The party never stops

(fiia & Russell)

Oli suoranaisen ihmeellistä, ettei Yellow'lla sijaitsevan hulppean omakotitalon edessä seisonut vielä poliiseja saatika valittavia naapureita. Musiikin jumputuksen kuuli helposti ulos ja äänekkäät nuoret eivät varmasti auttaneet ihmisiä viettämään rauhallista yötä. Ei ollut myöskään ihmeellistä, että samaisissa bileissä nuokkui myös Nikki Steele. Yellow'lla kun sana liikkui suhteellisen nopeasti ja varsinkin jos ylipäätään tunsi Lontoosta useita ihmisiä. Olihan Nikkillä toki ollut toinenkin vaihtoehto kuinka olisi voinut iltansa viettää, mutta lopulta hän oli päätynyt vetämään ylleen bilevaatteet ja kävelemään pari kilometriä itse tapahtumapaikalle. Nikkille ei niinkään ollut väliä olivatko bileet jonkun kodissa vaiko yökerholla, molemmat kelpasivat. Aina sitä tapasi uusia ihmisiä olosuhteissa kuin olosuhteissa. Pitihän Nikki toisinaan omassa kämpässäänkin bileitä, vaan suosi mieluummin bileisiinmenoa kuin niiden emännöimistä. Säilypä koti suhteellisen siistinä ja tavarat ehjinä.

Pakkohan se oli myös myöntää, että bileisiin oli eksynyt kiitettävästi väkeä. Nikki ei ollut varsinaisesti tullut kenenkään kanssa, mutta päätynyt hengailemaan uusien tuttavuuksien kanssa. Liikkui siellä tietenkin myös tuttuja naamoja, mutta Nikki oli tyytyväinen oikeastaan seuraan kuin seuraan niin kauan kuin lasi oli kädessä ja sisälsi jotakin alkoholipitoista. Nikki itsessään oli napannut mukaan vodkapullon ja mehutölkin puhumattakaan laukussa piilottelevasta tequilapullosta. Drinkkejä siinä ei kannattanut alkaa väsäilemään, mutta mehu ja vodka oli tarpeeksi helppo vain kaataa lasiin ja antaa mennä. Parhaillaan Nikki kuuntelikin väittelyä siitä kenen pitäisi voittaa jokin ihmeen laulukilpailu. Brunette ei ollut edes selvillä mistä edes puhuttiin, joten mielipiteenanto ei ehkä ollut järkevintä. Niinpä Nikki vinkkasi käyvänsä tupakalla

Etuoven edustalla oli useampia sauhuttelijoita, mutta Nikki sen sijaan oli huomannut yläkerran parvekkeen, jossa näytti olevan jopa pöytä ja muutama tuoli. Käyttivät sitä varmaankin auringonottopaikkana lämpimään aikaan. Parvekkeelle tosin pääsi vain yläkerran ”olohuoneen” kautta. Nikki avasi parvekkeelle vievän oven ja sulki sen myös perässään. Mustan nahkatakin taskusta kaivettiinkin aski ja askista yksi savuke ja tietenkin sytkäri. Sytytettyään tupakan hän laittoi askin sytkäreineen takaisin takkinsa taskuun ja nojautui kaidetta vasten. Ihanan rauhallista.

Yellow Avenuella biletettiin - taas vaihteeksi. Tieto kotibileistä oli vasta neljä tuntia sitten vastaanotettu Russell Marshalin Blackberryyn tekstiviestin muodossa. Eikä herralla sattunut illaksi olevan mitään muutakaan sen kehittävämpää tekemistä luvassa, joten miksipäs ei. Yellow Avenuella järjestettiin useasti kotibileitä varakkaiden nuorten kämpillä ja oli hyvin vaikea sellaisen rahamäärän kanssa järjestää huonoja bileitä. Viina virtasi taukoamatta ja musiikki pauhasi. Oliko siinä sitten jotain valittamisen arvoista? Tai no, jos Russell jotain saisi kuvioista muuttaa, niin se olisi ehdottomasti ihmiset. Suurin osa alueen asukeista sattui nimittäin olemaan uskomattoman itsekeskeisiä, pilalle hemmoteltuja isän pikkuprinsessoja/mamman kultapoikia, mutta minkäs teet.. Asiat olivat näin ja tulisivat aina olemaankin.

Russell oli siis tallilta kotiin ajettuaan käynyt pikaisesti suihkussa, pukenut päälleen yksinkertaisen asukokonaisuuden bileitä varten ja poistunut asunnostaan pimeän tullen kohti tiedossa olevaa juhlimispaikkaa. Yellow Avenuelaiseen tapaan paikka oli vähintäänkin yhtä pramea kuin muutkin: suuri omakotitalo eikä se edes ollut kamalan pitkän matkan päässä Russellin omalta asunnolta, joten matka taittui kevyesti kävellenkin. Russell jätti päällystakkinsa naulakkoon sisään päästyään ja liittyi muiden seuraan.
Suurin osa kasvoista oli täysin tuntemattomia hänelle, sillä Russell kierteli enemmänkin klubeilla, mutta vaihtelun vuoksi (ja muistin virkistämiseksi) oli aina yhtä mukavaa vierailla myöskin niissä perinteisissä kotibileissä.
"Russell!" Mies oli vaeltelemassa väkijoukossa lasillinen hänelle tyrkättyä boolia kädessään, kun kuuli jonkun kutsuvan kovaäänisesti nimeänsä musiikin aiheuttaman melun joukosta. Russell kääntyi oletettuun äänen tulosuuntaan ja katse osuikin pian tutumpien ihmisten muodostamaan seurueeseen. Hänen kasvoillensa kohosi leveä virne, kun hän oli tunnistanut ihmiset ja pian herra harppoikin jo näiden suuntaan.

"Jotenki musta tuntuu nyt et Thomin kannattais hidastaa tota boolin kiskomistahtia", Russell pyöräytti silmiänsä kertaalleen ja hymähti huvittuneen oloisena. Hän pudisteli hienoisesti päätään ystävälleen Thomasille, joka tosiaankin oli viimeisen puolen tunnin aikana ehtinyt ryystää ihan kiitettävän määrän tarjolla ollutta boolia. Ja oli juuri äsken keksinyt esitellä.. tuota.. tanssimistaitojaan koko porukalle.
"Mut hei, mistä täältä pääsee nopeiten tupakille?" Porukka kertoi, että etuovelle pääsisi nopeiten, mutta eräs ystävistä vinkkasi sieltä juuri tultuaan paikan päällä olevan täysi tungos ja suositteli yläkerran parveketta. Parvekkeelle siis.

Russell kaivoi askistaan yhden savukkeen ja asetti sen jo huuliensa väliin, kun oli saavuttanut parvekkeen oven ja avasi sen. Ja huomasi ettei ollutkaan ainoa, joka oli sinne keksinyt karata tupakalle.
”Et kai pistä pahakses jos jään tähän?” Hän esitti kysymyksen nuorelle brunetelle, joka nojaili kaidetta vasten selkä miestä päin. Russell ei nähnyt naista vielä edestä päin, mutta osasi pistää oitis huomioon toisen pitkät, hoikat sääret. Ei tulisi mitenkään yllätyksenä, jos hän sattuisikin olemaan ammatiltansa malli, sillä eihän nyt ihan kuka tahansa tuollaisia sääriä omistanut!

Muutamat henkäykset Nikki saikin viettää ylhäisessä yksinäisyydessään parvekkeella, ennen kuin joku muukin oli äkännyt sen olemassaolon – tai no, eihän Nikki osannut arvata mistä syystä tämä toinen oli päättänyt ilmestyä parvekkeelle. Saattoihan sitä olla, että joku halusi vain haukata raitista ilmaa. Mikäli asianlaita olisi puolestaan ollut niin, olisi sitten saanut kestää tupakanhajun. Onneksi kuitenkin näytti siltä, että toinen oli jäämässä siitä huolimatta – tai no, lähinnä onneksi niinpäin sillä Nikki oli saanut monesti valituksia tupakoinnistaan jos lähistöllä oli ollut vanhoja mummeleita tai muita terveysintoilijoita. Parasta niissä tapauksissa oli vain antaa asian olla, jatkaa omia tekosiaan ja hymyillä voitonriemuisesti mummelien poistuessa paikalta voivotellen nykynuorison elämäntapoja.

Nikki oli ehtinyt tuijotella alas parvekkeelta ja tutkia ympäristöä, vaan eipä siellä mitään ylikiinnostavaa tuntunut tapahtuvan. Alhaalta kuului melskettä, mutta oli ulkona sentään hitusen hiljaisempaa kuin sisällä – saattoi jopa kuulla oman puheensa. Ajatuksistaan puhumattakaan. Nikki ei ollut mikään kova tanssija ainakaan kotibileissä, joissa muutenkin tanssimispuoli oli suhteellisen minimaalista verrattuna yökerhomeininkiin. Lujalla musiikilla ei tainnut oikein muuta tarkoitusta olla kuin taustamelu vaikka tokihan sitä jotkut saattoivat pyöräytellä muutamat liikkeet.

Brunette ei vaivautunut kääntymään tulijaa kohden, vaan sen sijaan tarkkaili alhaalla hengailevia ihmisiä ja suunnitteli päässään hyvin humoristisesti ja kuvainnollisesti pieniä jekkuiluja, joita olisi voinut suorittaa – miten olisikaan ollut vanhanaikainen kukkaruukun pudotus säikäyttämään ihmiset? Okei, sen verran siinä oli kuitenkin järkeä mukana, ettei Nikki lähtenyt toteuttamaan niitä ajatuksiaan, vaan ainoastaan korkeintaan huvittui niistä. Hän puhalsi sauhut ulos.
”Miks pistäisin? Ei tää mun kämppäni ole”, Nikki vastasi.

Russell nyökäytti päätään (vaikkei tuntematon naishenkilö sitä kylläkään nähnyt, kun mies katseli häntä takaapäin) ja sulki parvekkeen oven perässään. Brunette ei näyttänyt kiinnittävän Russelliin minkäänlaista huomiota - ei edes vaivautunut kääntämään päätänsä nähdäkseen miehen. Hän oli lyhyesti vain todennut, ettei asunto edes hänen omansa ollut ja se oli todennäköisesti jonkinlainen myöntävä vastaus miehen esittämään kysymykseen. Mikäli siis Russell oli oikein ymmärtänyt. Noh, mikäs siinä sitten, tupakallehan tähän oltiin tultu eikä hieromaan tuttavuutta toisen kanssa.

Niin, Russell olisi voinut asian vain antaa olla ja sytyttää savukkeensa, mutta.. Hän ei halunnut. Tiedä sitten johtuiko se naikkosen välinpitämättömästä käytöksestä, mikä oli Russellin huomion herättänyt. Tai sitten pienoisesta alkoholinmäärästä miehen verenkierrossa, jolla oli tunnetusti omat vaikutuksensa ihmisen käytökseen. Miehen huulille oli kareutunut pieni ilkikurinen virne, ennen kuin hän sen pyyhkäisi pois kasvoiltansa takaisin pokerinaamaksi ja otti askeleita lähemmäksi parvekkeen kaidetta.

"Sytkäri jäi päällystakin taskuun. Lainaatko tulta?" Hän vilkaisi pieneksi hetkeksi naisen suuntaan, ennen kuin käänsi katseensa suoraan eteensä ja tunki savuketta taas huuliensa väliin. Hah, Russellko muka olisi niin hölmö että jättäisi sytkärinsä päällystakin taskuun? Ehei. Todellisuudessa sytkäri oli turvallisesti tämän housujen taskuissa tupakka-askin seurana, mutta valheet olivat jossain määrin aina sallittuja. Ja tässä tilanteessa pieni valkoinen valhe ei tosiaankaan tuntunut hassummalta idealta. "Lainaatko tulta"-repliikki oli tosin niitä kliseisyyden ääripäitä jos mitä, mutta hei - eihän toisen tarvinnut sitä tietää, että miksi Russell oli juuri äsken valehdellut jättäneensä sytkärin takkiinsa? Nyt naisen olisi oikeastaan mahdotonta olla luomatta edes pientä katsekontaktia mieheen. Ja jos ei loisi, niin.. Russell voisi jättää hänet oikeasti rauhaan ja lopettaa pelleilynsä. Tai sitten tarttua haasteeseen, ihan miten vain.

Nikki jatkoi rauhassa sauhutteluaan antaen nikotiinipilven virrata keuhkojensa lävitse ja takaisin hengitysilmaan. Joskus Nikki oli miettinyt sitäkin kuinka kauas tupakanhaju kantaa – eikä tässä nyt tarkoitettu vaatteita (joihin se tuppasi tarrautumaan liiankin hyvin) vaan itse ilmaa. Nikki kun ei ollut koskaan sen kummemmin panostanut kemiaan tai fysiikkaan eikä niin ollut vähääkään tietoinen asiasta. Mutta ajatusmaailmoissa se meni jo syvällisten asioiden puolelle, jotka Nikki jätti mieluusti niihin hetkiin kun istui tylsistyneenä sohvallaan lukemassa lehteä tai katselemassa elokuvaa. Toisin sanottuna, Nikki ei tuhlannut ajatuksiaan syvällisyyksille ollessaan bileissä, jossa oli noin miljoona kertaa mielenkiintoisempaa puhuttavaa, vaikka toisinaan se puhuminenkin jatkui tylsyyteen asti. Siinä kohtaa oli hyvä aina pitää tupakkatauko. Kuten vaikkapa juuri sillä hetkellä.

Ei Nikki nyt erityisemmin kaivannut ketään häiritsemään itseään, mutta noh – kenties sitä saattoi vaikka sosiaalisoitua hieman. Loppujen lopuksi yksin kyyhöttäminen kävi myös tylsäksi. Ehkäpä tästä tulijasta olisi jopa seuraksi – trust me, Nikki oli kuitenkin melko valikoiva ja perusti alkuunsa melko paljon siihen ensivaikutelmaan. Eipä sitä paljon muulla päätelty halusiko hän tutustua paremmin vai ei – tai no, tutustua ja ”tutustua”. Nikkillä kun oli omat motiivinsa uusiin ihmisiin tutustumisille – siinä ei lienyt paljonkaan arvailunvaraa motiivissa kun uudet tuttavuudet olivat useimmiten niitä miespuolisia.

Nikki katsahti sitten viereensä astelleeseen nuoreen miehenalkuun ja hymähti. Brunette kohautti kulmiaan ja kaivoi uudestaan sytkärinsä esiin huvittunut ilme kasvoillaan ja ojensi sen vieressään seisovalle jätkälle.
”Mietin vaan... Mitkähän mahdollisuudet on, että sun sytkärisi ei ole sulla mukana jos oot lähdössä tupakalle ja vieläpä jonnekin missä ei oo samanlaista kaaosta kun alhaalla”, Nikki totesi kulmiaan kohauttaen. ”Joten... ootko sä oikeasti rehellinen vai yritätsä vaan tehdä vaikutuksen?”

Ja saihan se Russell sitten lopulta mystisen brunetin kääntämään päätänsä miehen suuntaan – ehkä hivenen epätoivoisemman puoleiselle tavalla, mutta kuitenkin. Nuori mies tarttui naisen tarjoamaan sytkäriin taitavasti voitonriemuaansa hilliten, mutta pisti merkille toisen kasvoilla koreilleen huvittuneen ilmeen. Tälle naiselle ei ilmeisesti sitten mennytkään läpi Russellin valheelliset selostukset.. Mutta huono juttu se ei tietenkään ollut. Se vain osoitti sen asian, että tämä osasi ajatella omilla aivoillaan eikä uskonut ihan mitä tahansa paskaa, mitä hänelle yritettiin syöttää.

Äkkiä nuori miehen alku huomasi kiinnostuksensa tätä brunettea kohtaan kasvavan nyt vain entisestään. Syytä hän ei osannut nyt tähän hätään keksiä – tai no oikeastaan osasi. Miten hän ei voisi muka tuntea minkäänlaista kiinnostuksen tunnetta fiksun oloista naista kohtaan, jonka ulkonäkökään ei mistään pahimmasta päästä ollut? Ja vaikka he olivat tuskin minuuttia enempää ehtineet tietää toistensa olemassa olosta, niin jotenkin Russell osasi jo nyt aavistaa ensivaikutelman kautta toisen vahvimpia luonteenpiirteitä. Välinpitämätön käytös uusia tuttavuuksia (eli tässä tapauksessa Russellia) kohtaan osoitti brunetin olevan melko.. temperamenttinen, kylmä, voimakastahtoinen.. vittumainen. Vittumainen olisi varmaankin parempi sana kuvaamaan sitä minkä käsityksen nuori mies hänestä sai.

Tummaverikön suunpielet nykivät pieneen vinohkoon hymyyn, kun hän sytytti savukettansa naisen tarjoamalla sytkärillä ja imaisi filtterin läpi tupakkaa keuhkoihinsa. Hän ojensi sytkäriä takaisin naiselle puhallellen samalla savuja hiljalleen ulos suustaan.
”Okei – myönnetään, on mulla se sytkäri täällä”, Russell lopulta kakisti ulos ja taputteli toisella kämmenellään housujen taskussa olevaa pientä pullistumaa. Hän sitten nojasi kyynerpäätään metallista kaidetta vasten ja kohdisti katsettaan parvekkeelta alas. Osa äsken tupakoineista ihmisistä oli siirtynyt takaisin sisätiloihin, mutta uusia virtasi paikalle aina sitä mukaa. Tupakointipaikka oli tuskin koskaan täysin autiona. ”Se oli vain pieni.. hmmh.. testi.

Nikki odotteli hetken rauhassa, että toinen sytyttäisi tupakkansa ja veteli sillä välin viimeisetkin rippeet omastaan. Aina sitä voisi toisenkin polttaa, jos iski sellainen fiilis, mutta sillä hetkellä Nikkille riitti yksi pieni nikotiiniannos. Ainakin hetkeksi. Niinpä brunette tumppasi tupakkansa kaiteella nuojuvaan tyhjään kaljatölkkiin, jonka hän oli ryövännyt jostain pöydältä matkalla ylös. Eipähän sitten ainakaan sotkisi hienoja lattioita tai likaisi kaidetta. Saatika sytyttäisi tahattomia tulipaloja heittämällä tupakanrippeet johonkin tarpeeksi syttyvään paikkaan. Niin oli melkein käynyt kerran, mutta joku ekologihippi oli ehtinyt sammuttamaan kytevän tupakan ennen katastrofia ja tietenkin kyseinen puunhalailija oli ryhtynyt saarnaamaan Nikkille ympäristöstä ja ties mistä. Bruneten vastauksena oli yksinkertaisesti keskisormi. Hän ei lähtenyt niinkään mukaan mihinkään lahkoihin tai villityksiin – kokeilla voi aina, mutta se tehtiinkin sitten tosiaan ihan puhtaana kokeiluna ja useimmiten todettiin toimimattomaksi.

Jätkän saatua tupakan syttymään, otti Nikki tältä sytkärinsä takaisin. Varmaan turvaan oman takin taskuun. Tyttö nojautui jälleen vahvemmin kaidetta vasten hetkiseksi katsahtaen alas. Oikeastaan oli suhteellisen jees olla jonkun tuntemattoman kanssa kaksin jossakin, vaikka ainahan ne äidit varoittelivat ettei tuntemattomille saa puhua. Oli tilaa hengittää ja musiikkiin kuului kuitenkin sen verran hyvin alakerran avonaisesta ovesta ja lukuisista avoimista ikkunoista, joten tanssijalan vipattaessa sitä voisi bailata siinäkin – tosin harvemmin kävi niin. Varsinkin yksintanssiminen jossakin eristyneessä osassa bilepaikkaa oli jokseenkin hämärää – paitsi tietenkin jos oli älyttömän humalaisessa kuosissa. Paikalla oleva jätkä ei sitä paitsi vaikuttanut erityisen uhkaavalta tapaukselta. Nikki virnisti tämän tunnustukselle – tarvittiin valehtelija tunnistamaan valehtelija, tai jotain sinnepäin: vai mitä?
”Ootsä ihan varma, että se on sun sytkäri”, Nikki totesi heti ensialkuun vitsaillen. ”Onksulla nimikin?”

Nikki ei kuitenkaan turhaan jäänyt odottamaan vastausta samaan paikkaan, vaan asteli auringonottotuolin luokse ja istahti siihen. Ei ehkä pehmein mahdollinen, mutta toimi. Kunhan ei räsähtäisi liitoksistaan niin kelpasi. Nikki otti laukustaan tequilapullon ajatellen tässä kohtaa olla hyvä sauma hieman ammattimaisemmalle juomiselle – kyllähän tietty alhaalla tarjoiltava kalja ja booli meni aina paremman puutteessa, mutta Nikki joi mieluummin suoraan vahvana. Pullo laskeutui vieressä seisovalle pöydälle hieman kolahtaen ja laukkukin suljettiin. Pullo ei ollut mikään valtavan iso, pikemminkin taskumatti. Mutta olipa sitä todettu että senkokoiset toimivat. Nikki avasi pullonkorkin ja käänsi katseensa jälleen nuoreen mieheen.
”Otatsä?” Nikki kysyi.

Russell päästi huvittuneen oloisen hymähdyksen huuliltansa ja antoi taas uuden nikotiiniannoksen virrata verenkiertoonsa.
”Russell. Russell Marshal”, hän vastasi bruneten kysymykseen sen enempiä miettimättä. Kun sitä kerrankin esittäydyttiin, niin nuori miehen alku ei nähnyt mitään syytä sille että mikseikö voisi saman tien esittäytyä sukunimineen kaikkineen. Mitä todennäköisimmin se kuitenkin jossain vaiheessa otettaisiin esille, mikäli ihmiset halusivat tutustua toisiinsa. Ja pienen päättelyn perusteella tämä uusi kasvo Russellin tuttavien joukossa osoitti ainakin jollakin tavalla uteliaisuutta tietää tästä tummatukkaisesta nuoresta herrasta enemmän. Tai sitten ei – eihän toisen nimen kysymiselle sen kummempia motiiveja tarvittu.

Brunette ei ollut kuitenkaan jäänyt siihen paikoillensa seisoskelemaan, vaan oli jo ehtinyt istuutua parvekkeella olevalle auringonottotuolille. Sinisten silmien utelias katse käväisi nopeasti naisen luona, mutta nuori mies päätyi sitten taas vain tuijottamaan eteensä samalla kun hän poltteli viimeisiä sauhuja uhkaavaa vauhtia lyhenevästä savukkeestaan. Hän kuuli jonkun kolahtavan hiljaa pöytää vasten, päätyen taas kääntämään katseensa vielä kerran äskeiseen suuntaan. Brunette oli vetänyt laukustaan pienen pullollisen tequilaa esin. Hän siis ilmeisesti oli niitä tyyppejä, jotka toivat ”omat eväänsä” aina mukaan? No – eihän häntä siitä toki sopinut syyttääkään, sillä veihän vahvempi tavara aina voiton booleista sun muista epämääräisistä litkuista.

”Mikäs siinä..” Russell kohautti rennosti olkiansa ja tumppasi loppuun palaneen savukkeensa samaiseen kaljatölkkiin, mihin brunettekin oli röökinsä tuikannut. Hän käännähti nuorta naista kohden, istahtaen nyt itsekin toiselle tuolille joka sijaitsi pöydän toisella puolella. Harvemmin tällä herralla oli tapana kieltäytyä ilmaisista ryypyistä eikä hän täten siis tässäkään tilanteessa tehnyt poikkeusta siihen. Eikä Russellilla mikään kiire ollut palata vielä sisätilojen puolelle, joten mikäpäs häntä sitten olisi siinä estänytkään.
”Entä sulla? Mikä sun nimes on?”

Russelliksi esittäytynyt nuorukainen ei viihtynyt kaiteella kauaa yksin vaan istahti piakkoin pöydän toisella puolella olevalle tuolille. Nikki ojensi tequilapullon tälle. Laseja ei ollut, mutta kuinka hygienisiä bileissä nyt yleensäkään oltiin? Eipä juuri – kännissä kaikki joivat lähimmistä kupeista jotka vain sattuivat olevaan käden ulottuvilla. Nikki tosin piti tiukasti kiinni joko omasta kupistaan tai pullostaan, eikä sentään tarjonnut jokaiselle vastaankävelevälle ihmiselle huikkaa – ehei, Nikki piti mieluusti viinansa itsellään jos ei hyötynyt siitä jollain muulla tapaa. Ja no, kerran sitä nyt oltiin vain yhden ihmisen seurassa niin kaipa siitä saattoi tarjota toisellekin. Ehkä silloin tällöin voisi olla kohtelias. Luonteenpiirre, jonka vanhemmat väittivät Nikkiltä puuttuvan. Ja olivat varmaan vielä ihan oikeassakin. Nikki nyt oli vain... noh, Nikki.

”Nikki”, brunette vastasi pojalle jättäen kuitenkin sukunimensä hämärän peittoon.
Tai no, eihän sitä tahallaan jätetty pois, mutta Nikki oli yleensäkin tottunut esittelemään itsensä etunimellään. Harvemmin mukaan liitettiin sitä sukunimeä, joka oli useimmiten täysin irrelevantti. Nikki muisti tuskin itsekään kaikkien tuttujensa sukunimiä, joten miksi siis tuhlata energiaa? Oli miten oli, Nikki otti sitten pullonsa takaisin ja perään otettiin yksi huikka. Viina virtasi lämmittävänä kurkusta alas ja varsinkin tequilan osalta siinä ei tarvittaisi montaakaan huikkaa, ennen kuin meininki lähtisi kunnolla käsistä – vaikka toisin saattoi luulla Nikki osasi kuitenkin hallita humaltumistaan, mutta harvemmin jaksoi. Ihan kuitenkaan muistinmenetysasteelle hän ei halunnut useinkaan mennä, sillä mitä mukavaa siinä olisi, jos koko illasta ei muistaisi mitään?

Nikki katseli eteenpäin hetken ja käänsi sitten katseensa Russelliin. Hän mittaili hetken jätkää katseellaan, nostaen sen sitten takaisin Russellin kasvoihin ja lopulta takaisin vastapuolen taloon. Hymähdys.
”Viihdytsä useinkin tällasissa kotibileissä?” Nikki kysäisi. ”New Yorkissa on nimittäin parempia. Ainakin tähän verrattuna. Ei millään pahalla jos tykkäät.”
Niin, New York. Toisinaan sinne halusi vain takaisin. Ja toisinaan Nikki mietti miksi oli jumittunut Lontooseen, vaikka olisi voinut hypätä lentokoneeseen heti täytettyään 18. Noh, mikä ikinä sitten olikaan, se oli mysteeri Nikkille. Kaipa maisemanvaihdos oli tehnyt ihan terää vaikka hän ei suostunutkaan myöntämään sitä. Hitto, nyt teki mieli uutta tupakkaa.

Nuori mies otti tequilapullon vastaan brunetilta, joka muuten oli paljastanut äskettäin olevan nimeltänsä Nikki, ja otti pullosta reilun huikan. Tuskin toinen siitä huikan suuruudesta pahastuisi. Kun sitä kerran tarjottiinkin huikkaa, niin kai sitä olisi kerrankin tartuttava tilaisuuteen ja hoitaa se kunnolla. Alkoholi lämmitti mukavasti kurkkua samalla, kun se virtasi alas. Russell oli ehtinyt muutaman kaljan ehtinyt kiskoa ennen parvekkeelle tuloa, mutta ei hän tuntenut oloansa läheskään yhtään humalaiseksi vielä, ehei. Hänellä oli juuri nyt sopivan mukava ja rento olotila. Juuri se mitä hän oli lähtenyt hakemaankin tänne tullessaan. Russell virnisti hivenen, kun Nikki oli ottanut pullon takaisin ja kiskonut samantien uuden huikan huiviinsa. Toinen ei selkeästikään ollut lähelläkään mitään ensikertalaista.

”No.. Ehkä klubit on enemmänki mun juttu.” Nuori mies vastasi sen enempiä miettimättä Nikkin esittämään kysymykseen. Niinpä niin. Jos olisi pakko valita klubi-illan ja kotibileiden väliltä, niin Russell kallistuisi ehdottomasti klubi-illan puoleen. Kuten moni muukin tarpeeksi ikää omaava henkilö valitsisikin. Ellei sitten sattunut pitämään tökeröistä – ehkä vähän keskenkasvuisille, rikkaiden kermaperseiden penikoille suunnatuista bileistä enemmän.
”New York?” Russell sitten vielä varmisti kohottaen hivenen kulmaansa. ”Sinnekkö asti oot lentäny kotibileisiin?” Tai sitten sekin oli täysin mahdollista, että ehkäpä Nikki oli kenties jopa asunutkin siellä. Se kävi paremmin järkeen, mutta mistäs Russell voisi mitään tietää, kun oli kyseisen neidin tavannut vasta äskettäin. Russell oli matkustanut New Yorkiin muutaman kerran nuorempana vanhempiensa kanssa, joten hänen kokemuksensa sen kaupungin kotibileistä eivät olleet ymmärrettävästi juuri minkäänlaiset.

Russell asettautui mukavampaan asentoon tuolillensa, kaivoi taskustansa tupakka-askin uudestaan ja asetti yhden savukkeen huuliensa väliin tottuneesti. Ja tällä kertaa hän sytytti syöpäkääryleensä ihan oman sytkärinsä voimin – mistä tulikin mieleen äskeinen episodi, jolle nuori mies hymähti sitten pienesti. Hän vetäisi ensimmäiset savut henkeen, puhallellen sitten savuista suuria rinkuloita ilmaan. Russell muisti vieläkin, että kuinka räkäisenä teinipoikana oli vielä harjoitellut tiiviisti näitä rinkuloita, jotta oli sitten pystynyt esittelemään ”taitojansa” ylpeänä muille. Kuten lähistöllä oleville muijille, jotka olivat tulleet kerta toisensa jälkeen aina anomaan Russellia opettamaan sen heillekkin. Hah, ei kai miestä voinut siitä syyttääkään vaikka olikin juurtunut vanhoihin tapoihinsa kiinni?

Jep, klubit olivat ehdottomasti enemmän Nikkin juttu. Ihme tosin, ettei hän ollut tullut törmänneeksi Russelliin missään kaupungin yökerhossa. Tosin no, Lontoo oli harvinaisen iso paikka ja yökerhoja oli tavallisen monta. Nikki oli kolunnut useimman niistä jo läpi, sillä bileitähän riitti vaikka joka päivälle, jos niin halusi – vaan ei, täytyi sitä toisinaan uhrata päivä jos toinenkin opiskelulle. Mieluummin hän tietenkin olisi vaikka bailannut päivät läpeensä, mutta ei sentään. Ei se kovin terveellistäkään ollut. Tosin no, eipä ollut monetkaan Nikkin elämäntavoista – alkoholi, tupakka, heroiini ja satunnaisesti muutkin huumet. Hitto, pitipä ajatella, niin tietenkin päähän ilmestyi mielikuva valkoisesta jauheesta ja saman tein sitä alkoi tehdä mielikin. Sen sijaan Nikki päätyi kuitenkin kaivamaan taskustaan tupakan ja hyödyntämään pienen vastapalveluksen.
”Pahus, sytkäri jäi päällystakin taskuun” valhe. ”Heitäks tulta?”

Sytytettyään tupakkansa neiti veti heti ensimmäisenä kunnon henkoset odottaen hetken ennen kuin vastasi Russellin kysymykseen.
”Jos joku olis tarjonnu kyydit niin mikä ettei”, Nikki hymähti. ”Asuin siel muutama vuos takaperin jonkun aikaa. Paremmat bileet, ehdottomasti.”
Näin oli näppylät. Paremmat juomat. Tosin no, ehkä ihmiset tuppasivat törsäämään enemmän kuin Lontoossa. Ainahan Lontooseenkin sai hankittua tasokkaita juomia ja vaikka tarpeen tullen pari tunnettua naamaakin, mutta mieluummin bileitä näköjään vietettiin omien juomien, kaljojen ja halpisviinojen kanssa vaikka varaa olisikin ollut. Tai no, olisihan Nikki ymmärtänyt jos bileet olisivat olleet jossain Devonilla. Mutta ei. Tai sitten hän oli vain tottunut bilettämään New Yorkin malliin.

Tequilapullosta otettiin toinen huikka, joka sujahti pikaisesti pään kautta takaisin kroppaan. Nikki laski pullon takaisin häntä ja Russellia erottavalle pöydälle ja työnsi sitä Russellin suuntaan. Nikki oli suhteellisen hentoinen ruumiinrakenteeltaan, mutta pää oli oppinut kestämään alkoholia vuosien saatossa. Tosin noh, muutama huikka ja paljon äkkinäisiä liikkeitä, niin Nikki olisi kävelytettävissä kotiin – pahempi juttu oli se, että kukaan ei tainnut varsinaisesti tietää missä hän asui, joten hänen pitäisi ensin onnistua soittamaan jollekin ystävälleen, joka tietäisi. Ehkäpä sitä haluttiin välttää.
”Sun vuoros”, Nikki haastoi. ”Vai meneekö pupu pöksyyn?”

Russell ei ollut onnekseen ehtinyt tunkea sytkäriänsä takaisin taskuun, kun kuuli Nikkin pyytävän tältä tulta. Noh, kai hän sen oli naiselle velkaa siitä pikku valheesta.. Kun Nikki oli saanut sytytettyä tupakkansa, Russell otti sytkärin takaisin ja laittoi sen turvallisesti taskuunsa. Siihen he sitten olivat näköjään jumittuneet tupakalle, vaikka alakerrassa olikin bileet täydessä vauhdissa käynnissä – tai no, täydessä ja täydessä, mutta vähintäänkin sitä tasoa mitä näillä kulmilla tottui yleensä näkemään. Eli ei suinkaan mitään parasta mahdollista menoa, mutta joo.. Parempi sekin kun ei mitään. Ja jos kotibileiden laimeat tasot rupesivat ottamaan päähän, niin ainahan sitä pystyi lähteä klubille. Nyt häntä ei kuitenkaan huvittanut lähteä minnekkään muualle. Mikä oli melkoisen yllättävää.

Russell karisteli enimmät tuhkat tupakastaan tyhjän kaljatölkin reunaan, ja imaisi sitten taas pitkät henkoset siitä samalla kun nyökkäili Nikkille. Hän oli osannut jo aavistaakin, ettei neiti ollutkaan mitään perilontoolaista väkeä – aksentti, duh – eikä näin siis yllättynyt siitä tiedosta, että toinen oli asustanut New Yorkissa. New Yorkin elämä oli varmasti paljon erilaisempaa kuin Lontoossa asuminen.. Tai sitten ei, mutta mistäs Russell sitä voisi tietää? Hän oli aina asunut täällä ja tosiaankin vieraillut Nykissä harvemmin. Olisihan se joskus mielenkiintoista kokeilla siipiään ihan toisella mantereella, mutta velvollisuudet – joita aikuistuminen myötä oli Russellille ihan mukavasti ehtinyt kertyä – odottivat aina täällä, eikä niitä ollut mahdollista hoitaa missään muualla. ”Osataan Lontoossaki hyviä bileitä järjestää, mutta joo..”

Hän oli kuulevinaan pienen höläyksen taas viereltään, ja käännettyään päätänsä takaisin Nikkin suuntaan Russell huomasikin naisen taas ottavan huikkaa tequilapullostansa. Nuori mies pudisteli päätänsä hivenen huvittuneen oloisena. ”Tota menoa sä oot kohta ton pöydän alla.” Eihän asia tosin periaatteessa Russellille kuulunut, mutta hän pystyi hyvinkin selkeästi hahmottamaan jo sen tilanteen päässään, kun nopeaan tahtiin litkityt tequilahuikat napsahtaisivat toisen päähän ennen kuin tämä ehtisi kissaa sanoa. ”Mut vitut siitä”, hän piteli sormiensa välissä olevaa tupakkaa toisella kädellä, kun taas toisella otti sitten pöydälle asetetusta pullosta huikan. Russell laski pullon takaisin pöydälle. "Tuliks sä tänne yksin, vai..?"