oh my holiday, it weighs me down

((vallu arielin kanssa tänne suunnille :) ja duuuuh, pahoittelen jo etukäteen tekstiä xD))

Darren pysäköi Dodgensa yliopiston kampuksen parkkiin ja vilkaisi ranteessaan olevaa urheilukelloa. Ariel pääsisi pian viettelemään hyppytuntiaan ja Darren oli lupautunut viettämään sen ajan ystävänsä kanssa. Mitäpä parempaakaan tekemistä miehellä nyt olisi ollut, kun Raphael ja Marcuskin, hänen muusikkoystävänsä, olivat kiertueella kotimaassa Yhdysvalloissa. Päivänsä Darren oli viettänyt perinteisesti mukavalla sohvallaan maaten, televisiota tuijottaen ja miettien vakavasti josko vastaisi myöntävästi viimeisimpään työtarjoukseen. Hän oli kuitenkin luvannut ystävilleen pitävänsä taukoa ja tämä kyseinen tapaus olisi ollut Los Angelesissa. Joku hyvää vauhtia nouseva laulajatähti, joka oli teinien suosiossa ja näin ollen olisi luultavasti vähintäänkin tuplannut Darrenin työmäärän. Ja jos rehellinen oli itselleen, niin nämä teinitähdet eivät olleet Darrenin suosiossa. Tuppasivat olemaan vähän tuulella käyviä tapauksia ja saattoivat huonona päivänä tehdä henkivartijan työn hyvinkin hankalaksi.

Rutiininomaisesti Darren raotti autonsa hansikaslokeroa tarkistaakseen, että sinne sijoitettu käsiase oli yhä paikallaan. Tämän jälkeen mies nousi autosta ja lukitsi ovet samalla kun antoi katseensa etsiä nopeimman uloskäynnin parkkipaikalta. Tiukan paikan tullen hän pääsisi Arielin kanssa pois koulun alueelta hetkessä. Mies virnisti vinosti ajatuksilleen. Tavat todellakin olivat juurtuneet syvään. Mies epäili että kukaan päättäisi yliopistolla aiheuttaa kohtauksen, varsinkaan ulkotiloissa, mutta eihän sitä koskaan tiennyt. Aina valmis ja takataskussa varasuunnitelma tai kaksi. Darrenin motto.

Askeleet suuntasivat kohti rakennusta, jossa Darren tiesi Arielin opiskelevan kasvatustiedettä. Ei ollut ensimmäinen kerta kun mies oli ystäväänsä tapaamassa, mutta aina hän tunsi olonsa yhtä ulkopuoliseksi. Ei sillä, että yliopistossa ei olisi opiskellut Darreninkin ikäisiä. Hän kyllä sulautui joukkoon mustassa t-paidassaan ja polvista risaisissa farkuissaan, mutta jotenki mies tunsi olevansa päätä pidempi muita kulkiessaan ryhti suorassa ja kohdatessaan jokaisen vastaantulijan katseen haastavasti, kasvot ilmeettöminä. Ehkä se oli juuri ne oudot katseet jotka hän sai osakseen mitkä saivat tuntemaan ettei aivan sopinut porukkaan. Ei sillä, että se paljoa Darrenia olisi huolettanut, mies oli henkivartijana tottunut tuntemaan olonsa vähemmän halutuksi monessakin paikkaa.

Darren seisahtui lähellä sisäänkäyntiä sijaitsevan puun luokse ja nojasi sen paksuun runkoon. Sama paikka, jossa hän yleensä aina odotti Arielia kampukselle eksyessään. Tennarinsa kärjellä mies siirteli maahan pudonneita lehtiä ja mietti samalla mikä puu edes oli kyseessä. Osoita Darrenille koivu ja tammi ja mies olisi tuskin tiennyt kumpi on kumpi. Noh, ei kaikessa voinut olla hyvä. Pitäisi kysyä Arielilta, josko tämä tietäisi minkä merkkinen puu oli. Sikäli kun se nyt oli kovin tähdellistä tietoa.

Arielin päivä oli alkanut kuten miljoonat muutkin: ensin heräämällä itse, jonka jälkeen nainen oli mennyt herättämään Jaken. Sen jälkeen jatkuivat normaalit aamutoimet, jota seurasi Jaken koulueväiden tekeminen sekä omien välipalojen pussittaminen. Ja koska Arielista oli tuntunut siltä, he olivat lähteneet kävellen matkaan ja blondi oli saattanut Jaken tämän koululle matkanvarrella ja jatkanut siitä kohti omaa opinahjoaan. Oli harvinaista, että ei satanut – lähiaikoina oli satanut suhteellisen paljon, mutta olihan kyseessä sentään Lontoo, ei Saharan autiomaa. Arielilla oli edessä harvinaisen kevyt päivä, mutta väliin mahtui myös hyppytunnit aamulla ja iltapäivällä ja jälkimmäisen aikoihin Darren oli lupautunut tulemaan hänelle seuraksi. Hyvä vain, jotain tekemistä pelkän opiskelun sijasta – tokihan kaiken ylimääräisen ajan olisi voinut käyttää opiskeluun, mutta toisaalta ylimääräinen aika oli mukavampaa viettää jonkun elävän persoonan seurassa. Vaikka Ariel olikin tunnollinen opiskelija, ei hänkään sentään hiki otsassa lukenut kurssimateriaaleja varsinkaan kun loppukokeet eivät olleet vasta kuin monen kuukauden päästä. Siinä ajassa ehti oppia paljon, mutta myös unohtaa.

Luentosalissa toiset piirtelivät kuvia vihkojensa reunoihin, toiset tekstailivat johonkin ja olihan takarivissä sentään joku pari melkein muhinoimassakin. Ei ainakaan jännitystä puuttunut. Tosin professori O'Rourke ei ollut ehkä mielenkiintoisimmasta tai välittävimmästä päästä. Heti alkutunneilla päästään harmaantunut mies oli tehnyt harvinaisen selväksi, että jokainen luokassa on vastuussa omasta opiskelustaan ja jos asiat eivät kiinnostaneet oppilaita, hän ei mahtaisi sille mitään. Olipahan kyseinen professori myös huomauttanut, että esseet ja tehtävät tuli kuitenkin palauttaa ajallaan eikä hän hyväksyisi myöhästyneitä tehtäviä, vaan antaisi hylätyn näistä suoraan. Ariel ei ollut koskaan saanut hylättyä eikä tottavie aikonut alottaa vieläkään. Vaikka professori O'Rourken ääni oli monotoninen ja kyllästynyt sekä täynnä inhoa koko opettamaansa aihetta kohtaan, Ariel kuunteli ja teki muistiinpanoja. Toisinaan oppilaat saattoivat sopia porukassa myös niin, että joku menisi istumaan luennolle ja ottaisi ylös muistiinpanot ja jakaisi ne muiden kanssa – tapa oli hyvä varsinkin silloin jos jollekulle tuli jotakin äkillistä tai kuten toisinaan – parempaa tekemistä. Ariel istui mieluusti itse tunneilla tekemässä omat muistiinpanonsa, mutta toisinaan saattoi myös käyttää tätä valttikorttia hyväkseen – kaikki yksityiskohdat saisi kuitenkin selville kirjasta kun vain jaksaisi lukea. Useimmiten kuitenkin jos Ariel oli käyttänyt muistiinpanokorttia oli kyse ollut Jakesta. Tosin ei ollut poissuljettu vaihtoehto sekään, että toisinaan ei vain huvittanut.

Ariel oli nostamassa kännykkäänsä laukustaan ja katsahtamassa kelloa, mutta professori O'Rourke oli ehtinyt toivottaa hyvät päivänjatkot jo ennen kuin hän ehti näpäyttää puhelimensa pois näppäinlukosta. Ariel pakkasi vihkonsa ja kynänsä takaisin laukkuunsa ja suuntasi kohti pääovia äsken pakattu ruskea laukku olallaan. Darren luultavasti odotteli tavanomaisesti samaisen puun luona, mistä Ariel oli löytänyt hänet ensimmäiselläkin kerralla. Toisinaan saattoi olla hieman ongelmaista löytää nimittäin yhtä henkilöä koulun pihalta huomioon ottaen, että pihalla tulvi yliopiston oppilaita ja yhden henkilön löytäminen siitä ihmismäärästä oli yleensä kuin neulan löytäminen karvaisesta kokolattiamatosta – mahdollista, mutta työlästä. Mutta tälläkään kertaa Arielin ei tarvinnut lähteä kiertämään maita ja mantuja vaan Darren odotti juurikin siinä missä Ariel oli arvellutkin. Aamulla päälle laitettu pinkki puuvillamekko oli ollut vielä siloinen, mutta rypistynyt hiukan parin tunnin istumisen jälkeen, mutta sehän ei naista sen koommin haitannut. Hän käveli rauhallisesti ystävänsä luokse ja sulki tämän leppoiseen halaukseen.
”Hei”, Ariel tervehti irrottauduttuaan. ”Miten sun päiväsi on sujunut?”

Darren kohotti katseensa maasta kohti koulun ovea samalla hetkellä kun ensimmäiset opiskelijat saapuivat pihalle. Osa ohikulkijoista jopa tervehti puuhun nojailevaa miestä, joka sai Darrenin vain kohottamaan kulmiaan kuin kysyäkseen mitä nämä tahtoivat hänestä. Kuvittelivat ilmeisesti nähneensä miehen samoilla luennoilla tai sitten olivat vain nähneet Darrenin nojailevan samaiseen puuhun niin useasti, että ajattelivat olevan sopivaa moikata. Darrenilla itsellään oli hyvä kasvomuisti ja niinpä hän näkikin väkimassassa monia tuttuja kasvoja, joten ei kai ollut suurikaan ihme, jos osa tästä joukosta piti hänenkin kasvojaan tuttuina.

Vihreät silmät yrittivät kuitenkin paikantaa vain yhtiä tuttuja kasvoja ja Darrenin toinen suupieli kohosi katseen vihdoin laskeutuessa oikeaan henkilöön. Mies suoristautui takaisin täyteen pituuteensa ja avasi käsivartensa halausta varten, jonka tiesi tulevaksi. Ariel oli sitä tyyppiä, joka halasi tavatessaan. Oli mennyt kauan aikaa, ennen kuin Darren oli hyväksynyt tämän faktan eikä vain seisonut jäykkänä kuin rautakanki toisen halauksessa. Muutaman vuoden sisällä hänkin oli oppinut halauksen jalon taidon. Ariel tosin oli ainoa henkilö, jota hän oli halaillut vuosiin. Muille mies ei lämmennyt ihan noin vain. Raphael ja Marcus olivat enemmän sitä tyyppiä, jotka taputtelivat olalle ja muutaman oluen otettuaan saattoivat jopa vaihtaa miehisiä puolihalauksia. Toisin sanoen he olivat halauksen osalta samaa tyyppiä kuin Darren. Mutta Arielin kohdalla oli pitänyt tehdä poikkeus. Nytkin mies kietoi vahvat kätensä tämän hennon vartalon ympärille ja rutisti kevyesti, ennen kuin astahti taas taaksepäin.
"Hei vaan", mies virnisti pienesti ja hieraisi sitten niskaansa. Tapa, joka tuli esiin kun hän oli kiusaantunut.
"Teeveetä tuijottaessa?" se tuli pikemminkin kysymyksenä ulos ja Darren kohautti olkiaan. "Rafe ja Marcus viipyvät kiertuellaan vielä pari päivää", mies jatkoi ikäänkuin puolustuksekseen. Tottahan se oli, että ilman noita kahta ystäväänsä ja Arielia mies vain istuisi sohvallaan päivät pitkät televisiota katsoen ja tilaisi lähimmästä ravintolasta ruokaa, jos nälkä sattui yllättämään. Darren oli kylläkin niitä miehiä, jotka osasivat kokata suhteellisen herkullisiakin aterioita jos vain viitsisi, mutta kukapa nyt jaksoi yhdelle hengelle laittaa ruokaa joka päivä. Tai edes joka viikko.

"Millainen päivä sulla on ollut? Ja mitä nyt on ohjelmassa? Moneltako Jake pitää hakea?" Darren päätti kysyä kaikki mieltään askarruttavat asiat yhdellä kertaa samalla kun lähti astelemaan hitaasti poispäin koulurakennuksesta olettaen, etteivät he kuitenkaan viettäisi Arielin hyppytuntia puun alla seisoskellen.

Tyypillistä – kun ne miespuoliset kaverit eivät olleet paikalla ajamassa Darrenia ties mihin päättömyyksiin, niin tietenkin tylsyyksissään tämä tuijotteli televisiota. Ariel saattoi rehellisesti sanoa, että hänen elämässään oli harvoin tylsää – jossei hänellä riittänyt koulutehtäviä pinoksi asti, niin Jake järjesti hommia vähintäänkin sen edessä. Mutta Ariel ei silti voinut väittää koskaan katuneensa Jaken ottoa kattonsa alle. Ei se tällekään ollut helppoa kasvaa ilman vanhempia, mutta Ariel yritti parhaansa mukaan kasvattaa veljenpoikaansa. Ja oli se antoisaa Arielillekin: eipä tarvinnut elellä täysin yksikseen.
”Mitähän sä tekisitkään jos mua ei olis..”, Ariel hymähti hyväntuulisesti. ”Varmaankin homehtuisit sohvallesi.”

Ariel kohensi laukkunsa asentoa olallaan sen liu'uttua liian reunalle.
”Vou, ota iisisti gorilla”, Ariel naurahti Darrenin kysymystulvaa. ”Opiskelua, jos nyt tiivistetään lyhyeen. Ensinnä psykologiaa, sen jälkeen vähän lisää psykologiaa, josta päästiin lopulta itse opetuksen saloihin. Seuraavaksi – kaksi hyppytuntia ja sen jälkeen kasvatustieteitä. Sen jälkeen – noh, ei mitään. Ja Jake pitäisi hakea tunnin sisään koulusta. Mutta ei sun tarvitse, jos et ole menossa sitä kautta.”
Darren oli Arielille myös iso apu Jaken kanssa ja muutoinkin Jake tuntui pitävän Darrenista, joten aina toisinaan Ariel saattoi hyvinkin viedä Jaken Darrenin kämpille hoitoon, jos hänen täytyi lähteä johonkin pidemmäksi aikaa tai jos Jake niin vaati. Osasihan yhdeksänvuotias sentään yksinkin olla, mutta Jake oli mielellään muiden seurassa ja oli innokkaasti lähdössä kyllä mihin vain.
”Mietin kyllä vähän jos voisin skipata viimeisen tunnin ja sen sijaan ruokkia Jaken – ja muutenkin mulla on kouluhommia tehtävänä ja se kasvatustieteiden tunti on pitkälti käytännönharjoittelua”, Ariel tuumi.

Darren tökkäsi kevyesti Arielia kylkeen tämän pilkattua miehen elämäntapoja. Minkäs sitä teki, jos ei sattunut olemaan sitä kovin sosiaalista tyyppiä, vaan viihtyi varsin hyvin kaksistaan televisionkin kanssa.
"Hei, ostosteeveestä löytää kaikkea tarpeellista", Darren virnisti sanojensa perään. Tottahan se oli, että parina päivänä hän oli alentunut niinkin alas, että oli katsonut ostosteeveetä, mutta se ei ollut koskaan kestänyt paria minuuttia kauempaa, ennen kuin mies oli tuntenut tulevansa hulluksi ja siirtynyt sohvalta omalle kuntosalilleen. Mutta Ariel oli luultavasti silti oikeassa, ilman tätä Darren luultavasti linnoittautuisi kotiinsa joka kerta, kun Rafael ja Marcus olivat poissa kaupungista.

Arielin selvittäessä päivänsä kulkua ja kertoessaan mahdollisista aikeistaan jäädä pois viimeiseltä tunnilta, Darren kääntyi katsomaan ystäväänsä tekaistu järkyttynyt ilme kasvoillaan.
"Mitä? Ariel Grayson? Aikoo jäädä pois tunnilta? Oletko varmasti se sama vastuuntuntoinen ja aina niin ahkera Ariel, jonka tunnen?" Darren kysyi samalla kun avasi autonsa apukuskin puoleisen oven Arielille. Tämän jälkeen mies siirtyi itse kuskin paikalle hymy kasvoillaan. Hän oli saanut idean ja nyt hän myös aikoi toteuttaa sen.
"Haemme Jaken ensin, sitten mulla on suunnitelmia meille kaikille. Ja sinä et mene sille viimeiselle tunnille, joka muuten kuulostaa kamalan tylsältä", Darren ilmoitti käynnistäessään autonsa. Hän veisi kaksikon huvipuistoon muutamaksi tunniksi, sillä vaikkei Darren itse suuri huvipuistolaitteiden fani ollutkaan, niin arveli hän Jaken pitävän siitä. Plus Arielkin tarvitsi välillä taukoa kokoaikaisesta opiskelustaan.

Darren parkkeerasi auton koulun porttien lähelle ja jäi odottelemaan Jaken saapumista. Vaikkei mies tuntenutkaan oloaan aivan kotoisaksi lasten seurassa, hän oli todella oppinut pitämään Jakesta. Poika oli fiksu ja hauska. Ja hitto poika myös osasi iskeä pesäpalloa! Darren hieraisi käsivarttaan, johon oli saanut mustelman Jaken iskemän pallon johdosta ensimmäisellä kerralla, kun oli pojan kanssa pelaillut. Ariel oli tehnyt loistavaa työtä veljenpoikansa kanssa.

Ariel vastasi Darrenin tökkäykseen samalla mitalla ja pukkasi tätä kevyesti kylkeen omalla kyynärpäällään. Vai että oikein ostosteeveestä... Jos Ariel ei olisi tuntenut Darrenia paremmin, olisi tämä varmaan epäillyt miehen syitä katsella televisiota ja etenkin ostosteeveetä. Kaikkihan sen nyt tiesivät, ettei sieltä mitään yleensä kannattanut ostaa, joko homma ei toiminut tai meni rikki heti parin ensimmäisen käyttökerran jälkeen – ja kyllä, Arielilla oli omakohtaista kokemusta kun omat vanhemmat olivat aikanaan tilanneet ostosteeveeltä jotain roinaa ihan hetken mielijohteesta.
”Ilmiselvästi”, Ariel kuittasi Darrenille. ”Joka meneekin rikki heti ensimmäisen käsittelykerran jälkeen. Onhan siinä kuule kerran hyöty.”

No joo, Ariel skippasi tuntejaan hyvin harvoin – minkäs sille voi kun oli tunnollinen opiskelija – ja olikin melko epätavallista, että blondi oli ehdottanut siitä. Nainen virnisti piruillakseen hiukan Darrenin kyseenalaistaessa hänen opiskeluintonsa. Tottakai Arielia vaivasi jäädä pois yhdeltäkään tunnilta, mutta toisaalta hän oli varmaankin yksi niistä harvoista, jotka eivät skipanneet useilta tunneilta eri aineissa. Ariel jaksoi kyllä istua tylsemmilläkin tunneilla, sillä olihan se valmistautumista tulevaisuuteen.
”Saa kai sitä välillä olla hitusen pahis”, Ariel puolustautui. ”Sitä paitsi olen varmaan ainoa joka ei ole kertaakaan jättänyt tunteja väliin krapulan takia.”
Helppohan se oli sanoa, Ariel kun ei koskaan nauttinut paria lasia enempää – oli kyseessä viiniä tai muuta alkoholipitoista juomaa. Hän oli mieluummin Jaken kanssa kotona katsomassa elokuvia tai muuta vastaavaa kuin vietti aikaansa yökerhoissa tai baareissa. Ei hän ollut sellaista juhlijatyyppiä. Kiltti ja tunnollinen kaikin puolin. Välillä saatettiin juoda viinilasillinen ruuan yhteydessä tai muuten vain Jaken painuttua pehkuihin tai jos satuttiin istumaan iltaa jonkun kanssa.

”Mihinkähän hyvällä herralla on suunnitelmia viedä meidät?” Ariel kurtisti kulmiaan leikkisästi epäröiden. ”Mulla on kuule pippurisuihke laukussa.”
Hetken päästä oltiinkin jo Jaken koululla – ei siinä kauaa nokka tuhissut, kun kävelymatkaakaan ei ollut kuin puolisen tuntia yliopistolta. Ariel vilkaisi kelloa ja totesi Jaken pääsyyn olevan vielä kymmenisen minuuttia. Ariel astuikin sitten ulos autosta odottelemaan veljenpoikaansa, sillä ilma oli hyvä ja lämmin – toisin sanottuna miksi istua autossa kymmenen minuuttia kun auringostakin saattoi nauttia. Ariel nojautui kevyesti autoa vasten odotellen Darrenia seurakseen. Koulun piha oli vielä hetken aikaa hiljainen, kunnes pääovesta alkoi tulvia pieniä natiaisia kiljuen, naureskellen ja jutellen toisilleen. Parin minuutin sisään ovesta ilmestyi myös Jake, joka otti pari juoksuaskelta autolle nähtyään Arielin ja Darrenin odottelemassa.
”DJ!” Jake huudahti innokkaasti.
Arielista oli vain hyvä, että Jakella oli jonkinlainen miesesikuvakin elämässään ja Darren hallitsi sitä roolia ihan hyvin, vaikkei tämä nyt tietenkään isää korvannut. Mutta koska Ariel ei ollut parisuhteessa (plus parisuhteet olivat muutenkin hyvin vaihtuvaisia) oli mukavaa että Darren kuitenkin osasi käsitellä muksua ja Jake viihtyikin tämän seurassa mielellään.

"Aina niin tunnollinen. Olet varmasti kaikkien opettajien lellikki", Darren nautti siitä, miten helppoa Arielin kanssa oli olla. He saattoivat kiusoitella toisiaan tuntikausia, eikä kumpikaan siitä sen kummemmin ottanut nokkiinsa. Darren oli tavannut ison liudan niitäkin naisia, jotka raivostuivat pienestäkin letkautuksesta, vaikka se olisi tarkoitettukin vitsiksi. Noh, ei kai kaikilta voinut samanlaista huumorintajua vaatia. Darren tunsi kuitenkin itsensä onnekkaaksi, kun oli päättänyt Lontooseen muutettuaan tutustua juuri Arieliin. Tai Ariel tutustua häneen, sillä tuskin ilman tämän päättäväisyyttä ja aitoa luonnetta he olisivat tässä.

"Nainen, uhkailetko sä minua? Saanen muistuttaa, että työskentelen henkivartijana ja olen noin muutenkin melkoinen ninja", Darren totesi hymyssä suin Arielin mainitessa pippurisuihkeen. Kokemuksesta Darren kyllä tiesi, että pippurisuihke pisti näkökyvyn aika koville, mutta toisin kuin joillekin, hänelle se ei varsinaisesti aiheuttanut kipua. Silti, ei kokemus, jonka mielellään uudestaan kokisi.
"Pippurisuihke", Darren vielä mutisi huvittuneena noustessaan ulos autosta. Huvittunut hän oli siksi että Ariel oli - vitsaillenkin - uhannut häntä, ei siksi että tämä moista sumutetta mukanaan kantoi. Darren oli itseasiassa erittäin tyytyväinen, että hänen ystävällään oli pippurisuihke laukussaan, sillä koskaan ei tiennyt millaisiin hörhöihin Lontoon kaduilla törmäisi.

Darren siirtyi seisomaan Arielin viereen ja piti tiukasti katseensa koulun pääovissa. Kun äänekkäät lapset alkoivat purkautua pihalle, irvisti Darren pienesti. Liian paljon lapsia hänen makuunsa. Kuka vaan lapsi, joka ei ollut Jake, oli liikaa. Samantien kun Jake ilmestyi ovesta ulos, levisi Darrenin kasvoille leveä hymy.
"JJ! Mitäs mies?" Darren kumartui hieman pystyäkseen tekemään paremmin hänen ja Jaken "salaisen" tervehdyksen. Kun monimutkaiset kättelyt sitten oli suoritettu Darren suoristautui taas virne naamallaan. Hän siirtyi avaamaan Jakelle takaoven ja pojan ollessa autossa siirtyi sitten takaisin kuskinpaikalle.
"Turvavyöt", Darren ilmoitti samalla kun kiinnitti omansa. Hän sattui olemaan niitä ihmisiä, jotka eivät kaasua painaneet, ennen kuin jokaisella kyydissäolijalla oli turvavyö. Kun sekä Arielilla että Jakella sitten turvavyöt oli paikallaan, peruutti Darren takaisin tielle ja suuntasi keulan kohti huvipuistoa.

"Tehdään nyt säännöt selviksi tässä matkalla. Tämän päivän kohde on huvipuisto. Sääntö numero yksi: minä maksan. Kaiken. Sääntö numero kaksi: minua ei pakoteta possujunaa hurjempiin laitteisiin. Sääntö numero kolme... noh, jos jotain keksin, niin lupaan kertoa teille", Darren selvitti, katse tiessä, mutta kohottaen ohjauspyörästä irti olevan kätensä sormia sitä mukaan, kun sääntöjä lateli. Maksamisen kohdalla Darren loi tiukan katseen Arieliin, kun taas kakkossäännön kohdalla hän katsahti taustapeilistä takapenkillä istuvaa Jakea merkitsevästi. Darren oli tyyppi, joka ei nauttinut kieputuksesta. Kerran hänen oli pitäny yhtä suojattiaan seurata joka ikiseen laitteeseen, mitä huvipuistosta löytyi, mitä taas sitten oli seurannut se, että he molemmat olivat oksentaneet sisuksensa pihalle ennen viimeistä laitetta.

Huvipuiston parkkipaikalla oli hyvin tilaa, sillä suurin osa ihmisistä oli vielä kouluissa ja töissä. Sen parempi. Se tiesi vähemmän jonottamista. Parkkeerattuaan autonsa lähelle puiston sisäänkäyntiä Darren kääntyi katsomaan kaksikkoa virne naamallaan.
"Eiköhän mennä pitämään hauskaa?"