When you believe - 1992

[Eli kun en muutakaan tekemistä keksinyt, päätin kirjoitella vähän Jeremyn ensimmäisestä koe-esiintymisestä.
Ja poikkeuksena tämä on kerrottu minä-muodossa.]

Seisoin oven takana. Nimeni huudettaisiin kohta. Olin Amerikassa, maassa missä kaikki oli mahdollista. Mutta juuri nyt se kaikki tuntui niin mahdottomalta toteuttaa, tuntuu kuin olisi kurotellut pilviä. Äitini rutisti minua kädestä, perheeni oli jättänyt oman kotinsa ja ystävänsä, jotta minä saisin toteuttaa unelmani. Ihailin äitiäni, isääni ja pikkuveljeäni. He olivat kaikki minulle niin rakkaita. Käteni tärisivät hiljakseen, ihan kuin olisin kantanut järkyttävän suurta vuorta käsivarsillani. Uskokaa pois, siltä se tuntui silloin.
Muistelin hetken, miten olin päätynyt seisomaan tähän oven taakse. Nuorena pikkumiehenä tykkäsin tanssia, laulaa, näytellä... esiintyä. Kävin erilaisissa kerhoissa ja harrastuksissa, tiesin jo pienenä että musta tulee vielä tähti. Olen todella päättäväinen ja teen töitä saadakseni jotakin, mitä todella haluan. Mutta halusinko minä varmasti tätä? Kun astuisin huoneeseen, juttelisin hetken niitä näitä ja esittäisin pienen pätkän jostakin kohtauksesta. Halusinko minä todella päästä lavalle näyttelemään, enemmän kuin kaikki muut pojat täällä. Joukossamme oli noin sata nuorta poikaa, olimme kaikki väsyneitä ja nälkiintyneitä pitkästä odotuksesta. Minun numeroni oli 56. Numero 54 tuli juuri ovesta ulos ja hän näytti todella tyytyväiseltä. Kyllä jokaisesta, joka asteli huoneesta ulos, huomasi oliko koe-esiintyminen mennyt hyvin vai hyvin huonosti. Jotkut itkivät katkeria kyyneliä äitinsä halatessa poikiaan, toiset tulivat ulos huokuen itsevarmuutta ja tahtoa. Epäilin, että oliko minusta todella tähän.

Aamulla oli ollut nuoren Nalan rooliin koe-esiintymiset. Joitakin tyttöjä istui vieläkin penkeillä, varmaankin kannustamassa veljiään tai ystäviään. Tai ehkä he olivat myöhästyneet ja tulivat vasta nyt? En minä tiennyt.
Äsh, ajatukseni harhailivat kaikenmaailman naloissa ja paloissa. Nyt pitäisi keskittyä oleelliseen. Tämä oli elämäni ensimmäinen koe-esiintyminen. Voi veljet, kunhan kaverit kuulevat tästä koti-Austraaliassa. Amerikassa oli joulukuu, täällä sateli hiljalleen lunta ja joululaulut soivat kaikkialla. Kotona oli lämmintä, lumesta ei ollut tietoakaan. Juuri sillä hetkellä kaipasin kotiin.

"Seuraavaksi 55, Raymond Quinn", huusi iäkäs nainen ovensuusta. Mustahiuksinen poika astui esiin ja vilkaisi minuun nopeasti. Hän hymyili hermostuneena ja astui sitten sisään. Kului minuutti, kului kaksi minuuttia, viisi.. kymmenen.. viisitoista. Muut pojat olivat tulleet viidentoista minuutin sisässä ulos, tämä Ray oli ollut pitempään kuin kukaan. Kun 25 minuuttia oli kulunut, ovi viimeinkin avautui ja ulos astui säteilevä Ray.
"Miten meni?" minun oli pakko kysy'. Jälkeenpäin mietittynä en vieläkään ymmärrä, miten uskalsin kysyä. Olin nuorena todella ujo, mutta jokin tässä pojassa minua kiinnosti. Hänessä oli jotakin samaa.
"Hyvin. Ne sano et oon yks päivän parhaista", Rayksi kutsuttu hymyili leveästi niin, että Pepsodent-hymy näkyi kaikkialle. "Oon Ray", poika ojensi huikkasi. "Tsemppiä sulle kanssa!" Ray huudahti vielä ennen kuin sama iäkäs nainen saapui ovelle ja huusi hänen nimensä ja numeronsa.
Otin muutaman askeleen ovelle. Jalkani tärisivät hillittömästi. Huone oli valkoinen, niukasti sisustettu, mutta valoisaa siellä oli. Pianon takan istui joku mies, toinen nojaii pianoon ja napsutteli kynää. Ja jossakin kulmassa istui keski-ikäinen nainen ja kirjoitti jotakin pieneen vihkoonsa. Arvelin, että hän pelkäsi maailmanlopun tulevan, niin nopeasti hän kirjoitti.

Asetuin seisoimaan keskelle lattiaa, pianon viereen. Kaksi aikuista miestä hymyilivät molemmat ja esittäytyivät. Toinen oli Hans, toinen oli John.
"Jeremy", sanoin. Ääneni ei särissyt. Käteni eivät enää tärisseet. Jalkani olivat hievahtamatta. Osasin pitää jännitykseni kurissa.
"No, Jeremy. Annan sinulle pienen pätkän tekstiä ja jos viitsisit lukea sen meille ääneen. Ja jos luet riittävän hyvin, saat myös laulaa meille pienen pätkän. Aloita, kun olet valmis", John sanoi ja ojensi muutaman paperin minulle. Vilkaisin niitä nopeasti ja aloin lukea. Väkisinkin tein kasvoillani ilmeitä, liikutin käsiäni ja päästin erilaisia efektiääniä suustani. Kaipa ne tykkäsivät siitä, sillä miehet nyökkäilivät ja kuuntelivat tarkkaavaisinsa jokaista sanaa, kuin peläten että ne voivat leijailla pois eivätkä he kuule niitä. Lopetin lukemiseni ja hymyilin. Olin rentoutunut, minusta oli ihanaa vain seisoa siinä tietäen, että minua kuunneltiin.
"Luit niin hyvin, Jeremy, että saat myös laulaa meille hieman. Olet varmasti harjoitellut tätä laulua kotona", Hans sanoi ja ojensi minulle nuotit. I Just Can't Wait To Be King.
"Joo, tuttu kipale", sanoin ja kohautin harteitani. Hans istuutui pianon ääreen ja alkoi soittaa. Koska olin harjoitellut, lauloin omasta mielestäni hyvin. Yhdessä kohdassa lauloin vahingossa väärillä sanoilla, mutta se ei tainnut haitata.
"No I just can't waaaaaiiiit... to bee kiiing!" lauloin sydämeni kyllyydestä. Kun sain lauluni laulettua, John ja Hans taputtivat minulle. Oloni parani entisestään, ehkä minulla olisikin mahiksia päästä näyttelemään pikku-Simbaa.

"Kerroppa Jeremy, osaatko tanssia? Laulaa näköjään osaat, myös lukea selkästi tekstiä", John sanoi ja kyykistyi sen verran, että katsoi minua suoraan silmiin.
"Joo! Oon tanssinu aika monta vuotta, ihan pikkupojasta lähtien. Tanssiminen on tosi kivaa", hihkaisin innoissani.
"No, olisitko valmis tekemään töitä, jos saisit roolin? Voisitko käydä harjoituksissa joka päivä ja opetella vuorosanoja ja lauluja?" John kysyi edelleen hyvin ystävällisellä äänellä.
"Äiti auttaa mua. Ja kyl mä saan kyydit vaikka keskellä yötä", väläytin heille hymyn. Miehet nyökkäilivät.
"No, kiitos Jeremy. Voit nyt mennä, olit loistava."

Hihkaisin ilosta vielä kerran ja suorastaan hyppelehdin ulos huoneesta. Ray odotti äitini vieressä, hänellä oli mukana oma äitinsä.
"No, miten meni?" Ray kysyi.
"Tosi hyvin, oli just kivaa", innostuin. Lähdimme neljästään käymään syömässä. Olimme odottaneet pitkän päivän vain sen takia, että pääsimme 20 minuutiksi pienen valkoiseen huoneeseen, jossa kaksi kilttiä miestä jutteli mukavia. Mutta uskokaa, koko päivän odottelu ei ollut mennyt hukkaan. Minut ja Ray kutsuttiin myöhemmin uudestaan esiintymään muutaman muun pojan kanssa ja me kaikki saimme roolit. Meitä oli viisi eri poikaa esittämässä Simbaa. Ja minä olin yksi niistä.
Ja sillä hetkellä kun näyttelin ensi-illassa Simbaa Broadwaylla... voi veljet, silloin tiesin että tätä minä todella halusin!