I wish that I could see my child smiling at least once~

[Toivottavasti otsikko on oikein kirjoitettu. Mutta siis paikalle odotan Lissua lapsukaisineen.]


Puistossa oli hiljainen ilta. Lehdet putoilivat hiljalleen maahan, tuuli lauloi syksistä surullista lauluaan heilutellen kauniin puiston mahtavia puita. Puistossa oli vain muutama ihminen. Lontoossa monet puistot suljettiin kymmeneltä ja kello löi jo kahdeksaa, joten hulina-aika oli jo ohitse. Jossakin istui nuori pariskunta penkillä kietoutuneina toisiinsa, lasten leikkipaikalla temmelsi enää kaksi pikkuista mukulaa ja jossakin puiston portti avattiin ja suljettiin, kun hyvin iäkäs pari asteli vaivaantunein askelin ulos Lontoon syksyiseen yöhön.
Kohta portti narahti taas, kun puistoon astui ajatuksissaan oleva nainen. Tuo nainen oli Katherine Honslow, joka harvoin viihtyi Yellow Avenuen kaltaisessa ympäristössä. Mutta nyt hän oli kävelyreissullaan eksynyt Devon Streetiltä puistoon. Katherine, joka tunnettiin paremmin nimellä Kitty, oli pukeutunut pitkään beigeen takkiin ja mustaan kaulaliinaan. Kädessä hänellä oli kuluneet nahkahansikkaat. Kuparinsävyiset hiukset heiluivat puiden kanssa samaa tahtia. Kitty kantoi olallaan pientä nuhjuista käsilaukkua, josta löytyi hyvin vanha Nokian puhelin, kotiavaimet pieneen asuntoon ja muutama pense. Kitty kulki pää painoksissa, omissa mietteissään. Hän mietti maailman menoa, mitä tekisi huomenna, millaisen kappaleen hän opettelisi soittamaan pianolla. Kitty oli niitä ihmisiä, jotka ajattelivat kaiken etukäteen valmiiksi ja halusi elää päivän kerrallaan.

Kitty lähestyi pientä lampea ja istuutui lammen rannalla olevalle penkille. Samassa hänen ohitseen juoksi pieni punatukkainen, pisammanaamainen lapsi kohti leikkinurkkausta, jossa hänen äitinsä häntä huhuili. Äidilläkin oli hieman punertavat hiukset, siisti mokkatakki ja pitkä tumma hame. Kitty katseli hetken lapsen iloista kirmaamista ja käänsi sitten katseensa lampeen. Hänen oma kuvajaisena tuijotti häntä syyttävästi. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin, punatukkinen pikkutyttö oli palauttanut hänen mieleensä hänen oman lapsensa. Adoptiopaperit oli kirjattu yli 22 vuotta sitten. Kitty muisti vieläkin sen päivän. Oli ollut aurinkoinen päivä ja hän oli tyytyväisenä itseensä käynyt vetämässä nimensä papereiden alle ja poistunut paikalta ilman huolia – ja vastuuta kenestäkään muusta kuin itsestään.
Se oli ollut viimeinen kerta, kun hän oli lapsestaan kuullut. Välit Margaret-siskoon, joka asui edelleen jossakin Yellow Avenuelle, olivat viilentyneet pikkuhiljaa ja kun Kitty tarkemmin mietti, hän ei ollut nähnyt siskoaan 22 vuoteen.
Syyllisyys kalvoi Kittyä kuitenkin. Katsellessaan kuvajaistaan, Kittystä tuntui, että kuvajainen irvisti hänelle. Vai irvistikö hän omille haikeille ajatuksilleen. Hän ei ollut eläessään kertaakaan nähnyt tyttärensä edes hymyilevän. Hän ei enää muistanut lapsen nimeä, olisiko ollut Helen tai Heather.

Kitty käänsi katseensa pelikuvastaan pois ja silmäili leikkivää tyttöä. Olikohan hänen tyttärellään punaiset hiukset, vaiko kenties mustat kuten isällään. Jackin kuolemasta oli jo useita vuosia, Kitty ei edes muistanut tarkalleen milloin mies oli menehtynyt. Eikä hän halunnut ajatella asiaa. Yleensä Kitty oli valoisa ja onnellinen, mutta monikaan ei tiennyt, että omissa ajatuksissaan hän oli usein hyvin surullinen ja murheellinen. Hän ei oikein tiennyt tarkalleen aina, kuka hän oli, mitä hän täällä teki ja miltä tulevaisuus näyttäisi. Kitty huokaisi syvään ja jos vieressä olisi ollut joku häntä tuijottamassa, olisi nähnyt pienen kyynelhelmen putoava Kittyn oikeasta silmästä. Vasen silmä ammotti sinisyyttään, se vain seisoi elottomana kuopassaa. Jos Kitty olisi nähnyt silläkin, hän olisi erottanut, että puistoon saapui nuori parissakymmenissä oleva nainen. Mutta tällä hetkellä hänt ei kiinnostanut mikään, hän vain halusi nähdä oman tyttärensä ja aviomiehensä ja elää onnellisesti elämänsä loppuun asti.

Aurinko laski mailleen ja katulamput syttyivät. Pieni tyttö keräsi lelunsa yhteen reppuun ja tarttui äitiään kädestä. Yhdessä he poistuivat puistosa rauhallisesti kävellen: pikkuinen tyttö joutui ottamaan ainakin kolme askelta siinä, missä hänen äitinsä otti yhden. Olikohan Margaret joskus käynnyt hänen tyttönsä kanssa tässä puistossa leikkimässä? Olivatkohan he käynneet iltakävelyllä ja jutelleet Dumbosta ja Pienestä Merenneidosta keskenään. Olivatko he hyräilleen Leijonakuninkaan lauluja tai istuutuneet satukirja kädessä tähän samaiselle penkille, missä hän istui juuri nyt ajatuksiinsa täysin uppoutuneena. Kitty pyyhkäisi kyyneleet silmistään ja kohotti katseensa. Hän vilkaisi ympärilleen ja näki nyt ensimmäistä kertaa ohi kävelevän tytön. Kitty katseli, kun tämä käveli ohitse, mutta tunsi salaperäisen kolahduksen sisällään. Jokin tuossa neidissä sai hänen sydämensä väpättämään. Jokin tuossa tytössä toi hänen mieleensä Jackin suuret silmät ja siloisen leuan. Kulmat olivat tuuheat, kuten Jackilla. Tyttö käveli samalla tavalla kuin hän, pieniä nopeita, mutta silti rauhallisia askelia. Kitylle tuli lämmin, hyvä olo. Hänen oli pakko kääntää hieman päätään nähdäkseen tytön vielä uudestaan. Hän näki hulmuavat hiukset ja vaistomaiesti kosketti omia tuuheita hiuksiaan.
Eieieieiei, mitä hän nyt olikein kuvitteli. Varmasti hän oli ajatellut lastaan ja alitajuntaisesti yhdistänyt joitakin piirteitä satunnaiseen ohikulkijaan. Kitty käänsi katseensa jälleen pieneen lampeen, mutta ei voinut olla pohtimatta näkemäänsä.

(( Harrietin vaatetusta ))

"Soitellaan huomenna, mulla on vielä silloin vapaata", Harriet sanoi kääntyen paikoillaan ympäri.
Hän yritti tavoittaa äänellään Gemman loittonevan selän ja toivoi todella, että hänen äänensä olisi tuulta voimakkaampi, hän ei halunnut viiman hukuttavan hänen sanojaan allensa. Gemma kääntyi ympäri, nyökytteli ja näytti sanovan jotakin takaisin, mutta Harriet ei enää erottanut sanoja. Gemma oli jo liian kaukana. Gemman vilkuttaessa Harriet taivutti kolme keskimmäisintä sormeaan kämmentään vasten, muodostaen kuvainnollisen puhelimen figuurin käsillään.
"Mä soitan!" Hän kuitenkin epäili, ettei Gemma enää kuullut hänen sanojaan.
Ostosreissu oli ollut mukava. Tämä oli yksi niistä vapaapäivistä, kun Harriet todella jaksoi tehdä jotakin. Hän oli nukkunut pitkään, herännyt vasta iltapäivällä. Gemma oli soittanut hänelle jo heti aamusta, mutta Harriet ei ollut herännyt puheluihin. Yhdessä parhaan ystävänsä kanssa Harriet oli sitten lähtenyt Lovereen ostoksille, mukaan oli tarttunut uuden käsilaukun lisäksi yhtä sun toistakin pienempää ja suurempaa. Jalkoja särki, mutta Harriet ei kuulunut taksia käyttävään väestöön. Hän mielummin kulutti jalkansa puhki matalissa korkokengissään, kuin maksoi kalliisti lyhyestä taksikyydistä. Hänen vanhemillaan oli rahaa, mutta Harriet ei halunnut haaskata vanhemmiltaan saamia käyttövaroja turhaan. Matkaa kotiin oli vielä, mutta se ei ajatuksissa tuntunut pitkältä. Koska päivä oli muuten ollut erinomainen, tällaiset pienet seikat eivät painaneet kokonaisuudessa paljoakaan.

Matkalla Harrietin ohitse käveli toinen toistaan erilaisempia ihmisiä. Osa heistä oli kietonut takin tiukasti ympärilleen, toiset eivät näyttäneet välittävän kaiken aikaa yltyvästä tuulesta piirunkaan vertaa. Harrietin villakangastakki oli lämmin, mutta siitäkin huolimatta hän käänsi takin kauluksia paremmin ympärilleen suojaksi. Hän ei koskaan ollut nauttinut kylmästä - kesä oli aina miellyttänyt Harrietia enemmän. Onneksi hän sai töissä pitää päällään paksuja vaatteita ilman, että kukaan ihmetteli niiden tarkoitusperiä. Harriet jos kuka oli vilukissa. Kävellessään Harriet loi katseensa Yellow Avenuen kauppojen näyteikkunoihin, vaikka mitään näkemästään Harriet ei osannut painaa mieleensä. Hän voisi huolia uusia huonekaluja huoneeseensa, mahdollisesti myös joitakin pieniä somisteita. Vaatteitakaan ei koskaan ollut liikaa, mutta siitäkään huolimatta Harriet ei jäänyt tarkastelemaan näyteikkunoita liian pitkäksi aikaa. Hän halusi mennä kotiin, ottaa kuuman suihkun ja kömpiä nukkumaan. Hän tiesi Gemman soittavan hänelle heti aamusella, ellei hän tietysti itse ehtisi ensin. Harriet kietoutui yhä paremmin takkinsa suojiin, vaikka viima ei tuntunutkaan aivan niin purevalta enää. Tarkastellessaan harvakseltaan istutettuja puita Harriet todella huomasi tuulen tyyntyneen, ainakin hetkeksi. Ilta oli hämärtynyt vain hieman, oliko hänellä oikeastaan kuitenkaan niin kiire kotiin, kuin hän oli kuvitellut? Vanhemmatkaan eivät kaipaisi häntä kotiin - he tiesivät tyttärensä olevan jo aikuinen, Harriet pärjäisi halutessaan hyvin omillaankin. Muutaman kerran Harriet oli suunnitellut omaan asuntoon muuttoa, mutta ajatukset todella olivat jääneet ajatusten tasolle. Hän oli täysin tyytyväinen elämäänsä vanhempiensa luona. Hän sai ilmaisen ruoan ja majapaikan, eikä äidin tuelle voinut laskea arvoa rahassa. Asia olisi ollut eri, mikäli Harrietilla olisi sattunut olemaan poikaystävä, mutta ei. Työ vei aivan liikaa Harrietin keskittymiskyvystä, hän ei ollut pitkään aikaan edes ehtinyt ajatella olematonta rakkauselämäänsä.

Harriet pysähtyi yhtäkkiä paikoilleen. Hän oli ehtinyt kävellä jo näinkin pitkälle - hänen kotinsa piha rajoittui tämän puiston läntiseen laitaan. Lopulta Harriet itsekään ei tiennyt syytä siihen, miksi hän raotti hiljaa narahtavaa Upphigh Parkin puistonporttia. Nopealla vilkaisulla Harriet näki vain muutaman ihmisen puistossa, suurin osa ihmisistä oli jo kodeissaan. Lämpimässä, television ääressä, nauttimassa kupillisesta teetä. Harrietin kaikki olematon kiire kuitenkin oli kadonnut, ilmapiiri puistossa oli saanut Harrietin rauhoittumaan. Tuuli oli jälleen virinnyt, se leikitteli maahan varisseilla tammenlehdillä. Kävellessään joustavin askelin eteenpäin Harriet katseli hymyillen lehtien tanssia. Tuuli kieputteli niitä ilmassa toinen toistaan komeammissa pyörteissä. Kunpa Harriet itsekin voisi joskus tuntea olonsa yhtä kevyeksi ja vapaaksi! Vähän matkan päässä oli pieni suihkulähde. Niin taikauskoinen, kuin Harriet olikin, hänen todella oli pakko tuhlata täysin periaatteidensa vastaisesti yksi kolikoistaan suihkulähteeseen. Päästyään suihkulähteen ääreen Harriet polvistui sen eteen, kaivaen yhden kolikon taskustaan. Mitä hän toivoisi?
"Anna... Anna mun vielä joskus tavata biologiset vanhempani", Harriet kuiskasi hiljaa.
Edes Harriet itse ei kuullut kuiskaustaan, joku toinen olisi saattanut pystyä lukemaan sanat huulilta. Muuten Harrietin toivetta kuitenkin oli täysin mahdotonta tulkita. Veden pinta aaltoili aavistuksen, kun kolikko rikkoi lähes tyynen vedenpinnan. Harriet katseli, kuinka koliko alkoi hiljalleen painua suihkulähteen pohjaa kohden.

Muutaman minuutin paikallaan oltuaan polvet alkoivat tuntua kivulloisilta. Tämä asento ei todella ollut omiaan. Harriet suoristautui, katsellen vielä hetken suihkulähdettä. Askeleet alkoivat viedä Harrietia takaisin puiston portille, vaikka hänellä ei vieläkään ollut kiire. Edessäpäin näkyi pieni lampi, sen edessä penkki. Ainoastaan yksi nainen istui penkillä, puistossa oli todella rauhallista. Lampi näytti vielä suihkulähdettäkin rauhoittavammalta, eikä Harriet lopulta epäröinyt askeleitaan ollenkaan, kun hän lähti kävelemään lammen suuntaan. Hän vilkaisi pikaisesti naista penkillä. Nainen toi hänelle hämärästi mieleen hänen äitinsä - Margaretin. Harriet ei tiennyt, johtuiko se punaisista hiuksista vai olemuksesta, ehkä molemmista. Kasvonpiirteitä Harriet ei kuitenkaan voinut tutkiskella tarkemmin, sillä naisen pää oli painunut hieman kumaraan. Oliko tämä kenties suruissaan? Harriet ei ehtinyt ajatella asiaa enää sen enempää, kun hän tunnisti käsilaukustaan kuuluvan, tutun soittoäänen. Ja hän kun kuvitteli voivansa rentoutua edes pienen hetken verran.
"Hei", Harriet sanoi hiljaa.
Hänen äänensä oli soinnukas, rauhallinen ja itsevarman oloinen.
"Mä olen Upphigh Parkissa, tuun kohta kotiin. Laittaisitko mulle kylpyveden valumaan?"
Kun äiti oli puhelimen toisessa päässä viimein - pitkien selittelyjen kautta - luvannut valuttaa Harrietille veden kylpyä varten valmiiksi, Harriet ei olisi voinut tuntea oloaan paremmaksi. Puhelimen toisessa päässä Harriet kuuli äitinsä avaavan ulko-oven ja aivan, kuten hän oli ajatellutkin, hän pystyi erottamaan suoraan edessään, reilun sadan metrin päässä tutun figuurin.
"Älä viivy liian pitkään", äiti muistutti vielä ennen, kuin lopetti puhelun.
Margaret Scott jäi katselemaan tytärtään puistossa hetkeksi, vilkutti Harrietille. Harrietia tämä vain hymyilytti. Hän oli viettänyt pienenä paljonkin aikaa tässä puistossa yksinkertaisesti siitä syystä, että tämä oli lähellä kotia. Äiti oli aina pystynyt tarkkailemaan Harrietia heidän omalta takapihaltaan ja Harriet puolestaan oli saanut leikkiä puistossa ystäviensä kanssa. Lopulta äiti kuitenkin katosi takaisin sisälle taloon ja Harriet sai hetken omaa rauhaa. Hän huokaisi syvään, laittoi puhelimen takaisin käsilaukkuunsa ja katsoi eteensä.

Lammen vesi kareili aavistuksen tuulessa. Se oli jälleen voimistunut hieman. Tuulen mukana Harriet saattoi haistaa myös vieressään istuvan naisen käyttämän parfymin tuoksun, joka sai Harrietin huomion kääntymään hetkeksi naiseen vierellään. Hetken aikaa Harriet katsoi naista suoraan silmiin, hän ei voinut olla räpäyttämättä muutamaan kertaan. Hämillään Harriet käänsi katseensa takaisin eteenpäin, kunnes naurahti tuskin kuuluvasti. Hän oli tulossa hulluksi. Hän kuitenkin aisti yhä naisen olevan surumielinen. Jo pelkkään ammattiinsakin nojaten Harriet halusi tiedustella naisen oloa.
"Anteeksi, mutta voinko auttaa jotenkin?" Kasvoja koristi pieni, myötätuntoiseksi tarkoitettu hymy.
Harrietille kuitenkaan ei suotu hetken rauhaa, kun hänen puhelimensa alkoi soida taas uudelleen. Kyllästyneenä Harriet kaivoi kapineen takaisin käsiinsä käsilaukustaan.
"Anteeksi", hän sanoi, avaten puhelimensa läpän uudelleen.
Numero oli liiankin tuttu, mutta siitä huolimatta Harriet vastasi puhelimeen koko nimellään - Harriet Scott. Hyvällä tuurilla työpaikalla oli erehdytty puhelinnumerosta ja koko nimellään vastaamalla Harriet mahdollistaisi sen, että pomo ymmärtäisi soittaa mahdollisimman pian jollekulle toiselle. Tällä kertaa Harrietia kuitenkin pyydettiin töihin seuraavaksi päiväksi. Ajatus ei vaikuttaut erityisen houkuttelevalta - Harriet oli sopinut viettävänsä aikaa huomenna Gemman kanssa, mutta toisaalta rahakin oli tervetullutta.
"Eikö Lontoon kokoisessa kaupungissa ihan todella ole muita ensihoitajia huomenna vapaalla? Jos ette saa ketään muuta, niin soittakaa mulle. Mutta ennen puolta päivää en kyllä pääse", Harriet myöntyi lopulta.
Kun puhelin oli sullottu jälleen takaisin laukkuun, Harriet käänsi katseensa varovasti takaisin naiseen vierellään. Naisten hiusten punainen sävy muistutti erehdyttävän paljon äidin hiusten sävyä, aivan, kuten Harrietinkin. Oli nainen surullinen minkä tahansa asian vuoksi, jokin naisen olemuksessa sai Harrietin tuntemaan myötätuntoa.

Punahiuksinen, keski-ikäinen nainen känsi päänsä pois ja nyyhkäisi hiljaa. Mutta sitä tuskin kuului, niin hiljainen se oli. Jokin huusi hänen sisässään, että 'nouse, mene ja juttele tuon tytön kanssa!' Mutta Kitty ei hievahtanutkaan. Hän istui paikallaan pää edelleen painoksissa. Olihan hän joskus ollut onnellinen, mutta nyt tuntui, että hän sai jatkuvasti olla peittelemässä murheitaan. Joka päivä hän sai hymyillä ihmisille naurettavaa tekohymyä, jotta nämä tilaisivat vielä toisenkin kahvin tai oluen. Nimittäin jokainen tarjoiltu juoma tarkoitti muutamaa lisälanttia hänen taskuunsa. Lisäksi työvuorot olivat kohtalaiset ja palkalla eli juuri ja juuri kuukauden ennen seuraavaa palkkaa.
Kittyn ajatukset keskeytyivät, nuori neiti käänti hänen puoleensa ja kysyi, voisiko auttaa jotenkin.Kittyn olisi tehnyt mieli sanoa, että totta kai apua oli aina tarpeen. Muutama punta tekisi terää, hän haluaisi tavata taas tyttärensä ja nähdä miehensä, hän haluaisi jonkun luokseen asumaan, jonkun jota hoivata ja rakastaa. Mutta...
"Oletpa kiltti. Mutta en tarvitse apua, olen vain vähän omissa mietteissäni ja--", samassa tytön puhelin alkoi soida ja tämä pyysi anteeksi. Hän nosti luurin korvalleen ja vastasi koko nimellään. Harriet Scott? Oliko se vain sattumaa, että Kittyn sukunimi oli alunperin Scott ja tämä tyttö hänen vieressään omasi saman sukunimen ja selkeitä piirteitä hänen miehestään? Oli, sen oli pakko olla. Margaret tuskin astui enää Yellow Avenuella, hän oli varmasti muuttanut Lontoon keskustaan, sinne hän halusi aina pienenä muuttaa. Niin monet kerrat he olivat keskustelleet unelmataloistaan. Kittyn huulille nousi väkisinkin hymy muistellessaan yhteisiä leikkejä ja askarteluja, taidenäyttelyitä ja peli-iltoja.
Ajatukset kuitenkin palasivat takaisin Scott-nimeen. Olihan Lontoo todella suuri paikka, miljoonakaupunki, varmasti täältä löytyi Scott-nimisiä enemmänkin kuin vain hänen oma perheensä. Mutta tytön nimikin alkoi H:lla, saattoiko hänen tyttärensä nimi olla Harriet. EI. Ei todellakaan. Kitty nosti käden huomaamatta otsalleen ja huokaisi. Hän oli todennäköisesti tulossa hulluksi tai sitten häntä väsytti vietävästi. Tai ehkä molempia?

Lyhyen puhelun jälkeen tyttö laski puhelimensa ja viskasi sen laukkunsa pohjalle. Laukku näytti melko täydeltä, olikohan siellä kenties uusia vaatteita? Tyttö saattoi hyvinkin olla tulossa kauppakeskuksesta.
"Olet siis ensihoitaja?" Kitty sanoi ja nyökytteli päätään hiljalleen. Hän laski kätensä penkille. "Itse asiassa, kysyit tarvitsenko apua. Oikeastaan nauttisin suunnattomasti, jos istuutuisit hetkeksi istumaan viereeni juttelemaan. On ollut jälleen rankka päivä ja nyt voisin kaivata jutteluseuraa." Kitty ajatteli esittäytyä, mutta ei tiennyt miksi kutsua itseään. Katherine? Vaiko Kat? Ei, sittenkin Kitty, sillä nimellä hänet tunnettiin. Ei sittenkään... Pieni hälytyskello hälytti Kittyn päässä, että hän tunsi tmän tytön. Että täss oli jotakin merkillistä ja - mystistä, mitä hän ei viellä tarkalleen tiennyt
"Olen Katherine", Kitty sanoi ja ojensi kätensä. Hän tervehti nuorta naista ja ensimmäistä kertaa koko päivänä hänen huulipunalla korostetut punaiset huulensa taipuivat aitoon hymyyn."Oikein mukava tavata."
"Olet nähtävästi käynyt ostoksilla", Katherine sanoi ja heilautti päätään Harrietin laukun suuntaan. "Minäkin rakastin nuorempana shoppailua, mutta nykyään se on jäänyt hieman vähemmälle."
Kitty seurasi Harrietin liikkeitä. Tämän kädet olivat melko sirot ja suloiset ja niistä tuli mieleen hänen omat kätensä - siitä ei voinut erehtyä. Lisäksi tämän äänestä löytyi jotakin samanlaista, kuin hänen omassa äänessään.
"Näin, että vilkuttelit äsken jollekin. Näitkös joitakin tuttuja? Vai asuuko perheesi tässä puiston laidalla?" Kittyn sormet alkoivat kihelmöidä. Hän vilkaisi olkansa yli sinne, mistä hahmo oli äskettäin kadonnut takaisin taloon. Saattoiko Margaret asua heidän lapsuudenkodissaan? Kitty oli epävarma ja halusi edetä varoen tämän tytön kanssa, sillä hänen sydämensä pamppaili tiukkaa tahtia ja jokin siellä kertoi, että hänen rukouksensa oli kuultu ja Taivaan Isä halusi viimeinkin toteuttaa hänen salaisimmat toiveensa..

Nainen sai jälleen kiinnitettyä Harrietin huomion itseensä, tällä kertaa kysymyksen muodossa. Kysymys ei varsinaisesti ollut henkilökohtainen, joten Harriet ei joutunut kauaa miettimään vastaustaan. Ennen, kuin hän kuitenkaan sanoi mitään, hän loihti kasvoilleen pienen hymyn.
"Valmistuin muutama vuosi sitten", Harriet sanoi. Hän todella piti ammatistaan.
Katherinen mieli ilmeisesti oli muuttunut - ainakin hän pyysi Harrietia jäämään hetkeksi seuraansa. Kylmyyskään ei enää vaivannut, kun tuuli oli tyyntynyt. Harriet nyökkäsi hiljaa, kyllä hänelle seura kelpasi. Nainen oli jollakin tapaa tutun oloinen, vaikkei Harriet tavoittanutkaan sitä, miksi nainen vaikutti niin tutulta. Eihän hän edes ollut nähnyt Katherinea aiemmin. Omat ajatukset kiersivät kehää, Harriet ei päässyt etenemään suuntaan tai toiseenkaan. Se tuntui jokseenkin turhauttavalta. Harriet kuitenkin päätti kerrankin olla ajattelematta asioita, ainakaan liikaa - se ei sopinut hänelle. Se aiheutti vain migreenin ja pahaa mieltä, kun Harriet ei pystynyt päätymään minkäänlaiseen lopputulokseen.
"Harriet", tyttö esittäytyi hetken päästä, ojentaen kätensä.
"Kuin myös, mukava saada juttuseuraa", Harriet myönsi hymyillen hieman.
Katherinen sanojen myötä katse suuntautui Harrietin täytenä pullottavaan laukkuun. Tyttö naurahti heleästi.
"No juu, ystävä houkutteli hyödyntämään vapaapäivän", Harriet sanoi hymysuin.
Gemma luultavasti yrittäisi houkutella Harrietin seuraavanakin päivänä pahoille teille - ostoksille, toisin sanoen. Ajatus varsinaisesti ei harmittanut Harrietia, mutta toisaalta hän voisi viettää päivän vain itsensäkin kanssa. Vaahtokylpy ja suklaa tekisivät hyvää, luultavasti joukkoon voisi vielä laskea lasillisen valkoviiniäkin. Harrietin ajatukset kuitenkin keskeytyivät jälleen, kun hän kuuli Katherinen äänen viereltään. Jälleen kerran kasvot sulivat hymyyn.
"Äidille vain. Asun tuossa ihan lähellä, tai no - talohan näkyykin tähän", Harriet sanoi.
"Olen asunut samassa talossa siitä asti, kun synnyin. Leikin täällä aika paljon silloin pienenä", hän lisäsi vielä.

Ajatukset lapsuudesta saivat Harrietin ajattelemaan vanhempiaan. Missä he olivat nyt? Muistiko heistä kumpikaan edes Harrietin olemassaoloa? Olo oli kumman tunteellinen, kyyneleet pyrkivät silmäkulmiin. Katseensa Harriet painoi maahan lamaantuneena. Hän ei olisi sillä hetkellä ajatellut mielellään äitiään tai isäänsä, mutta ajatukset ottivat vallan, pahemman kerran. Turhautuneisuuksissaan Harriet potkaisi kenkänsä kärjellä lähimpänä olevaa pikkukiveä ja huomaamattaan niiskautti kuuluvasti. Ensimmäinen kyynel oli vierähtänyt poskelle, itsepintaisesti Harriet pyyhkäisi sen pois.
"Anteeksi, ei pitäis ajatella vanhoja asioita", Harriet sanoi, naurahtaen päälle hieman kuivasti.
Hän ei ollut kaikkein parhaimmasta päästä näyttelijöitä - Harriet ei osannut esittää vahvaa silloin, kun hän tunsi olonsa heikoksi. Kyyneleet hän kuitenkin pystyi nyt pitämään loitolla, mutta se vaati lujasti tahdonvoimaa. Harriet käänsi katseensa tien suuntaan - Yellow Avenueta pitkin ajoi tuttu, musta Range Rover. Harriet antoi katseensa seurata autoa, sitä, kuinka se pysäköitiin hänen kotitalonsa pihaan. Ei mennyt aikaakaan, kun autosta astui ulos tummahiuksinen mies, Thomas. Isä. Heti, kun Thomas oli tarttunut ovenkahvaan, Harriet erotti isänsä sanat.
"Margaret, kotona ollaan! Harriet?"
Äitinsä sanoja Harriet ei enää pystynyt erottamaan, sillä ulko-ovi oli vedetty kiinni. Hänen kai pitäisi mennä kotiin, mutta Harriet ei vielä jaksanut liikahtaa penkiltä mihinkään. Hänen oli hyvä tässä. Ehkä välillä teki hyvääkin keskustella jonkun täysin vieraan kanssa - jonkun, joka ei tiennyt Harrietista mitään. Niinhän Harriet ainakin luuli.
"Mun varmaan pitäisi mennä kotiin, mutten taida vielä jaksaa", Harriet sanoi.
Totuus kuitenkin oli se, ettei hän halunnut mennä kotiin tässä mielentilassa. Hänen äitinsä pystyisi luultavasti lukemaan jo Harrietin silmistäkin, että tällä oli huolia. Sitä Harriet juuri nyt vähiten kaipasi.
"Tämä on kyllä nätti puisto. En koskaan oikeastaan ole ajatellu koko asiaa, ehkä sen takia, että oon aina asunu ihan vieressä. Oon varmaan liian tottunut tähän."
Katse oli noussut maasta takaisin ylemmäksi, kyyneleet eivät enää tuntuneet kirvelevän silmäkulmissa.

"Ootko käynyt täällä aiemmin?" Harriet kysyi yllättäen.
Jotenkin nainen näytti hieman eksyneeltä, mutta Harriet ei osannut selittää itselleen, miksi. Myös hienoinen tunnemyrsky paistoi muuten tyynten kasvojen alta, mutta Harriet ei halunnut lähteä erittelemään asiaa sen tarkemmin. Eiväthän Katherinen asiat hänelle kuuluneet, pienimmissäkään määrin. Joissain määrin Harriet oli kuitenkin utelias, mutta aivan liian hienovarainen alkaakseen todella kysellä mitään henkilökohtaisempaa. Jos Katherine haluaisi puhua jostakin Harrietin kanssa, hän takuulla osaisi avata suunsa itse. Harrietin ammatillinen puoli kuitenkin kehotti häntä kannustamaan naista puhumaan.
"Sä et taida olla täältäpäin", Harriet kysyi. Hänen lauseensa muistutti kuitenkin enemmän toteamusta, kuin kysymystä.
Nainen ei varsinaisesti näyttänyt kaupunkiin eksyneeltä, mutta aksentti hänen puheessaan ei ollut puhtaan lontoolainen. Joidenkin tyylistä puhua sen vain erotti selkeämmin, kuin toisten. Harriet tarkasteli katseellaan Katherinen kasvoja, hymyili tälle mahdollisimman rohkaisevasti. Kai hän jollakin tasolla tunsi tarvetta kehottaa naista puhumaan hänelle edes jotain - jos hänellä ei olisi jotain sydämellään, hän tuskin olisi pyytänyt ventovierasta tyttöä seurakseen istumaan puistoon.

Kitty kääntyi katsomaan Harrietin osoittamaan suuntaan. Ei voi.... kyllä se vain oli hänen lapsuuden talonsa. Hän ei kuitenkaan halunnut vielä paljastaa sitä, vaan nyökkäsi ja vilkaisi tuttua pihamaata. Näytti kuin Margaret olisi käynyt istuttamassa kukkasia ennen lähtöään etupihalle - sillä kukat oli asetettu samalla tavallaa, kuten äiti ne aina tykkäsi asetella ja Margaret oli aina ollut innolla auttamassa pihatöissä. Joten varmaankin Margaret oli muuttanut muutama vuosi sitten talosta ja istuttanut jokavuotiset ruusut ja orvokit paikoilleen. Kitty ei ollut koskaan pitänyt pihatöistä kuten sisarensa.
Syntyi pitkä hlíjaisuus. Kitty ei pohtinut mitään, mutta Harrietin ilmeestä hän päätteli, että tämä pohti elämä suuria kysymyksiä. Kohta muutama suloinen kyynel valahti hänen poskelleen. Hän hymähti itsekseen, ettei pitäisi muistella menneitä. Kittyn olisi tehnyt kovastikin mieli udella, mitä tyttö mahtoi tarkoittaa, mutta osasi kerrankin pitää suunsa kiinni oikeassa kohdassa. Tunnelma oli hyvin haikea, molempien päät olivat riipuksissa.
Harriet kuitenkin kohotti katseensa huomatessaan tyylikkään Range Roverin ajavan heidän talonsa pihaan. Autosta astui ulos huiskea keski-ikäinen mies, joka käveli ovelle ja tiedusteli oliko.... Margaet tai Harriet kotona? Kitty ei osannut sanoa mitään, hänen suunsa vain avautui ammolleen. Ehei, hän oli varmasti vain kuullut väärin, sillä ääni oli kuulunut hyvin hiljaa. Mutta kuitenkin, tuntui omituiselta, että täysin tuntematon tyttö kertoo asuvansa hänen lapsuudenkodissaan, hänen äitinsä nimi sattuu ehkä olemaan Margaret (joka ei ollut kovinkaan yleinen nimi) ja Harrietilla sattui myös olemaan selviä yhdennäköisyyksiä Kittyyn ja hänen mieheensä Jackiin. Tuntui uskomalta edes ajatella sellaista seikkaa, että hänen oma--. Ei. Ei siinä kukaan tuttu istunnut. Kaikki oli varmasti vain hauskaa sattumaa.

Hiljaisuuden rikkoi Harrietin toteamus, että hänen tulisi lähteä kohta kotia kohden. Kittyn olisi tehnyt mieli estää tyttöä lähtemästä ja kysyä tältä muutaman kysymyksen. Onneksi Harriet lisäsi, ettei vielä tainnut jaksaa. Hyvä niin, hän ei nimittäin ehkä koskaan enää tapaisi tätä tyttöä. Niinpä hän väänsi jostakin keskustelunaihetta.
"Kaunis puisto tämä kyllä on", hän sanoi ja kuunteli Harrietin vastauksen. Puisto oli todella kaunis ja Kitty joutui myöntämään, että tämä oli hänen eämänsä ensimmäinen kerta, kun hän kiinnitti huomiota yksityiskohtiin. Pieni lampi, kukkaistutukset, leikkipaikka.. Paljon oli muuttunut siitä, kun Kitty oli viimeeksi täällä leikkinyt Margaretin kanssa leikkejään. Kitty tunsi olonsa hyväksi huomatessaan, että Harrietin ei enää tarvinnut pidätellä kyynelhelmiä tulemasta. Kitty, jos kuka, tiesi miltä tuntui piilottaa tunteet kovan kuoren alle, joten hän arvosti ihmisiä, jotka osasivat näyttää ajatuksensa avoimesti maailmalle. Margaret oli aina osannut. Hän oli aina joko nauranut kippurassa ja itkenyt vuolaasti, Kitty oli aina ollut pokerinaama ilman suurempia tunteita. Vaikka hänen sisällään myllersi jatkuvasti. Nytkin.

Harriet todennäköisesti päätteli Kittyn edellisestä toteamuksesta - ja ehkä hieman rähjäisestä ulkokuoresta, että hän ollut täältä päin.
"Itseasiassa nyt kun tulit maininneeksi..." Kitty hymyili ja vastasi Harrietin kannustavaan hymyyn. "Itseasiassa olen asunut täällä. Ihan tässä puiston kulmalla. Pihassa on kauniita istutuksia ja äsken pihaan ajoi musta, puhdas ja kalliinnäköinen auto", Kitty sanoi ja samassa hänen oma olonsa parani huomattavasti. "Kyllä, tiedän mitä ajattelet. Sattumoisin olen asunut lapsuuteni tismalleen samassa talossa kuin sinä. Minä ja Margaret, -onko hän sinun äitisi siis?" Kitty rohkeni epäillä ja loi merkitsevän katseen Harrietiin. "No, me kaksi leikimme täällä puistossa usein. Kun sitten kasvoin nuoreksi, minusta tuli villi ja vapaa ja tahdoin nähdä maailmaa. Niinpä minä eksyin maailmalle ja jotenkin ihmeen kaupalla istun tässä samaisella puiston penkillä, jossa istuin äitisi kanssa monta kertaa. Ja nyt istun penkillä...." Kityn oli pakko pitää pieni hengähdystauko, jotta hän ehti ajatella loppuun asti. Hän esittäisi juuri väitöksen, jota hän ei itsekään voisi uskoa todeksi. Maailma sentään oli niin suuri paikka, miten hän saattoi törmätä keskellä puistoa, torstai-iltana omaan...tyttäreensä, jota hän oli ajatellut niin monet vuodet, josta hän oli laulanut lauluja ja hahmotellut piirroksia. Nyt tyttö istui elävänsä hänen vieressään odottaessa, miten hän päättäisi lauseensa. Silmät olivat niin eloisat, mutta niistä loisti myötätunto ja rakkaus. Häntä oli varmasti rakastettu ja hänestä oli huolehdittu, joten pitäisikö hänen mennä pilaamaan kaikki ja kertoa, että tässä istuu hänen paskamainen äitinsä, joka hylkäsi lapsen ovimatolle mukanaan pieni kirjelappunen ja ilmestyi seuraavan kerran vain sutaisemaan nimensä adoptiopapereiden alle. Voi, kumpa Harriet tietäisi miten hän katui sitä nyt. Miten hän toivoi, että olisi palannut todellisuuteen jo tuolloin ja rakastanut lasta enemmän kuin mitään maailmassa. Kitty istui ja katseli nyt tuota tyttöä, jonka sydämessä saattoi leijua sama epäilys kuin hänenkin sydämessään.

"Ja nyt istun penkillä..-- Minun oikea nimeni on Katherine Scott, olen Maragert Scottin pikkusisko ja... olen... sinun äitisi." Kitty päästi totuuden suustaan niin hiljaa, että ääntä tuskin kuului. Häntä pelotti, miten Harriet reagoisi - miten hän itse reagoisi. Hän ymmärtäisi Harrietin suuttumuksen ja ottaisi vastaan tämän haukut, hän oli aivan yhtä vihainen itselleen. Kitty katseli omaa lastaan ja kyyneleet alkoivat vuolaasti virrata hänen silmistään.
"Älä mene vielä", Kitty sanoi siltä varalta, että Harriet pakkaisi tavaransa ja lähtisi kotiin. Heidän kummankin todelliseen kotiinsa. Scottien taloon. Vanhat Scotit asuivat tätänykyä vanhustenkodissa, minne Kitty ei ole viitsinyt vaivautua edes katsomaan heitä. Ajatukset eivät pysyneet kasassa. Menneisyys ja nykyisyys sekoittuivat keskenään. Kitty ei edes kuullut, miten hänen puhelimensa soi hänen laukussaan. Aika tuntui pysähtyneen kokonaan. Kylmät väreet sinkosivat Kittyn käsivarsiin kun hän halusi nojautua halaamaan tytärtään. Kuitenkin hän vetäisi kätensä pois, jos Harriet ei halunnutkaan.
Hänen oma tyttärensä, hänen ikioma, synnyttämänsä, Jackin ja hänen yhteinen lapsensa.
Tuntui, kuin unelmat olisivat toteutuneet.

(( Toivottavasti tuo lopun hittailu ei haittaa :) Ah, Harriet the Drama Queen! ))

Harrietin kasvot venähtivät, kun hän kuunteli Katherinen puhetta. Eihän se voinut olla mahdollista! Hän oli käsittänyt, että hänen äitinsä oli asunut kyseisessä talossa koko lapsuutensa. Kuinka Katherine oli voinut asua samassa talossa? Talo ei käsittänyt kahta erillistä huoneistoa. Viimeistään nyt Harriet tunsi olonsa todella sekavaksi. Hän ei ehtinyt vastata Katherinelle mitään tämän kysyessä hänen äidistään. Harriet pyöritteli asioita ja eri vaihtoehtoja päässään, joten hän vain nyökkäsi hämmentyneen ilmeen saattelemana. Kyllä, Margaret Scott oli hänen äitinsä. Harriet oli äärimmäisen hämmentynyt, hän sulatteli kaikkea äskettäin saamaansa tietoa mielessään. Hän ei ymmärtänyt, kuinka kaikki saattoi olla mahdollista.
"Mä... Miten? Eihän..." Harriet soperteli, mutta ei saanut lopetettua ainoatakaan lauseista.
Hän katseli maata. Hiekkaa. Hän ei kuitenkaan osannut potkia soraa pois kengänkärjellään juuri sillä hetkellä. Hänellä oli muutakin mietittävää. Juuri sillä hetkellä pienet kivenlohkareet tuntuivat pieniltä ja mitättömiltä. Kuka Katherine oikein oli? Tunsiko hän Katherinen jotenkin, vaikka hän ei ainakaan nyt sitä ymmärtänytkään? Vai olisiko hänen pitänyt tuntea Katherine? Harriet pyöritteli hiljaa päätään, eikä hän vieläkään osannut yhdistää asioita päänsä sisällä. Katherine oli hiljentynyt, ilmassa leijui vain odotus. Harriet aavisti, ettei hän välttämättä halunnut tietää totuutta, mutta toisaalta - ei hän voinut perääntyä enää tässä vaiheessa. Hänen oli pakko saada tietää, mitä Kitty oli ollut sanomassa. Harriet käänsi katseensa maasta naiseen, yhä hämmentyneenä.

Kun Katherine jälleen puhui, Harriet ei voinut uskoa kuulemaansa. Hänen aivonsa eivät vastaanottaneet tietoa. Katherine Scott. Margaret Scottin pikkusisko... Äiti. Äiti. Äiti? Harriet ei voinut liikkua. Hän ei edes pystynyt katsomaan naiseen päin. Hän vain tuijotti eteensä, tällä kertaa kyyneleetkään eivät tulleet. Tieto oli niin suuri shokki, ettei Harriet - todellakaan - osannut käsitellä sitä. Olisiko hänen pitänyt lähteä? Hän ei pystynyt nousemaan penkiltä, aivan kuin raskas paino olisi pitänyt häntä paikoillaan. Katherinen sanojen myötä Harriet tuhahti halveksuvasti. Oliko Katherinella mitään oikeutta pyytää häntä jäämään? Ei todellakaan. Kiukku alkoi nostaa päätään, mutta Harriet yritti pitää itsensä tyynenä. Hän ei tiennyt, mitä hän olisi tehnyt. Hän olisi halunnut raivota äidilleen kaikki 22 vuoden aikaiset asiat yhdellä kerralla. Miksi äiti oli jättänyt hänet? Missä hänen isänsä oli? Eikö äiti ollut koskaan rakastanut Harrietia, yhtään? Harriet ei edes huomannut Katherinen yritystä halata häntä, ehkä parempikin niin. Luultavasti Harriet olisi vain läpsäissyt Katherinen kädet muualle ja lähtenyt itse karkuun. Vasta, kun vuolaat kyyneleet alkoivat tipahdella Harrietin käsille, hän tajusi itkevänsä. Äänekäs niiskautus pääsi ilmoille, mutta vieläkään Harriet ei katsonut Katherineen. Hän tunsi olonsa yhtä aikaa petetyksi ja loukatuksi. Biologinen äiti oli pysytellyt poissa hänen elämästään 22 vuotta, miksi hän nyt ilmoitti itsestään? Tunteet olivat sekavat. Toisaalta Harriet oli valmis toivottamaan biologisen äitinsä alimpaan helvettiin, toisaalta hän oli äärimmäisen utelias. Hän ei ollut koskaan tuntenut oikeaa äitiään - oli kai vain luonnollista haluta tietää lisää omista vanhemmistaan. Ylpeys ei kuitenkaan antanut myöden. Harriet pysytteli hiljaa, niiskutti aina silloin tällöin ja antoi kyyneleidensä tahria hänen meikkinsä. Mitä väliä sillä oli? Hän voisi juosta kotiin heti niin halutessaan, hän voisi paeta koko vierasta naista, joka kutsui itseään hänen äidikseen.

"Missä isä on?" Harriet kysyi lopulta, kääntäen katseensa Katherineen.
Hän oli vihainen. Ei, hän oli todella suuttunut. Harriet tunsi olonsa raivohäräksi. Hän ei kuitenkaan odottanutkaan saavansa vastausta. Ehkä Harriet olikin vain tulos jostakin yhden yön jutusta. Ehkä hänen äitinsä oli sen vuoksi antanut hänet pois. Se tuntui pahalta - olihan hän silti äitinsä lapsi. Kuka äiti saattoi hylätä lapsensa? Jälleen kerran Harriet tuhahti kuuluvasti. Sillä hetkellä hän ei voinut kuin halveksia biologisen äitinsä tekoa.
"Ala tulla", Harriet sanoi yhtäkkiä, tietämättä itsekään miksi.
Mitä helvettiä hän oli tekemässä? Harriet kuitenkin oli noussut ylös penkiltä ja tarttunut Katherinea kohtuullisen kovakouraisesti käsivarresta. Hän vilkaisi itkuisilla silmillään tuimasti Katherineen - naiseen, jota hän ei osannut mieltää äidikseen. Käsi naisen kädessä Harriet lähti harppomaan pitkin askelin kohti kotiaan. Tästähän ei luistettaisi. Harrietilla ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, kuinka hänen äitinsä reagoisi, mutta kohta se selviäisi. Vaahtokylpy jäisi tältä illalta luultavasti käymättä. Harriet paiskaisi puiston portin auki, hän ei jäänyt sulkemaan sitä perässään ja varmisti myös sen, että Katherine todella tuli perässä. Eipä nainen olisi kauas päässytkään karkaamaan, niin tiukalla otteella Harriet tätä raahasi kotiaan kohden. Tuttu piha erottui yhä selkeämmin, lopulta Harriet työnsi voimakkaasti portin auki ja marssi suoraan kuistille. Hänellä oli - tietenkin, kotiavaimet mukanaan, mutta hän ei vaivautunut käyttämään niitä. Sen sijaan hän paiskasi ovea niin kovaa, kuin suinkin pystyi. Sisältä talosta kuului nopeita askeleita - ties millaisiksi murtovarkaiksi hänen vanhempansa häntä luulisivat, kun hän piti niinkin kovaa meteliä. Ennen, kuin kukaan ehti tulla avaamaan, Harriet vilkaisi Katherineen uudelleen, myrkyllisesti. Kuullessaan rapinaa oven takaa Harriet päätti vaihtaa asetelmia, hän työnsi Katherinen eteensä ja jäi itse taka-alalle.

Ovea avaamaan tulleen Margaretin ilme todella oli näkemisen arvoinen. Harrietin silmistä valui kyyneleitä, toisaalta hän näytti tihkuavan myrkkyä jo pelkällä katseellaan. Margaretin katse seilasi vuoroin Katherinessa, vuoroin Harrietissa, eikä hän totisesti uskonut näkemäänsä.
"Kitty?" hän kysyi hyvin hauraalla äänellä. Harriet ei näemmä ollut ainoa itkuun puhkeamaisillaan oleva.
Tämän jälkeen naisen huomio kuitenkin siirtyi Harrietiin. Siinä vaiheessa tyttö itse puhkesi kovaääniseen itkuun, eikä voinut enää seistä Katherinen takana. Hän käveli suoraan äitinsä syliin ja halasi - Harrietin lohduttomia nyyhkytyksiä lukuunottamatta oli kuolettavan hiljaista. Äiti kuiskaili Harrietin korvaan hiljaisia sanoja, yrittäen rauhoittaa tytärtään. Harriet kuitenkin tunsi olonsa niin petetyksi, ettei hän tuntenut voivansa rauhoittua. Lopulta hän kuitenkin vetäytyi äitinsä halauksesta. Adoptioäitiinsä - tätiinsä - hän katsoi pahoittelevasti, biologiseen äitiinsä murhaavasti.
"Mä istuin puistossa. Toi tunnisti mut. En tiedä kyllä miten, mutta nyt mä sit näen ensimmäistä kertaa äitini", Harriet puuskahti äärimmäisen tyytymättömänä.
"Millainen äiti hylkää lapsensa omalle siskolleen?"
Kysymys oli tuskin kuiskausta kuuluvampi, mutta Harrietin ääni kertoi kaiken. Äänestä oli kuultavissa yli kahden vuosikymmenen tuska, katkeruus ja kysymykset, jotka olivat jääneet vaille vastausta. Tällä kertaa Harriet katsoi biologista äitiään vaativasti. Hänellä oli vähintäänkin omasta mielestään oikeus kuulla totuus, vaikka se tulikin aivan liian myöhään.

Katherinen sydän murtui katsellessaan tyttärensä reaktiota. Hän arvosti todella, että toinen osasi näyttää tunteensa ulos päin niin selkeästi, itse hän ei osannut tehdä mitään. Kyyneleetkään eivät enää valuneet hänen poskiaan pitkin hänen takilleen. Hänen oli vain todella paha olo. Kittyn teki mieli oksentaa ja juosta sitten karkuun. Juosta niin kauas, ettei häntä enää ikinä löydettäisi. Hän katoaisi - kuten Jack. Ja ehkä he taas tapaisivat taivaan porttien tuolla puolen. Vielä muutama minuutti sitten tuntui hyvältä idealta paljastaa totuus, mutta hän ei ollut ajatellut tilannetta loppuun asti. Harriet murtui täysin.
Kitty oli jo nousemassa tuolilta, mutta Harriet esitti tiukan kysymyksen hänelle. Missä oli isä? Isä. Jack Honslow. Kitty ei heti voinut vastata, hän ei saanut sanaa suustaan, niin kuiva se oli. Hän avasi suunsa, mutta sulki sen koska ei tiennyt, mitä voisi sanoa loukkaamatta toista enää enempää.
"Hän.. Jaques... hän on, hän on poissa", Kitty sanoi, mutta huomasi esittäneensä asiansa väärin. Nyt Harriet, hänen tyttärensä, varmasti ajatteli, että mies oli painanut kaasua baarin edessä jo kauan ennen Harrietin syntymää. "Siis, hän on.. hän on kuollut", Kitty sai sepitetyksi, mutta ei ollut varma oliko toinen kuullut hänen sanansa noustessaan pnekiltä hyvin tuohtuneena. Samassa Katherine tunsi kyyneleistä kostuneen käden kietoutuvan käsivartensa ympärille. Harriet lähti vetämään häntä mukanaan ja tiuskaisi, että oli aika tulla. Kitty ei tahtonut aiheuttaa enempää mielipahaa ja nousi penkiltä Harrietin mukaan. Harriet puristi käsivartta hyvin tiukasti, Kitty irvisi kivusta. Tytär taisi olla hyvin vihoissaan, mutta Kitty ymmärsi tämän tuskan ja vihan. 22 vuotta ilman tiedonjyvääkään omasta äidistään, joka hänet oli synnyttänyt. Ainoa merkki äidistä olivat vain Margaretin vanhat epäselvät kuvat, joista ei Kittyä tunnistanut.

Kitty huomasi pian kauhukseen, että Harriet veti häntä omaa taloaan kohti. Kitty yritti irrottaa Harrietin otetta, mutta tämä vetäisi tiukasti ja aukaisi portin niin, että se kolahti aitaan. Kitty yritti jälleen sanoa jotain, mutta ei osannut sanoa mitään.Tämän asian sulattelemisessa menisi vielä kauan, hän katuisi tätä koko ikänsä. Miksi hän ei olisi voinut pitää suutaan kiinni? Olisi vain tehnyt tuttavuutta uutensa ystävänä, miksi hänen piti paljastaa totuus? Katherine huokaisi turhautuneisuuttaan, mutta seurasi silti Harrietia.
Kotiovella Harriet hakkasi ovea kuin viimeistä kertaa. Kuului nopeita askelia ja Margaret saapui avaamaan oven. Harriet työnsi Kittyn etualalle ja peruutti itse tämän taakse. Margaret ei ollut muuttunut juuri lainkaan, hänellä oli vielä punaruskeat, puolipitkät ja ohuet hiukset ja luomi vasemmassa poskessa. Margaret pukeutui vieläkin sinisiin vaatteisiin, nytkin hänellä oli päällään satiininen yönsininen aamutakki. Hänen ilmeensä vaihtui huolestuneesta hämmetyneeksi.
"Kitty?" hän sai kysyttyä epäuskoisena. Sisko oli muuttunut vuosien varrella, hiukset olivat värjääntyneet entistä punaisemmaksi ja viimeisetkin lapsenomaiset piirteet olivat haihtuneet siskon kasvoilta männä vuosia sitten. Margaret seisoi siinä katse tiukasti Kittyn silmissä. Kitty tunsi tuijotuksen, mutta ei saannut sanaa suustaan. Tällä hetkellä hänestä tuntui, että hän oli tarinan pahis. Etenkin sillä hetkellä, kun Harriet alkoi itkeä kuuluvasti. hän suorastaan purskahti itkuun ja syöksyi äitinsä syliin. Kitty näki Margaretin rauhoittelevan lasta, kuin hänen ikiomaa lastaan. Kittyn sydäntä särki, hän olisi tehnyt mitä tahansa jos olisi saanut juuri sillä hetkellä vaihtaa paikkaa Margaretin kanssa. Hän kuitenkin seisoi siinä yksin, ilman yhtään ystävällistä katsetta tai lohduttavaa halausta. Kitty painoi päänsä kohti maahan ja katseli kuluneita lautoja jalkojensa alla. Isä oli joskus rakentanut kuistin kun hän oli ollut pikkutyttö..

Sitten Harriet kertoi Margaretille pikaisesti, miten Kitty oli tunnistanut hänet puistossa ja kertonut olevansa tämän äiti. Seuraava kysymys sai Kittyn sydämen lopullisesti särkymään. Millainen äiti hylkää lapsensa omalle siskolleen? Millainen tyranni mahtoi sellainen ihminen olla, joka ei edes muistanut lapsensa syntymäpäiviä, vieraillut ikinä tai vipannut pankkitilille silloin tällöin muutamaa kymppiä kuukausirahaa. Millainen äiti ei.. välittänyt lapsestaan. vasta nyt Kitty tajusi, että tämä tilanne olisi voinut ola estettävissä jo vuosia sitten. Hän olisi voinut tulla vierailuille ja kertoa tyttärelleen asiat halki jo tämän ollessa hyvin pikkuinen. Mutta nyt hän seisoi ovensuussa tuntien syvää katumusta ja surua.
"Harriet.." Kitty sanoi ja yritti ojentaa kätensä, mutta Margaret läimäytti sitä terävästi.
"Katherine, olet tytölleni selityksen velkaa. Hän tarvitsee sen ja vain sinä voit sen kertoa. Nyt on tullut aika. Älä pakene, niinkuin yleensä teet. Astu sisään ja selitä kaikki. Ja varoitan sinua, kerro ihan kaikki", Margaret sanoi ja tuijotti siskoaan tiukasti. Silmistä ei paistanut lempeys, jonka Harrietkin oli saannut tuntea, vaan ne leimusivat tulisina tuijottaessaan Kittyn silmiin. "Mars sisään siitä", Margaret sanoi ja väistyi oviaukosta. Margaret otti tytärtään kädestä kiinni ja vetäisi tämän vielä kerran halaukseensa.
Kitty astui varovasti sisään taloon. Lähes mikään ei ollut muuttunut, seinät olivat edelleen haalean keltaiset ja huonekalutkin olivat osaksi hyvin tuttuja: samat harmaat sohvat, kirjahyllyssä Tarzanit ja tietokirjat nojasivat edelleen toisiinsa. Olikohan niihin edes koskettu sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt maailmalle? Tuskimpa.

Kitty käveli sohvan eteen ja vilkaisi varoen Margaretia. Tämä viittoi Kittyä istumaan. Sitten hän laskeutui vastakkaiselle sohvalle, pitäen edelleen Harrietia kädestä ja vetäisi tämän myös istumaan.
"Voit aloittaa, Katherine", Margaret sanoi jäätävästi. Hänkään ei kestänyt katsoa kasvattamansa tyttären kärsimystä. "Harriet, nyt kuulet totuuden", hän kuiskasi vielä ja kääntyi sitten Kittyyn päin-

Vastapäätä Margaretia ja Harrietia istui Kitty, jonka sydän pamppaili tiheästi ja kädet tärisivät hieman.
"Ensinnäkään, en halunnut että tässä kävisi näin", hän aloitti murheellisena. "Tai siis, olen pahoillani että näin kävi. Mutta Margaret, sinä tunnet minut, olen aina ollut hieman hajamielinen ja holtiton. Minulla ei ole ikinä ollut muita kunnon ystäviä kuin sinä ja Jaques. Harriet, tapasin isäsi Jackin vuosia sitten. Hän pelasti minun henkeni ja lähdin hänen mukaansa maailmojen merille. Ja sinä sait alkusi kauniissa puisessa purjeveneessä. Kun huomasin raskaustestin olevan positiivinen, ensimmäinen reaktioni oli pelko.Tiesin, että joutuisin lähtemään maihin sinua kasvattamaan. Tiesin, että jokainen askel kohti sinua olisi pois Jackistä. En edes kertonut hänelle, pelkäsin, että elämäni ainoa rakkaus ja ystävä lähtisi luotani pois, jos kertoisin odottavani lasta. Kaikki tulevaisuudensuunnitelmamme tuhoutuisivat lapsen myötä.
Niinpä minä toin sinut tänne eräänä aamuna, kun tiesin että Margaret lähtisi töihin. Viikkoa myöhemmin kävin allekirjoittamassa adoptiopaperit ja... katosin siskoni, vanhempieni ja sinun elämästäsi. En ikinä uskaltanut kertoa Jackille. Vasta kun hän menehtyi merellä tapahtuneessa onnettomuudessa, tiesin tehneeni väärin. Minun olisi pitänyt kertoa Jackille. Olisimme asuneet yhdessä ja koko onnettomuutta ei olisi ikinä tapahtunut. Ja olisihan minun pitänyt tietää, että Jaques rakasti minua ja olisi hän rakastanut sinuakin. Olin itsekäs, tiedän sen. Olen katunut päätöstäni siitä lähtien, kun Jacques kuoli." Kitty ei edes huomannut, että oli alkanut itkeä hiljallee. Ajatus yhteisestä elämästä Jackin ja pienen vauvan kanssa sai hänen kovan kuorensa särkymään jälleen kerran. Hän oli pohtinut valintojaan niin monesti..
"Pyydän anteeksi, Harriet. Tiedän miltä sinusta tuntuu, olen itse miettinyt samanlaisia asioita kuin sinä, katunut valintojani ja toivonut, että kaikki olisi vain pahaa unta. Tiedän, etten mitenkään voi peruuttaa tapahtunutta, mutta toivon, että vielä jonakin päivänä annat minulle anteeksi anteeksiantamattoman tekoni."

Kitty lopetti puheensa ja huokaisi. Hän nyyhkäisi hiljaa ja pyyhki nenäänsä paidanhihaansa. Kerrankin hän oli saanut kertoa kaiken tämän jollekin - eikä hänen tarvinnut peitellä tai valehdella. Hän oli kertonut totuuden,

Harriet oli painautunut tiukasti äitiään vasten. Hän kuuli vain terävän läimäytyksen äänen, kun hänen äitinsä napautti hänen... Äitiään kädelle. Harriet ei kuitenkaan ymmärtänyt miksi, mutta ei hän toisaalta ollut pahoillaankaan tilanteesta. Jokin suurempi vetovoima oli käskenyt Harrietin tuoda Katherinen tänne, mutta siitäkin huolimatta Harriet olisi halunnut toivottaa biologisen äitinsä mahdollisimman kauas. Harriet kuunteli täysin mykistyneenä äitinsä sanoja. Hän oli syvällä sisimmässään kiitollinen - hän oli odottanut koko tähänastisen elämänsä jotain selitystä, edes pieniä tiedonrippeitä siitä, miksi asiat olivat näin. Miksi hänen oma äitinsä ei ollut kasvattanut häntä - miksi hänelle oli jo sylivauvasta alkaen opetettu, että hänen tätinsä oli hänen äitinsä? Harrietin ajatukset risteilivät sekavina, vailla määränpäätä. Harriet ei saanut itsekään selvää itsestään. Miksi hän edes ajatteli? Olisi huomattavasti helpompaa, kun voisi kääntää itsensä off-asentoon ja antaa asioiden olla. Hän ei halunnut kuulla mitään. Hän ei halunnut tietää mitään oikeasta äidistään. Ja toisaalta - toisaalta Harriet paloi halusta kuulla enemmän. Hän halusi oppia tuntemaan äitinsä. Nämä ajatukset kuitenkin olivat niin syvällä Harrietin alitajunnassa, ettei hän itsekään osannut tiedostaa niitä. Vielä jonakin päivänä Harriet halusi saada välinsä kuntoon Katherinen kanssa nyt, kun tämä oli ilmestynyt takaisin hänen elämäänsä, mutta vielä oli liian varhaista. Harriet painui kiinni äitinsä kylkeen ja lähti kävelemään sisälle taloon.

Lähes äitinsä taluttamana Harriet istuutui sohvalle. Samalle sohvalle, josta hän yleensä katseli televisiota. Tällä kertaa asia oli kuitenkin vakavampi. Harriet oli jo vähällä kysyä, missä isä oli, kunnes sulki suunsa. Isä luultavasti oli papereidensa kimpussa, kuten tavallisesti muutoinkin tähän aikaan illasta. Nyt ajatus totuudesta pelotti Harrietia. Hän painui lähemmäs äitiään, kuin turvaa hakien.

Sanaakaan sanomatta Harriet kuunteli Katherinea. Vaikka Harriet halveksi äitiään siitä, että tämä oli hylännyt hänet sisarelleen, hän ei voinut olla tuntematta edes pienintä myötätuntoa. Olisiko hän välttämättä itsekään ollut sen viisaampi vastaavassa tilanteessa? Järjen ääni kuitenkin puuttui peliin. Hänellä oli hänen äitinsä - Harriet oli aina ollut läheinen vanhempiensa kanssa. Hän tiesi, että hän olisi voinut kääntyä vanhempiensa puoleen. Kuten hän oli silloin aikoinaan kääntynytkin. Vaikka Harrietin ajatukset harhailivatkin, hän keskittyi silti Katherinen puheeseen. Mikäli hän ei olisi nähnyt kasvoja kyynelten sumentamien silmiensä lävitse, hän tuskin olisi huomannut eroa äitinsä ja Katherinen välillä. Vähintäänkin tämä kertoi kahden naisen olevan sisaruksia. Mitä pidemmälle Katherine pääsi puheessaan, sitä vähemmän Harriet ymmärsi. Miksei äiti ollut voinut kertoa hänestä isälle? Eikö lapsen yleensä pitänyt olla parasta, mitä vanhemmille saattoi tapahtua? Varmasti isä olisi ymmärtänyt. Aivan varmasti. Harriet tunsi kipeän piston jossakin sydämensä paikkeilla. Hän oli ollut silkka vahinko. Hänen ei kuulunut olla olemassa. Edes hänen oma äitinsä ei ollut halunnut häntä. Harriet oli vain... Syntynyt. Luonnonoikku. Vastoin kaikkia sääntöjä ja yleistä järjestystä. Juuri sillä hetkellä Harriet toivoi, että hän olisi kuollut jo äitinsä kohtuun. Kuinka paljon tuskaa yhden ihmisen saatettiin antaa kestää? Harriet nieleskeli katkeria kyyneliä, hän ei halunnut murtua tässä vaiheessa. Hän oli saanut itsensä koottua vasta hetki sitten, hän ei haluaisi nyt antaa oikealle äidilleen erävoittoa alkamalla itkeä. Hän halusi näyttää, että hän pärjäisi näin - hän oli tullut toimeen elämässään ilman Katherinea tähänkin saakka. Ajatukset olivat sekavia, Harrietin mieli muuttui vähän väliä. Jossain syvällä sisimmässään hän kuitenkin tiesi, että tulisi antamaan anteeksi äidilleen vielä jonakin päivänä. Harriet ei tiennyt, milloin se päivä tulisi, mahdollisesti kaukana tulevaisuudessa. Jokin ääni hänen sisällään kertoi, ettei hän enää halunnut menettää yhteyttä Katherineen, kun hän oli kerran tämän tavannut. Olihan hän sentään tuon naisen lihaa ja verta - Katherinessa oli pakko olla jotain hyvääkin. Ainakin Harriet halusi uskoa niin.

Jokin Katherinen olemuksessa oli muuttunut. Harriet saattoi aistia sen. Hän suoristautui äitinsä kyljeltä, nousi hieman paremmin pystyyn ja tuijotti Katherinea. Hän yritti etsiä naisesta omia piirteitään, joita hän yllättäen löysikin. Ensimmäisenä katse kohdistui Katherinen kasvoihin, hiuksiin ja olemukseen. Ei Harriet voinut kiistää sitä, asia oli päivänselvä. Hänessä oli ulkonäöllisesti vielä enemmän yhteneväisyyksiä Katherinen, kuin äitinsä kanssa. Harriet huokaisi turhautuneena, enää häntä ei itkettänyt. Jäljelle oli jäänyt vain tyhjyys.
"Tiedätkö... Tuon jälkeen mulla ei ole kuin yksi ainoa toive", Harriet sanoi hiljaa.
Pää painui kumaraan, kunnes Harriet kohotti jälleen katseensa ja näytti vahvemmalta, kuin vähään aikaan.
"Kunpa mä olisin vain voinut... Mennä pois. Kunpa musta vain olisi voinut tulla pieni enkeli jo ennen, ennen kuin huomasit olevasi raskaana. Mä olisin säästänyt sut ja... Ehkä jotenkin isänkin ihan kaikelta. Sun ei olis koskaan tarvinut katua sitä, että jouduit synnyttämään mut", Harriet sanoi.
Hänen äitinsä kietoi kätensä tiukemmin Harrietin ympärille ja nyyhkäisi. Margaret ei sanonut mitään, mutta jo pelkästään käsistä hänen kehonsa ympärillä hän aisti aivan tarpeeksi. Ainakin joku tässä huoneessa oli eri mieltä Harrietin kanssa.
"Olisit vaikka antanu mut jollein vieraalle. Sun ei olis koskaan tarvinu ees ajatella mua. Olisit vaan voinu antaa asian olla ja olisit jatkanu elämääs ihan normaalisti. Mutta nyt kun sä jätit mut siskolles, sä jouduit miettimään mua kaiken aikaa. Oon mahtanu aiheuttaa aika paljon tuskaa vuosien varrella."
Äänen sarkastisuudesta ei voinut erehtyä. Harriet oli yksinkertaisesti typertynyt siitä tiedosta, että hän todella oli vahinko. Häntä ei oltu haluttu. Harriet nyyhkäisi hiljaa, käänsi päänsä pois.

Kerrottuaan tarinansa Kitty vaikeni kuuntelemaan, mitä Harrietilla oli sanottavaa. Tämäoli selvästi mieittynyt monia eri kysymyksiä hänen puhuessaan,sillä hänen silmänsä vaikuttivat niin keskuttyneiltä -ja kyyneleisiltä. Vaikka Kitty oli onnellinen, että oli kertonut tarinansa lopultakin, hän silti mietti, tekikö hän oikein. Kun hän näki Harrietin puistossa, hänen olisi pitänyt nousta ja hypätä ensimmäisen double-deckerin kyytiin ja matkata maailman ääriin asti niin, ettei häntä löydettäisi.
Syntyi hetken hiljaisuus, kunnes Harriet uskalsi rikkoa hiljaisuuden. Hänellä oli yksi, hän o toive. Kittyn kasvoille nousi jo huojentunut, lämmin hymy. Hänen toiveensa olisi varmasti jotakin sinne suuntaan, että he voisivat unohtaa kaiken tämän ja jatkaa kuten ennenkin, mutta nyt vain tietoisinsa toistaan ja välillä toki syötäisiin yhdessä sunnuntaisin. Mutta kun Harriet dramaattisesti esitti pyytönsä, Kittyn hymy hyytyi hetkessä. Hänen suunsa loksahti auki ja hetken aikaa hän vain availi ja sulki sulki sitä tietämättä mitä tehdä tai sanoa. Hän oli todella luullut, että Harriet ymmärtäisi. Mutta kun tarkemmin mietti... jos hänelle olsii joskus tapahtunut näin, hän olisi taatusti miettinyt samoja asioita.
"Voi, Harriet! Älä puhu tuollaisia! Siskoni ja Tommy.. ei, anteeksi Thomas ovat varmasti saaneet sinusta suurta iloa. Minä olin nuori ja typerä ja nyt kadun sitä päätöstä, Jack olisi varmasti vain ollut onnellinen lapsesta. Minä vain en tiennyt mitä tehdä. Olin paniikissa ja Margaret tuli ensimmäisenä mieleeni, koska hän oli minun sisareni. Hän kertoi aina haluavansa lapsen, jo pienestä pitäen, ja koska hänellä ei vielä ollut, halusin jättää sinut mahdollisimman rakastavaan ja hyvään kotiin, jotta eläisit varmasti onnellisen elämän", Kitty sanoi ja nyt jo huitoi käsillään. Hän ei enää itkenyt, vaan nyt häntä pelotti. Häntä pelotti, että Harriet ei pystyisi ratkomaan kaikkea tätä päässään ja tekisi vielä jotakin typerää itselleen.

Hän oli ajatellut, että tuon ikäinen tyttö ymmärtäisi jo, mutta eihän iällä ole väliä! Hän olisi voinut kertoa asiasta kymmenen vuoden kuluttua ja reaktio olisi taatusti ollut samanlainen. Kitty aukoi taas suutaan, mutta ei osannut enää sanoa mitään.
Harriet kuitenkaan ei ollut vielä lopettanut. Hän kysyi, miksi häntä ei oltu luovutettu jollekin tuntemattomalle, niin häntä ei olsii tarivinut muistaa? Kitty kuuli tämän äänessä selvän sarkastisuuden, siitä ei voinut erehtyä.
"Harriet, kuuntelitko sinä äsken yhtään? Sanoin juuri, että luotan siskooni ja halusin sinulle rakastavan kodin. Etkö ymmärrä. Jos olisin heittänyt sinut vaikka lastenkotiin, en olsii ehkä ikinä tavannut sinua. Nyt olen vuosien varrella kerännyt itselleni rohkeutta jotta voisin tulla luoksesi, tavata sinua ja puhua kanssasi. Olen niin pahoillani, tästä kaikesta, minun erehdykseni." Kitty alkoi hikeentyä. Hän ymmärsi hyvin Harrietin reaktion, mutta miksi, miksi ihmeessä hän ei voinut ymmärtää, että Kitty oli ollut nuori ja ajattelematon, rakastunut ja pelännyt menettävänsä rakkaimpansa jos olisi lähtenyt maihin kasvattamaan lasta! Hän oli aina halunnut vain Harrietin parasta - se oli myös ehkä yksi syy, miksi Kitty ei halunnut kasvattaa lasta. Lapsesta olisi varmasti tullut yhtä holtiton ja eriskummallinen kuin hänestäkin, Margaret oli aina ollut tasapainoisempi ja hänetä oli tullut hyvä, huolehtiva äiti.
"Tiedätkö, olisin todennäköisesti ollut surkea äiti. Usko pois. Tämä ei ole mitään vanhan tädin lohduttelua, vaan sanon suoraan, että en olisi osannut kasvattaa sinua. Margaret on ollut sinulle maailman paras äiti. Minä kyllä tiedän, siskoni ei satuttaisi kärpästäkään", Kitty vakuutti suoraan sydämestään. Hän toivoi Harrietin ymmärtävän, sulkevan surulliset ajatukset pois mielestään ja juhlivan sitä, kun äiti oli viimeinkin saapunut hänen elämäänsä. Hyvä on, ei hänkään olisi ollut onnellinen niin monen vuoden piinan jälkeen, mutta Kitty oli hiljalleen toivonut, että asia olisi ollut näin. Kun hän oli ymmärtänyt Harrietin olevan hänen tyttärensä, ensimmäinen tunne oli ollut helpotus. Hänen tyttärensä oli elossa, kaunis ja ystävällinen. Mutta kun Harriet reagoi niin voimakkaasti (mikä oli ymmärrettävää),Kittyn juhlamieli oli hiipunut kokonaan ja nyt hän istui sohvalla Margaretin ja Harrietin leikehtivien silmien alla.

"Toivoisin, että annat minulle kaiken tämän anteeksi. Me jokainen teemme virheitä, tämä oli elämäni suurin virhe, mutta rakastan sinua silti. Ja minun virheeni ansiosta siskoni on saanut lapsen, josta hän on aina haaveillut. Allways look at the bright side of life, eikö niin? Tämä on vaikeaa ja asioita täytyy, sekä minun että sinun, sulatella kaikessa rauhassa. Minä rakastan sinua Harriet, vaikka sinä vihaisit minua etkä ikinä tahtoisi nähdä minua, minä todellakin rakastan ja kaipaan sinua. Haluaisin korvata kaiken mitä olet saanut kokea ja tuntea ja olla sinulle hyvä ystävä. Ehkei vielä nyt, mutta joskus."
Kitty käänsi katseensa lattiaan ja näpräili sormiaan. Se oli paljon pyydetty, mutta eiköhän sitä pikkuhiljaa saisi ajatuksensa kasaan ja ehkäpä he viiden vuoden kuluttua istuskelisivat Lontoon Starbucksissa ja naureskelisivat äiti-tytär jutuille. Margaret tulisi toki olemaan ainoa se kunnon äiti, hän ei koskaan tulisi saamaan Harrietin silmissä äitikuvaa. Ja se oli oikein, Harrietilla oli täällä hyvä elämä, ystäviä, koulu ja perhe.

[Tuli hieman lyhyempi tällä kertaa, mutta yritän saada kaikki rästissa olevat pelit kirjoitettua(:]

Harriet kuunteli Katherinen sanoja hiljaisena. Hän ei suostunut ymmärtämään tosiasioita. Vaikka Katherine sanoikin, että olisi luultavasti ollut surkein mahdollinen äiti, Harriet ei halunnut nähdä asiaa niin. Katherine olisi ollut paras äiti juuri hänelle - tuo nainenhan hänet oli synnyttänyt ja saanut aikaan? Harriet tuhahti kuuluvasti.
"Vaikka sä olisit ehkä ollut surkea äiti, sä olisit ollut paras äiti mulle", Harriet sanoi alistuneesti.
Hän katsahti kasvattiäitiinsä pahoitellen . hän ei tällä hetkellä voinut kuvitella parempaa äitiä, kuin Margaretin, mutta luultavasti tämäkin ymmärsi, mitä Harriet tarkoitti. Hän katseli tulta leimuavin silmin naista vastakkaisella sohvalla, hän ei ymmärtänyt. Jos Katherine oli pysytellyt poissa hänen elämästään jo niin monta vuotta, mitä loppuelämä olisi enää muuttanut? Olisihan Katherine tietysti aina voinut onkia Harrietin tiedot käsiinsä, mutta ei naisen olisi tarvinut tulla jakamaan tietojaan Harrietille. Kun Harriet oli lopulta tottunut ajatukseen siitä, ettei ollut Margarethin ja Thomasin biologinen lapsi, hän oli ollut elämässään onnellinen. Nyt hän joutui aloittamaan koko prosessin alusta - hän joutui miettimään, kuka hän tarkalleen ottaen oli. Hän tiesi nyt haluavansa tutustua Katherineen, mutta ääneen hän ei sitä myöntäisi. Ei kirveelläkään, se olisi hänen viimeinen tekonsa. Ehkä Harriet voisi ottaa selville, missä Katherine asui ja voisi näin pitää tätä silmällä. Silti kaikki tuntui vain lapselliselta kuvitelmalta, eihän näin voinut olla.

Jälleen kerran Harriet jäi kuuntelemaan Katherinea hiljaa. Hetkellinen helpotuksen tunne vyöryi häneen - ei Katherine edes yrittänyt viedä häneltä hänen äitiään - sitä äitihahmoa, jota Harriet oli todella aina pitänyt äitinään. Hän vain halusi tutustua häneen. Tyttäreensä. Ehkä se ei olisi liikaa pyydetty, mutta aivan vielä Harriet ei osannut antaa lupaustaan asiasta. Hänen pitäisi ensin miettiä asiaa rauhassa, käydä sisäistä keskustelua itsensä kanssa. Lopulta Harriet huokaisi, nosti lattiaan painuneen katseensa Katherineen... Äitiinsä.
"Mä voin yrittää. Mä en lupaa mitään. Tää on... Vaikeaa. Sun pitää antaa mulle aikaa", Harriet sanoi lopulta.
Raivo oli laantunut, jäljelle oli jäänyt vain tyhjyys.

(( Juu, no prob! Musta tuntuu, että tää ois ehkä viisainta jättää tähän - otetaan Harrietille ja Kittylle vaikka jonkinlaista uutta peliä? Miusta nimittäin tuntuu, että tätä on tästä varmaan turha lähteä enää pitkittämään, ettei mene maku sitten. Ymmärrät varmaan, mitä tarkoitan! Anyhow, laita vaikka yv:tä mun suunnalle, niin ideoidaan seuraavaa peliä! ))