Bite the hand that feeds

/ Sikko ja dayton.
En osaa alottaa, anteeks laatu : zz /

Rashee oli useiten hiljaisimmillaan kuuden aikaan illalla, aikaan jolloin kahden muun asuinalueen ihmiset olivat vasta löytäneet tiensä vilkkaille kaduille. Paikka heräisi kunnolla henkiin tunnin tai parin päästä ja valvoisi vielä pitkään sen jälkeen kun yellow avenuelaiset ja devonilaiset olisivat vajonneet uneen onnellisen tietämättöminä siitä mitä tapahtui vain muutaman kilometrin päässä turvallisilta kotikonnuilta. Rashee eli öisin, päivisin se oli lähes aavekaupunki jossa ei ollut mitään mitä tehdä, ei mitään nähtävää, ei mitään uutta tai kiinnostavaa. Ei ehkä ihanteellinen turistikohde.
Katuja tallasivat vain pari töistä palaavaa duunaria isojen ostoskassien kanssa ja muutamat teinit jotka notkuivat kauppojen luona tappamassa aikaa. Jossain haukkui koira, jostain kantautui huutoa, joku oli ajanut autonsa ojaan ja hylännyt sen sinne. Ei mitään uutta.

Jeff käveli tienvartta pitkin yksinään turhaan kiirehtimättä askeliaan. Jeffreyllä oli lähes aina tulenpalava kiire, nyt kun aikaa kerrankin oli halusi hän tehdä asiat kaikessa rauhassa, oli kyse sitten niinkin arkisesta asiasta kun tupakka-askin ostosta tai ei. Hengähdystauko ei voinut olla kun hyväksi.
Jeff veti palavasta savukkeesta pitkät henkoset ja päästi savun hitaasti karkaamaan huuliensa välistä kylmään ilmaan. Utuiset harmaat kiekurat eivät ehtineet leijua ilmassa kauankaan ennen kun tuuli pyyhki ne pois, kadotti viimeistä piirtoa myöten olemattomiin.

Mies oli normaalista poiketen liikkeellä jalan, yleensä hän taittoi lyhyetkin matkat jollain kalliilla merkkiautollaan säästääkseen energiaa turhilta kävelyreissuilta töitä varten (tai ihan vain prameillakseen ja saadakseen vastaantulijat kateelliseksi). Yhden tupakka-askin vuoksi oli kuitenkin tuntunut tarpeettomalta lähteä ajamaan lähikioskille ja takaisin, kytätkin olivat viimeaikoina ryhdistäytyneet niin, että laillinen parkkipaikka olisi pitänyt etsiä kaukaa jos ei halunnut sakkolappoa matkamuistoksi ja tällöin matkaa parkkipaikalta kioskille ja takaisin olisi tullut melkein saman verran kun koko matkan kävelemisestä.
Jeffrey pudotti loppuaan lähentelevän tupakan aiemman sateen kastelemaan maahan kääntyessään uutta maalikerrosta kaipaavan talon pihapolulle ja suunnistaessaan hitain askelin kohti ovea. Mies näytti hyvin pitkälti omalta itseltään, mitä nyt vielä väsyneemmältä kun eilen. Päällä oli tummat farkut, harmaasävyinen kuvaton t-paita ja sen päälle heitetty takki, ei mitään uutta, erikoista tai huomiota herättävää.

Jeff runnoi kuluneen avaimen lukkoon, veti oven auki ja sulki sen perässään niin, ettei keltään paikalla olijalta tai naapurilta varmasti jäänyt kuulematta, että hän oli kotona. Ei mies paiskonut ovia sen vuoksi, että olisi huonolla tuulella. Oikeastaan päivä oli tähän asti sujunut melko hyvin, Jeffrey oli nöyrästi juonut kahvia Sonjan kanssa aamulla ja sen jälkeen viettänyt useita tunteja tekemättä oikeasti yhtään mitään.
Jeff potki kengät jaloistaan, heitti takin melkein siistiin naulakkoon ja käveli sisemmälle tupakalta haiskahtavaan asuntoon.

Jeffrey tajusi olohuoneesta kantautuvista äänistä nopeasti, ettei Dayton ollut yksin kotona.
Matalampi ääni oli monella tavalla hyvin tuttu, vaikka Jeff tiesi kuulleensa sen varmasti ennenkin ei hän osannut yhdistää sitä kenenkään kasvoihin, ei ennen kun erotti puheesta muutaman ratkaisevan sanan. Miehen ei olisi tarvinnut kävellä olohuoneen ovelle katsomaan kuka paikallaolija oli, jostain syystä hän kuitenkin teki niin. Ehkä hän vain toivoi olevansa väärässä.
Jeff ei kävellyt sisään olohuoneeseen, ei istunut isänsä viereen sohvalle eikä ilomielin liittynyt ilmeisesti käynnissä olevaan keskusteluun. Jeffrey jäi seisomaan oviaukkoon, loi isäänsä halveksunnan ja katkeruuden sekaisen katseen. Miehen tunteet muistuttivat olemassaolostaan eivätkä ne hyvästä yrityksestä huolimatta pysyneet poissa kasvoiltakaan joilta niin harvoin oli luettavissa mitään. Jeffrey oli hämmentynyt, järkyttynyt, vihainen, ahdistunut, epävarma.. Yhtä aikaa kaikkia asioita, joita hän ei koskaan ollut, tai myöntänyt olevansa.

Viimeaikoina mies oli nähnyt isänsä aivan liian monta kertaa. Ensin sattumalta hotellissa, myöhemmin kaduilla, ravintoloissa, kahviloissa, elokuvateattereissa.. Jeff tuntui näkevän Marcuksen ainakin vilaukselta joka kerta kun kävi yellow avenuella Sonjan luona. Jollain tasolla tuntui aivan luonnolliselta, että nyt samainen mies istui hänen talossaan, hänen olohuoneessaan, hänen sohvallaan, puhumassa hänen pikkuveljelleen sen oloisena, kun olisi tekemisissä hyvän ystävänsä kanssa omassa talossaan.

Olisi ollut ylioptimistista edes kuvitellä, että sillä määrällä mielipiteitä ja persoonaa jota Jeffillä ja Markilla oli, saattaisi tulla toimeen edes siedettävästi, vaihtaa pari sanaa kohteliaaseen sävyyn, ehkä teeskennellen, mutta sovussa yhtä lailla. Ehei. Jeffrey riiteli isänsä kanssa joka kerta kun näki tuon, siitä oli tullut oikeastaan melkein traditio. Ensimmäinen yhteinen traditio joka heillä koskaan oli ollut.
Daytonin reaktiota Jeff ei uskaltanut edes arvailla. Isä, ja perhe ylipäätään, oli aihe josta ei koskaan puhuttu, sitä ei mainittu edes vihjaavasti sivulauseessa.
Jeffrey koitti tavoittaa Daytonin katseen saadakseen jonkinlaisen käsityksen siitä, miten pikkuveli reagoi asiaan. Mies ei voinut estää pientä epäluulon siementä itämästä mielessään. Oliko Mark valehdellut? Varmasti, mutta kuinka paljon, ja mistä? Oliko Dayton uskonut? Toisen ajatusten ratkominen sai jäädä sinä hetkenä kun epäluulo humahti mielen yli.

"Häivy", Jeff ilmaisi asiansa yhdessä lyhyessä sanassa hyvin selvästi. Äänensävy tuskin jätti arvailun varaan sitä oliko hän tosissaan vai ei.