Midnight ride

/ Vallu ja sonja /

Jeff laski juuri tyhjentämänsä shottilasin sormistaan kuluneelle pöydälle ja vilkaisi lahonneella seinällä roikkuvaa kelloa jonka molemmat viisarit olivat juuri siirtyneet paikalleen seitsemän päälle. Mies ei suunnitellut päivilleen aikatauluja, hänellä oli kuitenkin selvä käsitys siitä pitikö asia hoitaa aamulla, päivällä vai illalla, ja se riitti hänelle itselleen hyvin. Jeff ei ollut koskaan ollut ollut erityisen järjestelmällinen - tiukat aikataulut ja viimeistä piirtoa myöten suunnitellut päivät eivät vain olleet häntä varten, kuten ei myöskään asetettujen ehtojen noudattaminen.
Jeffrey oli ollut aikeissa soittaa erään puhelun aina siitä asti kun oli herännyt, eli noin seitsemisen tuntia sitten, jotenkin hän oli vain jälleen eksynyt Sonjan seuraan ja unohtanut velvollisuuksien hoitamisen. Pikkuhiljaa alkoi kuitenkin olla viimeiset hetket muistutuksen perille saattamiseen, muuten saisi rahojen puuttumisesta syyttää vain ja ainoastaan itseään. Ja muita oli tunnetusti paljon mukavampi syyttää.

"Mä käyn hoitamassa nopeesti yhen puhelun", Jeffrey totesi kun oli viivytellyt vielä pienen hetken. Tämä katsahti vastapäätä istuvaaa Sonjaa ja kurottautui sen enempää ajattelematta painamaan suudelman tuon huulille. Ei mitään nättiä pikkupusua vaan ihan kunnon suudelman, sellaisen joita yleensä "normaalien parien" keskuudessa jaettiin vain öisin kun valot oli jo suljettu.
Yksi asia jonka Jeff oli seurustelusta sopimisen ohessa omaksunut - hän sai suudella ja koskea Sonjaa ihan kuten halusi, missä halusi ja milloin halusi. Ainakin periaatteessa. Tai ainakin niin kauan, kun Sonja oli menossa mukana. Todennäköisesti vielä kannattaisi pitää näpit kaukana jos nainen olisi edes hiukan pahalla tuulella.
Mies nousi kunnolla seisomaan ja lähti saman tien kohti takahuoneen vieressä olevaa käytävää jossa tiesi puhelimen olevan kadoten nopeasti kulman taakse pois baarissa olijoiden näköpiiristä.

Puhelu itsessään ei kestänyt kovinkaan kauaa, Jeff ehti kylläkin sytyttää itselleen tupakan sinä aikana kun kuunteli epätoivoista ruikutusta. Miehen sydän ei suinkaan sulanut aneluista huolimatta vaan hän vain kylmän rauhallisesti ilmoitti, että rahojen olisi paras olla kasassa perjantaihin mennessä.
Jeffrey ehti hädintuskin laskea luurin paikalleen kun tunsi kaksi kovaa iskua joiden alkuperä oli hänelle vain yksi suuri mysteeri ja vajosi lattialle - toinen iskeytyi suoraan takaraivoon ja toinen alaselkään niin, että jalat pettivät välittömästi alta. Mies ei menettänyt tajuntaansa vaikka päähän osuneen iskun voiman vuoksi se olisi hyvin olla mahdollista, hän vain menetti hetkellisesti kaiken toimintakykynsä.

Jeff tunsi kuinka kädet revittiin selän taakse, ilmeisesti sidottiin jotenkin yhteen, ja kuinka hänet hetkellisesti noukittiin ylös lattialta koittamatta vahingossakaan varoa liian rajuja otteita. Iskun hämmentämät aivot tajusivat, että lyönneistä vastuussa olleet ihmiset olivat selvästikkin olleet aikeissa kantaa hänet, treenattu kroppa painoi kuitenkin kahdellekkin liikaa joten ajatus hylättiin ja Jeffrey tyydyttiin kirjaimellisesti vain raahaamaan perässä sidotuista käsistä kiinni pitäen.

Miehellä meni hetki selvittää ajatukset ja aistimukset järkeviksi, seuraava asia jonka hän tajusi oli ihoon pureutuva kylmä tuuli märkä ruoho alla, poltteleva tunne kaikkialla kehossa.. Jeffillä ei mennyt kauaakaan ennen kun hän tajusi makaavansa Midwayn sivustalla olevan käyttämättömän varaston takana piilossa kaikkien katseilta, paikassa johon ei voinut vahingossa eksyä, hän tajusi myöskin nopeasti jatkuvasti ympäri kehoa sinkoilevan kivun lähteen. Lyöntejä sateli kaikkialle mihin niitä vain koskaan saattoi saattaa, eikä Jeffrey laittanut vastaan eleelläkään. Hän oli tajunnut hävinneensä.
Mies ei millään osoittanut edes tajuavansa mitä tapahtui, keskittyi vaan pitämään suunsa visusti kiinni, varoen edes älähtämättä kivusta, kestämään kaiken kuten miehen kuului.

Sonja oli päätynyt viettämään iltaansa Jeffin seuraan Midwayhyn. Normaalisti nainen olisi viihtynyt tasokkaissa yökerhoissa, mutta Jeff olikin hieman vaikeampi houkutella Yellow Avenuelle. Toisaalta, saipahan baarissa halvat juomat, joskaan sisällöstä ei voinut olla yhtä varmaa. Kaikki se johtui oikeastaan siitä, että Jeff ja Sonja olivat tehneet jonkinasteisen sopimuksen siitä, että he seurustelivat. Se oli tapahtunut jokseenkin oudoissa olosuhteissa jumiin juuttuneessa hississä sen jälkeen kun Sonja ja Jeff olivat pitäneet oikeastaan ensimmäisen oikean keskuselunsa. Harvemmin he olivat keskustelleet. Ainoastaan painuneet hiljaiseen paikkaan ja naineet kuin puput.

Sonja istuskeli kiltisti paikallaan kun Jeff teki lähtöä hoitamaan mitälie juttuaan ja suuteli Sonjaa ennen kuin katosi. Jeffissä oli se hyvä puoli, että tämä ei suotta söpöillyt tai arastellut. Siinä missä pariskuntien näki antavan toisilleen pieniä pusuja, Jeff hoiti homman kunnolla kotiin. Siitä oli pakko antaa lisäpisteitä. Pari jengiläistä liittyi Sonjan seuraan hetkeksi ja juttelivat tälle kuin tämä olisi ollut aina heidän seurassaan. Mikäs siinä. Sonja taisi olla paikan ainoa elegantisti - vaikkakin sen suuntaan myös seksikkäästi pukeutunut nainen. Joskin kovinkaan montaa naista ei siinä baarissa juuri silloin näkynyt.

Neiti Valentine ei ollut koskaan tunnettu kärsivällisyydestä ja niin ollen hän alkoi pian heiluttaa jalkaansa tekemisenpuutteessa. Jeffillä kesti turhan kauan, joten pakko oli ottaa ohjat käsiin ja lähteä etsimään tätä. Sonja käveli samaan suuntaan kuin Jeff aiemmin, mutta ainoa jonka hän löysi, oli loppumaisillaan käryävä tupakka. Nainen kurtisti kulmiaan ja noukki varalta reisikotelostaan aseen. Hän siirtyi ulkoilmaan, mutta Jeffistä ei nähnyt vilaustakaan, joten hänen oli pakko tutkia tarkemmin. Jostakin kuului kuitenkin jotakin ääntä ja sitä kohti Sonja suunnisti. Ja kas vain, mitä muuta olisi voinut odottaa - tai siis oikeastaan kaikkea muuta olisi voinutkin odottaa, paitsi sitä. Kaksi jengiläistä ja Jeff alakynnessä - ja se mitä Sonja ihmetteli: ihan kuin tämä olisi luovuttamassa. Mitä helvettiä?

Nainen ei miettinyt sekuntia kauempaa, kun nosti aseensa ja painoi liipasinta kahdesti. Yksi luoti kummallekin. Mafian kanssa ei pelleilty useammastakin syystä: mafian ei tarvinnut koskaan tuhlata luoteja, sillä jokainen jäsen opetettiin osumaan jo ensimmäisellä yrityksellä. Siinä, missä nuo kaksi entistä jengiläistä makasi maassa - jos ei vielä kuolleina, niin luultavasti kohta - ja Jeff aavistuksen kauempana. Sonja sujautti aseensa takaisin koteloon ja kopsutteli korkokengillään miehen luo, kyykistyen sitten tämän tasolle. Sonja nappasi yhdellä kädellä kiinni Jeffin kasvoista ja käänsi näitä suuntaan ja toiseen tarkistaakseen tämän vammat - okei, tämä oli hakattu suhteellisen pahasti, mutta jostain syystä Sonja ei uskonut, että tämä lähtisi mihinkään tikattavaksi. Nainen ei kuitenkaan sanonut ensimmäistäkään sanaa - edes vittuillen, joka sekin kieli jo jonkin sortin kiintymyksestä - vaan sen sijaan katsoi Jeffiä.

Jeff tajusi ettei kyse tosiaankaan ollut leikistä. Pienet nujakat olivat ihan tavallisia - pari iskua sinne ja tänne, joku alakynteen hakattavaksi yhteisen huvin vuoks.. Niissä pienissä nahisteluissa vain harvoin tapettiin ketään, taisi olla ensimmäinen kerta myös sille, että uhri oli joku jolta löytyi oikeaa vaikutusvaltaa eikä missään ollut katsojan katsojaa. Epäilykset oli herättänyt jo se, että mies ylipäätään oltiin haettu paikalle, ei vain kolkattu keskelle vilkasta katua kuten tapoihin tuntui kuuluvan, siinä vaiheessa ajatukset eivät kuitenkaan olleet juosseet kovin kirkkaasti.
Jeffrey ei yllätyksekseen löytänyt itsestään pelon häivääkään, hän ei tuntenut itseään edes epävarmaksi vaikka tiesi paremmin kun hyvin, ettei ollut tilanteen herra. Jotenkin hän oli aina kuvitellut, että rohkeus pettäisi viimeistään siinä vaiheessa kun tajusi, ettei mitään ollut tehtävissä, niin ei kuitenkaan iloiseksi yllätykseksi ollut käymässäkään. Kai kuoleminen oli yliarvostettua. Aina puhuttiin siitä kuinka ihmiset rukoilivat ja anelivat, pelkäsivät enemmän kun koskaan aiemmin, menettivät mielenterveytensä odottaessaan ratkaisevaa liikettä vastapuolelta.. Valmiita tekemään mitä tahansa henkeään suojellakseen. Ihan mitä tahansa.
Mies oli haudanvakava, mutta tyyni. Sopeutui tilanteeseen, hyväksyi sen, että oli jonkun muun armoilla. Oikeastaan tunne oli lähestulkoon helpottava - hän saattoi kerrankin kaikessa rauhassa laskea kaiken vastuun jonkun muun harteille.

Tilanne ei tullut edes shokkina. Jeffrey oli tiennyt aina neljätoistavuotiaasta asti, että tulisi kuolemaan kadulle jonkun muun aseesta, se oli ollut itsestäänselvyys, eikä vain hänen kohdallaan, vaan kaikkien muidenkin jotka olivat päättäneet valita saman elämäntavan. Hän oli elänyt hetken mielessään niin monta kertaa aiemmin, että se oli vain yksinkertaisesti menettänyt hehkunsa, käsitellyt asian jo aikoja sitten. Jos syntyi, oli pakko kuollakkin.
Ainut asia minkä Jeff tunnisti median antamiin kuvauksiin kuolematilanteesta oli se, että ajatukset karkaililivat teille joihin niiden ei kaiken järjen mukaan olisi pitänyt nyt eksyä. Ei nyt kun joka ikisen ajatuksen ja vaiston pitäisi olla keskittynyt henkiinjäämiseen. Yksikään niistä ei ollut. Edes sydän ei tuntunut olevan perillä tapahtumista vaan hakkasi tahdillaan kaikessa rauhassa. Tai ehkä Jeff vain halusi sen hakkaavan normaalissa tahdissa ja vakuuttavan kaiken olevan hyvin niin kovasti, että kuvitteli sen tekevän niin. Niin, kuten sanottu, ajatukset eivät tosiaankaan keskittyneet selviytymiseen. Niiden juoksussa oli kuitenkin yksi hyvä puoli - ajatuksiin oli pakko keskittyä saadakseen selvää niin, että kipu yksinkertaisesti unohtui, tai ainakin laski monta tasoa alhaisemmaksi kunnes oli vain eräänlaista taustahälinää josta ei ollut pakko välittää.

Toinen miehistä veti Jeffreyn polvilleen seisomaan maantasalta, toinen latasi aseensa suurieleisesti ja laski sen sitten Jeffin leuan alapuolelle osoittamaan suoraan ylös. Kaikki paikalla olijat tiesivät, ettei miehellä olisi kovinkaan paljon mahdollisuuksia selvitä tästä luodista.
Pelkoreaktio saavutti kehon vihdoin, pitkän tovin myöhässä. Sydän lehahti hakkaamaan niin lujaa, että oli ihme, että se ylipäätään pysyi rintakehässä, adrealiini syöksähti suoniin ja harhailleet ajatukset kirkastuivat. Jeff oli juuri aikeissa tehdä jotain todella harkitsematonta, mitä tahansa päästäkseen ulos tilanteesta, hän ei kuitenkaan ehtinyt edes vetäistä henkeä kun ilmassa kaikui kaksi laukausta. Kaksi luotia singahti ilman läpi, kaksi miestä kaatui.
Jeff oli äärettömän kiitollinen ja helpottunut aina siihen asti kun tajusi kuka miehet oli ampunut. Ei Dayton, ei kukaan jengiläinen, Sonja.. Nainen käveli muitta mutkitta Jeffreyn eteen ja nappasi kiinni tämän leuasta. Mies tiesi näyttävänsä pahemmalta kun oikeasti oli - hän tunsi veren joka valui silmiin ja huulille. Tämä veti kasvonsa Sonjan otteesta ja antoi taas kaikkien tunteiden merkkien kadota olemattomiin kasvoiltaan.

Jeff vetäytyi Sonjan otteesta näyttäen kovettuneelta jengipomolta, kuten oletetusti pitikin. Eikä Sonja ollut muuta odottanutkaan. Tai no, ainahan Jeff olisi voinut sanoa edes kiitos, mutta kaipa se oli itsestäänselvyys. Kukaan tuskin vastusti sitä, että sai elää. Vaikka olisi ollut kuinka ylpeä. Ja Sonja tiesi - no aavisti oikeastaan, mutta tieto oli aina parempi sanavalinta - mitä Jeffin täytyi miettiä sillä hetkellä. Jos nainen tätä yhtään tunsi, olisi hän mieluummin luultavasti heittänyt henkensä kuin tullut naisen pelastamaksi. Jeffin onneksi Sonja osasi pistää sille asenteelle kampoihin. Ja sitä mukaa myös Jeffille.

Sonja tarttui erittäin määrätietoisesti kiinni Jeffin leukaan uudelleen ja käänsi tämän katsomaan itseään.
"Sun on parasta heittää toi asentees helvettiin sit ihan alusta alkaen", nainen totesi värähtämättä, pidellen toisen leuasta kiinni tiukasti. "Sut pitää siistiä, mutta jostain syystä mä luulen että sä et aio mennä tikattavaksi jos et oo ruumispussissa. Ei sillä, vähältä se silti oli ettet olis lähtenyt tästä sellasessa. Eikä sellasen hankkiminen oo ongelma."
Sonja ei oikeastaan olisi tiennyt edes miten olisi reagoinut siihen, jos Jeff olisi kuljetettu pois ruumispussissa. Mafia toi oman kovuutensa, mutta toisaalta kai se jota "parisuhteeksi" kutsuttiin teki omat tekonsa, vaikkei Sonja oikein tiennyt edes missä vaiheessa mennään tai mitkä fiilikset ovat. Se oli ehkä tavallaan outoa edes ajatella asiaa sellaisena, Sonja tiesi kuitenkin että molemmat liikkuivat vaarallisissa piireissä, joten sama riski oli kummallakin.

Jeffrey selvisi alkuhelpotuksesta nopeasti vain päätyäkseen olemaan puhtaasti vihainen ja häpeissään. Hän tosiaankin olisi mielummin heittänyt henkensä kun tullut Sonjan pelastettavaksi. Naisen pelastettavaksi. Naisen, jonka kaiken järjen mukaan olisi kuulunut olla se heikompi osapuoli, ehkä vähän avutonkin, kykenemätön puolustamaan itseään.. Helvetti. Jeff ei voinut hyväksyä sitä tosiasiaa, että oli heikompi kun nainen.
Hän oli niin tottunut siihen, että oli ikäänkuin kaikkien muiden yläpuolella, vahvempi kun muut, voimakkaampi ja arvovaltaisempi. Kaikin puolin parempi, ja täysin kykenevä suojelemaan omaa nahkaansa ja pärjäämään yksin. Ja silti hän oli juuri ollut hyvin lähellä menettää henkiriepunsa. Mies olisi ehkä pärjännyt kiitettävän hyvin kahtakin vastaan jos ei olisi saanut rajua iskua takaraivoon, yhtä vastaan hän olisi pärjännyt pienen kolhunkin kanssa, mutta kahta vastaan tiedottomuuden rajamailla. Siihen tuskin pystyi kukaan, Jeffiä ei näes millään voinut lukea edes äskeisten tapahtumien perusteella niiden ihmisten joukkoon jotka eivät osanneet pitää huolta itsestään. Hän osasi, mutta oli ikävä kyllä myös omalla tavallaan kohtelias, tottunut tappelemaan enemmän tai vähemmän reiluilla säännöillä, ei niin, että kaksi kolkkasivat yhdessä jonkun takaapäin. Selvästikkään vihollisjengiläisillä ei ollut senkään vertaa tapoja.

Jeff tunsi itsensä äärettömän haavoittuvaiseksi ja avuttomaksi istuessaan siinä paikallaan verta vuotavana, murjottuna ja kädet selän taakse sidottuna. Mies ei osannut tehdä mitään ilman käsiään, hän lähestulkoon ajatteli niiden kautta, ja kun ne olivat poissa pelistä.. Jeffrey ei kyennyt suojelemaan itseään senkään vertaa kun takaapäin yllätettynä.
Jeff ei vastannut Sonjalle mitään koska ei luottanut äänensä olevan vakaa ja tunteeton - hän oli oikeastaan varma, että se kielisi vähintäänkin järkytyksestä, ja se ei sopinut kuvaan. Järkytys oli tunne siinä missä kaikki muukin, eikä miehellä ollut oikeutta tuntea tunteita. Vain vihaa ja inhoa, jos niitäkään.
Jeffrey ei koittanut taistella kasvojaan jälleen pois Sonjan otteesta vaan tuijotti tuota hetken uhmakkaasti silmiin koittaen parhaansa mukaan säilyttää edes ne pienet imagon rippuset jotka olivat jäljellä.

Sonja huokaisi ja päätti sitten päästää Jeffin kädet vapaiksi - mikäs siinä, olisihan hän voinut pitää miehen siinä vielä hetken aikaa, mutta valitettavasti Sonja ei kokenut minkäänlaista tarvetta sitomiselle siinä vaiheessa - missään mielessä siis. Jeff tuskin itsekään nautti kovasti siitä, että oli käytännössä täysin Sonjan armoilla. Ainahan kädet sai keploteltua vapaaksi tavalla tai toisella, mutta toisinaan se oli helvetin vaikeaa. Niin ollen Sonja päästi Jeffin kädet vapaiksi, mies tehköön niillä mitä halusi. Hän kiersi jälleen Jeffin eteen, mutta jäi tällä kertaa seisomaan. Kaipa se kieli jonkinlaisesta asemasta tai auktoriteetista - elekieli siis - mutta siinä vaiheessa sitä ei tullut ajateltua sillä tapaa. Kuka tahansa pahasti hakattu olisi jäänyt maahan tai kipristynyt kaksinkerroin - tuskinpa sitä heti oltiin nousemassa ylös. Tai no, toiset tietenkin olivat.

Sonja teki ehkä odottamattoman eleen ja taputti Jeffiä päälaelle. Sonja oli osittain itsekin ymmällään - mikähän hiton tarkoitus siinäkin oli.
"Älä viitsi, Jeff. Kaikki me tiedetään, että olet pehmo. Tai no, mä tiedän, mutta pysykööt salaisuutena.
Siinä oli se Sonja, jota saattoi odottaakin tässä tilanteessa. Vaikka nainen yrittikin olla hienovarainen, hän ei osannut välttää pientä kettuilua. Sonja tarjosi kättään Jeffille, vaikkei odottanutkaan tämän ottavan apua vastaan. Jeff oli jääräpäinen kuin mikä.

Jeffrey ei suostunut myöntämään itselleen sitä kuinka pahassa kunnossa todennäköisesti oli vaan nousi ylös sitkeästi heti kun Sonja taiteili käsiä yhdessä pitäneen narun irti. Mies kuittasi kaikki vammansa sillä, että oli kestänyt pahempaakin. Hänhän ei tasan hetkahtaisi pienestä selkäsaunasta jos oli kestänyt kunnialla monta kertaa ammutuksi tulemisen, murtuneet luut ja luoja ties minkä kaiken. Sonjan läsnäolo ja itsevarmana edessä seisominen vain yllytti miehet-eivät-itke-eivätkä-ole-heikkoja reaktiota jolloin Jeff olisi silkkaa jääräpäisyyttä varmasti kävellyt kotiin vaikka olisikin tullut ammutuksi, väliäkö kivulla joka sai aika ajoin silmissä pimenemään, koko kehon kipuilemaan aivan kun se olisi vain yksi suuri haava.. Mies vaati kaikkia muita kestämään pahatkin loukkaantumiset kunnialla, niin kauan kun oli tajuissaan oli kunnossa periaatteella, ja hänellä oli lähes velvollisuus ajaa omia sanojaan ja osoittaa, että kivun ignooraaminen oli oikeasti mahdollista. Ei se ollut, sitä ei voinut edes unohtaa, sille saattoi kuitenkin kohauttaa harteita ja jättää omaan arvoonsa jos tarpeeksi kauan koitti ja puri hammasta.
Sonjan käteen tarttuminen ei tullut kyseeseenkään. Päähän taputustakin Jeffrey väisti aivan kun se olisi ollut vain yksi uusi isku. Henkisellä tasolla se olikin silkkaa alistusta, oman paremmuuden esilletuomista.. Ainakin Jeffin omassa kieroutuneessa ajatusmaailmassa jossa hän ei tosiaankaan voinut ottaa kumpaakaan eleistä ihan vain puhtaasti ystävällisyyden merkkinä.

Päässä heitti ja oli lähellä, että mies olisi palannut maahan saman tien, parin horjahtavan askeleen myötä tämä kuitenkin sai tasapainoaan takaisin edes sen verran, että pysyi pystyssä.
Jeffrey ei edes harkinnut ensiavussa käymistä, ei edes siinä vaiheessa kun maistoi veren kielellään ja sylkäisi sen maahan pois suustaan joutuen myöntämään, että veri oli ihan oikeasti olemassa. Se ei ollut enää vain harhakuva. Lääkärit alkaisivat kysellä, niillä olisi miljoona ja yksi kysymystä joista vähintään muutama saisi Jeffin näyttämään syylliseltä. Illan lopussa hän istuisi tutkintavankeudessa kärsimässä puhtaasti siitä, että oli erehtynyt pyytämään joltakulta apua.
Mies pyyhkäisi verta kasvoiltaan sen valuessa inhottavasti silmille ja nosti taas katseensa Sonjaan.
"Yks ruumis olis ollu helpompi siivota", Jeffrey huomautti katkerasti täysin neutraalilla äänellä josta oli mahdoton lukea ainuttakaan tunnetta tai ajatusta.

"Mä en koskaan ajatellut sun olevan noin saatanan säälittävä", Sonja totesi täysin rehellisesti. "Kuulisit ittes. Puhut kun yks saatanan heikko herkkis, joka luovuttaa heti eikä millään kestä sitä nöyryytystä, että saa naiselta apua. Jos sä et tosiaan kestä sitä, että mä oon maisemissa, niin ehkä tää koko juttu oli iso virhe. Jos sä haluat mun olevan maisemissa, niin kestä se niinkun mies. Älä niinkun apina."
Sonja antoi kaiken tulla rehellisesti. Miksi pitäisi puhua paskaa ja myönnellä - ihanko vain siksi että seurusteltiin tai siksi, että toinen oli hakattu pahasti? Siinä kohtaa Sonjalla ei ollut minkäänlaista armontuntoa. Hänelle ei merkinnyt se missä kunnossa toinen oli tai millä pohjalla suhde oli, Sonja ei viitsinyt valehdella, jos joku ärsytti.

Sonja pyöritteli päätään. Hän ei ollut koskaan erityisen pitkässä parisuhteessa ollut, eikä tietenkään sen kummemmin osannut ajatella kahden puolesta. Tosin kuka helvetti sen oli määrännyt, että piti. Sonja ajatteli oikeastaan ensimmäisenä omaa turvallisuuttaan. Minkäs sille voi jos oli syntynyt harvinaisen rikkaaseen perheeseen ja oli tottunut saamaan kaiken minkä halusi. Tosin myöhemmin sen "kaiken" eteen oli tehtäväkin jotain ja sitten olikin menestytyy jo ihan omillaan.
"Sä olet yks helvetin idiootti."
Sonja kääntyi ympäri ja jätti noiden kahden hävittämisen Jeffille. Korot kopsuivat kohti baaria ja sisätiloja, jonka kautta pääsisi takaisin ulos ja pienoisen kävelymatkan jälkeen omalle hotellihuoneelle Yellow Avenuelle. Jos Jeff halusi olla kusipää, niin olkoot sitä yksin. Koko suhdehomma ei ollut kumpaakaan varten tehty, joten ei ollut ihmekään ettei homma vain toiminut. Parempi palata yökerhon kautta hotellille. Tai hotellin kautta yökerholle. Kuinka vain.

Mies ei edes loukkaantunut Sonjan sanoista. Okei, hän oli säälittävä, muttei sen vuoksi, että omasi huonon asenteen ja olisi mielummin kuollut kun tullut naisen pelastamaksi vaan yksin sen vuoksi, että nimenomaan oli juuri tullut pelastetuksi ja saanut turpiinsa Sonjan edessä. Jeff ei päässyt ajatuksistaan yli eikä ympäri. Ihan kun hän olisi koko ikänsä uskonut johonkin asiaan koko sydämestään, ja kun joku kertoi ettei se ollut totta.. Siihen ei vain pystynyt uskomaan. Huonoa asennetta ei parannettu kertaheitolla eikä ajatusmaailmaa muutettu siitä vain. Se olisi ehkä onnistunut jonkun kanssa, muttei Jeffin. Hän oli ehkä viimeinen ihminen maan päällä jonka pään saisi käännettyä jos hän sille päälle sattui tai tilanne sitä vaati, toisaalta Jeff saattoi kyllä myös feikata ja valehdella niin paljon kun tarve oli, esittää vaikka muuttavansa maailmankatsomuksensa täysin päinvastaiseksi.
Sonja oli ehkä ainut maailmassa joka sai sanan apina kuulostamaan pahimmalta loukkaukselta koskaan.

Naisen sanat saivat Jeffin miettimään, oliko oman päänsä pitäminen tässä tilanteessa oikeasti Sonjan menettämisen arvoista. Järjellä ajateltuna olisi ollut helpompaa varmasti molemmille jos mies olisi vain niellyt vastalauseet ja pyytänyt anteeksi tai kiittänyt, hän ei kuitenkaan löytänyt kielelleen sanoista kumpaakaan ajoissa ennen kun Sonja oli jo niskojaan nakellen kääntynyt ympäri ja saapastellut paikalta taakseen katsomatta.
Jeffrey harkitsi hetken naisen perään lähtemistä mutta joutui toteamaan, ettei ollut kaikista järkevin vaihtoehto jättää kahta ruumista siihen makaamaan. Vaikka ei ollutkaan kovin todennäköistä, että joku sattuisi ne löytämään ennen kun mies palaisi saattaisi niin kuitenkin käydä, eikä siinä vaiheessa auttaisi enää katua. Jeff päätti mielessään, että siivoaisi ensin jäljet ja lähtisi sen jälkeen sovittelemaan asioita vaikka joutuisi anelemaan Sonjan hotellihuoneen edessä.

--

Tietysti Jeffreyn oli kuljettava aina Yellow Avenuella sijaitsevalle loistohotellille asti tavoittaakseen Sonjan. Miestä katsottiin enemmän kun pahasti, eikä ihmekkään. Vaaleassa paidassa oli verta joka erottui varsin selvästi, silmäkulma ja huuli olivat auki, keho ja kasvot muutenkin melko taidokkaasti murjotut. Kasvoja aiemmin koristanut veri sentään oltiin saatu pestyä pois, se ei kuitenkaan helpottanut tilannetta kovinkaan paljon koska sellaisista asioista kun tikeistä tai edes laastareista ei ollut mitään tietoa. Haavoista huolimatta Jeffrey ei näyttänyt ollenkaan siltä, että olisi juuri tullut hakatuksi, olemus oli ylpeä ja itsetietoinen kuten yleensäkkin, ei tietoakaan aiemmasta alemmuuskompleksista tai kohtaloon alistumisesta.

Jeff pääsi yllätyksekseen ovella partioivien portsareiden ohi ilman ongelmia, pahoja katseita hän sen sijaan sai osakseen heiltäkin. Jotenkin kuitenkin tuntui, ettei huoneen numeroa sen sijaan saisi tietoon ihan yhtä helposti. Mies ei ehtinyt pähkäillä asiaa kovinkaan kauan sillä huomasi naisen lähes heti sisään päästyään istumassa hotellin oman baarin tiskin ääressä. Sanojen miettiminen jäi siltä istumalta, olisi paljon parempi vain spontaanisti sanoa jotain kun alkaa ladella valmiiksi opeteltua sanalitaniaa. Jeffrey ei ollut koskaan ennen juossut ainoankaan naisen perässä. Ei koskaan. Ei edes ihan pikkupentuna, hän oli silloinkin jättänyt omaan arvoonsa jokaisen joka oli itse lähtenyt niskoja nakellen paikalta, päättänyt ettei tasan olisi se jahtaava osapuoli. Ja tässä hän nyt kuitenkin oli.

Mies käveli varman oloisena Sonjan luokse, nojasi kevyesti naisen takaa baaritiskiin kädet tuon molemmin puolin lukiten naisen paikalleen, vaatien tuoa jäämään siihen hetkeksi.
"Ehkä sä olit oikeessa", Jeff myönsi hiljaa äänellä, jonka vain nainen itse saattoi kuulla. Äänensävy oli kieltämättä erilainen mihin ihmiset, ja Sonja, olivat tottuneet, ja vaikka Jeffrey kuinka koitti karsia sitä taas kasaan, hän oli kuitenkin auttamattomasti myöhässä. Vahinkoa ei ehtinyt enää korjata, äänestä oli kuultanut läpi sitä epävarmuutta jota ei saanut missään nimessä kellekkään näyttää. Jeff päätti jättää puhumisen sikseen ja antoi huuliensa kysyvästi hipaista Sonjan ohimoa.

Hotellille pääsy ei ollut kestänyt kauaa, eikä myöskään vaatteiden vaihtaminen. Sonja oli vaihtanut yllensä pikkumustan, jossa oli laskoskuva kaula-aukko. Puku myötäili ihoa kauniisti ja paljasti juuri sopivasti. Hiuksia oli myös pakko korjailla, joskin lopulta Sonja oli päättänyt päästää ne vain vapaiksi kyllästyttyään suihkuttamaan lakkaa jokaikiseen kohtaan erikseen. Jalkoja koristivat nyt Lacroixin sandaalimaiset korkokengät edellisten korkosaapikkaiden sijaan. Hän katsahti itseään vielä peilin kautta ja todettuaan näyttävänsä tarpeeksi hyvältä lähteäkseen ulos, hän noukki laukkunsa vielä eteisen kaapiston päältä ja suuntasi alakertaa kohti.

Heti ensimmäisenä hän ei suunnannut kuitenkaan ulos, vaan jäi istumaan alakerran baariin. Sonja tilasi itselleen Tom Collinsin ja tylsyyksissään sekoitteli sitä hetken, ennen kuin joi tuon ja tilasi seuraavan. No, illalla hankittaisiin joku sängynlämmitäjäksi - tai oikeasaan siinä tulisi itse lähdettyä toisen mukaan, Sonja kun ei harrastanut miehien tuomista omaan huoneeseensa. Sonja oli osittain yllättynyt siitä, mikä häntä odotti pian. Jos hän olisi ollut missä tahansa muualla, hän olisi vetänyt aseensa esiin, mutta nyt oltiin Yellow Avenuella. Kädet ilmestyivät hänen selkänsä takaa ja lukitsivat hänet paikalleen. Äänen hän tunnisti heti, vaikka sävy olikin omituinen.
"Susta alkaa tulla pehmo", Sonja totesi ykskantaan sen enempää tunteitaan näyttämättä.
Tietenkin ärsytti. Sonja oli useimmiten jopa hyvinkin pitkävihainen ja lepyttelemiseen tarvittiinkin vähän enemmän. Jossain määrin kuitenkin se, että Jeff oli ihan tosissaan lähtenyt hänen peräänsä ja vielä pyytänyt omalla kierolla tavallaan anteeksi toi jonkinsortin tyydytystä mielelle. Mutta ei tuo ihan niin helpolla pääsisi.

Sonja ei ottanut katsekontaktia mieheen lainkaan, vaan katseli vuoron perään eteenpäin, jossa oli lähinn baarin seinälle ripustettuja pulloja ja peililasit tai vaihtoehtoisesti hän katsahti drinkkiään sekoitellen sitä.
"Sä et kuulu tänne."

Jeffrey oli arvannut, ettei saisi Sonjaa lepyteltyä ihan niin helposti, nainen oli antanut itsestään sellaisen vaikutelman, että jaksoi olla vihainen pitkäänkin jos ei saanut sellaista anteeksipyyntöä kun halusi. Jeff kuitenkin arveli, ettei polvillaan aneleminen ollut se mitä haettiin takaa joten ei auttanut kun lähteä kokeilemaan muita vaihtoehtoja. Jeff oli toiminnan mies - hän ei pyytänyt anteeksi, teki vain jotain osoittaakseen olevansa pahoillaan. Teot puhuivat enemmän kun sanat, joten miksi turhaan vaivautua puhumaan.
Jos he olisivat olleet missä tahansa muualla kun Yellow Avenuella Jeffrey ei olisi lähtenyt leikkimään hengellään lukitsemalla Sonjan paikalleen näin. Hän tiesi hyvin kuinka herkkä liipasinsormi naisella oli, eikä halunnut olla mukana koettamassa kuinka hyvin tuo osuin maaliinsa kertalaukauksella. Siinä voisi oikeasti käydä huonosti. Yellow oli kuitenkin niin varma paikka, että Sonjakin tiesi, että portsarit olisivat jo paikalla poistamassa uhkaa jos sellainen olisi aidosti ollut. Nytkin ne seisoivat oviaukossa sen oloisina, että valmistautuivat puuttumaan tilanteeseen hetkenä minä hyvänsä.

"Ja ketä me voidaan siitä syyttää?", mies tiedusteli ehkä hivenen kiusoittelevaan sävyyn ja antoi huuliensa seikkailla Sonjan kaulalla, näykkiä kevyesti herkkää ihoa. Nainen ei reagoinut mitenkään, muttei ihmekkään. Tuo kyllä osasi asiansa, oli kyse sitten murjottamisesta tai mistä tahansa muusta. Yhtä kovapäisiä he olivat molemmat. Jatkuva yhdessäolo ja yhdessäelo voisi olla oikeaa helvettiä, jos oli uskominen niihin jotka kertoivat, että hyvä suhde vaati kompromisseja. Jeffreyllä ei ollut kokemusta oikeista suhteista eikä kompromisseistakaan, mutta hän oli tähän asti melko vakuuttunut siitä, ettei ollut kykenevä kumpaankaan.
Mies ei vastannut Sonjan toteamukseen mitään. Ei hän kuulunut tänne, molemmat tiesivät sen, mutta entä sitten? Jos Sonja kuului, kuului Jeffkin, ainakin jollain tasolla.

Lähes herkkä hetki ei kestänyt kauaakaan kun Jeff yllättäen kuuli takaansa kettuilevaan sävyyn esitetyn kysymyksen "etkö sä nää, ettei sitä kiinnosta?". Jeff laski kätensä Sonjan ympäriltä ja kääntyi melko hitaasti ympäri, sen oloisena, ettei olisi voinut vähempääkään kiinnostaa. Mies oli ensin valmis antamaan samaan hintaan takaisin mutta unohti aikeensa sinä hetkenä kun tunnisti puhujan, hän melkein unohti toisen äskeisen kommentinkin silkasta hämmästyksestä. Marcus East.
"Mitä vittua sä teet täällä?", Jeff sähähti tehden varmasti kaikille selväksi, ettei miehen läsnäolo ollut iloinen juttu. Jeffrey ei ollut nähnyt isäänsä vuosikausiin, jos tuota sellaiseksi saattoi kutsua. Hän oli kyllä tiennyt tuon selvinneen hengissä ampumavälikohtauksesta, toisin kun Dayton jolta salaisuus oltiin visusti pidetty salassa, he eivät vain olleet tunteneet tarvetta etsiä toisiaan. Jeff ei inhonnut ketään niin paljon kun Marcusta, ei ketään, eikä Marcuskaan todennäköisesti arvostanut poikaansa sen enempää. Jeffrey oli ehtinyt padota vuosien saatossa kertyneen vihan isäänsä vastaan eikä ollut kertaakaan edes harkinnut haluavansa tavata tuota enää.
Jeff seisoi huomaamattaan Sonjan edessä sen oloisena, kun ihminen joka oli asettunut murhaajan ja uhrin väliin. Vaikka mies oli aina kuvitellut, että olisi ollut valmis repimään isänsä pään irti vaikka paljain käsin, ei hän nyt osannut reagoida mitenkään muuten kun odottamalla asiallisesti vastausta kysymykseensä. Sitä ei kuitenkaan tullut.

"Joko sä olet taas vaihtanut huoraa?", Marcus nappasi kovaotteisesti sormiinsa kultaristin joka oli Sonjan ylle kumartumisen vuoksi tullut esiin paidan alta, nosti avoimesti halveksivan katseensa Jeffiin, "mä kun ehdin jo toivoa, että sä olit kääntynyt uskoon."

Vaikka houkutus olikin suuri ja Sonja olisi voinut vetää Jeffin huoneensa puolelle, hän ei antanut periksi. Sonja oli hyvinkin halukas näkemään millä kaikilla tavoilla Jeff oli valmis lepyttelemään häntä. Mitään kynttiläillallisia tai kukkapuskia hän ei kyllä odottanut eikä olisi halunnutkaan. Jeff oli Jeff ja Sonja odotti lähinnä sellaisia tekoja, mitä nimenomaan tältä voisi odottaa. Ja tosiaan, Jeffistä oli tulossa pehmo. Sonja ei olisi koskaan kuvitellut miestä todellakin Yellow Avenuella. Jeffrey ei iskostunut kuvaan. Kuului Rasheelle. Hiuskuontaloa myöden.

Joku toinen ryhtyikin puolustelemaan häntä, mitä Sonja puolestaan ei tarvinnut. Muutoinkaan nainen ei arvostanut toisten asioihin sotkeutumista tai hengenpelastajan esittämistä. Sonja pyöräytti silmiään, mutta Jeff oli ilmeisesti jo hoitamassa tilannetta. Tai lähinnä näytti tuntevan kyseisen pelastajan. Sonja ajatteli, että kaipa se olisi parasta antaa kaksikon hoitaa asiansa itse. Ainakin siihen asti kun Sonja otti tyypin loukkauksen henkilökohtaisena.
"Ai kiinnostaisko suakin?" Sonja vittuili. "Näyttää vähän siltä ettet muuten saa. Huonompi puoli on, että mä olen liian kallis sulle, honey. "

Jeff koitti kovasti pitää kiinni siitä periaatteesta, ettei koskaan kajoaisi verisukulaiseen. Ei koskaan, missään tilanteessa. Ei edes silloin kun kyseessä oli verisukulainen joka oli kieltänyt hänet täysin vuosia sitten. Pään pitäminen tuntui kuitenkin olevan hetki hetkeltä vaikeampaa, pelkästään ne katseet jota Marcus esikoiseensa loivat olivat yksissään niin loukkaavia, että mies olisi varmasti ampunut siitä hyvästä kenet tahansa muun. Jeffrey tunsi itsensä avuttomaksi vain seistessään siinä, antaessaan isänsä hyppiä nenille aivan kuten lapsuusvuosinakin. Hän ei selvästikkään ollut vieläkään oppinut puolustamaan itseään vaan oli isänsä edessä edelleen säälittävä pikkupoika joka ei vain saanut kättäkään nostettua suojellakseen itseään.
"Eikö sulla ole pokkaa kohdata mua?", Marcus naurahti kuivasti kun Jeff kääni katseensa pois, nappasi kiinni tuon leuasta kääntäen miehen kasvot niin, että saattoi kohdata nuorimpansa katseen. Jeffrey otti askeleen taakseppäin kavahtaen kauemmas Markin kosketuksesta, käännähti ympäri lähtien kävelemään ulko-oville päin. Tilanteesta olisi kaikkein helpointa vaan paeta.

"Sä et käännä mulle selkääs", Marcus totesi kuuluvaan ääneen, nappasi kiinni Jeffin päällä olevan nahkarotsin selkämyksestä pysäyttäen tämän pakoyrityksen. Jeffreyn päässä napsahti jotain eikä hän edes tajunnut mitä tapahtui kun oli jo kääntynyt ympäri ja iskemässä nyrkkiään kaikella voimalla kohti isänsä kasvoja - isku ei kuitenkaan koskaan päässyt kosketuskontaktiin asti. Jo aiemmin tilanteen kehittymisen huomannut portsari oli ehtinyt lähelle hyvissä ajoin, sai kietaistua kätensä Jeffreyn kaulan ympärille ja vedettyä tämän taakseppäin ennen kun kehenkään oikeasti sattui.

Kukaan ei ollut kertonut Sonjalle verisukulaisuudesta, nainen kuitenkin varmasti osasi päätellä asian itsekkin. Jeffrey näytti ikäisekseen melko vanhalta ja Marcus puoleltaan nuorelta, kasvojen paikoittain hyvinkin samankaltaiset piirteet eivät vain voineet jäädä huomaamatta.

Portsarin turvin Marcus avasi suunsa vielä kerran, "maksaako se sulle hyvin, pikkuhuora?"

Sonja seurasi kaksikon nahistelua sivusta, vaikkakin Jeff ei ollut tällä kertaa se, joka hallitsi tilannetta vaan pikemminkin tuo toinen. Heillä oli samoja piirteitä, josta päätellen paikalle saapunut mies saattoi olla Jeffin isä tai sitten joku veli, josta Jeff ei ollut maininnut sanallakaan. Tosin sen, mitä Sonja tiesi, oli ettei Jeffillä edes tainnut olla muita veljiä kuin Dayton. Sitä suuremmalla todennäköisyydellä kyseessä oli isä, joka näytti oikein haluavan mellakan aiheutumista provosoimalla Jeffiä. Itse asiassa "isä" taisi olla juurikin se, joka ensimmäisenä kävi käsiksi ja siitä koko meteli syntyikin.

Käsikähmä oli lähellä syntyä, mutta portsarit ehtivät väliin juuri ennen ensimmäistä iskua. Yellow'n hienostoalueella ei niin vaan tapeltukaan. Varsinkaan viiden tähden hotellissa. Rasheraspissa tai Midwayssa ehkä, mutta ei Precious Lovessa. Eikä sen koommin muuallakaan. Kieltämättä toinen mies sai Sonjankin veren kiehumaan, mutta siihen ei olisi aikaa. Tarpeen tullen Sonja ei tosin antaisi sääliä.
"Herrat", Sonja saapui setvimään tilannetta. Portsarit olivat onneksi hänelle tuttuja ja lahjottavissa, joten kaipa se piti mennä pelastamaan Jeffin kasvot - ja omansa - kun vielä ehti. Hillityn tyylikkäästi hän otti pukunsa rinnuksista pienen rahanipun - siinä oli muutama satanen - ja sujautti sen toisen portsarin taskuun. "Tilanne on hallussa, koko homma oli väärinkäsitys."
Jeff saisi kiittää häntä vielä kahdesti samana päivänä. Mikäli Sonja ei olisi puuttnut asiaan, Jeff olisi päätynyt luultavasti kaltereiden taakse. Hän tarttui Jeffin käsivarresta tiukasti ja tyrkkäsi tätä eteenpäin ikään kuin vihjeenä, että nyt oli lähdön aika.
"Sä leikit hengelläs, älä unohda sitä, vaari", Sonja sihisi miehelle ennen kuin lähti tyrkkimään Jeffiä hissiä kohti.

Sonja ei puhunut Jeffille sanaakaan hississä tai matkalla, vaan pakotti tämän seuraamaan häntä aina huoneeseen asti. Avain kävi lukossa ja ovi aukesi. Sonja heitti laukkunsa johonkin päin sohvaa ja käveli peremmälle, pysähtyen sitten katsomaan Jeffiä ja arvioimaan tätä. Sen jälkeen hän kääntyi keittiötä kohti ja avasi baarikaapin ovet.
"Viski?" Sonja kysyi ensin. "Mitä sun isäsi tekee täällä?"

Jeffrey ei voinut olla ihmettelemättä mitä ihmettä Marcus teki Yellow Avenuella tai ylipäätään Lontoossa. Mies oli muuttanut pois aikapäivää sitten, tömistänyt Rasheen tomut jaloistaan ja jatkanut uusiin maisemiin aloittamaan elämänsä alusta, tuo oli täysin tietoinen siitä, että veljekset majailivat Rasheella edelleen joten oli tuskin vahingossa valinnut paikkaa lomakohteekseen. Mark oli tehnyt hyvin selväksi, ettei halunnut lämmitellä välejään Jeffiin - tietysti puheyhteyden ottaminen oli jonkinlaista edistystä, tälle kun ei kotona oltu sanottu sanaakaan, ei kehuja muttei torujakaan - todella epätodennäköistä oli myös, että mies olisi päättänyt sekaantua bisneksiin tai vaatia itseään osingolle. Marcus ei ollut tarpeeksi typerä kuvitellakseen sellaista. Jengi ei ollut perheyritys, eivätkä he perhe, tokihan tuo tajusi sen. Jäljelle jäi ainoastaan Dayton.
Jeffrey ei keksinyt ainuttakaan muuta järkevän kuuloista selitystä kun se, että mies haluaisi korjata välinsä kuopukseensa, ehkä jopa houkutella mukaansa kotikonnuille. Kaliforniaan, jos tuo sielä vielä asui. Tietysti Mark kantoi edelleen kaunaa siitä, että huoltajuuspaperit oltiin vuosia sitten siirretty Jeffin nimiin ja tämä oli ryöstänyt isältään tuon "ainoan" pojan, Jeffrey ei vain siitäkään huolimatta tajunnut mitä järkeä edes siinä olisi, jos tuo saisi Daytonin houkuteltua mukaansa. Hän tunsi pikkuveljensä, tiesi, ettei tuo ollut enää lähelläkään sitä mitä oli joskus vuosia sitten ollut. Ei ollut enää isälle uskollista pikkupoikaa joka olisi laskenut vaikka elämänsä tuon käsiin. Ei, Jeff oli saanut kitkettyä kaikki inhimilliset piirteet irti nuoremmastaan. Eikä hän ollut ylpeä siitä, ei laisinkaan.
Totta puhuttuna mies olisi antanut paljon, jos olisi vain voinut taata Daytonille edes hiukan paremman elämän kun mikä tuolla nyt oli, edes rahtusen valoisaa tulevaisuutta. Kun hänelle oltiin tarjottu huoltajuutta oli valinta tuntunut itsestäänselvyydeltä, jos sama tilanne olisi edessä nyt olisi hän varmasti valinnut toisin ajateltuaan asiaa. Viimeksi hän ei kertaakaan ollut uhrannut sille ajatustakaan, pitänyt sitä isona juttuna. Se oli ollut vain yhdentekevä valinta muiden joukossa, ihan kun pelissä ei suinkaan olisi ollut kenenkään loppuelämää. Nyt Jeff kuitenkin tiesi, että hän oli itse se joka ei enää ollut valmis päästämään nuorimmaista lähtemään, ei vaikka tuolle kuinka tarjoutuisi tilaisuus elää vaikka puhdasta unelmaa.

Jeff ei tiennyt ollakko kiitollinen portsarille joka oli estänyt lyöntiyrityksen vaiko ei. Hän ei ollut rikkonut lupausta jonka oli tehnyt itselleen, nyrkki ei ollut kalahtanut isän päähän. Vahinkoa ei ollut sattunut. Mies oli silti menettänyt kontrollin ja käynyt käsiksi, lopputuloksella ei oikeastaan ollut mitään väliä. Vai oliko? Ei murha ollut murha jos ei kukaan kuollut, huumekauppa ei huumekauppa jos ei kukaan ostanut. Loukkaus oli silti aina loukkaus vaikkei kukaan kuulisi sitä, petos petos vaikkei se koskaan selviäisi kellekkään.
Miehen koko kehoon sattui edelleen armottomasti. Joka paikkaa särki, kylkiluut vihloivat joka hengenvedolla ja kasvot tuntuivat olevan tulessa, veri maistui edelleen huulilla ja Jeff tunsi kuinka verinoro hitaasti valui poskea pitkin. Portsarikin tuntui tajuavan Jeffreyn kasvoja vilkaistessaan, että tämä oli ottanut pahasti turpiinsa lähiaikoina joten hellitti huomattavasti otettaan pitäen tämän kuitenkin silti paikallaan.

Sonja hoiti homman jälleen kotiin. Jeff ei jäänyt miettimään tai kokeilemaan onneaan portsareiden kanssa vaan seurasi Sonjaa kuuliaisesti hissiin asti. Kumpikaan ei sanonut mitään, vallitseva hiljaisuus ei kuitenkaan ollut kiusallinen. Se oli niitä hetkiä jolloin ei yksinkertaisesti tarvinnut sanoa mitään.
Mies ei katsonut huonetta sen tarkemmin. Kai kaikki hotellihuoneet näyttivät aivan samoilta, niihin oli vaikea saada mitään persoonallista aikaan vaikka kuinka viipyisi pidemmänkin aikaa.
"Mielellään", Jeff myöntyi Sonjan ehdotukseen viskistä. Ei hän aikonut juoda kännejä, lasillinen ei tappanut ketään. Mies ottikin pian kiitollisena vastaan Sonjan ojentaman lasillisen kirkasta juomaa ja joi siitä pitkän kulauksen toivoen edes parin säryn helpottavan, seisoi hetken oven edessä mutta löysi lopulta tiensä aina sohvalle asti.

Jeffrey harkitsi hetken sanojaan miettiessään miten vastaisi Sonjan kysymykseen. Hän voisi hyvin kertoa totuuden, tuskin se tässä asiassa haittaisi laisinkaan. Ja kieltämättä voisi olla mukava kokemus jakaa ajatuksiaan jollekulle.
"Jos mä tunnen sitä yhtään koittaa saada Daytonin mukaansa Caliin. Sitä vituttaa edelleen ku menetti huoltajuuden sillon viis kuus vuotta sitten"

Sonja arveli, ettei kertominen isästään ja veljestään ollut Jeffille mieluisin mahdollinen puheenaihe, joten päätti kerrankin järkevänä pitää suunsa ummessa. Sen, mitä Sonjakin oli mafiaan liittyessään oppinut, oli se ettei omia henkilökohtaisia tietojaan jaettu koskaan muille. Se oli sama kuin olisi kertonut suoraan omista heikkouksistaan. Eikä heikkouksiaan pitänyt näyttää koskaan, varsinkaan kun koskaan ei kyetty luottamaan mitä toinen olisi tehnyt niillä tiedoilla. Ja kehenkään ei pitänyt luottaa. Se piti ansaita pitkän ajan kautta. Kaiken lisäksi oli ihmisiä jotka teeskentelivät ystävää... sitten oli niitä joiden käytös muuttui jos heille kertoi totuuden.

Sonja oli jäänyt seisomaan Jeffin eteen ojennettuaan tälle viskilasin ja kulauttaen omansa sitä ennen kurkustaan alas. Hän laski lasinsa kirjahyllykön reunalle ja mittaili Jeffiä hetken katseellaan.
"Miksä välität?" Sonja kysyi. "Isästäs. Mikse häiritsee sua niin paljon? Eiks Dayton oo ollut sun kanssa nää vuodet. Mikse lähtis sellasen mukaan, jota se hädin tuskin tuntee?"

Jeffrey huljutti kirkasta nestettä lasin pohjalla ja jäi miettimään Sonjan sanoja. Nainen osasi puhua paremmin kun normaalisti antoi ymmärtää, yleensä kieleltä kirposi vain teräviä huomautuksia ja sarja kettuiluja. Tuo oli varmasti miettinyt eri sanavaihtoehtoja joka ikiseen mahdolliseen tilanteeseen, sen verran nopeasti ihmiset saivat kuulla kunniansa. Tai sitten Sonjalla oli vain hyvä mielikuvitus ja silmää - tai korvaa - loukkauksille.
Jeff tunsi itsensä lähestulkoon etuoikeutetuksi kun sai tutustua Sonjan syvällisempäänkin puoleen. Mies oli saanut sellaisen vaikutelman, ettei se puoli ollut esillä kovinkaan monen ihmisen seurassa. Naisesta sai heti paljon realistisemman ja moniulotteisemman kuvan kun tuo tyytyi puhumaan vain oikeaa asiaa eikä tuhlannut energiaa kiusoitteluun. Aluksi nainen oli tuntunut kylmän etäiseltä, ihmiseltä johon oli mahdoton saada aitoa kontaktia tai yhteyttä, mutta jo ensimmäisen keskustelun jälkeen aiemmin hississä oli tunnelma jotenkin rauennut ja lakannut olemasta kiusallinen. Kai se oli se jään särkyminen josta ihmissuhdekirjoissa ja dokumenteissa aina puhuttiin, hetki jolloin lakattiin häpeilemästä ja näyttelemästä ja syvennyttiin muihin asioihin.

Niin, miksi Jeff välittikään siitä mitä isä, tai edes Dayton elämällään tekivät. Koska halveksi ja inhosi Marcusta sydämensä pohjasta, tai oli kiintynyt pikkuveljeensä niin syvästi, ettei kykenisi katsomaan vierestä kuinka tuo lähtisi? Vai koska oli liian itsekäs antamaan periksi kummallekkaan ja kykenemätön myötäämään itse mihinkään suuntaan? Kaikki tehtiin aina Jeffin ehdoilla eikä asioista joustettu suuntaan eikä toiseen vain jonkun muun ajatusten tai mielipiteiden vuoksi.
Mies ei osannut vastata kysymykseen, tai vaikka olisi osannutkin ei ainakaan halunnut jakaa vastausta, vaan nousi hiljaisuuden vallitessa ylös sohvalta, joi lasin tyhjäksi ja pakeni tilannetta toiseen huoneeseen tutkimusretken muodossa.

Sonja arveli alun alkaenkin Jeffin tyytyvän siihen. Mies tuskin puhua putkahtaisi perheestään yhtään sen enempää. Ja no, olihan se ymmärrettävää. Sonja ja Jeff eivät kumpikaan kyenneet luottamaan toisiinsa vielä niin paljoa, että olisivat paljastaneet koko elämäntarinansa toisilleen. Ei. Varsinkin kun heidän taustansa olivat mitä olivat. Mafiatyttö ja jengipoika. Ei järkevin mahdollinen yhdistelmä, mutta hieman samankaltaiset arvomaailmat joka tapauksessa. Siinä missä Jeff nousi sohvalta ja lähti kiertämään asuntoa, Sonja jäi hetkeksi paikalleen.

Nainen ei jaksanut kuitenkaan kauaa olla paikallaan vaan lähti pian seuraamaan Jeffiä, joka oli päätynyt makuuhuoneen puolelle. Sonja liikkui hitain, mutta varmoin askelin pidellen käsiään puuskassa ja nojautui sitten ovenkarmiin.
"Sä et oo kuin sun isäs", Sonja avasi sitten suunsa. "En tunne sitä, mutta keksin viidenkin minuutin perusteella miljoona syytä miksi sä olet parempi ihminen kun se."
Sonja katseli Jeffiä rauhallisesti ovensuusta ja laski kätensä sitten hitaasti alas. Hän otti pari heitä erottavaa askelta umpeen ja laski kätensä Jeffin olkavarsille kurottautuen sitten painamaan suudelman miehen huulille. Sellaisen, jollaista he eivät olleet vielä edes jakaneet aiemmin (sehän oli kaikki oikeastaan ollut pelkästään fyysistä). Hellän ja ymmärtäväisen. Ei kovin Sonjan tapaista, mutta kuka siitä välittäisi jossei nainen itsekään.

Loppupeleissä Jeff ei eronnut isästään paljonkaan, ei vaikka kuinka yritti karistaa tuon varjon yltään. Hän oli aivan yhtä itsekäs, aivan yhtä itseriittoinen, kykenemätön ajattelemaan muita kun itseään ja omaa parastaan. Hän ei eronnut laisinkaan siitä ihmisestä jota halveksi koko sydämensä kyllyydestä. Joka kerta kun mies tietoisesti teki valinnan, joka johti hänet kauemmas isänsä luota, hän oikeasti vain läheni tuota entisestään.
Mikä olisi tehnyt Jeffreystä paremman ihmisen kun Marcus? Se, että hän oli aiheuttanut useampien ihmisten kuoleman omaa etuaa ajessaan kun toinen koskaan, se, että hän oli kykenevä riistämään kenen tahansa hengen antamatta sille laisinkaan arvoa, sulkemaan omat tunteensa ulkopuolelle, katsomaan vierestä ihmisten kuolevan tuntematta tarvetta auttaa noita? Missään muussa Jeff ei ollut parempi. Kaikki missä hän oli hyvä liittyi jotenkin kuolemaan, kivun tuottamiseen tai oman nahan suojeluun, ja ne olivat molemmat asioita joita pitäisi halveksia, ei kunnioittaa. Mark oli tehnyt virheitä, mutta tuo oli myös tehnyt kuten ihmisen, isän kuuluikin, aiheuttanut paljon pahaa, mutta enemmän hyvää kun useat muut. Jeff ei ollut pelastanut kenenkään henkeä, ei auttanut ketään hädän hetkellä. Hän ei ollut hyvä ihminen, eikä tulisi koskaan olemaankaan.

Mies seisoi selkä ovelle päin luomatta katsettakaan taakseen Sonjaa kohti. Hän ei tuntenut tarvetta vastata naiselle mitään, Jeff tiesi paremmin. Hän ei ollut parempi kun isänsä, hän oli juuri kuten isänsä.
Oli turvallisinta vain pysyä hiljaa, pitää mielipiteet ja tunteet itsellään. Jeffrey tunsi itsensä aseettomaksi seistessään paikallaan. Hän oli heikko, myönsi virheensä, eikä hän saanut pidettyä epävarmuutta poissa kasvoiltaan. Se paistoi läpi, kuvastui lasittuneina ikkunaan kohdistetuista silmistä.

Jeff antoi Sonjan kävellä vierelleen, kumartui kevyesti vastaamaan tuon suudelmaan ja antoi sormiensa jälleen juosta sileiden hiuksien lomasta. Suudelmassa oli eri sävy kun koskaan aiemmin, eikä Jeffrey osannut suhtautua siihen. Hän ei tuntenut sellaista asiaa kun rakkaus, osannut osoittaa tunteitaan, ymmärtää, tukea.. Mies tunsi olevansa heikoilla jäillä joten tämä antoi huuliensa tanssia Sonjan omia vasten hiukan rajummin, noussen itse niskan päälle hallitsemaan tilannetta, johtamaan sitä eteenpäin kuten itse halusi.
Jeff antoi huuliensa kevyesti siirtyä poskea pitkin kaulalle, jäädä korvan juureen ja muodostaa pari hiljaista sanaa "sä et tunne muo." Jeffrey kiteytti koko senhetkisen ajatusmaailmansa neljään lyhyeen sanaan.

Sonja antoi Jeffin sanojen liukua puoliksi korviensa ohi ja suukotti kevyesti tämän kaulaa.
"Miten vaan", nainen kuitenkin sanoi ennen kuin nosti huulensa Jeffin huulille.
Sonja laski käsiään hitaasti Jeffin käsiä pitkin alemmaksi ja lopulta ne etsiytyivät miehen paidan helmoille ja pitelivät kiinni hetken, ennen kuin nainen nosti vereen tahriintuneen paidan pois miehen päältä ja yritti tähdätä sen kohti oven vieressä olevaa tuolia. Paidan alta paljastui monilla arvilla oleva ja tatuoitu iho. Jotain mitä Sonja ei ollut juurikaan laittanut ennemmin merkille. Hän katseli hetken Jeffin paljasta ylävartaloa kuin arvioiden mitä kaikkea tämä oli joutunut kestämään saadakseen niin monia taisteluvammoja.

"Tappelumuistoja?" Sonja kysyi ja kohotti katseensa hetkeksi mieheen.
Nainen kuljetti sormeaan kevyesti yhden arven päällä ja laski katseensa jälleen miehen ylävartaloon. Sonja kumartui hetkeksi ja painoi huulensa pehmeästi arpea vasten ja jatkoi vielä muutamalle arvelle saman, kunnes korottautui vielä painamaan huulensa Jeffin huulille.

http://P.S. Mie ja radi "autohitataan" vähän aina luvallisesti toisiamme ja keskustellaan mesessä jos on kysyttävää. Siks vuan ettei kukaa ihmettele//