Sometimes the most unexpected thing might happen

Peruspäivä: herätyskello oli riekkunut viideltä aamulla, jotta töihin ehdittäisiin seitsemäksi. Aamusuihku, aamupala ja meikkaustoimet oli suoritettu ripeästi ja kuudelta oltiinkin jo valmiina tekemässä lähtöä töihin. Nell oli päättänyt hyödyntää jalkojaan ja kävellä töihin, sillä sateen vaaraa ei näyttänyt juuri sillä hetkellä olevan. Saattoi kai kutsua onneksi, että Nell pääsi kuivin vaattein töihin ja työvaatteiden vaihdon jälkeen ulkona satoi jo reilusti. Britannian mukavia puolia. Hiukset sidottiin vielä poninhännälle ylös ja sitten neitokainen tallustelikin jo kohti gastron toimistoa vaihtaen huomenet vastaankävelevien hoitajien kanssa. Pukuhuoneista päädyttiin sitten lopulta tuttujen kasvojen pariin.

”Huomenta Nell”, vastaanotossa istuskeleva blondi nimeltä Lilian tokaisi nähdessään Nellin.
”Huomenta Lilian”, Nell vastasi. ”Oliks kiireinen yö?”
”Aika rauhallista. Greenway oli levoton yöllä kyllä”, Lilian tokaisi.
Nell tuli itse asiassa vapauttamaan Lilianin vuorostaan. Neitokainen itse piti enemmän aamuvuoroista kuin yövuoroista. Yöllä se nyt oli pitkälti vahtimista ja tarkkailua, päivisin pääsi hyvin tekemään kaikenlaista – Nell kun ei ollut sellainen ihminen joka piti paikallaan seisoskelusta.
”Jaahas, täällä ne mun tytöt vaan juoruaa keskenään”, Emmanuel, jonka kanssa Nell jakoi tämänkin aamuvuoron, ilmestyi piristämään aamua. ”Huomenta Nell. Valmiina päivään? Meille on kuulemma tulossa uus lääkäri gastroon.”
”On vai?” Nell kysyi kurtistaen kulmiaan. ”Toivottavasti ei käy niinkun sille edelliselle. Mistä syystä se muuten edes sai potkut?”
”Vähän liikaa hoitovirheitä”, Emmanuel vastasi. ”Onneks ei mitään vakavia.”

Hetken keskusteltuaan, Lilian erottautui joukosta ja lähti käppäilemään pukuhuonetta kohti. Kai se oli aika jo päästä nukkumaan. Nell istahti alas Emmanuelin kanssa tarkistaen monitorit, eikä kellään näyttänyt olevan kauheaa hätää. Muita hoitajia kävi välillä vaihtamassa potilaskansioita toisiin tai muuten vain istahtamassa jonkin aikaa. Nell kävi myös tarkastamassa pari potilasta ja palasi sen jälkeen takaisin toimiston tienoille, johon oli kerääntynytkin jo kaikki mahdolliset osaston hoitajat. Nell bongasi lopulta Emmanuelin joukosta – sanottiinko näin, että Harriet oli Nellin bestis ja työbestis, niin Emmanuel oli tämän osastobestis. Mies oli kaksikymmentäviisivuotias ja kaiken lisäksi homoseksuaali, mutta Nelliä se ei vain haitannut. Emmanuel oli harvinaisen humoristinen ja pirtsakka tapaus, joka jo nähdessään pisti hymyilemään. Muiden hoitajien taakse jäänyt Nell kuuli jo kauempaa gastron ylilääkäri Crawleyn äänen ja pysähtyi lopulta Emmanuelin viereen, eikä kiinnittänyt ensin juurikaan huomiota siihen, keitä edessä oikein seisoi. Lopulta kun silmät pääsivät tavoittamaan juuri paikalle saapuneen toisen valkotakkisen, tuli Nellille yhtäkkiä halu olla jossain ihan muualla.
”No niin, tulithan sinä vihdosta viimein”, Crawley sanoi. ”Tämä on siis Kieran, minun poikani, joka aloittaa työt tänään. Hän on valmistunut Cambridgestä ja meillä on ilo saada hänet tänne töihin.”

Nell istuskeli ulkona kahvikuppi kädessään työvuoronsa jälkeen. Mikään kiire kotiin ei ollut, siellä odotti vain kissanrääpäle. Tosin niin odotti siivouskin. Huokaus. Noh, pakkohan se oli kerran viikkoon siivota kämppä kunnolla. Muutoin Rasheelle ei ollut kovin ikävä huomioiden sen, että paikka ei ollut mikään äärettömän turvallinen varsinkaan yöaikaan, mutta harvemmin siellä ketkään jengien ulkopuolella elävät joutuivat mihinkään sekaantumaan. Toisinaan sitä lähdettiin ihan vain huvin vuoksi Devonille viettämään aikaa puistoon. Asunto oli Rasheella lähinnä vain siksi, että se oli halpa ja työnsä vuoksi Nell oli poissa useamman tunnin – joskus jopa enemmän, jos joutui ylitöihin tai tuuraamaan jotakuta muuta.

Nainen nousi penkiltä ylös ja heitti tyhjän pahvimukin roskiin, lähtien sitten kävelemään eteenpäin. Kuulokkeetkin aseteltiin korville ja lopulta hän napautti iPodistaan randomin biisin päälle. Hän kaivoi esiin myös kännykkänsä ja ryhtyi naputtelemaan tekstiviestiä Harrietille. Hän ei kuitenkaan ollut huomannut sitä, että vastaan käveli joku mies ja lopputuloksena olikin töytäisy.
”Sori”, Nell sanoi ja jatkoi sen jälkeen matkaansa olettaen myös toisen jatkavan.
Valitettavasti myös Nellin vanhat pahat tavat olivat ehtineet jatkaa kulkuaan ja äsköisen miehen rahapussi olikin nyt paremmassa turvassa Nellin takintaskussa. Tuhma Nell. Ei se tarkoitus ollut, mutta tämä samainen tapa oli jäänyt muistoksi teinivuosilta.

Fuck. Ainoa Nellin päässä pyörivä ajatus. Sama mies, jonka lompakon hän oli nappaissut eilen mukaansa. Jätkä oli hänen osastonsa lääkäri ja kaikenlisäksi vielä Crawleyn poika. Lompakko oli kyllä yhä tallessa hänen kotonaan. Noh, toisaalta piti vain käyttäytyä normaalisti ja sitä paitsi, vaikka jätkä tunnistaisi hänet, eipä tuolla ollut tietoa siitä, että lompakko majaili Nellin pöytälaatikossa. Saipa nähdä. Kukaan osaston hoitajista ei juurikaan pitänyt Sharon Crawleysta, joten moni odotti varmasti mielenkiinnolla millainen tämän poika tulisi olemaan. Nell mutristi huuliaan hetkellisesti ja käveli sitten toimistoon hakemaan kansioita. Aamurundi odotti.

”Okei pupu, nähdään tauolla”, Sharon totesi pojalleen hiljempaa ja kääntyi sitten tuimana hoitajien puoleen. ”Takaisin töihin. Hop hop.”

"Missä se nyt on", Kieran mutisi hajamielisenä penkoessaan tavaroitaan. Lompakkoa ei yksinkertaisesti löytynyt mistään. Kieran ei ollut edes tajunnut sen kadonneen ennen kuin hän oli alkanut etsiä sitä viisi minuuttia sitten. Mies oli tapojensa orja - hän ei voinut lähteä autonsa kanssa mihinkään ilman lompakkoaan, sillä hän ei halunnut saada sanktiota kortitta ajamisesta. Kello alkoi näyttää puolta seitsemää - puolen tunnin päästä Kieranin pitäisi olla jo työvaatteet päällään osastolla ja ajamiseen meni vähintäänkin lähes koko puolituntinen aamuruuhkasta riippuen. Turhautuneena Kieran heitti takin niskaansa ja lähti ulos. Hän ei voisi vitkutella enää pidempään, ehkä lompakko olisi autossa. Muuten hän myöhästyisi töistä heti ensimmäisenä päivänä. Tuskinpa se äitiä haittaisi, mutta muut saattaisivat katsoa Kierania hieman kieroon ensimmäisen päivän myöhästelyn jälkeen. Toisaalta - niin he luultavasti katsoisivat muutenkin tämän päivän jälkeen.

Onneksi ruuhkaa ei ollut pahemmin - Kieran pääsi kivuttomasti eteenpäin liikenteen seassa samoin, kuin hän puikkelehti käytävillä pukuhuoneeseen ja sieltä aina eteenpäin osastoa kohti. Vaihdettuaan siviilivaatteensa työvaatteisiinsa Kieran törmäsi äitiinsä hieman osaston ulkopuolella. "No pupu, jännittääkö?" hän kysyi ja nipisti poikaansa poskesta. Kieran irvisti - jotain tämän suuntaista hän oli pelännytkin. "Ei oikeastaan. Ammattitaidollahan siellä pärjää", Kieran sanoi nyrpeänä ja lähti kävelemään edeltä osastolle. Äiti seurasi tiiviisti vanavedessä, ohittaen Kieranin kuitenkin osaston käytävällä. Äiti näemmä tiesi suoraan, minne suunnata - kansliaan kiusaamaan hoitajia. Aivan sellaista esittelyä Kieran ei ollut odottanut, mutta toisaalta - ehkä parempi tehdä sukulaisuussuhteet suoraan selväksi. Olisivathan muut saattaneet muuten kummastella osaston kahden lääkärin samaa sukunimeä. Kieran itse ei vaivautunut avaamaan suutaan, sillä kaikki tarpeellinen oli jo tullut selville. Nimi ja ammatti, nimittäin. Sitä ei voinut kieltää, etteikö Kieran olisi katsonut hoitajia hieman nenänvarttaan pitkin. Joukossa oli muutama ihan mukiinmenevän näköinen tapaus, mutta ei - ei työpaikkaromansseja. Jo sekin riitti, että kihlausta odottava tyttöystävä näytti naamaansa osastolla aina välillä.

Hoitajat alkoivat siirtyä kuka mihinkin. Kieran saattoi vain toivoa, ettei kukaan ollut kuullut hänen äitinsä viimeistä kommenttia. "Joo joo", Kieran mutisi aavistuksen nolostuneena ja lähti kävelemään eteenpäin käytävällä. Heidän huoneensa olivat vierekkäin, joten toivottavasti äiti ei keksisi tulla kyselemään typeriä vuoron aikana. Kieran käveli työhuoneeseensa ja istuutui suoraan koneen ääneen. Kaikki pakolliset tavarat hän oli tuonut jo eilen, joten nyt Kieran pääsi suoraan käsiksi töihin. Hän avasi tietokoneen kirjausjärjestelmän ja alkoi selata potilastietoja lävitse. Kaikki osaston potilaat olivat Kieranille täysin vieraita, joten hänen täytyi ehtiä todella tutustua potilaisiin ennen, kuin voisi alkaa hoitaa heitä. Hoitajiltahan Kieran ei (todellakaan!) alistuisi kysymään yhtään mitään, se oli selvä. "Saat muuten kiertää tänään, pupu", Kieran kuuli äitinsä sanovan ovenraosta. "Kymmenen minuuttia, luen esitiedot", Kieran sanoi ja paneutui jälleen tarkemmin tietokoneensa näytöltä kuvastuviin teksteihin.

Vaikka työpäivä oli ensimmäinen laatuaan, Kieranin mielenkiinto oli silti nollassa. Hän oli saanut kulumaan vasta ensimmäisen tunnin - kuinka loput seitsemän matelisivat eteenpäin? Kieran nousi tuoliltaan ja avasi ovensa käytävälle - hyvä, ettei onnistunut kumoamaan tummahiuksista hoitajaa avattuaan oven. Anteeksipyyntöä ei kuitenkaan kuulunut, mutta kyllä Kieran siitäkin huolimatta puhui. "Sinä. Sinä siinä. Nell?" Kieran sanoi luettuaan hoitajan nimen nimineulasta. "Neljä minuuttia. Hoida käsillä olevat hommat, sen jälkeen lääkärinkierto. Etsi minut, kun olet valmis", Kieran sanoi ja lähti itse kävelemään eteenpäin.

Olihan se toki odotettavissakin, ettei päivästä aivan niin helpolla selvittäisi. "Meille tulee uusi potilas, mutta hoitajat kirjaavat hänet sisään ja tarkkailevat. Minä voin tarkastaa hänet, niin sinä voit aloittaa ensimmäisen, virallisen lääkärinkiertosi", äiti sanoi hetken päästä Kieranille. Aivan, kuten Kieran oli pelännytkin, kohta hän näki Harrietin kävelemässä käytävällä toisen ensihoitajan kanssa paareja työntäen. "Katsohan, Harriet kultaseni!" Sharon jatkoi, jättäen Kieranin katselemaan peräänsä päätään pyöritellen. Pikaisesti Sharon halasi Harrietia ja suukotti tätä molemmille poskille. Kierania ällötti. He olivat riidelleen Harrietin kanssa muutama päivä sitten - kunnolla - sen jälkeen Harriet oli asunut vanhemmillaan, eivätkä Harriet ja Kieran olleet edes jutelleet keskenään. Kieran nyökkäsi tervehdykseksi, mutta ei jäänyt keskustelemaan Harrietin kanssa sen enempää. Kieran kuuli Harrietin sanovan hänen nimensä, sen jälkeen toisen ensihoitajan sanoja sappikivikohtauksesta ja hetkeä myöhemmin Kieran olikin jo matkannut käytävällä eteenpäin. "Neljä minuuttia on menny jo!" Kieran ärähti toimiston ovella, naputtaen sormillaan ovenkarmiin. "Teiltä voi odottaa edes täsmällisyyttä, aina on lisäksi joku tekosyy valmiina", Kieran puhisi, lähtien kävelemään edeltä ensimmäiseen huoneeseen. "Ala tulla!"

"Mikä on rouva Leighin vointi tänään?" Kieran kysyi suoraan, astuttuaan ovesta sisään. Nainen näytti kivulloiselta, mutta vastaili kuitenkin kysymyksiin. Ei ollut oikeastaan epäselvää, mitä oli meneillään - Kieran käveli ovelle ja huusi huoneeseen muutaman hoitajan lisää. "Aivoverenkiertohäiriö, tukos", Kieran sanoi kyllästyneen kuuloisena. "Liuottakaa, laittakaa Ringeriä tippumaan ja viekää tilanteen rauhoituttua viekää magneettikuvaan", Kieran sanoi ja jatkoi seuraavan potilaan luokse. Kaksi hoitajaa hääri naisen ympärillä, Kieran jatkoi seuraavan potilaan luokse. "Ei se siitä katsomalla henkiin herää", Kieran sanoi kanssaan kiertävälle hoitajalle - Nellille - ja viestitti näin, että oli aika siirtyä seuraavan potilaan luokse. Rouva Pettifer oli pieni, kimeä-ääninen nainen, jolla suurin vaiva tällä hetkellä tuntui olevan nälän tunne vatsanpohjassa. "Ja mitään todellista vaivaako ei ole?" Kieran kysyi naiselta jo lähes vihaisena tämän selittelylle, käätyen sen jälkeen hoitajan puoleen. "Kotiutus tänään viimeistään yhdeltä", hän sanoi enempää selittämättä. Rouva sängyllä näytti alkavan panikoida - se sai Kieranin ärtymään vain aiempaa enemmän. "Vai että kyynärtaipeet punertavat ja kutittavat? Oletteko koskaan kuulleet perusvoiteesta? Sitä voi ostaa apteekista ja kyllä - se auttaa ihottumaan. Sano hakijallesi, että ostaa sitä sinulle ja sillä nuo vaivat katoavat", Kieran sanoi tylyllä äänensävyllä ja jatkoi jälleen eteenpäin. "Nell. Nell! Opettele kirjoittamaan nopeammin. Jos jatkat tuota tahtia, et ole ensi joulunakaan valmis. Chop chop!"

Ei voinut väittää, että Kieran todellakaan olisi ollut parhaalla päällään.

Ensinnä Nell tähtäsi vastaanotosta vierailemaan yhden potilaan luona tarkastamassa perusvoinnin ja herättelemässä tämän aamukierrosta varten. Ainoa seikka, joka tällä hetkellä tosiaan kismitti neitokaista lujaa oli se, että sormien oli pakosti tietenkin täytynyt mennä varastamaan Crawleyn pojan lompakko. Ainahan sen voisi palauttaa, mutta mitäs sitten jos jäisikin kiinni. Nell ei ollut toistaiseksi jäänyt näpistelyistään kiinni, mutta toisaalta eipä hän ollut koskaan palauttanutkaan mitään – siispä miksi sitten tarvitsisi nyt. Okei, siitä ehtisi toivottavasti stressaamaan myöhemminkin vielä. Tai ennemminkin varmaan joutuisi. Vanhat tavat olivat vain pinttyneet kovaan ja toisinaan saattoivat iskeä vain päälle, jos lompakko oli helposti näkyvissä tai muutoin kätevästi napattavissa. Kuten Crawleyn. Miksihän tohtori ei muuten pitänyt parempaa huolta pussistaan? Luulisi sentään, olihan tämä lääkäri. Tosin kaipa sitä rahaa riitti jos äiti oli sellainen kuin oli...

Nell jatkoi matkaansa takaisin kohti vastaanottoa ja hyvä ettei saanut sillä matkalla ovea päin naamaansa. Luojalle kiitos nopeista reflekseistä. Juurikin tämä kyseinen tohtori Crawley, tietenkin. Mitenkäs muutenkaan. Anteeksipyyntöä ei kuitenkaan kuulunut siitä, että ulos oli tultu katsomatta yhtään mihinkään suuntaan, vaan pikemminkin määräys tehdä käsillä olevat hommat ja sen jälkeen aamurundille. Ihan tosi, neljä minuuttia? Nell ei voinut väittää vakuuttuneensa siitä, että omena olisi kauas puusta pudonnut. Siitä huolimatta Nell ainoastaan nyökkäsi vastaukseksi ja painoi päänsä hieman alemmaksi ja käveli vastaanotolle täyttämään ylimääräiset paperit ja hoitamaan tarpeelliset hommat ennen lääkärinkiertoa. Fuck, miten ihmeessä saattoi edes olettaa että kukaan IHMINEN suoriutui kaikista hommista neljässä minuutissa. Ja muistutuksen siitä saikin heti, kun armas tohtori tuli kiekumaan toimiston ovelle ajan loppuneen. Nell tiesi heti alusta lähtien, ettei tulisi pitämään siitä. Tai siis Kieran Crawleysta. Tai vieläpä tarkemmin työskentelystä samalla osastolla. Ehkä pitäisi harkita siirtoa siitä natsihallinnosta jonnekin muualle...
Asshole, oli ainoa Kieran Crawleyta kuvaava sana, joka ponnahti Nellin mieleen sillä hetkellä. Ei sentään sanottu ääneen.

Nell nappasi paperit äkkiä käsiinsä ja lähti seuraamaan Crawleyta eteenpäin. Suoraan sanottuna kovinkaan moni Crawleyn edeltäjistä ei ollut tarkastanut potilasta niin nopeasti ja samalla kylmästi, kuin hän. Nelliä inhotti tämän tapa kohdella potilaita kuin roskaa ja sen huomasi kyllä hänen ilmeestään. Vaan jos tohtori kääntyi hänen puoleensa niin kyllähän siinä vedettiin äkkiä feikkihymy kasvoille. Ja ihan tosi ”ei se siitä katsomalla henkiin herää”. Eikös se ollut kuitenkin lääkärin työtä tarkastaa, että potilas oli kuitenkin kunnossa. Auta armias, kuinka Nell toivoi että tämän lääkärin ura katkeaisi hoitovirheisiin nopeammin kuin edellisen. Vihdosta viimein päästiinkin rouva Pettiferin luokse ja Nell odotti jo kauhulla millaista käytöstä tohtorilta saattoi odottaa – okei, jokainen hoitaja osastolla tiesi, että tämä toisinaan valehteli hiukan vaivojaan ja sen huomasi, mutta siitä huolimatta hänelle oltiin ystävällisiä. Crawley ei näköjään välittänyt siitä saatika omistanut käytöstapoja. Nell jäi pikemminkin kuuntelemaan tohtorin sanoja kuin kirjoittamaan kotiutuksesta ja perusvoiteista, kunnes mies palautti hänet maanpinnalle ärsyttävällä käytöksellään. Nell kirjasi kyllä tiedot ylös ja käveli tämän jälkeen vielä rouva Pettiferin luokse tarkastamaan loputkin numerot screeniltä.
”Mä olen pahoillani”, Nell pahoitteli Crawleyn käytöstä kuiskausäänellä.

Sen jälkeen neitokainen käveli ulos huoneesta ja odotti siihen tohtoria ja sitä, että ovi sulkeutui.
”Hei!” Nell tokaisi. ”Mitä helvettiä sä kuvittelet itestäs? Sä et voi kohdella potilaita niinkun ne olis sun ruuanjätteitäs.”

Kieran oli lähtenyt huoneesta jo jokin aika sitten vain siirtyäkseen seuraavaan huoneeseen, katsomaan muita potilaita. Nell saisi tulla tietokoneiden kanssa perästä - onneksi kannettavien tietokoneiden alla oli pöytä pyörillä, muuten Nell luultavasti olisi Kieranin mittapuulla jäänyt raahaamaan pöytäänsä perässään vielä pitkät tovit. Kieran maleksi käytävällä ja pyöritteli tuskastuneena peukaloitaan. Mikä niillä hoitajilla aina kestikään - eihän sen kirjoittamisen niin vaikeaa luulisi olevan. Sen kuin kirjoittaisi koneelle samat asiat, jotka Kieran juuri oli sanonut. Kieran itse oli juuri menossa huutelemaan Nelliä huoneeseen, kun nainen itse jo tulikin huoneesta muistuttaen lähinnä myrskyn merkkiä. Kieran ei perääntynyt, mutta kohotti vain kysyvästi toista kulmaansa ja odotti, mitä tuleman piti. Kieran kuunteli naisen epäsuorat haukut ylimielisen ilmeen turvin ja tuhahti vastaukseksi. "Mä en kuvittele itsestäni enempää, kuin sä tiedät musta. Mä olen täysin pätevä lääkäri ja erikoistuva gastroenterologi - ja mitä sä olet? Helvetin hitaasti kirjoittava sairaanhoitaja", Kieran sanoi nakellen niskojaan. Hän mulkaisi Nelliä, kääntäen katseensa sitten edessään olevaan tietokoneen ruutuun. Aivan, kuin pientä välikohtausta käytävällä ei koskaan olisi ollutkaan. "Seuraavaksi huone kolme. Herra ikäloput", Kieran sanoi vielä aiempaakin tympääntyneempänä. Mikään ei ollut hänen mielestään tympeämpää, kuin geriatrian piiriin kuuluvat gastroenterologiset sairaudet. Ne eivät erityisesti napanneet, ainakaan juuri sillä hetkellä.

- - -

Ensimmäinen työpäivä oli vihdoin takana. Lääkärinkierto oli ollut Kieranin osalta oikeastaan äärimmäisen tuskallinen. Kieranin mielestä Nell oli ollut aivan liian hidas, toisekseen, hän itse olisi halunnut karjua potilaille kurkku suorana, mutta Nellin tuima katse oli hillinnyt häntä aavistuksen verran. Kolmas, vielä häiritsevämpi tekijä oli Nell itse. Kokonaisuutena. Damnit, nainen oli kaunis ja jokin Nellissä vain viehätti. Kieran tietenkin paikkasi tämän asian valittamalla Nellille kaikista, mahdollisimman pienistäkin asioista, joista ei oikeastaan olisi edes tarvinut napista. Kieran paiskoi pukuhuoneessa kaappinsa ovea puolelta toiselle. Hän kaipasi tupakkaa, mutta vaatteetkaan eivät vaihtuneet itsestään. Onneksi hänen vuoronsa oli sentään vihdoin loppunut. Kieran ei olisi jaksanut katsoa (typerien) hoitajien naamataulujen lisäksi enää hetkeäkään äitiään. Kieran oli paennut taukohuoneestakin jo sen vuoksi, että pelkäsi äitinsä nolaavan hänet hoitajien silmissä. Ja sitäkös Kieran ei kestäisi - tulla naurunalaiseksi hoitajien nähden. Mitä tahansa muuta, mutta ei ikinä mitään vastaavaa. Lopulta Kieran oli saanut päällensä tavalliset siviilivaatteensa, joten pukukaapin oven paiskominen jatkui. Tällä kertaa Kieran laittoi kaapin oven lukkoon asti ja lähti sen jälkeen kävelemään kohti uloskäyntiä rivakoin askelin. Juuri nyt hän halusi vain päästä istumaan autoonsa, mennä kotiin ja kadota lopuksi iltaa.

Kieranin suunnitelmat eivät kuitenkaan onnistuneet aivan niin hyvin, kuin hän oli suunnitellut. Käytävällä Kieranin edessä oli juuri ruokakärri matkalla oikealle osastolleen ja ruokakärrin ollessa niin leveä ei Kieran mahtunut menemään siitä ohikaan. Hiljaa mutisten Kieran kirosi ja kirosi, kunnes ruokakärri hakijoineen katosi hissiin ja Kieran pääsi kaikella raivollaan jatkamaan matkaansa eteenpäin. Hän alkoi jo kaivaa autonsa avaimia takkinsa taskusta, kunnes tajusi törmäävänsä - johonkin pehmeään, ihmisen muotoiseen. Vaikka Kierania raivostuttikin juuri sillä hetkellä lähes kaikki, hän muisti käytöstapansa - aivan, kuin hän ei enää työpaikallaan olisikaan. "Anteeksi, en huomannut katsoa eteeni", Kieran sanoi täydellisen sulavalinjaisella korostuksella, kohteliaan äänensävyn siivittämänä. Ennen kuin Kieran nosti katsettaan maasta, hän pudisti hieman takkiaan. Kohottaessaan katseensa Kieran ei voinut kuin yllättyä. Nell. Se sairaanhoitaja, jonka hän oli tänään määrännyt kierrolle mukaansa. Kasvoilla ollut, hieman kireä, mutta siitä huolimatta kohtelias ilme pyyhkiytyi kokonaan pois. Tilalle jäi vain närkästynyt ilme - aivan, kuin Nell olisi viimeinen ihminen maan päällä, jonka Kieran halusi nähdä. "Katsoisit eteesi", Kieran tiuskasi ja lähti kävelemään eteenpäin käytävällä miettimättä enää sen kummemmin, keneen törmäisi.

Päivä tuntui olevan auttamatta piloilla.

// Se Nellin asu, as u know :D

Nell ei ollut luultavasti ikinä ollut yhtä helpottunut työvuoronsa loppumisesta kuin sillä hetkellä. Odotukset mukavasta ja rennosta gastroenterologista jäivät odotuksiksi, kun tilalle oli astellut Kieran. Nell ei normaalielämässä olisi kuunnellut sellaista rutinaa mitä mieheltä, mutta sitäpä oltiinkin työpaikalla, eikä Nell yleensä halunnut aiheuttaa sen isompia kohtauksia työajallaan. Hän sentään näytti hapanta naamaa kyllä herralle, jos tämä oli alkanut mennä asiattomuuksiin tai epäkohteliaisuuksiin potilaiden kanssa. Neitokaisen kävi tosissaan sääliksi potilaita ja olisi viimeiseksi halunnut Kieranin omaksi lääkärikseen jos hän olisi joutunut gastrolle. Olisi ennemmin varmaan kuollut kuin antanut sellaisen idiootin hoitaa itseään. Nell tosissaan toivoi ettei Kieran olisi ollut Sharon Crawleyn poika, sillä kaikkihan olisi muuten helpompaa – tehdä valitus tai muuten vain olla hankalaa ihmistä. Tosin sukulaissuhde ei tosin haittaisi Nelliä, jos asiat sattuisivat menemään siihen pisteeseen. Nell veikkasi, että Kieran tuskin olisi sen mukavampi muillekaan hoitajille.

Aikaa ei kulunut kauaakaan, kun pukukopin ovi oli auki ja vaatteidenvaihto edessä. Senpäiväiset työvaatteet päätyisivätkin pesuun ja seuraavalle päivälle odottaisivatkin jo uudet puhtaat vaatteet. Nell veti yllensä sitten mustan korsettimaisen tuubiyläosan ja farkut. Jalkoihin hän veti mustat saapikkaansa, joista löytyi korkoa jonkinverran ja kaiken päälle heitettiin vielä v-aukkoinen nahkatakki. Niillä pärjäisi kotiin asti Rasheelle. Hämärä ei ollut vielä ehtinyt laskeutua, vaikka tunnin parin päästä katulamput alkaisivatkin syttyä päälle. Ja kaupassakin pitäisi poiketa. Ja matkalla voisi ehkä poiketa hakemaan kiinalaista, sillä jokin kertoi, että päivä ei vain ollut kokkaamista varten. Nell laski vielä hiuksensa vapaiksi ja siinähän se olikin. Eipä hän kovinkaan muiden mielipiteistä välittänyt, mutta olipahan aamulla onnistunut vetämään suhteellisen siistit vaatteet alas hyllyiltä ensimmäiseksi.

Tarkastettuaan vielä näyttävänsä suhteellisen siistiltä, Nell avasi pukuhuoneiden oven ja kaivoi laukustaan kännykkänsä ajatuksena kysäistä Harrietilta mitä oli tiedossa illalla. Toisinaan työvuoron päätteeksi Nell sai pummattua Harrietilta kyydin kotiin, mutta muutoin käytettiinkin julkisia – kuten vaikkapa juuri sinä päivänä. Nell keskittyi tekstiviestin näpyttelyyn, mutta katsoi samalla myös vaihtelevasti eteensä. Hän onnistui näkemään Kieranin, ennenkuin mies kirjaimellisesti käveli häntä päin. Ensimmäisenä kuului jopa anteeksipyyntö, mutta sehän vaihtuikin erilaiseen nihkeään huomautukseen kun tämä nosti katseensa ylös. Ja siitähän sitten vain jatkettiinkin matkaa. Nellille riitti jo yksi päivä tuon kuuntelua ja vähitellen mitta alkoi tulla täyteen.
”Mikä helvetti sun ongelmas on?” Nell kivahti ja kääntyi Kierania ”Voit olla mukava ihmisille jotka ei ole sun potilaita tai joita et tunne? Ilmeisesti sun täytyy olla mulkku koska jos sulla olis sellanen, sun ei tarvis käyttäytyä kun omistaisit maapallon.”
Okei, sen ei ehkä pitänyt tulla ulos ihan niin suoraan, mutta tiesipä Crawley nyt kuinka kusipää Nellin mielestä oli. Nell pyöräytti silmiään ja lähti kävelemään toiseen suuntaan.

Kieran oli ehtinyt kävellä jo hyvän matkaa, mutta naisen pisteliäät sanat saivat Kieranin jäämään hetkeksi paikoilleen. Mitä se nainen oli sanonut? Oliko se todella kehdannut? Koko päivä oli ollut Kieranille jo muutenkin yhtä tuskaa - yksi kukkoileva sairaanhoitajahan se tästä vielä puuttuikin. Miehen silmät laajenivat nousevasta raivosta hänen sisällään, kunnes hän rentoutui edes hieman ja pyöräytti silmiään kierroksen verran. Kaikessa tässä oli mennyt niin kauan aikaa, että Nell oli saanut asiansa sanottua ja oli kovaa vauhtia katoamassa omaan suuntaansa. "Mitä sä sanoit?" Kieran kysyi rauhoituttuaan hieman - rauhallisella, mutta äärimmäisen vihaisella äänellä. Hän ei mielellään turvautuisi valituksentekokorttiin, mutta toki sekin olisi vaihtoehto. Ainakaan tällä hetkellä Kieran ei vielä halunnut käyttää sitä. Ehkä tämä kyseinen hoitajatipu ei vain ollut ymmärtänyt sitä, että vaikka Kieran käyttäytyisi kuinka tahansa, häntä kunnioitettaisiin. Hän oli ja tulisi olemaan Sharon Crawleyn poika, Kierania olisi hyvinkin vaikeaa saada potkittua uudesta työpaikastaan, ellei mies sitten itse haluaisi lähteä.

"Sun ongelma ilmeisesti tuntuu olevan se, että tietyt auktoriteetit tuntuu olevan hukassa", Kieran puuskahti vielä. "Te ehkä hoidatte potilaat ja kuuntelette niiden vinkumista, mutta mitä me tehdään? Mitä lääkärit tekevät? Me annetaan diagnoosit. Niiden perusteella te hoidatte. Sen työn osaa tehdä apinakin, kun tarpeeksi opettaa. Käännellä vähän sängyssä, sekoitella antibiotit ja jakaa lääkelasiin oikeat lääkkeet. Älä hypi silmille, jos haluat pitää työpaikan vielä jatkossakin", Kieran sanoi.

Syystä tai toisesta tämä, kyseinen nuori sairaanhoitaja sai Kieranissa aikaan tietynlaisen reaktion. Ärsyynnyksen, erittäin voimakkaan sellaisen. Jo muutamilla pienillä sanoilla nainen oli saanut Kieranin miltei raivostumaan. Voi, kuinka hän juuri sillä hetkellä kaipasikaan ihanan tasaista ja rauhallista Harrietia! Kieran mulkaisi Nelliä vielä kertaalleen, kuin jollain tapaa osoittaakseen olevansa tosissaan. Kyllä hän toisaalta olikin. Ne hoitajat, jotka eivät sopeutuisi yhden Crawleyn sijasta kahteen, saisivat Kieranin puolesta lähteä. Kukaan ei ollut hänen mittapuullaan korvaamaton - aivan, kuten hän oli jo sanonut, hänen puolestaan koulutettu apinkin saisi hoitaa sairaanhoitajan työt. "Huomiseen. Pääset taas mukaan kierrolle", Kieran sanoi ennen, kuin kääntyi lähteäkseen.

((Lopetus))