjan pikkutyttönä. Ainakin alussa naiseen oli ollut vaikea suhtautua aikuisena kun tuon muisti niin selvästi ärsyttävänä suurisuisena kymmenvuotiaana.

Jeff näytti melkein siistimmältä kun yleensä vaikka ei ollutkaan mitenkään erityisesti ulkonäköönsä panostanut. Päällä oli ne perinteiset tummasävyiset, tyylikkäästi löysät ja kerrankin oikeasti ehjät ja siistit farkut jotka oltiin köytetty lantiolle ns. nastavyöllä, lähes musta yksinkertainen t-paita ja sen päälle heitetty auki jätetty rento kauluspaita jonka hihat oltiin kääritty kyynertaipeiden paikkeille. Hiuskuontalolleen mies ei oikein voinut tehdä mitään, sänkikin oli saanut jäädä paikalleen kasvoille.

Ostoskus ei ollut melko aikaisen ajankohdan vuoksi (kello oli vasta ylittänyt puolenpäivän) vielä kovinkaan täynnä, siellä täällä parveili kuitenkin aikaisia teiniporukoita ja olipa muutama vanhuskin näköjään päättänyt suoriutua ostoksistaan ajoissa. Jeffrey ja Sonja pääsivät kävelemään aulan läpi kauimmaisella seinustalla oleville hisseille ongelmitta ja saivatkin hissin yksin omaan käyttöönsä - mukavaa vaihtelua niihin muihin kertoihin kun koko hissi oli ahtautunut niin täyteen ihmisiä, että hyvä kun hengittämään mahtui. Portaat jossain päin ostoskeskusta parin hassun hissikopin sijaan olisivat voineet olla hyvä ratkaisu, mutta eivät kai ostoskeskuksen omistajat saaneet mistään tarpeeksi rahaa sellaisten rakennuttamiseen silläkään uhalla, että kaikki ahtaanpaikankammosta kärsivät lakkaisivat käymästä.

Päivä ei ollut kaikkein kaunein laadussaan, sadekuurot olivat alkaneet jo aamulla ja nytkin kuului ukkonen sisälle asti. Kuten arvata saattoi vain pari sekuntia hissin liikkeelle lähdön jälkeen räpsähtivät valot sitten vihdoin päältä - ja hissi jumittui siinä samassa paikalleen kahden kerroksen väliin.

Sonja ei oikeastaan tiennyt mikä hetkellinen mielenvika oli saanut hänet käskemään Jeffin shoppailemaan kanssaan, joskin oli pakko todeta myöhemmin, ettei se ehkä ollutkaan loppujen lopuksi täysin kaaosta. Mies oli jopa suostunut sovittamaan paitoja ja housuja, jota Sonja oli parhaansa mukaan hänen syliinsä lapannut. Eipä ollut ensimmäinen kerta kun Sonja oli niin tehnyt, joskin viimeksi hän oli tainnut ostaa vaatteita isälleen, eikä siihen tarvittu edes isää. No, olipahan Jeffillä sentään mahdollisuus valita mitä pukisi päälleen - toisin kuin sen smokin kanssa. Siinäpä mies nyt kantoi kasseja, joissa oli suurin osa Jeffin ostoksia, mutta olipahan joukossa myös Sonjallekin ostettu mekko - jonka vastavuoroisesti Jeff oli valinnut.

Siinäpä sitä kuljettiin hissiä kohti kassien kanssa ja kävi jopa niin, että luvassa oli tyhjä hissi - sillä varauksella ettei kukaan tunkisi sisään juuri kun ovet olivat sulkeutumassa. Helpotuksesta saattoi huokaista, kun hissin ovet sulkeutuivat ja tuo lähti kulkemaan alaspäin - ylhäällä kun ei käytännössä ollut enää juurikaan mitään. Kuitenkin se mukava hissimatka katkesi lyhyeen kun valot alkoivat räpsyä ja lopulta hissikin pysähtyi nytkäyksen kera. Sonja katseli hetken aikaa ympärilleen ja huokaisi.
"Hienoa", Sonja totesi painellen nappia, joka avaisi hissin ovet.
Luonnollisesti se ei toiminut, joten jäljellä olikin sitten punainen nappi. Mitään vain ei tapahtunut. Mitään ei kuulunut mistään, joten kaipa he olisivat jumissa jonkin aikaa.

Jos hissi olisi pysähtynyt Rasheella olisi joku palomies tullut kirveen kanssa hakkaamaan ovet auki hetkessä, jos oltaisiin oltu yellowlla olisi hissi joko jatkanut matkaa hätävarasähköllä tai ostoskeskuksessa päivystänyt korjaaja olisi heti tullut puuttumaan tilanteeseen, mutta ei. Nyt oltiin Devonilla. Devonilla ei oikeasti ollut varmaan yhtään korjaajaa joka olisi toiminut lähistöllä tai ketään joka olisi työaikansa ulkopuolella tullut päästämään pari ahdistunutta ihmistä pois hissistä, ei. Ne kaikki olivat patalaiskoja, ja ne harvat aktiiviset työskentelivät jossain sadan kilsan päässä ja lähtisivät apuun heti kun olisivat saaneet läpi anomuksen ylimääräisestä palkasta ja matkakulujen korvauksesta. Niin, Devon oli kaikista pahin paikka jäädä jumiin hissiin.
Onni tosin onnettomuudessakin. Kummallakaan ei todennäköisesti ollut ylitsepääsemätöntä klaustrofobiaa, seura ei ollut pahimmasta päästä ja ainakin toistaiseksi hissi oli kuitenkin kiltisti paikallaan eikä valmis syöksemään heitä hissikuiluun. Tietysti oli harmi ettei esimerkiksi hätänappula toiminut valoista puhumattakaan.

"Mahtavaa", mies huokasi tismalleen samaa aikaa Sonjan kanssa, laski kantamansa kassit hissin lattialle ja istuutui niiden viereen. He todennäköisesti joutuisivat odottamaan pitkän tovin joten ihan hyvin sen ajan voisi säästää jalkojaan, pimeässä oli muutenkin typerä seistä. Silmät eivät vielä olleet tottuneet laskeutuneeseen hämärään joten Jeff ei ainakaan nähnyt yhtään mitään - olo oli siis kuin yllättäen sokeutuneella. Seisominenkin tuntui huteralta kun ei ollut kiintopistettä johon katsoa. Jeffreystä tulisi takuulla maailman surkein sokea koska hän ei pysyisi edes pystyssä omatoimisesti.

Jeff oli aina pitänyt jonkun kanssa shoppailua vähän parisuhdetouhuna, se oli kuitenkin ollut yllättävän kiva kokemus vaikkei samaa kierrosta lähtisikään tekemään joka viikonloppu.

Kännykässä ilmeisesti oli virtaa. Ainahan hän voisi soittaa ostoskeskukseen ja niin hän tekikin. Valitettavasti vastaus ei ollut yhtään sen täydentävämpi. Korjaajan hoitamisessa menisi pari tuntia ennen kuin sähköt saataisiin takaisin ja hissi oli jumissa kerrosten välissä, joten ovienkaan aukaisemisesta ei olisi hyötyä. Kun kerran oltiin jumissa niin oltiin sitten kunnolla jumissa. Mutta eipä sitä kauaa rauhassa oltu kun Sonjan puhelin soi.

"Niin?" Sonja vastasi.
"Sonja. Mia figlia. Koska tulet kotiin?" ääni toisessa päässä kysyi - eikä kukaan voinut erehtyä henkilöstä, kelle ääni kuului.
"Padre", Sonja aloitti. "L'ho inviata un messaggio che non sarei venuto a casa presto. Sto in Londra per un mentre."
"Emilio la manca anche", isä yritti suostutella.
Kirjaimellisesti Emilio ei kiinnostanut Sonjaa yhtään. Isä sen sijaan tuntui pitävän hänestä. Sonja piti miestä vain lipevänä käärmeenä, eikä edes arvoisenaan petikumppanina.
"Dire Emilio che non lo manco. Il papà che devo andare", Sonja sanoi.
"Emilio è venuto chiedere la sua mano", isä totesi.
"Che? Non lo voglio essere mio marito", Sonja sanoi ärsyyntyneen näköisenä.
"L'ho detto solo che se lei ha voluto a. L'Althouh amo Emilio. Sarebbe un fiammifero intelligente", isä väitti kovasti.
"Non farebbe. Fidarmi di. Devo andare realmente. Ciao ciao", Sonja sanoi ja lopetti puhelun, istuutuen sitten johonkin Jeffin viereen. "Päivä sen kun paranee."

Jeff päätteli Sonjan puhelusta huoltomiehille sen verran, että he tosiaankin joutuisivat istumaan paikallaan odottamassa ulospääsyä pitkän tovin. Ilmeisesti sähköt olivat menneet poikki melko pahasti ja laajasti, eiväthän ne yleensä olleet pois pelistä kun pari sekuntia tai korkeintaan minuutin tai pari. Ehkä korjauksenkin hidastuminen johtui Devonin laiskoista huoltomiehistä, kuka tietää.
Paikallaan istuminen todennäköisesti kävisi pidemmän päälle hyvin tylsäksi. Jeffillä oli mielessään ainakin parituhatta asiaa joita hän olisi Sonjan seurassa voinut harrastaa pienessä tilassa keskenään, hissin yhdessä ylänurkassa kuitenkin oli valvontakamera jonka merkkivalo edelleen paloi vihreänä. Mies saattoi viihdyttää itseään ja Sonjaa, muttei tosiaankaan muutamaa valvontakameran näyttöä tuijottavaa nörttiä. Kai kamera juuri sen takia toimi pattereilla tai jollain. Ihan puhtaasti piruuttaan, vei viimeisetkin huvit tarkkaavaiselta hissiin jumittuneelta matkamieheltä ja tarjosi typerämmän kohdalla työntekijöille ilmaista pornoa. Joskus Jeff epäili itsekkin omien teorioidensa järkiperäisyyttä.

Jeffrey ei oikeastaan ymmärtänyt italiaa kovinkaan paljon. Hän osasi peruslitaniat ja hyvän valikoiman kirouksia ja muutaman "oikea koukku", "vie mattoon" komennon muttei niiden avulla saanut paljonkaan selvää Sonjan puhelusta. Ei miestä nyt oikeastaan kiinnostanutkaan niin paljon, että hän olisi tosissaan kokeillut. Jos Jeff osui luuloineen oikein puhui Sonja italiaa vain isänsä ja parin samoilta seuduilta olevan tuttunsa kanssa, eikä kumpikaan vaihtoehto ollut sellainen joka saisi miehen mielenkiinnon sen kummemmin heräämään. Oikeastaan saliohjelman kertaus ihan reilulla englannilla tuntui paljon mielenkiintoisemmalta joten tuttujen sanojenkin bongaus jäi jo ensimmäisen lauseen jälkeen.
"Andare", Jeff maisteli sanaa kielellään kun Sonja lopetti puhelunsa,
"ärsyttävä eksä?". Eikö andare muka tarkottanut vittuun painumista tai kuuseen suksimista? Saattoi tietysti olla, ettei Jeff ihan osunut oikeaan, mutta väliäkö sillä. Ei kukaan olettanutkaan hänen osaavan tippaakaan italiaa.

Sonja päätti tehdä pienestä vakoilusta lopun jo alkuunsa ja veti ohuen villatakin pois päältään heittäen sen sitten valvontakameran päälle. Hän ei ollut niiden kovinkaan suuri fani. Ja vaikka käytännössä he istuisivat siinä puhumatta viisitoista tuntia, niin kellään ei ollut minkäänlaista asiaa nähdä sitä. Jeffin italia ei tainnut koskaan olla erityisen hyvä, mutta ymmärsi sen: ei tämä ainakaan ollut syntyperältään puoliksi italialainen. Ja jos ei vielä puhelusta voinut todeta, Sonjan isä oli ylpeä kielestään kuin ranskalaiset ikään. Siksipä Sonja puhuikin isänsä kanssa useimmiten italiaa.
"Andare", Sonja toisti. "Lähteä."
Sonja katsahti vieressään istuvaa Jeffiä. Silmät olivat joskeenkin tottuneet jo hämärään ja siksi hississä näkikin astetta paremmin.
"Ja pikemminkin isäni, joka haluaisi minun mieluummin olevan Amerikassa oman henkilökohtaisen oikean kätensä Emilion kainalossa kuin yksin Lontoossa", Sonja totesi. "Arkipäivää."

Sonja veti toisen polvensa koukkuun, kietoen kädet kevyesti sen ympäri ja toisen jalkansa hän antoi olla suorana.
"Sinunhan se pitäisi tietää", naisen oli pakko piruilla. "Kymmenen kihlattua? Miten se on edes mahdollista?"
Niin, pojathan olivat aikanaan puhuneet Jeffin kihlauksista. Sonja sen sijaan oli pitkälti kuvitellut tämän olevan lähinnä yhden yön ilojen tyyppiä, mutta ei näköjään.

Jeff olisi voinut melkein vannoa, että joku oli joskus toivottanut hänelle hyvää matkaa helvetiin nimenomaan sanalla andare, todennäköisempää kuitenkin oli, että väärässä oli hän itse eikä suinkaan Sonja joka italiaa kuitenkin puhui äidinkielekseen. Miehelle tuntui vaikealta käsittää miten joku ylipäätään saattoi olla kaksikielinen, hänelle itselleen oli tarpeeksi haastetta yhdenkin kielen kanssa, englanti tuntui tökkivän välillä pahasti etenkin vaikeampien lauserakenteiden kanssa ja hän oli jopa tietoinen siitä kuinka epäsivistyneeltä moukalta kuulosti sellaisen korviin joka puhui oikeaoppisesti. Ei normaalien tuttujen kanssa laisinkaan haitannut jos eivät sivistyssanat olleet hallussa mutta esimerkiksi niissä viininmaistiaisissa (mitkä olivatkaan) sonjan kanssa oli välillä ihan oikeasti hävettänyt kun ei tajunnut puheesta kovinkaan paljon. Jeffin silmiin vika oli tietysti enemmänkin niissä jotka puhuivat orjallisesti kirjakielellä ja olivat hankkineet itselleen sellaisen ylpeilevän puhetyylinkin ihan vain prässäilläkseen. Turha oli lähteä hikipinkojen syyttämään muita siitä, että näillä oli oikeasti elämä.
Oikeastaan Jeffrey puhui vähän useitakin kieliä muttei kovin kattavasti montaakaan, hän oli jostain syystä aivan nuoresta asti joutunut tutustumaan useisiin ulkomaalaisiin jotka olivat tukeneet englantiaan omilla kielillään. Hallussa oli italiaa ne pari hassua sanaa, venäjä ihan suhteellisen hyvin ainakin "katutasolla" (Jeff oli joskus ollut tekemisissä lähes kolme vuotta jonkun sieltä kotoisin olevan rikolliskihon kanssa jonka englanti oli niin surkeaa, että venäjäkin oli selvempää vaikkei siitäkään olisi mitään tajunnut. Sanakirjan kanssa oltiin kuitenkin selvitty ja kieli oli oikeasti jäänyt päähänkin, oli sitä tultu käytetty kiven sisässäkin aina välillä kun jotain kielitaidotonta ryssää oli pitänyt suostutella), ranskan ja saksan koulualkeet ja kiitos ja hyvää paivänjatkoa kiinaksikin. Mitään kielistä Jeffrey tuskin osaisi enää käyttää oikeassa käytännön tilanteessa - hän tuntui unohtavan kaikki joskus opitut vähänkään opiskelun tuloksilta haiskahtavat asiat toinen toisensa perään.

Nimi Emilio ei sanonut Jeffreylle yhtään mitään kuten ei sekään, että tuo oli Sonjan isän oikea käsi. Ei todennäköisesti ollut ollut vielä silloin kun Jeff oli kuvioissa vieraillut.
"Kihlat ja suhde on eri asia", mies naurahti kuivasti tehden hienovaraisesti selväksi, ettei asiassa ollut hänen kannaltaan mitään mitä kannattaisi puida läpi.

Kihlat ja suhde eri asia? Just. Ja lehmät lensivät. Alusta pitäen piti olla suhde, jotta kihlat olivat edes mahdolliset.
"Niin sä väität", Sonja totesi. "Mutta kihloja ei voi olla, jos sulla ei ole suhdetta. Kihlat on yhtäkun suhde."
Mielipiteitä tietenkin saattoi olla monia, mutta Sonjalla oli se käsitys.
"Sua ei osaa edes kuvitella suhteeseen tosissas", nainen hymähti. "Sä oot samanlainen kun mä."

Sonjassa ja Jeffissä näki kyllä samankaltaisia luonteenpiirteitä, kun oikein etsi. Lopulta tulos oli se, että molemmat olivat yhtä itsepäisiä ja dominoivia ja arvostivat enemmän yhden yön vientiä kuin pitkäaikaista suhdetta. Paljon muuta kummastakaan ei saanut irti vapaaehtoisesti. Yksityiselämä oli ikään kuin kummallekin se, josta ei puhuttu. Tunteista ei puhuttu, tavoista ei puhuttu, menneisyydestä ei puhuttu. Se oli ikään kuin sanaton sopimus.
"Miten sä päädyit kihloihin kymmenen kertaa?" Sonja rikkoi lopulta sopimuksen.

Jeffrey ei osannut tosiaankaan selitellä jatkuvaa kihloihin menoa ainoallakaan tavalla mikä olisi ehkä ollut Sonjalle tarpeeksi, ja jos osasikin hän ei tosiaankaan halunnut kertoa perusteitaan ääneen. Naismäärällä saattoi toki kehuskella puhtaassa poikaporukassa baarissa, mutta nyt tilanne ei ollut ihan sellainen jossa Jeff olisi halunnut jakaa synkimmät salaisuutensa (ihan kun useat vaimot yltäisivät lähellekkään niitä oikeaita luurankoja kaapeissa).
Kai se vain sai tuntemaan itsensä tärkeäksi kun kotona oli aina odottamassa joku, joka olisi valmis täysin pyyteettä uhrautumaan yhteisen hyvän vuoksi, valmis antamaan ja antautumaan täysin pyyteettä. Kun kotona ylipäätään oli joku jonka viereen nukahtaa illalla ja jonka vierestä herätä aamulla.. Niin. Mies oli aina etsinyt ympärilleen uskollisia ihmisiä eikä hän oikeastaan tehnyt sen suurempaa eroa jengiläisten ja vaimojen välille, molempien kanssa elettiin suunnilleen sopusoinnussa ja sävellettiin yhteen. Jengi ei kuitenkaan muuttunut ympärillä jatkuvasti eikä edes Jeffillä ollut valtaa heittää ulos tai ottaa mukaan ketä tahansa, naisensa hän saattoi kuitenkin valita ja vaihtaa aina kun siltä tuntui, eikä hän jättänyt tilaisuutta käyttämättä. Avioliitto, kuten myös kihloissa olo, oli Jeffille kaikkea muuta paitsi pyhä lupaus, se oli jonkun muun vannomus pysyä hänelle uskollisena, sen ei kuulunut ottaa mitään häneltä itseltään, ainoastaan antaa takaisin. Jos one-night-stand ei merkinnyt mitään eivät merkinneet kihlatkaan.

"Se vaan.. Tapahtuu", Jeff kohautti harteitaan edelleen välttelevästi. Sonja oli juuri näyttänyt keskisormea sanattomille rajoille ja vienyt keskustelun alueelle jossa sen ei tosiaankaan pitäisi olla ja se tosiaankin sai Jeffreyn hämmentymään entisestään. Häntä ei oltu luotu puhumaan vaikeista asioista. Häntä ei oltu luotu puhumaan yhtään mistää muusta kun urheilusta ja "sotasuunnitelmista".
"Vitut. Ei mulla oo mitään hävettävää, seison ihan täysin kaiken takana mitä oon tehny. Sä oot tässä meistä se jolla on luurankoja komerossa."

Sonja hymähti. Vai niin. Jos hän oli jotain oppinut vuosien aikana, oli se asia se ettei mikään vain tapahtunut, ikinä. Kaikkeen oli aina syy, joka selitettiin usein psykologisella diibadaaballa ja sitä rataa. Totta oli, että ihmisen alitajunta tiesi aina jotain, mitä ihminen itse ei. Sillä vain ei ollut tapana kertoa syitään ja sen vuoksi monet ärsyyntyiväkin, kun eivät saaneet selitystä johonkin asiaan. Sonjaa ärsytti jopa se, ettei hän itsekään kyennyt aina selittelemään miksi teki jotain. Hän nimenomaan vain teki vaikka tiesi, että syy oli jossakin.
"Just", Sonja hymähti tälle.

Sonja ei missään vaiheessa ollut väittänyt, että Jeffin olisi pitänyt hävetä. Sonja ei ollut kertaakaan elämässään ollut kihloissa saatika pitkässä parisuhteessa, mutta vaakamamboa oli harrastettu useammankin miehen kanssa - kaksin ja porukallakin joskus. Ja tottakai hänelläkin oli luurankonsa kaapissa, kuten jokaisella tervejärkisellä - kukaan, joka kertoi totuuden aina, ei voinut olla täysjärkinen.
"Ja mitähän luurankoja mulla on kaapissani?" Sonja tiedusteli Jeffiltä. "Kun sä tunnut tietävän."

Hissi oli tunkkainen. Ilma haisi ummehtuneelta ja sai pakostikkin epäilemään sitä, riittäisikö happea parista tunnista eteenpäin laisinkaan. Jeff ei tiennyt hisseistä mitään - hän oli joskus lukenut jonkun (ehkä fiktiivisen) jutun ihmisistä jotka olivat tukehtuneet jumittuneeseen hissiin kun happi oli loppunut, ja se riitti jo yksisään pelästyttämään, puhumattakaan siitä, että lisäksi hissit ilmeisesti putoilivat melko usein. Ei mies pelännyt ammutuksi, puukotetuksi tai hakatuksi tulemista, mutta tukehtuminen tai hissikuiluun syöksyminen ja elävältä hautautuminen.. Ei kiitos. Hän ei tosiaankaan halunnut kuolla hissiin. Se ei vain sopinut suunnitelmiin.
Ei Jeff nyt varsinaisesti edes pelännyt tilannetta, mitä nyt suhtautui hissiin pienoisella kunnioituksella.

Jeffrey tiesi todennäköisesti Sonjan menneisyydestä rahtusen enemmän kun tuo hänen omastaan vaikkei naisesta olisikaan elämänkertaa lähteä kirjoittamaan. Mafiaperheen tytön peruspohjaa oli muutenkin helppo lähteä arvailemaan vaikka ei mistään henkilökohtaisesti olisi mitään oikeasti tiennytkään, siihen kun yhdisti varmat tiedot tunsi toisen taustan jo melko hyvin. Jeff sen sijaan oli pitänyt kaiken menneisyyteensä liittyvän visusti pelkkien Rasheelaisten tiedossa, jos näidenkään. Mafian lähellä hän ei ollut avannut suutaan turhaan kertaakaan, hyvä kun oli rehellisesti esittäytynyt.

"Sä et oo asunu ihan lähiöperheessä", mies huomautti ja käänsi mihinkään kohdistumattoman katseensa Sonjan suuntaan edelleen puolisokeana, "kai mafioson kersalla nyt jotain on?"

Jeffrey tiesi hyvin ettei ollut tekemississä ihan naapurin tytön kanssa, mutta eipä hän itsekkään ihan kultapoika ollut. Kaksi rikollista sopivat hyvin yhteen juuri sen takia, etteivät arvioineet tai pelänneet toisiaan tekojensa vuoksi koska olivat itse tehneet tismalleen samaa useita kertoja.
Jeff oli ollut läheisemminkin tekemisissä monien sellaisten naisten kanssa, jotka olivat kuollakseen pelänneet hänen käyvän yksinkertaisesti kimppuun ja tappavan siihen paikkaan, ja silti ne olivat jääneet vierellä vaikka eivät olleet uskaltaneet jäädä hänen kanssaan oikeastaan laisinkaan yksin tai edes kääntää selkäänsä.

Sonja nojautui tiiviimmin hissin seinää vasten, vaikkei se varmasti ihan puhtaimmasta päästä ollutkaan. Tai mistäpä hän tiesi kuinka usein hissejä siivottiin ja pestiin. Bakteereita jäi kuitenkin. Noh, se ei sentään tainnut olla ihan ensimmäisenä mielessä pimeässä hississä - ja no toki, jokin muu oli jos ajateltiin juuri sillä tapaa, millä saatettiin siinä tilanteessa ajatella. Miettikää nyt: pimeä hissi, kamera pimennetty, hissi jumissa... Kyllähän siitä aina aikaan sai vaikka mitä. Joskin Sonjan päällimmäinen ajatus oli halu päästä pois. Ahtaanpaikankammoa hänellä ei koskaan ollut, mutta hissin jumittuminen ei ollut myöskään mieluista ajanvietettä.

"Et säkään ole mikään peruslähiökundi", Sonja huomautti vastavuoroisesti takaisin.
Mafioson kersalla niitä luurankoja oli useampikin kaapissa. Tiesihän sen. Jokaisella rikollisella oli useita luurankoja kaapissaan. Tavallisilla ihmisillä ehkä pari.
"Ainahan mulla on", Sonja totesi sitten. "Mutta niin on sullakin. Et sä mikään puhdas pulmunen ole."
Nainen käänsi katseensa Jeffiin. Se taisi muuten olla ensimmäinen oikea keskustelu, jota he kävivät. Ilman että siihen liittyi mitään liitännäistoimia, kuten veljien pelastamista tai vastaavaa.
"Mitä sulle tapahtu sillon kun päätyit liittyä jengiin?" Sonja kysyi. "Ja mä tarkotan syytä miks sä päädyit jengiin. Miks susta ei kasvanu vaan tavallisentylsää tallaajaa?"

Sonja ei ehkä ollut saanut koskaan valita halusiko mukaan mafiaan, mutta ei Jeffiltäkään koskaan oltu sen suuremmin kyselty, ei sen jälkeen kun hän oli päättänyt haluavansa leikkiä teinisankaria ja tulevansa viiden tähden kovikseksi. Varmasti lähes kuka tahansa neljätoistavuotias poika olisi siinä tilanteessa päättänyt samoin. Jengit olivat äärimmäisen houkuttelevia niin kauan kun niistä ei tiennyt mitään sen enempää.
Vapaaottelua ja nyrkkeilyä seuraavalle ongelmahakuiselle kapinoivalle pennulle se oli lottovoitto, eikä kukaan jättänyt voittoaan lunastamatta vain koska raha saattoi aiheutua kohtaloksi. Jeffkään ei ollut kahta kertaa harkinnut koska jengi tiesi paljon rahaa, hauskanpitoa, naisia ja väkivaltaa. Eli kaikkea sitä mitä räppibiiseissä ylistettiin ja mitä hän halusi, siinä iässä oli vielä halukas kuolemaan nuorena jossain isossa pyssytappelussa joten sekään puoli ei paljoa stressannut.

"Mä olin neljätoista, riidoissa faijan kanssa koska en halunnu juristiksi vaan armeijaan ja armottomasti pikkubroidin varjossa. Eksyin vaan rähinöimään väärien tyyppien kanssa", Jeffrey vastasi Sonjan kysymykseen ehkä ensimmäisellä oikealla lauseella pitkään aikaan, "mä olin pikkupentu enkä halunnu mitään muuta kun kasan aseita, rahaa ja aineita ja järkyttää porukoita, ja jengi tarjos mulle kaiken sen ja enemmänkin.. Joten, miks ei?"
Puheen sävystä tuli sanomattakin ilmi, ettei mies välttämättä olisi valinnut tätä tietä jos olisi vähän vanhemmalla iällä oikeasti harkinnut. Omaa liittymistään enemmän hän kuitenkin katui sitä, ettei ollut antanut valinnanvaraa Daytonillekkaan vaan oli kylmän rauhallisesti ottanut tuon mukaan suomatta ajatustakaan sille mitä nuorempi itse halusi.

"Sulta ei taidettu kauheesti kysellä halusitko mukaan vai et", Jeff hymähti pienesti ja esitti heti perään kysymyksen johon ei ollut vielä itse keksinyt vastausta, "miks sä päätit lähteä, ja miks just Lontooseen?"

Sonja oli hieman yllättynyt siitä, että Jeff avautui niin nopeasti. Hän oli ajatellut sen vaativan paljon enemmän suostuttelua, kiristystä tai vittuilua - tai kaikkia yhdessä. Toisaalta no, Jeffin ja Sonjan suhtautuminen toisiinsa saattoi olla erilaista, sillä he liikkuivat samankaltaisissa piireissä - tai toisin sanottuna lain pimeällä puolella. Sonja ei olisi koskaan odottanut, että Jeff olisi niinkän helposti alkanut ladella puolituntemattomille miten päätyi mukaan jengikuvioihin. Sonja ainakin tiesi, että hänen menneisyytensä ei kuuluisi niille, joita hän ei tuntisi edes sen vertaa. Okei, ei hän ehkä Jeffiäkään kauttaaltaan tuntenut, mutta ajatusmaailmat yhdistivät heitä. Puhdas pulmunen kun harvoin tiesi mitä liikkui suden mielessä kun tämä pukeutui lampaaksi.

"En päättänytkään. Alun perin tulin vaan hoitamaan pari keikkaa, mutta ajattelin että vois sitä jäädä vähän kauemmakskin aikaa. Amerikka on jo nähty ja koettu. Veni, vidi, vici, tiätkö. Alkaa jännitys mennä", Sonja paljasti. "Ja mitä mafiaan tulee, mä en tainnut koskaan virallisesti valita. Se vaan tuli. Eikä isä mua velvota oikeestaan mihinkään. Tuun ja meen omien aikataulujeni mukaan. Ja miten ikinä tykkään. Bonukset asemasta kaiketi. Miks sitten mä päädyin mafiaan omasta valinnasta vai?"
Sonja mietti hetken olisiko se oikeastaan kertomisen arvoista - tai oliko Jeff kertomisen arvoinen. Menneisyys oli menneisyyttä mutta se taas muokkasi ihmistä. Aina.
"Olin viiden kun mut käytännössä tempastiin mukaan. Seisoin vastapäätä kun joku kusipää ampui mun äitini. Neljätoistavuotiaana mä sain aseen käteeni ekaa kertaa ja se tuntu just siihen muotoillulta. Isä opetti kaiken mitä voi", Sonja kertoi. "Niin mä oikeastaan päädyin tähän bisnekseen."

Jeffilllä oli menneisyydessään muutamia asioita joita hän ei turhaan pitänyt salassa keltään, jengiin tulo oli yksi niistä. Mies tiesi, että kymmenet, jos eivät sadat tai vielä useammatkin, olivat päätyneet mukaan tismalleen samalla tavalla. Sen toteaminen oli sama asia kun huumeaddikti paljastaisi jääneensä koukkuun kun ei jättänytkään kavereiden kanssa kokeilua vain yhteen kertaan - se oli niin itsestään selvä asia, että tuntui typerältä sitä edes kerrata kun jokainen laisinkaan asiasta tietoinen oli varmasti aavistellutkin jos ei suoranaisesti tiennyt.
Oli myös tiettyjä asioita joita Jeffrey ei olisi jakanut edes elinikäisen ystävän kanssa, asioita joista ei puhuttu, joita ei mainittu kun korkeintaan ohimennen muun asian yhteydessä. Perhesuhteitaan tämä ei ollut käsitellyt edes yksin joten ei tosiaankaan ollut valmis ajatuksiaan ja kokemuksiaan sen suhteen jakamaan. Tietysti Sonja oli saanut vähän esimakua ainakin suhteesta Daytoniin jo sairaalassa aikoinaan, todennäköisesti aihe jäisi kuitenkin siihen eikä sitä enää koskaan nostettaisi esiin.
Kieltämättä myös sillä oli väliä kelle Jeffrey asioitaan jakoi - tuskin hän olisi niitä kaikkein arkipäiväisimpiäkään asioita maininnut jollekkin, jolla ei ollut mitään käsitystä alamaailmasta.

Jeff joutui toteamaan, että heillä oli Sonjan kanssa paljon enemmän yhteistä kun olisi ensialkuun uskonut. Toistaiseksi oli mahdoton sanoa oliko se hyvä juttu vai ei.
Miehen omat vanhemmat oltiin ammuttu, tosin oman jengin toimesta eikä hän ollut joutunut katsomaan vierestä. Kukaan ei ollut opettanut kädestä pitäen Jeffreytä ampumaan, mutta hän oli itse opettanut Daytonia tuon ollessa kolmetoistavuotias.
"Lontoossa, tai näillä kulmilla, ei oo ees mitään nähtävää", mies huomautti hivenen passiviisella sävyllä. Sanat olivat jälleen merkityksettömiä ja toivat ilmi, että aihe riitti jälleen eikä sitä tarvinnut enää käsitellä sen syvällisemmin.

Sonja harvemmin kertoi ylipäätään mitään vähänkin surulliseksi luokiteltavaa omasta menneisyydestään kellekään, sillä hän ei halunnut säälipisteitä, sillä niitä hän ei tarvinnut. Siihenkin asti hän oli päässyt han omillaan, eikä menneisyys ollut vaikuttanut siihen mitenkään. Tietenkin syntyperällä oli väliä, tapahtumilla sen sijaan ei. Siihen tilanteeseen oli päädytty sattuman kautta, mutta loput oli tehty ihan omien voimien avulla.

"Ei, jos sitä hakee", Sonja totesi. "Mutta pelkästään kulkeminen riittää löytään uusia maisemia. Ja asiakkaita."
Niin, Lontoo oli ehkä pieni paikka ja parin päivän kiertelyllä alueesta sai yleiskuvan mutta ainahan niitä oli teitä, joita ei ollut tullut tutkittua. Sivukujia, pääteitä, metsäteitä kauempana keskustasta...
"Mullon kysymys sulle", Sonja totesi. "Sä et ymmärrettävästi oikein tykkää mun olemisesta täällä enkä mä tykkää kun sä osut tielle. Joten miks ihmeessä suostut viettään vapaa-aikaas mun kanssani?"

Jeff oli kyllästynyt Rasheeseen jo aikapäivää sitten. Mitä muutakaan olisi voinut odottaa? Hän oli kuitenkin asunut samassa korttelissa koko ikänsä. Kiertänyt samoja katuja, istunut samoissa baareissa ja tuijottanut samoja kasvoja vuosia. Joka ikinen päivä. Aina välillä oli johonkin rakennettu uusi talo, purettu vanha, joskus oli tavannut uusia ihmisiä tai joku oli ehkä heittänyt henkensä. Pääasiassa kaikki oli kuitenkin ollut samaa aina vain. Rashee oli täynnä turhautuneita ihmisiä jotka olivat odottaneet samoilla kulmilla koko ikänsä Jeffreyn tapaan, koko paikka oli vain yksi suuri loukko joka houkutteli ihmiset sisään ja löi kaikki ovet perässä lukkoon kun oli kerran erehtynyt sisään. Vaikka Jeff ehkä inhosikin Rasheeta jollain tasolla oli se toisaalta kuitenkin paikka, joka oli tarjonnut hänelle elämän ainekset. Kadut olivat hänen - ne olivat kaikkien niiden jotka olivat ikänsä niitä kulkeneet. 18th Street omisti joka ikisen pienenkin polun joka poikkesi Rasheen läpi, ja ne olivat katuja joita oltiin valmis suojelemaan hinnalla millä hyvänsä verta tai hikeä säästämättä. Väliäkö sillä olivatko ne suojelemisen arvoisia.
"Ei oo mitään haettavan arvoista", mies vastasi Sonjalle kumoten tuon sanat aivan kun ne olisivat täysin merkityksettömiä. Tietysti nainen sai etsiä jotain mitä ei ollut vaikka koko ikänsä jos siltä tuntui, siinä vain ei ollut mitään järkeä. Miksi etsiä neulaa heinäsuovasta kun uuden saisi paljon helpommin?

Jeffrey katsahti Sonjaan hiukan huvittuneena eikä vaivautunut edes kivettämään kasvojaan normaaliin tapaansa.
"Mä en tosiaankaan tiedä" mies vastasi todenmukaisesti ja kohautti sanojaan korostamaan vielä leveitä harteitaankin, "miks sä ikinä teit alotteen?"

Niin no tosiaan, Sonja kai sen aloitteen oli tehnyt sanomalla, että Jeff tarvitsisi uusia vaatteita. Ei mies kovin halukas ollut vaihtamaan tyyliään, mutta Sonja ei voinut olla sanomatta, että uusi vaatekerrasto silloin tällöin ei tekisi pahaa. Eipä tarvitsisi käyttää rikkinäisiä ja kulahtaneita, likaisia vaatteita vaikka käyttäisikin ne pesun kautta. Siisteys oli plussaa, vaikkei sitä jengeissä vaadittukaan niin pitkälle kuin mafiassa. Mafiassa vapaa-ajalla päällä sai olla oikeastaan mitä vain ja pari alempiarvoista liikkuikin suhteellisen ränsyisissä vaatteissa, mutta tyyliä oli aina. Johtoportaassa puolestaan siisteys oli miltei vaatimus. Sonja ei ollut koskaan tinkinytkään tästä, sillä rakasti kalliita vaatteita ja shoppailua.

Sonja katsahti alaspäin hetkellisesti miettiessään vastausta kysymykseen. Niin, mikähän se sitten olisi. Sonjalla ei kuitenkaan ollut tarvittavaa tunnepohjaa ollut silloin - kokeilumieltä tietenkin aina - mutta ei hän ollut kaiketi ehdottanut shoppailureissua Jeffille muuten vainkaan. Mitään tunteita hän ei myöntänyt, sillä sellaisia ei (ainakaan hänen mielestään, mutta kuinka oikeassa nyt kukin aina oli...) ollut. Se oli vain tekemistä.
"Ajattelin vaan, että se saattaisi saada sinutkin ulos arkirutiineista", nainen lopulta totesi. "Ja sinä ihan tosissaan tarvitsit uusia vaatteita."

Jeff ei ollut tottunut stressaamaan ulkonäöstään. Hän mietti äärettömän harvoin mitä puki päälleen, mitä teki hiuksilleen tai jättikö sängen kasvoille. Ne olivat niin turhia asioita, että tuntui ajanhaaskaukselta edes miettiä niitä. Mies oli ajellut kaikki hiuksensa pois puhtaasti käytännön syistä ja hän pukeutui niin kun pukeutui ajatellen puhtaasti sitä, että voisi liikkua vaatteissa mahdollisimman normaalisti, juosta ja tapella esteettömästi. Lihaksetkin olivat olemassa sen takia, että niitä saattoi tarvita, ei sen takia, että niitä saisi ylpeänä esitellä. Tatuoinneilla sentään ei käytännön hyötyä ollut, ne vain ilmaisivat yhteenkuuluvuutta ja sitä kelle oli lojaali. Samat tribaalikuviot saattoi löytää kenen tahansa 18th Streetin jäsenen ihosta, olipa joku maalannut niitä autoihinsakkin ja (muiden jengiläisten epäonneksi) rikospaikoille.
Ei Jeffrey nyt välttämättä olisi vetänyt päälleen ihan mitä tahansa mikä ei rajoittanut liikkumista, kyllä häneltäkin löytyi itsekunnioitusta ja tyylitajua sen verran, ettei ihan kaikki käynyt päinsä. Joskus nuorempana mies oli panostanut ulkonäköönsä enemmänkin, bikerbootsit olivat tuntuneen ihan hyvältä valinnalta vaikka korko selvästi hankaloitti juokemista. Kai hän oli kasvanut yli siitä muiden asioiden ohessa.

Mies ei varsinaisesti inhonnut Sonjaa mutta ei myöskään nauttinut tuon seurasta täysin siemauksin, ei ainakaan nyt kun nainen esitti hankalia kysymyksiä toinen toisensa perään ja sai molemmat kiusaantuneeksi. Sonjassa oli jotain mikä kuitenkin veti Jeffiä vahvasti puoleensa. Hän ei ollut koskaan tavannut naista, joka olisi uskaltanut puhua hänelle kuten Sonja puhui, naista joka kantoi asetta ja osasi käyttää oikeasti käyttää sitä. Sonjalla oli luonnetta - tuo ei pelännyt eikä alistunut. Ja se oli omalla tavallaan aika hienoa.
Jeffrey ei vastannut taaskaan mitään vaan tyytyi vaan nyökkäämään pienieleisesti ymmärryksen merkiksi.