Tuulesta riippuu mihin pöly laskeutuu

Tribaalikuvoilla koristeltu hopeaharmaa dodge challenger kaarsi renkaat ulvoen esiin kulman takaa, moottori ärjyen kiihdytti jo ennestään kovaa vauhtiaan ja kääntyi sitten tiukasti pienen, hiukan ränsistyneen talon pihaan pysähtyen rajusti nykäisten juuri ja juuri ennen seinää. Pelkääjän paikalta kuului kiroilua ja pari haukkumasanaa, ajajan paikalta vain tyytyväistä myhäilyä. Jeffrey ei ehkä ollut maailman kohtelian ja hillityin ajaja, mutta ainakaan hän ei ollut kolaroida joka risteyksessä tai suistua tieltä aina mutkaan osuessaan. Mies inhosi muiden kyydissä olemista, hän halusi kontrolloida kaikkea, ja pelkääjän paikalta oli paha kontrolloida mitään.
"Mä ajan enskerralla", Jeff ärähti kuljettajan paikalla istuvalle kaljulle ja tatuoidulle miehelle, avasi pelkääjänpuoleisen oven ja nousi ulos. Vasta tovi sitten sytytetty tupakka pudotettiin sateen kastelemaan maahan ja poljettiin sammuksiin kengänkärjellä, autonovi työnnettiin kiinni ja nyökättiin kuskille hyväksyvästi merkiksi siitä, että tuo voisi lähteä. Ei kestänyt kauaa ennen kun auto oli peruuttanut pihasta ja jatkanut matkaansa edelleen yhtä lailla holtittomasti.

Jeffreyllä ei varsinaisesti ollut ollut elämänsä paras yö. Hän ei ollut nukkunut silmäystäkään, auto oli valmis romuttamolle saatuaan osuman suunnilleen lippaallisesta luoteja ja päätä oli alkanut särkeä häiritsevästi suunnilleen tunti sitten. Juuri nyt mies ei halunnut mitään muuta kun mennä kotiin nukkumaan. Dayton saisi kunnian hoitaa hommat loppuun tänään, johan tuo olikin saanut olla koko aamun vapaalla. Normaalisti Jeff hoiti hommat kunnialla kotiin aina, juuri nyt hän oli kuitenkin melko varma siitä, että aiheuttaisi enemmän harmia kun hyötyä. Normaalistikkin raivostuttavien ihmisten kanssa työskentely hermot jo valmiiksi palaneena ei välttämättä ollut kovin järkevää jos ei välttämättä haluttu paria uutta ruumista piilotettavaksi.
Unettomasta yöstä kielivät silmien alla näkyvät mustat pussit kireiden hermojen lisäksi. Toisaalta, milloin Jeff olikaan viimeksi ollut hyvällä tuulella? Yleensä mies oli aina vähän vihainen, vähän ärsyyntynyt ja vähän väkivaltainen, harvoin nauravainen tai positiivinen.

Mies saapasteli turhasta rojusta täyttyneen pihan läpi luoden ilkeän katseen naapurin talon suuntaan, lapset huusivat taas täyteen ääneen ärsyttäen luultavasti jokaista naapuruston asukasta. Kaikista eniten Jeffiä, joka oli valmis ampumaan kenet tahansa, joka nyt sattuisi elälmöimään. Mikseivät vanhemmat laittaneet kakaroitaan kuriin? Jeffrey ei käsittänyt, jos hänellä olisi lapsi se ei tasan huutaisi vuorokauden ympäri, tai ei ainakaan olisi kovin kauaa hänen kanssaan samassa taloudessa jos sattuisi huutamaankin.
Jeffrey etsi sormiinsa avaimen farkkujensa taskusta, avasi oven ja antoi sen taas sulkeutua tavanmukaisesti kovaan ääneen. Mies suuntasi suoraan keittiöön viitsimättä turhaan etsiä Daytonia, toinen oli kuitenkin kotona ja pienessä asunnossa huudot kuuli aivan toisesta päästä rakennustakin. Kaapista etsittiin särkylääkeliuska josta nieltiin kaksi tablettia ja juotiin ilmeisesti melko tuoretta kahvia päälle

"Dayton, sä hoidat hommat loppuun tänään", Jeffrey ilmoitti lujaan ääneen kysymättä turhaan nuorempansa mielipidettä. Dayton oli kuin pahaisinkin työnarkomaani, ei koskaan laittanut ylimääräistä työvuoroa pahakseen, tai ainakaan valittanut ääneen. Aina saattoi laskea sen varaan, että toinen hoitaisi hommat loppuun jos kukaan muu ei siihen pystyisi.
Kahvimuki hylättiin tiskialtaaseen ja särkylääkeliuska palautettiin takaisin kaappiin.

Jeffrey kuvitteli, että voisi vain ilmoittaa asiasta Daytonille ja mennä kaikessa rauhassa nukkumaan yön mielestään, mutta ei. Ei tietenkään. Asiat eivät koskaan sujuneet kitkattomasti silloin kun niiden olisi pitänyt.

Mies ei ehtinyt edes kääntyä lähteäkseen keittiöstä kun nuorempi oli jo ilmestynyt ovelle. Jeff ei yksinkertaisesti voinut olla huomaamatta, ettei suinkaan ollut ainut jonka päivä ei ollut sujunut parhaissa mahdollisissa merkeissä. Tavallisesti niin vaikeaselkoiset ja ilmeettömät kasvot heijastelivat nyt tunnekuohua viimeistä piirtoa myöten. Olemus olisi ollut omiaan pelottelemaan kaikki pikkulapset ja pelkurit lähistöltä, Jeffiin se ei tehonnut. Mies oli siedättynyt nuorempansa käytökseen, niin mykkäkouluun, raivokohtauksiin kun kaikkeen niiden väliltäkin, vuosien saatossa niin, ettei olisi hätkähtänyt mistään. Mitä nyt ehkä hämmästynyt ja jäänyt sanattomaksi jos nuorempi olisi yhtäkkiä purkahtanut kyyneliin ja alkanut valittaa elämänsä kauheutta. Onneksi oli kuitenkin äärettömän epätodennäköistä, että niin tulisi koskaan tapahtumaan.
Jo pelkästään se, että Dayton oli saanut luunsa kerättyä ja raahauduttua pois olohuoneesta sai miehen varuilleen. Ensimmäiseksi hänelle tuli mieleen, että joku oli kuollut, se ei kuitenkaan selittänyt miksi nuorempi oli vihainen. Oliko joku jengiläinen vienyt rahaa tai oli muuten kusessa? Jeffrey olisi varmasti tiennyt siitä ensimmäisten joukossa, kuten kaikista muistakin jengin sisäisistä ongelmista. Dayton näytti myös olevan ehjänä joten kukaan tuskin oli hyökännyt keskellä yötä taloon tai käynyt tuon kimppuun kulman takaa.

Mies olisi voinut arvuutella yksinään vaikka koko loppupäivän keksimättä oikeaa vastausta, mielessä ei käynytkään kysyä suoraan. Daytonin puhetulva ei varsinaisesti selkeyttänyt asiaa. Miten Sonja ja abortti liittyivät yhtään mihinkään? Nainen ei ollut raskaana, joten kaiken järjen mukaan raskauden keskeyttämiselle ei pitäisi olla tarvetta. Pienen hetken Jeffrey huomasi epävarmana ajattelevansa, josko abortille kuitenkin olisi tarvetta, hän kuitenkin hääsi ajatuksen nopeasti mielestään teeskennellen, ettei se koskaan ollut sielä käynytkään. Kai Sonja nyt olisi puhunut niin isosta asiasta eikä lähtenyt ratkaisemaan tilannetta omin päin. Ei nainen ollut niin tyhmä, että olisi tahallisesta vastustanut hänen tahtoaan. Sonja tiesi hyvin, että Jeffrey pisti omat verisukulaisensa poikkeuksetta ykkössijalle. Hän ei antanut kenenkään koskea Daytoniin kostamatta, eikä hän tasan antaisi kenenkään koskea lapseensakkaan. Sillä ei ollut väliä halusiko Jeff tulla isäksi vai ei, periaatteista oli pakko pitää kiinni, koska ne olivat ainoa asia joka enää erotti ihmisen ja eläimen toisistaan. Miehen omalla kohdalla raja oli jo pitkään ollut häilyvä.

"Mitä sä selität? Sonja ei oo raskaana", Jeff sai äänensävynsä pysymään edelleen tavallisen käskevänä ja kylmänä, mies myös uskoi vilpittömästi omiin sanoihinsa joten kuulosti aivan yhtä varmalta kun aina ennenkin.
Jeffrey alkoi empiä vasta siinä vaiheessa kun joutui myöntämään itselleen, että nuorempi oli oikeasti tosissaan. Ei vitsailua. Kylmä fakta, joka esitettiin kuolemanvakavana.

Jeffrey oli kahden vaiheilla uskoakko Daytonia vai luottaakko siihen, ettei Sonja olisi lähtenyt leikkimään niin isolla asialla. Veljeksistä nuorempi näytti olevan äärettömän tosissaan, niin tosissaan, että olisi täytynyt olla hyväuskoinen idiootti jos ei olisi edes jollain tasolla uskonut tuon puhuvan totta. Mutta silti.. Miksi ihmeessä Sonja olisi tehnyt niin? Sen takia, että se oli Jeffin lapsi, vai sen takia, että tuo ei halunnut tulla äidiksi? Ensimmäinen vaihtoehto kuulosti huomattavasti pahemmalta, sehän olisi ajatustasolla sama asia kun miehen itsensä tappaminen. Varmasti naikkonen olisi heti todisteet tuhottuaan karannut maasta isäpapan helliin huomiin ja mafiosojen suojelukseen, pyyhkinyt viimekuukaudet mielestään ja jatkanut elämäänsä kaikessa rauhassa kun mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Jeffreylle se olisi isompi juttu - hänen lähisukulaisensa olisi kuollut, eikä hän olisi tehnyt mitään estääkseen asian.

Jeff luotti Daytoniin enemmän kun Sonjaan, se oli yllättävän selvää heti kun ajatukset olivat vähän ehtineet selvitä. Mies oli kuvitellut, että olisi vastaavanlaisessa tilanteessa miettinyt pidempään kumpaa uskoa, nyt tuntui kuitenkin itsestäänselvyydeltä, että veli puhui totta ja nainen valehteli silmiä päästään. Loppupeleissä Jeffrey ei tuntenut Sonjaa niin hyvin kun kuvitteli, Daytonin hän tunsi paremman kun uskoikaan. Näiden kahden väliltä ei ollut kovin vaikea valita.
Mies antoi katseensa pudota lattialla rikkinäisenä olevaan kännykkään. Sonjan kännykkään. Jeff ei edes miettinyt, miksi ihmeessä Dayton oli siihen vastannut, hän oli oikeastaan kiitollinen, että toinen oli niin tehnyt. Kännykän rikkoutuminenkaan ei häirinnyt, Jeff olisi halunnut tehdä Sonjalle juuri nyt jotain paljon pahempaa kun hajottaa tuon tavaroita.

Jeffrey sai olemuksensa pysymään suhteellisen hallittuna, kuka tahansa joka miestä osasi lukea edes vähän tajusi kuitenkin, ettei hän tosiaan ollut aikeissa vaan jättää asiaa sikseen, kohauttaa harteitaan ja mennä kaikessa rauhassa nukkumaan. Jeff oli liian pehmeä Sonjan suhteen, antoi tuolle anteeksi asioista joista muilla ei olisi ollut toivoakaan selvitä hengissä, nyt nainen oli kuitenkin ylittänyt rajan.
Jos aborttiajasta oltiin soitettu muistutuksena, se mitä todennäköisemmin tarkoitti, että lapsi oltaisiin kaivettu ulos suunnilleen tunnin päästä, eikö? Käsi hakeutui luonnostaan tarkistamaan, että ase oli edelleen paikallaan vyöllä.
"Me otetaan sun auto", Jeff tokaisi vertatihkuvalla äänellä puhuen korostetussa monikossa. Dayton olisi takuulla tulossa mukaan, olihan tuo vähintäänkin osasyyllinen asian paljastumiseen. Mielipidettä ei taaskaan jääty kuulemaan, nyt ei tosiaan olisi varaa sanoa ei.

Mies käveli nuorempansa ohi keittiöstä ja nappasi autonavaimet pöydältä mukaansa.

Ehkä ensimmäistä kertaa elämässään Jeff ei osannut vastata Daytonin kysymykseen. Niin, mitä hän aikoikaan tehdä.. Jeffrey ei tosissaan tiennyt aikoiko vain rynnätä sisään aborttiklinikalle ase kourassa, mennä naisen tueksi pitelemään kädestä kiinni vai muuten vain lähteä paikan päälle kokoamaan ajatuksiaan. Kaikki ajatukset tuntuivat yhtä huonoilta, mutta mieleen ei tullut mitään parempaakaan. Mitä hän loppujenlopuksi voisi tehdä asialle? Eihän Jeff edes tiennyt halusiko lapsen kontilleen. Oliko hän vain typerä jos piti kiinni periaatteistaan viimeiseen asti? Kaikista helpointa olisi vain teeskennellä ettei tietäisi mitä Sonja oli tekemässä. Toisaalta he voisivat myös hylätä lapsen kirkon portaille tai jonnekkin adoptioperheeseen sen synnyttyä, silloin he olisivat molemmat kunnon kansalaisia eikä Jeffrey olisi joutunut syömään sanojaan. Mielummin mies varmasti kuitenkin pitäisi itse huolen jälkikasvustaan kun tapaisi sen parinkymmenen vuoden päästä baarissa edes tunnistamatta omakseen, siitäkin huolimatta, että joutuisi luopumaan periaatteessa koko elämästään.
Olisiko isyys edes niin paha asia? Ei Jeff kuitenkaan kykenisi säilyttämään asemaansa enää kun muutaman hassun vuoden, ehkä viisi, ja sen jälkeen hän olisi tyhjän päällä. Sama se kai oli hankkiko perheen nyt vai myöhemmin. Mies vilkaisi ulos luikkivaa pikkuveljeään ja silmäili tuota hetken arvostelevasti. Dayton oli edelleen hänen silmissään suunnilleen pikkulapsi, miten hän saattoikaan edes harkita asemastaan luopumista, kun se todennäköisesti siirtyisi suoraan nuoremmalle?

Vaikka useiden mielestä mies näytti aina puhtaasti säveltävän matkan varrella, oli hänellä aina mielessä edes jonkinlainen alustava suunnitelma sen suhteen, miten tilanteen pitäisi edetä. Nyt hänellä ei ollut mitään. Mies ei edes tiennyt tarkkaan missä aborttiklinikka oli, hänellä ei koskaan ollut ollut tarvetta selvittää asiaa. Se, että Sonja pitäisi löytää ajoissa tuntui olevan tarpeeksi hyvä lähtökohta. Ainakin toistaiseksi.
"Mä kerron heti kun oon keksiny", Jeff lupasi selvästi ärsyyntyneenä kävellen hiukan edellä pihalle. Ne eivät varsinaisesti olleet sellaisia sanoja, joita miehen huulilta kuuli normaalisti. Jos hän ei tiennyt mitä oli tekemässä, ei hän ainakaan levitellyt tietoa vaan mielummin piti viimeiseen asti yllä sitä harhakuvaa, että oli täysin tilanteen tasalla ja tietoinen siitä mitä tapahtui ja miten. Totta puhumalla ei voitettu ketään omalle puolelle tai kylvetti taistelutahtoa, valehtelemalla sen sijaan sai kenet tahansa käännytettyä.

Jossain muussa tilanteessa Jeffrey ei ehkä olisi sulattanut sitä, että Dayton antoi selvästi ilmi, ettei luottanut hänen ajotaitoihinsa. Nyt se tuntui oikeastaan ihan järkeenkäypältä. Jeffin auto oli hajalla, he eivät kostuisi yhtään mitään siitä jos mies onnistuisi romuttamaan saman vuorokauden aikana toisenkin auton vain sen takia, että oli liian vittuuntunut seuratakseen ainuttakaan liikennesääntöä. Luonnollisesti auton säästymisen ohessa myös he molemmat selviäisivät ilman sairaalareissua.
Mies viittasi mitään sanomatta Daytonia siirtymään ajajan paikalle.

Daytonin hämmentynyt ilme ei yhtään helpottanut tilannetta. Hitto, ehkä ensimmäistä kertaa elämässään Jeff olisi kaivannut vierelleen jonkun joka olisi tehnyt kivenkovia päätöksiä hänen puolestaan, mutta ei. Pikkuveli näytti olevan aivan yhtä pihalla kun mies itsekin, kai tuo oli tottunut monen muun tapaan siihen, että Jeffrey hoitaisi homman kotiin, tietäisi mitä tehdä ja myös toteuttaisi aikeensa turhia kainostelematta ja tukea kaipaamatta. Mies oli itsekin tottunut siihen, että teki fiksuja päätöksiä kovankin paineen alla, joten tunsi itsensä vielä vähän typerämmäksi.
Molempien yleensä tunteettomat ja nollalukemilla pysyttelevät kasvot kielivät nyt selvästi epävarmuudesta ja järkytyksestä. Oli onni, ettei paikalla ollut ketään muuta. Jeffille vastaavaan tilanteeseen joutuminen jengitoverien edessä tietäisi lähes varmaa kasvojen ja luottamuksen menetystä. Todennäköisesti jossain muussa seurassa hän olisi pyrkinyt myös hoitamaan tilanteen osaltaan järkevämmin, Daytonin edessä ei ollut niin tärkeää vetää roolia, ei ainakaan nyt, kun tuo oli itsekkn, luultavasti vahingossa, osoittanut kuinka paljon välitti nostamalla asiasta metelin.

Nopeasti Jeff tajusi, ettei pääsisi mihinkään johtopäätöksen siitä mitä aikoisi tehdä pui hän asiaa mielessään sitten kuinka paljon tahansa. Mies käski Daytonin suunnata aborttiklinikalle ja koitti sitten parhaansa mukaan sysätä tilanteen mielestään. Parempi olisi odottaa klinikalle pääsyä ja temmata idea tuulesta sillä hetkellä, etukäteen suunnittelu ei auttaisi tippaakaan. Mihin Jeffrey edes tarvitsi suunnitelmaa? Hän puhui Sonjan kanssa päivittäin, turha nyt olisi ruveta ujostelemaan. Nainen tiesi yhtä hyvin missä mentiin, tuskin tuolle tulisi edes yllätyksenä se, että Jeff ilmestyisi paikalle. Miehellä oli paha tapa tietää kaikki kaikesta ja tuppautua vielä mukaankin, etenkin kun kyse oli jostain näinkin isosta asiasta.
Jeff oli vihainen, kyllä, mutta jostain syystä hänestä ei kuitenkaan tuntunut siltä, että tuntuisi hyvältä vain käydä ampumassa Sonja aivot pihalle. Ehkä hän oli vihdoin aikuistunut? Totta puhuttuna koko arvomaailma tuntui saaneen ihan uuden merkityksen viimeisten minuuttien aikana.

Matka tuntui tuskallisen lyhyeltä. Jeffrey olisi mielellään pitkittänyt tilanteen kohtaamista vielä päivällä tai parilla, nyt se oli edessä aivan liian nopeasti. Auto jätettiin huoletta laittomalle paikalle rakennuksen eteen, parivaljakko käveli sisään painostavan hiljaisuuden ympäröimänä. Asiasta keskustelu ei tuntunut tarpeelliselta, kumpikin tiesi hyvin, ettei mitään suunnitelmaa ollut.
Viimeistään odotushuoneeseen päästyään mies alkoi katumaan sitä, että oli ylipäätään vaivautunut paikanpäälle. Kaikkialla istui raskaana olevia naisia, itkuisia teini-ikäisiä yksinään tai vanhempien kanssa ja vanhoja naisia aviomiesten kainaloissa. Kukaan ei hymyillyt, kaikki näyttivät siltä, että voisivat purskahtaa itkuun hetkenä minä hyvänsä. Jeffrey ei keksinyt montaakaan asiaa, joka olisi nyt ollut ahdistavampi kun vastaava ilmapiiri. Tuntui vaikealta edes kuvitella Sonja niiden kaikkien muiden joukkoon.

Hetken mies harkitsi jokaisen huoneen tarkistamista yksitellen, helpommalta tuntui kuitenkin vain suunnata infotiskille ja kohteliaasti kysyä missä nainen oli. Ei lääkäreillä ollut oikeutta pimittää häneltä, lapsen isältä, tietoa, eihän?
Homma sujui paljon helpommin kun mies oli edes uskaltanut kuvitella. Hän ei ehtinyt kun mainita Sonjan nimen kun infossa oleva nainen jo oli kertonut huoneen numeron ja lisännyt, kuinka hyvä oli, että hän oli kuitenkin päättänyt tulla tueksi. Jeff ei sanonut mitään naiselle tai Daytonille, koitti vain kasata hermonsa suunnistaessaan kohti käytävän loppuvaiheilla olevaa ovea. Mies ei turhaan vaivautunut koputtamaan, avasi vain sen enempiä miettimättä oven.

Sonja oli istunut jotakuinkin vartin verran aborttiklinikan odotushuoneessa, eikä se masentunut ilmapiiri siltikään ollut tarttunut häneen. Abortti oli selvästi enemmän tunteellisempi asia muille aulassa odottaville kuin hänelle. Sonjalle koko homma oli lähinnä sitä, että hän halusi unohtaa koko tapahtuman. Okei, oli sitä tullut pohdittua että olisiko hänestä lopulta äidiksi tai miksikään muuksi siinä suhteessa ja turvallisinta olisi ollut kadota jenkkeihin. Auta armias, jos Jeff kuulisi asiasta. Vaikkakaan Sonjalla ei ollut hajuakaan siitä mitä miehen mielessä liikkui, reaktio ei voinut olla mitenkään hyvä. Jeff sentään tiesi sen, että Sonjaa ei kannattanut vahingoittaa – siinä tapauksessa mies vastaisi siitä hänen isälleen, joka oli suuttunut tälle jo Sonjan korun viemisestä. Mitähän mahtaisi tapahtua, jos isukki saisi tietää, että Jeff olisi loukannut Sonjaa?

Oli miten oli, Sonja ei ollut ajatellut asiaa sen pidemmälle vaan oli päättänyt vain varata ajan aborttiin ja oli jättänyt ilmoittamatta koko pikku asiasta Jeffille. Mitä ei tiedä, ei voi satuttaa, tai jotain sinne päin. Sonjan olo helpottui heti, kun hänet kutsuttiin sisälle huoneeseen. Olipa Sonja joutunut valehtelemaan eräälle vieressä istuvalle naisellekin, joka oli päättänyt helpottaa oloaan puhumalla neiti Valentinelle. Syynä aborttiin Sonja oli myöntänyt, että lapsi oli ollut vahinko ja ettei isä ollut enää kuvioissa, eikä hänellä ollut varaa elättää lasta yksin. No jaa, puolitotuus se taisi olla. Lapsi oli ollut vahinko, mutta Jeff oli kuvioissa ja Sonjalla olisi varaa elättää vaikka kymmenenkin lasta.
”Montako raskausviikkoa on nyt takana?” lääkäri kysyi vielä.
”Neljä”, Sonja vastasi rehellisesti.

Sonja kaivoi laukustaan uuden puhelimensa, joka oli käyty hankkimassa aamulla sen jälkeen kun hän huomasi vanhan puhelimensa olevan kateissa. SIM-kortti oli saatu vielä samalle numerolle, kun liittymä oli hänen nimissään. Lääkäri haki tarvittavat lääkkeet ja ilmoitti menevänsä hakemaan vielä tarvittavat dokumentit. Lääkäri ei kuitenkaan ehtinyt avata ovea, ennen kuin harvinaisen tuttu mies eksyi sisälle. Mistä helvetistä Jeff tiesi missä hän oli?
”Helvetti”, Sonja tokaisi. ”Mitä sä täällä teet?”
”Te olette varmaan hänen miehensä?” lääkäri oletti. ”On eittäin hyvä, että päätitte tulla tueksi. Haen vielä tarvittavat dokumentit toimistosta ja sen jälkeen voimme aloittaa.”
Lääkäri poistui sulkien oven perässään. Jäljelle jäi siis Jeff. Mahtavaa.

Jos Jeff olikin odottanut, että olisi saanut loistavan idean asian hoitamiseksi heti huoneeseen päästyään, oli hän ollut täysin väärässä. Hetken Jeffrey vain seisoi siinä ovensuussa idioottina lääkärin puhuessa ja selvästi koittaessa ohjata tilannetta johonkin suuntaan. Ilmassa vellovaa kiusallisuutta oli mahdoton sivuuttaa, sen olisi tiedostanut sokea kuurokin.
Mies oli ainakin jollain tasolla jo ehtinyt toivoa, että Dayton olisi tajunnut tilanteen väärin tai lääkäreillä olisi vain ollut väärä numero, mutta ei. Viimeistään Sonjan näkeminen vahvisti, että homma oli ihan oikeasti totta. Sonja oli raskaana, kantoi luultavasti Jeffin lasta ja oli nyt tappamassa sitä, selvästikkään tuo ei ollut myöskään edes harkinnut kertovansa asiasta. Ainut hyvä asia tilanteessa oli se, että naisen meikit olivat edelleen nätisti kasvoilla eikä tuo selvästikkään ollut itkenyt, se ainakin helpotti tilannetta huomattavasti. Vielä enemmän pihalla Jeff olisi ollut jos olisi yhtäkkiä joutunut lohduttaman naista, joka oli yhtä ihmisraunio kun ne, jotka olivat istuneet odotushuoneessa. Teki paljon helpommaksi olla vihainen kun Sonja rupesi heti ärhentelemään. Oikeastaan mies oli nyt paljon vihaisempi kun kotona, aseen esille ottaminen ja ihmisten ampuminen vain turhautuneisuutta alkoi tuntua hyvältä idealta. Selvästikkään aikuistuminen ei ollut kestänyt kovin kauaa.

"Pitihän jonkun tulla pitämään kädestä kiinni", Jeffrey tokaisi lääkärille kylmän rauhallisesti, sarkastisen vittumaiseen sävyyn ja maalasi huulilleen hymynpuolikkaankin, jonka vain typerys tulkitsisi positiiviseksi eleeksi. Mies oli vihdoinkin saanut itsensä täysin hallintaan ja näytti äärettömän vakuuttavasti siltä, kun tilanne ei olisi vaikuttanut häneen tippaakaan. Selvästikin homma alkoi sittenkin toimia siinä vaiheessa, kun jotain oli oikeasti tehtävä.
Lääkäri liukeni huoneesta nopeasti hakemaan jotain, mitä kutsui dokumenteiksi. Jeffrey ei tiennyt mitä se tarkoitti, joten oletti lääkärin joko hakevan lapsen ulos kaapimiseen tarvittavat vehkeet tai vaihtoehtoisesti papereita. Ehkä oli parempikin, ettei hän tiennyt.

Mies nojasi kädet puuskassa ovenkarmiin katsoen Sonjaa odottavasti. Nainen ei näyttänyt siltä, että olisi alkanut puhua puolestaan tai mitään, aina saattoi kuitenkin kokeilla. Ohessa Jeff sai myös aikaa järjestellä ajatuksiaan. Halusiko hän lapsen? Ei. Halusiko hän menettää lapsen? Ei.
Jeffrey ei kuulunut ihmisiin, jotka ilmaisivat mielipiteensä luovasti sanoillaan, hän oli surkea puhumaan ja vielä surkeampi jakamaan omia tuntemuksiaan ja ajatuksiaan. Oli paljon helpompi vain toimia. Mies todennäköisesti yllätti molemmat kun ei vetänyt asetta esiin, käynyt Sonjaan käsiksi tai alkanut paiskoa tavaroita sinä hetkenä kun lääkäri poistui huoneesta. Lähellä kuitenkin oltiin.

Sonja yritti pitää katseensa tyynenä ja näytti enemmänkin tympääntyneeltä tai helpottuneelta. Jeff sen kuin vittuili. Ihan kuin siihen ei olisi totuttu jo heti alkuunsa. Se kuului miehen luonteeseen. Sonja katsahti siinä vaiheessa kattoon ja pyöritteli päätään. Se tilanteesta olikin puuttunut, että Jeff oli kuin ihmeen kaupalla lukenut Sonjan ajatukset ja päätynyt toimenpidehuoneeseen aborttiklinikalle. Naisen aivot alkoivat tehdäkin työtä keksiäkseen mistä helvetistä Jeff oli saanut vihiä koko hommasta. Kaipa heillä oli yhteisiä tuttujakin, joku saattoi olla kiinnostunut miksi Sonja oli marssinut aborttiklinikalle ja soittanut Jeffille asiasta. Se, joka kyseessä oli, tuskin saisi pitää henkikultaansa omanaan kauan.
”Mitä helvettiä sä teet täällä?” Sonja kysyi. ”Eiksulla oo tekemistä?”

Jeff ei ollut vastannut sonjan kysymykseen, joten nainen päätti toistaa sen, jos vaikka tällä kertaa se ajautuisi alitajuntaan saakka. Sonjan luonteeseen ei kuulunut olla alistuvainen edes sellaisella hetkellä kun jäi kiinni. Luoja soikoon hän oli koulutettu asianajaja ja kaiken lisäksi mafiasuvun vesa. Ei herkkähipiäinen teini, joka kaipasi kädestäpitelijää tai ohjausta. Sonja oli aina kulkenut omia teitään. Isukki oli ehkä toisinaan sanonut mitä tehdä ja mitä ei, mutta ohjeistukset olivat Sonjalle muutoinkin enemmän suuntaviivoja kuin ohjeita. Tai sääntöjä. Sitä paitsi kaikki säännöt oli tehty rikottaviksi ja Sonja luultavasti oli rikkonut hieman useampaakin mafian sääntöä siinä kohden kun päätyi yhteen Jeffrey Eastin kanssa. Isä ei olisi tykännyt ideasta, mutta eipä hänen tarvinnut kaikkea tietää. Paitsi tietäen Emilion, isukki tiesi jo. Isän uskollinen sylikoira.

Sonjan ajatukset harhailivat takaisin aiheeseen miten Jeff oli päätynyt seisomaan aborttiklinikan toimenpidehuoneen ovenrakoon ilman että Sonja oli sanallakaan vihjaissut menostaan. Hän ei ollut kertonut kellekään, paitsi Emiliolle ja tämä piti suunsa kiinni kyllä. Hän ei ollut puhunut siitä puhelimessa tai... hetkinen. Puhelin. No tietenkin.
”Veitkö sä mun puhelimen?” Sonja kysyi.

Jeff olisi mieluusti ollut nyt jossain muualla, mutta hänellä ei tosiaankaan ollut mitään parempaa tekemistä kun seistä tässä naisen kanssa kinastelemassa. Oli harvinaista, että kaikki työt oli oikeasti hoidettu alta, ja nyt kun ne kerrankin oli, ei mies edes päässyt nukkumaan univelkojaan pois saati nauttimaan vapaa-ajastaan kuten olisi kuulunut.
Sonja toisti itseään, mistä saattoi päätellä, että joko tuo oli yllättäen alkanut pitää Jeffreytä jälkeenjääneenä ja uskoi, ettei tuo ollut ymmärtänyt kysymystä, tai sitten ei vain yksinkertaisesti keksinyt mitään fiksumpaa sanottavaa. Jeffkään ei keksinyt mitään kovin tärkeää sanottavaa, mutta Sonja oli heistä se, joka yleensä oli enemmän äänessä, jolloin tuo vaikutti heti järkyttyneeltä ollessaan hetken hiljaa tai toistaessaan kysymyksiään.
Mies saattoi täydellä varmuudella sanoa, että naisen aivot kävivät ylikierroksilla koittaessaan keksiä, mistä Jeffrey oli saanut vihiä tilanteesta ja kuullut vielä tarkan ajan ja paikankin. Jeff ei todellakaan kadehtinut Sonjan ystävien osaa juuri nyt, ne joutuisivat varmasti kaikki koville, mies ei näes aikonut mainita Daytonista sanallakaan jolloin nainen varmasti olettaisi, että joku tuttavista oli kannellut.

Hetken Jeffrey punnitsi mielessään vaivautuisiko vastaamaan laisinkaan. Sonjan kysymys oli mitä typerin, miten se vaikutti asiaan miksi hän oli paikalla? Oli tärkeämpää, että hän ylipäätään oli täällä.
"Ei, miksi vitussa sä et kertonu mulle, että sä oot täällä?", mies vastasi kysymykseen kysymyksellä. Äänensävy ei enää ollut sarkastinen tahallaan ärsyttääkseen, nyt siitä saattoi lukea oikeaa ärtyneisyyttä, mikä oli Jeffin kohdalla melko harvinaista. Vaikka hän oli suuren osan ajasta vihainen tai vähintäänkin ärtynyt johonkin tai jollekkin, harvoin hän antoi sen kuultaa läpi äänestään jos ei varta vasten jollekulle huutanut. Väliäkö sillä nyt oli, Sonja tiesi tarkalleen kuinka paljon Jeffreytä oli loukannut. Mitä sitä peittelemään.

Sonja osoitti nopeasti uudelleen kuinka paljon Jeffiin luotti. Mies pudisti pienieleisesti päätään kuitaten asian sillä. Hän ei ollut varastanut naisen puhelinta, tuo oli täysin itse sen jättänyt, ja ärsyttävällä soittoäänellä varmistanut, että Dayton oli siihen vastannut.

”Veikö ne sulta kielen kun et sano mitään?” Sonja kysyi ennen kuin Jeff ehti jo vastata.
Niin, miksiköhän. Pelkoa? Ei. Suuttumusta? Ei. Puhtaasti salailua ja oletusta siitä, että se oli vain oikein. Jeff tuskin halusi pentuja juoksemaan tielleen ja Sonja ei sellaisista välittänyt ja ajankohta tuntui muutoinkin täysin väärältä, joten mitä muuta siinä olisi oikeastaan tehnyt?
”Koska mä en tarvinnut sua pitelemään mua kädestä kiinni”, Sonja totesi lopulta terävästi.
Tottahan sekin. Tosin täytyi myöntää että elämä oli ollut hieman erilaista suhteessa eläen kuin itsekseen. Sonja ei koskaan ollut sen koommin harrastanut kovin pitkiä suhteita ja osittain myös siksi oli siinä suhteessa vielä itsekäs ja halusi päättää omista asioistaan. Vatsassa kasvava ihmisenalku kuului myös niihin.

”Ja joka tapauksessa: mietipä sen lapsen kohtaloo, joka syntyis meille”, Sonja totesi. ”Vanhemmat rikollisia, koko suku rikollispiireissä liikkuvia hämäräheikkejä... Sä ja mä sidottuna siihen muksuun. Mieti sitä ja sano sitten ettet halua koko aborttia.”
Okei, tyhmä vetoomus, koska Sonja ei aikonut lähteä siltä klinikalta vauva mahassaan. Ainakaan vapaaehtoisesti. Jeffin tuntien tosin se ei ollut ongelma, mutta ehkäpä Sonja saisi vedottua jollain tapaa tähän. Alun perinkin koko suhde oli ollut huono ajatus, mutta jollain tapaa Sonja oli kuin olikin luonut tunnesiteet Jeffiin. Se ei toki tarkoittanut sitä, etteikö hän itse päättäisi omista asioistaan, oltiin sitä kuinka pariskuntaa tai ei.
”Mä en tarvitse sun lupaasi päättääkseni mun omasta kehostani”, nainen totesi kylmästi.

Kun vain Jeff uskoisi ja lähtisi ja antaisi asian olla. Tai vastaavasti jos Jeffiä huvitti riidellä niin ottakoot itse rääpäleen kasvamaan oman mahansa sisään. Toisinaan oli yksinkertaisesti vain helpompaa olla mies. Eipä siinä Jeffiä paljon käynyt kateeksi, toinen saattoi iskeä heppinsä mihin rakoon tahansa ja kyseinen nainen joutui loppupäätteeksi kantamaan sen seuraukset. Tässä tapauksessa kirjaimellisesti.

/hittaukseen lupa vallulta/

Jos Sonja olisi selvittänyt mielipiteensä Jeffreylle etukäteen, keskustellut asiasta eikä juossut suin päin aborttiklinikalle, mies olisi saattanut muuttaa mielipidettään ja hyväksyäkin raskauden keskeytyksen. Ei hän ollut niin jääräpäinen, ettei uskoisi oikeasti järkeviä perusteluja ja muuttaisi niiden perusteelta periaatteitaankin tarpeen vaatiessa. Tässä vaiheessa Jeff ei kuitenkaan antaisi enää periksi, ei vaikka tiesi hyvin, ettei kumpikaan halunnut lasta, kumpikaan ei haluaisi siihen sitoutua saati tarjota sille takuuvarmaa tulevaisuutta lain väärällä puolella ja pyssynsuuhun tuijottaen. Elämässä piti kuitenkin tehdä monia uhrauksia, ja jos Jeff joutuisi elämään neljän seinän sisällä jotain pentua vahtien seuraavat kahdeksantoista vuotta varmistaakseen sukunsa jatkumisen, niin tapahtukoon. Sonja oli fiksu nainen, varmasti tuo tajusi sen itsekkin vaikka mies ei ajatuksiaan ääneen selvittänytkään. Mahtoi ketuttaa aika rankasti.

Jeffin mielestä Sonja ehdottomasti tarvitsi hänen lupansa päättää kehostaan, ainakin silloin, kun nainen aikoi tehdä jotain täysin idioottimaista. Kuten tappaa (Jeffin) vauvan, amputoida päänsä tai poistattaa rintansa. Kaikki muu oli´oikeastaan naisen itse päätettävissä.
"Sä voit käydä ton paskan myöhemmin läpi, me lähetään nyt", mies keskeytti naisen puheen ja liikkui viimeinkin siitä paikalta, johon oli jäänyt seisomaan. Jeffreytä alkoi pikkuhiljaan ärsyttää Sonjan käytös ylipäätään. Nainen kiukutteli kuin kuusivuotias, ei tuntunut tajuavan, että päätöksen kuului olla yhteinen (eikä Jeff huomannut, tai välittänyt, että oli itse tekemässä päätöstä välittämättä Sonjan mielipiteestä tippaakaan). Sonja ilmoitti yksiselkoisesti, ettei olisi lähdössä mihinkään, ennen kun rääpäle oltaisiin kaavittu ulos.

"Katotaanko?"
Jos Jeffreyllä joskus olikin ollut periaatteita siitä, ettei naisiin kajottu, unohtuivat ne nyt täysin. Mies ei turhaakaan miettinyt mitä oli tekemässä, ennen kun oli enemmän tai vähemmän väkivalloin raahaamassa Sonjaa ulos huoneesta. Jeffillä oli ilmiselvä fyysinen etu, ja kaiken lisäksi hän tiesi tarkalleen mitä oli tekemässä. Sonjasta ei ollut paljonkaan vastusta.

Ei hyvä juttu. Tosin Sonja ei tiennyt oliko enemmän yllättynyt siitä, että Jeff ei ollut raivostunut siitä, että Sonja ylipäätään oli raskaana vaan siitä, että Sonja oli varannut aborttiajan kysymättä Jeffiltä. Viimeisen päälle päätös olisi kuitenkin ollut Sonjan, sillä hän päätti itse kehostaan, oli siellä oleva rääpäle kenen tahansa. Sonja ei kuitenkaan pitänyt ensinnäkään siitä että häntä määräiltiin ja vielä vähemmän kun uhkailtiin. Tosin no, Jeffin kanssa ne olivat oikeastaan arkipäivää, koska molemmat olivat yksiä jästipäitä eivätkä ottaneet toisiaan aina kuuleviin korviinsa, mutta toisaalta Sonjakaan ei ollut koskaan tottunut ottamaan ohjeistuksia Jeffiltä. Sen siitä sai, kun isä oli hellitellyt tyttärensä piloille ja opettanut kantamaan asettakin.

”Sepä siinä on. Kun mä en AIO käydä tätä paskaa läpi”, Sonja totesi Jeffille liikahtamatta suuntaan tai toiseen. ”Enkä mä ole lähdössä mihinkään ennen kun tää rääpäle on kaivettu musta ulos.”
Kaikki olisi ollut yksinkertaisempaa, jos Jeff olisi vain pysytellyt poissa eikä olisi koskaan saanut tietää koko asiasta. Sisäinen huokaus. Fyysisesti Sonja näytti ärtyneeltä ja vittuuntuneelta ja samanlaiselta ylpeältä naiselta kuin ennenkin. Hän ei aikonut ottaa Jeffin määräyksiä vastaan nytkään.
”Jos sä haluat niin tervemenoo vaan, saa tän varmaan sunkin sisuksiis kasvamaan”, nainen totesi. ”Mulla ei ole mitään intressejä kasvattaa mun kehoni sisällä mitään loisia.”

Jeff kysyi täysin retorisen kysymyksen, johon tiesi varmasti myös oikean vastauksen Sonjan puolelta. Kellekään ei lienyt vaikeaa arvata sitä, varsinkaan miehelle, jonka kanssa Sonja oli viettänyt viimeiset puoli vuotta.
”Siitä vaan”, Sonja totesi uhkaavasti.
Jeff tarttui naista kiinni ranteesta, mutta Sonja päätti lyödä jarrut pohjaan. Hän ei tosissaan aikonut lähteä huoneesta ilman että hän olisi jälleen normaali, ei raskaana. Tosin aina sitä ehtisi seuraavana päivänäkin tulla käväisemään niin, että Jeff ei saisi kuulla pihaustakaan mistään.

Miehen ilme ei värähtänytkään Sonjan sanojen myötä, ote naisen ranteesta sen sijaan tiukentui merkittävästi jokaisen tuon lausahtaman sanan myötä. Varoitus oli selvä, Sonja ei sitä kuitenkaan ymmärtänyt ja hiljentynyt. Tai sitten tuo ei vain välittänyt, tai uskonut, että Jeff olisi valmis tekemään mitään muuta kun uhkailemaan. Väärin. Totta oli, että jos kyseessä olisi ollut kuka tahansa muu kun Sonja, olisi ase laulanut aikoja sitten, se ei kuitenkaan tarkoittanut etteikö tilanteella olisi vielä aikaa muuttua huonompaan suuntaan. Jeffille ei koskaan ollut ollut tuottanut vaikeuksia muuttaa mieltään nanosekuntissa tai mennä häpeilemättä siitä, missä aita oli kaikista matalin, hän ei tehnyt poikkeusta tässäkään tapauksessa. Kaikista parasta olisi saada kohtaus nopeasti loppuun suuremmitta ongelmitta.

Jos mies olikin ehtinyt toivoa pääsevänsä helpolla, teki Sonja nopeasti selväksi ettei niin tulisi tapahtumaan. Heikosta vastarinnasta huolimattakin siro nainen olisi helppo kantaa ulos, tai ainakin helpompi kun suostutella tuo luopumaan ajatuksistaan. Sonja oli varmasti viimeisen puolen vuoden aikana ehtinyt loukkaantua verisesti sen verran monta kertaa, ettei pari lisäkertaa tuntuisi enää missään. Kumpikaan ei koskaan ollut osannut varoa sanojaan, eikä sille koskaan ollut ollut tarvettakaan. Jeffreytä suojeli maine, Sonjaa isänsä varjo. Kumpikin oli aina voinut puhua suunsa ohi niin paljon kun vain oli sattunut haluamaan.

"Tehään tää sitten vittu vaikeemman kautta"
Jeff ei antanut naisen jäädä turhaan paikalleen seisoskelemaan vaan rutinisoituneella liikkeellä lähestulkoon nosti Sonjan syliinsä suunnistaen saman tien ulos huoneesta.
Mies kieltäytyi kuuntelemasta Sonjan puheita enää laisinkaan, tuon vastalauseet menivät täysin ohi ja jäivät huomiotta. Jeffrey voisi miettiä tilannetta sitten joskus, kun aika olisi parempi. Juuri nyt piti keskittyä tuhojen minimointiin.

Sonja huomasi kyllä kuinka vittuuntunut Jeff oli, mutta niin oli Sonjakin. Se oli helvetti hänen kehonsa, ei Jeffin. Toisinaan sitä manasi kuinka paljon helpompaa olisi ollut mies. Ei olisi tarvinnut kasvattaa mitään jänismatkustajaa mahassaan. Sonja ei viitsinyt sentään vaarantaa tilannetta sen enempää vetämällä käsilaukussa olevaa siistiä mustaa asetta esille osoittelemaan Jeffiä siihen asti kunnes alkio olisi imuroitu pois. Kaikki olisi yksinkertaisesti helpompaa. Tai no, sanotaanko että kaikki olisi ollut alunperinkin helpompaa, jos Sonja ei olisi ikinä aloittanut Jeffin kanssa yhtään mitään saatika tavannut koko retaletta. Koko elämä olisi noin miljoona kertaa helpompaa, jos Sonja olisi jäänyt New Yorkiin. Ja sen jos mitä nainen tiesi, ettei isä tulisi olemaan erityisen iloinen pienestä yllätyksestä.

Jeff oli selvästi tietoinen siitä mitä halusi ja Sonja halusi juuri vastapäiväistä. Niinpä miehelle jäikin yksi ainoa keino saada Sonja ulos klinikalta (elävänä) ja siihenhän tietenkin tämä apinanaivoinen aatami turvautui. Ei siis muutakuin Sonja tiukasti olkapäälle ja lähdöksi. Tai niin Jeff kaiketi luuli. Sonja tiesi kyllä häviävänsä ehkä voimassa Jeffille, mutta se ei suinkaan tarkoittanut, että nainen olisi päästänyt tätä erityisen helpolla. Sonja yritti tähdätä muutaman kovan potkun Jeffin keskivartaloa kohden ja hakkasi tämän selkää nyrkeillään pari kertaa.
”Laske mut alas, helvetin kusipää”, Sonja tiuskaisi hyvin vaativasti. ”Vannon, että ammun sulta vielä aivot pellolle, jos et laske mua alas NYT!”

Siispä vitut siitä, että odotushuoneessa istui niitä nyyhkiviä teiniäitejä ja vastaavia surkeuden perikuvia, Sonja pisti raivoisasti Jeffille vastaan, oli paikalla näkemässä yksi tai sata. Neiti Valentine piti kiinni päätöksistään, eikä niitä muuttaisi edes Jeffrey East.
”Sä olet vittu vainaa jos mun isäni kuulee tästä”, Sonja totesi. ”Kun se kuulee tästä. Voit heittää hyvästit henkikullalles.”

Sonjan potku tuli täytetänä yllätyksenä ja osui esteettä maaliinsa. Jeff olisi voinut vannoa kuulleensa pienen rusahduksen, jos ei kylkiluistaan niin sitten selästään, jota nainen yllättävän kovilla otteilla takoi. Mies sai kiittää onneaan siitä, että oli niin lähellä seinää, ilman sitä hän olisi mitä todennäköisemmin kaatunut saman tien Sonja mukanaan ja onnistunut murtamaan kallon ja pari muuta luuta molemmilta. Nyt säästyttiin vain mustelmilla ja Sonjan pään ja miehen olkapään kolhimisella seinään.
Potkun myötä ilma karkasi keuhkoista ja voima lihaksista. Olkapäälle heitetyn, muka niin siron ja heiveröisen vaaleaverikön rimpuilu ei ainakaan tehnyt tasapainoon palaamista yhtään helpommaksi. Seuraavan kymmenen metrin aikana Jeffrey ehti ajautua epätoivoon monen monituista kertaa, homma ei sittenkään ollut niin helppo kun hän oli ajatellut. Ehkä olisi ollut järkevämpää heittää Sonja ikkunasta pihalle ja estää tuota palaamasta sisälle? Tai jättää homma yksinkertaisesti tähän ja leikkiä, ettei mitään olisi koskaan tapahtunutkaan.

Jeffrey tuntui selvästi olevan se, joka kärsi tilanteesta enemmän, niin fyysisellä kun henkiselläkin tasolla. Miehen keho oli ollut romuna jo etukäteen: paikat täynnä ruhjeita, vastikään tikattu haava seinään osuneessa olkapäässä melkein auki, siitä valunut veri oli ehtinyt sotkea molempien paidat, lihakset jumissa ja maitohapoilla ja lukemattomia muita pieniä ja isoja vaurioita siellä täällä. Elämällä ei koskaan ollut ollut tapana kohdella Jeffiä erityisen kauniisti, viimeyö oli ollut vielä pahempi kun normaalisti. Paljon pahempi, olihan hän menettänyt terveytensä lisäksi myös autonsa. Se kirveli paljon enemmän kun muutama hassu pintanaarmu.

Joku olisi voinut pitää Sonjan uhkausta naurettavana, Jeffiä se ei kuitenkaan huvittanut. Tästäkin huolimatta mies nauroi ivallisesti perään onnistuen hyvin vakuuttavasti antamaan sen kuvan, ettei voinut ottaa Sonjaa, saati tuon isää, tosissaan. Tosiasiassa Jeffrey oli paskajäykkänä. Sonjan isä oli ehdottomasti yksi pelottavimmista ihmisistä joihin Jeff oli koskaan tutustunut, hän ei tosiaankaan haluaisi ottaa miehen kanssa yhteen. Toisaalta, ehkä tuo suhtautuisi tilanteeseen vaihteeksi hyvin mielin ja olisi vain tyytyväinen, kun mies oli pitänyt lapsenlapsen hengissä?
Jeffillä oli myöskin ase mukana, se tuli sopivan huomaamattomasti esille ja osui "vahinkolyöntinä" naisen selkään otetta korjatessa.

Jeff siis tunsi Sonjan potkun, tosin kosti tämän osittain sillä, että Sonjan pää osui seinään ja kun Jeff oli saanut korjattua tasapainonsa, osui tahallinen isku hänen selkäänsä – tai sellaiseksi Sonja sen ainakin laski. Sonja mietti mikä siinä tilanteessa olisi todellisuudessa ollut järkevintä. Vaihtoehtoja oli useampia. Vaihtoehto a: hän voisi kaivaa aseen laukustaan ja toteuttaa uhkauksensa Jeffin aivojen ampumisesta tai vaihtoehtona b: pistää vastaan niin paljon kuin kykeni ja aiheuttaa fyysistä kipua Jeffille tai vaihtoehto c: lähteä hyvällä ja kävellä omin jaloin ulos tullakseen uudelleen hiukan myöhemmin. Tässä kohtaa viimeisin tuntui ehkä järkevimmältä huomioon ottaen, että ampuminen aiheuttaisi luultavasti kaaoksen ja vastaanlaittaminen veisi vain voimia. Sonja tunsi Jeffin sen verran hyvin, että tiesi tämän antavan periksi silloin kun helvetti jäätyy, ainakin jos tämä oli jotain tosissaan päättänyt.

Sonjan isä ei olisi mielissään ja jos Jeff jotain pelkäsi niin isäpappa Valentinea. Varsinkin kun otti huomioon tämän maineen, Jeffin aiemmat aikeet liittyä mafiaan ja lopulta paluun häntä koipien välissä Sonjan korusta saaduilla rahoilla takaisin Lontooseen – sanottiinko lievästi, että Jeffrey East ei ollut isukin joululahjalistalla. Ainoa mikä estäisi isukkia todella nirhaamasta tätä jengipomoa oli Sonja (kuka sanoikaan ettei isukkia kannattanut kiertää pikkusormensa ympärille?). Toisinaan oli ihan mukavaa olla seuraavan suuren mafiapomon sydän (tosin piti vielä odotella että edellinen kupsahtaisi, mutta senhetkinen Don oli senverran sairas, että aivokasvain veisi tyypin kyllä pian hautaan) ja toisinaan taas Sonja kirosi sitä. Toi se oman vastuunsa perhettä ja sukua kohtaan.

”Laske mut alas”, Sonja tiuskaisi Jeffille uudestaan pariskunnan päästyä ulos asti.

Jeffrey tunsi itsensä ulos päästessään yllättäen epävarmemmaksi kun klinikalle astellessaan. Tosiasiat tuntuivat selviävän oikeastaan vasta nyt, kun tilanteelle ei ollut enää mitään tehtävissä.
Mitä järkeä hänen oli ollut tulla paikalle? Molemmat tiesivät, ettei Sonja suostuisi puhumaan asiasta ja palaisi takaisin heti seuraavana päivänä, todennäköisesti paremmin valmistautuneena ja sataprosenttisen varmana siitä, että abortti olisi ainut ja oikea ratkaisu. Jeffin sanoilla ei olisi enää mitään merkitystä siinä vaiheessa, kun nainen olisi tehnyt lopullisen päätöksen. Ainut tapa pitää nainen poissa klinikalta olisi laittaa joku varjostamaan tai lähteä itse kulkemaan perässä, ja se taas mitä todennäköisemmin rikkoisi parin välit lopullisesti. Oikeastaan juuri nyt Jeff tuntui alitajuisesti pelkäävän sitä enemmän kun syntymättömän lapsensa menetystä, vaikka ei asiaa itselleen myöntänytkään.

Käskyn käydessä Jeffrey lähestulkoon pudotti Sonjan olaltaan vieressä olevalle ruohikolle.
"Ole hyvä", mies tokaisi kopeasti, avasi kohteliaasti Daytonin auton takaoven ja viittasi naista astumaan sisään. Kantamiselle ei ollut enää mitään tarvetta, ovet olivat jo sulkeutuneet perässä ja Sonjakin varmasti ymmärsi näytöksen olevan ohi. Jeff oli lyhyen matkan aikana saanut kasattua itsensä suhteellisen hyvin. Kasvojen ilme oli neutraali, olemus hillitty ja vähemmän räjähdyaltis, jos ei varsinaisesti rauhallinen, kun muutama sekunti sitten. Pahin oli selvästi ohi, vaikka edessä mitä todennäköisemmin olisikin kovin vaivaannuttava automatka.

Sonjan päästyä paikalleen siirtyi mieskin pelkääjän paikalle jättäen ajamisen taas suosiolla Daytonille