Do you think I honestly want to be reminded

/ vallu med sonja /

Jeff ei pitänyt vieraista, ei tutuista eikä tuntemattomista, jotka sattuivat eksymään hänen ovensa taakse ilman äärettömän hyvää syytä. Eikä etenkään niistä, jotka päättivät ilmaantua aikaisin aamulla ja soittaa ovikelloa sitkeästi niin kauan, että joku tuli avaamaan. Kello oli hädintuskin yksi kun ovikellon minuuttitolkulla jatkunut systemaattinen rämpytys viimein pakotti miehen vääntäytymään ylös sängystä, vastahakoisesti yhtä kaikki. Ei puhettakaan siitä, että vieressä maannut Sonja olisi viitsinyt edes harkita ylös nousemista, vaikka tuo kuinka oli nukkunut tuntikaupalla kauemmin ja käyttänyt päivänsäkin vain laiskotteluun. Jeffrey ei toisaalta edes viitsinyt vaatia brunettea nousemaan, tai tekemään ylipäätään mitään itse, mielummin hän hoiti homman itse ja säästyi ainakin yhdeltä kiukunpurkaukselta tänään.
Mies kiroili hiljaa itsekseen hapuillessaan pimeässä päälleen jotain vaatteita. Paitaa ei löytynyt, jalkaan saatiin kuitenkin vedettyä kulahtaneet mustat collegehousut. Peiliin ei luotu ohi laahustaessa katsettakaan, ei ollut tarvetta. Jeffrey oli katsomattakin tietoinen syödystä kaulastaan, tummista silmänalusistaan ja ajamattomasta sängestään, puhumattakaan lievästi krapulaisesti ja väsyneestä olemuksestaan.
Vaikka asunto oli melko pieni oli ovikelloa silti ehditty soittaa lukuisia kertoja uudelleen ennen kun Jeff lopulta selvisi eteiseen asti ja sai unenpöppörössä vielä varmistusketjunkin avattua.

Vanha, selvästi italialainen mies, kaksi nuorempaa, myöskin italialaista, miestä ja suunnilleen Sonjan ikäinen nainen seisoivat kaikki oven takana sen näköisenä, kun mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan, kohteliaan pahoittelevat hymyt kasvoillaan, ilmeet kuitenkin sopivan mitäänsanomattomina. Jeff ei olisi millään voinut erehtyä siitä keiden kanssa oli tekemisissä.
Vaikka refleksit olivat tähän asti olleet toivottoman hitaat, toimivat ne nyt loistavasti miehen paiskatessa kohteliaasti oven takaisin kiinni heti tajutessaan kuka ulkona seisoi. Harmi vain, että yksi vieraista oli vielä nopeampi ja sai jalkansa sopivasti oven väliin. Sormet tavoittelivat luonnostaan lipaston päällä olevaa asetta, liike pysähtyi kuitenkin kesken kaiken miehen tajutessa, että kaikilla ovella seisovilla oli aseet. Hitto, Jeffreyssä olisi sata reikää ennen kun hän saisi edes asetta käteensä.
Hetken aikaa mies onnistui lietsomaan itseään paniikkiin. Hän pelkäsi maailmassa tasan yhtä asiaa - Sonjan isää, lukuisista eri syistä ja täysin aiheellisesti - ja totta kai juuri se ilmestyi hänen ovensa taakse. Suhteellisen nopeasti hitaalla käyvät aivot kuitenkin ymmärsivät, että kämpässä sattui olemaan myös Sonja. Ja Sonjan isä oli varmasti tullut tapaamaan Sonjaa, ei suinkaan murhaamaan Jeffiä. Eikö totta?
"Venaa ihan hetki nii mä haen Sonjan", Jeffrey sanoi jäämättä tervehtimään ketään, peruutti pari askelta kohti makuuhuonetta arkaillen selän kääntämistä mafiosolle, mutta käveli lopulta huoneeseen ihan oikein päin ja jätti aseenkin pöydälle, vaikka kaikki vaistot huusivat sitä vastaan.

"Mitä vittua tää taas on?", mies sähähti naiselle juuri niin kovaa, että Sonja kuuli selvästi vihaisen, ehkä vähän pakokauhuisenkin äänensävyn, mutta kukaan muu talossa oleva varmasti ei, vaikka sattuisi seisomaan oven takana.