What about no

// rige + lily

Alec vääntelehti epämukavan oloisena tuolissaan jossakin nurkassa. Ihmiset hänen ympärillään pitivät jatkuvasti yllä jotakin tiivistä keskustelua ja vitsailivat ahkeraan tahtiin – mutta miestä ei nyt oikein huvittanut lähteä siihen mukaan. Vapaaehtoisesti hän ei nimittäin näihin juhliin ollut tullut, joten minkälaista muunlaista käytöstä häneltä olisi voinut sitten olettaa? Tasaisin väliajoin muutama työkaveri kävi läpsäyttämässä Alecia olalle ja kehotti tätä tulemaan mukaan keskusteluun, hakemaan ehkä hivenen boolia tai olutta. Mutta mies vain kieltäytyi ja jatkoi päänsä pudistelua kerta toisensa jälkeen. Gertrude Gilbert, Alecin ja muiden näiden ympärillä olevien ihmisten pomo, oli päättänyt järjestää jotkin juhlat työpaikan porukan kesken menestyneen vuoden ansiosta. Alec ja muut olivat olleet hivenen hämillään tästä, sillä ei vuosi edes ollut kulunut sen kummemmin eikä erityisen suurta voittoa muutenkaan oltu tahkottu, ainakaan tähän mennessä. Mies oli ensin vastannut kieltävästi kutsuun vedoten luvanneensa viettää koko illan kotona kihlattunsa Lilyn kanssa, mutta sitten työkaverit (mukaan lukien Gertrude) olivat suorastaan vainonneet miestä, kunnes tämä oli lopulta suostunut tulemaan paikalle. Ja niin siis paikalle oltiin päädytty.

Miehellä ei ollut sitten millään asteella yhtään hyvää tunnetta tästä tilaisuudesta. Hän jotenkin vaistosi, että saisi vielä kärsiä tästä jotenkin ellei pian pääsisi livahtamaan pois paikalta. Tai no, ei Lily ehkä hänelle kovinkaan paljoa suuttuisi vaikka tulisikin vasta myöhemmin kotiin, mutta mitäpä Alec-paran pääkoppa tähän sanoisi jos hän vielä tunninkin joutuisi kestämään ympärillä mölyävien ihmisten päätöntä kalkatusta? Ja aina silloin tällöin puheensorinan keskeltä kantautui hyvin selkeästi Gertruden hirveä naurunräkätys, mikä ei tilannetta helpottanut sitten lainkaan. Alec tekisi ihan mitä vain, ihan mitä vain jos hän voisi nyt vain muina miehinä lähteä pois paikalta, päästä lysähtämään kotisohvalle ja ottamaan tujuinta päänsärkylääkkettä, mitä kaapista vain löytyi (Gertruden äänellä oli ilkeät sivuvaikutukset, kun sitä joutui liian kauan kuuntelemaan.)

”Minun pitäisi varmaankin jo lähteä tästä kotiin, Lily odottaa.. Pitäkää hauskaa”, mies lopulta sitten totesi ääneen ja oli nousemassa ylös tuoliltaan. Se jäi kuitenkin pelkäksi vaivaiseksi yritykseksi, kun joku oli jo heti tuuppimassa häntä takaisin istumaan. ”Älä ole naurettava! Tuskin sinä niin tossun alla olet, ettetkö kerran vuodessa voisi firman kanssa viettää laatuaikaa!” Tom, yksi Alecin työkavereista huudahti ja puhkesi sitten naurunremakkaan muiden kanssa. Laatuaikaa tosiaankin – Alec taisi olla ainoa selvinpäin oleva ihminen paikan päällä. Hän mulkaisi salaa Tomin takaraivoa murhanhimoiseen sävyyn, kun muut katsoivat muualle. Mokomakin.. Eikä Alec sitä paitsi tossun alla ollut. Hän vain halusi kotiin tästä hirveästä paikasta, joka sattui vieläpä olemaan Gertrude Gilbertin asunto!

Gertrude Gilbertillä oli suunnitelma.
Hän seisoi ihmislauman keskellä ja kertoi vitsiä, jolla oli raikuva vastaanotto. Nainen jatkoi uudella vitsillä ja ihmiset nauroivat katketakseen. Juuri näin, hän oli onnistunut luomaan ilmapiirin, mikä ei ollut kenenkään mielestä epäilyttävää. Hänen työntekijöillään oli hauskaa, ja juuri siihen Gertrude oli tähdännyt. Kukaan ei osaisi aavistella mitään tulevasta. Tai siis eräs henkilö. Ei Gertrudella ollut tähtäimessä kuin yksi ainoa henkilö, jonka takia hän oli mennyt nämä juhlat järjestämään. Syy tähän oli se, että Gertrude tiesi, ettei kyseinen henkilö olisi muuten edes tullut paikalle.
Kyllä, Gertrude Gilbert haikaili edelleen Alec Lawfordin perään ja hänellä oli suunnitelma miehen valloittamiseen.

"Annie, kultaseni", Gertrude liversi eräälle naistyöntekijälleen ja ojensi tälle kupin kahvia. "Veisitkö tämän Alecille? Miehen täytyy hieman piristyä!" nainen totesi ja hymyili niin sädehtivästi kuin osasi, vaikka hänen sädehtivä hymynsä ei niin kaunis näky ollutkaan. Annie otti kupin käsiinsä ja suuntasi kohti Alecia, joka istui yksinään olohuoneen nurkassa. Tietenkään Gertrude ei ollut ollut vilpitön. Hän oli livauttanut kahviin unilääkettä, jonka pitäisi vaikuttaa lähiminuuttien aikana. Miksi Gertrude olikaan livauttanut unilääkettä Alecin kahviin, se jäisi muille nähtäväksi. Tai ei jäisi, koska muita ei silloin täällä enää olisi.

Hän oli mielestään keksinyt täydellisen suunnitelman Alecin pään kääntämiseksi, eikä Gertrude kaihtanut keinojaan. Hän oli valmis kovempiinkin otteisiin, jos tilanne niin vaatisi. Alec ei lähtisi täältä ennen kuin tämä olisi korviaan myöten rakastunut häneen, näin Gertrude oli päättänyt. Hänestä täytyi tulla Alecin uusi rakkaudenkohde, koska niin oli tarkoitettu. Lily Gleason oli vain este, joka Gertruden pitäisi vain ylittää. Ylitys oli pikkuhiljaa toteutumassa ja Alec olisi pian vain ja ainoastaan hänen. Ah, elämä tuntui hymyilevän aurinkoisesti!

Alec havahtui ajatuksistaan, kun kuuli nimeänsä kutsuttavan jostakin läheltä. Hän pälyili hetkisen aikaa ympärilleen ja näkökenttään osuikin eräs hänen työkavereistansa, Annie. Mies loi tähän kysyvän katseen, josta pystyi erottamaan ehkä vähän hämmentyneisyyttäkin. Alec kun ei ollut edes pahemmin jutellut ikinä tämän Annien kanssa, ellei sitten laskettu välttämättömiä työasioita.
”Kahvia. Olet mököttänyt koko illan täällä nurkassa, ottaisit nyt..” Ja nyt kun mies tarkemmin katseli, niin hän huomasikin toisen käsissä olevan kahvikupposen. Alec oli edelleenkin hämmentyneen oloinen eleestä, mutta ojensi kättään sen verran että pystyi ottaman kupin vastaan. Olisi epäkohteliasta kieltäytyä, kun toinen oli mitä ilmeisimmin varta vasten sen raahannutkin tähän asti Alecia varten. Pieni kiitos oli kaikki mitä mies pystyi siinä tilanteessa toteamaan ääneen. Annie nyökkäsi kerran, hymyili pienesti ja häipyi sitten paikalta yhtä nopeasti kuin oli siihen ilmestynytkin. Alec jäi edelleenkin hieman kysymysmerkiksi siihen paikoilleen. Hän vilkuili käsissään olevaa kahvikuppia pienellä varauksella, mutta aivan tavalliselta kahvilta se vaikutti. Ja tuoksui. No jaa, kaipa Annie sitten oli tosiaankin vain halunnut piristää Alecia jollakin tavoin (mies pelkäsi pahoin, että pilasi juhlien ilmapiirin nurkassa jurotuksellaan.) Rehellisesti sanottuna kahvikupponen ei sitä paitsi miehelle tekisi pahaakaan, joten..

Viidentoista minuutin sisällä kupissa olikin enää vain muutama vaivainen liru jäljellä. Alec särppi vielä viimeiset tipat kurkkuunsa, ennen kuin laski kupposen viereiselle pöydälle. Annie oli tuonut kahvin juuri ajoissa, sillä mies huomasi äkillisen väsymyksen painavan päälle jo kupin puolivälissä. Ja nyt väsymys paheni vain entisestään. Alecin oli vaikea pitää edes silmiänsä auki. Luomet tuntuivat ihmeellisesti kaksinkertaistaneen painonsa, ympärillä tapahtuva hälinä oli muuttunut puuroutuneeksi ja kaukaiseksi miehen korvissa.. Perin kummallista. Miten häneen oli voinut näin äkillisesti moinen väsymys iskeä.. Ja kovin outoa oli myöskin se, että juotu kahvi tuntui vaikuttaneen mieheen aivan odotusten päin vastaisella tavalla.

Alec ummisteli ja räpäytteli hetken aikaa silmiänsä. Hän halusi kotiin. Ei, hänen olisi päästävä kotiin. Nyt heti. Mies otti hivenen tukea viereiseltä pöydältä, nostaakseen itseänsä pois tuolilta. Hänen päästyänsä seisomaan omille jaloillensa, ne tuntuivat kovin heiveröisiltä ja uupuneilta. Alec vaivoin pysyi pystyssä omin avuin ja hän otti vieläkin tukea pöydästä. Tämä ei ollut hyvä merkki, ei sitten ollenkaan.. Myös muutama lähistöllä ollut juhlija kiinnitti huomionsa miehen kummalliseen käytökseen – mutta heidän silmissään asia käsitettiin täysin väärin. Heidän näkökulmastaan Alec näytti varmasti kaikella hoipertelullaan ottaneen vain ehkä muutaman lasillisen liikaa.. Eikä lainkaan sellaiselta tyypiltä, joka olisi sattunut saamaan kahviinsa jotakin ylimääräistä.

"Tom.. Vo-voisitko soittaa.. soittaa.. taksin minun.. puolestani?" Mies oli irroittanut otteensa pöydästä ja nojautunut lähimmäksi paikalle sattunutta ihmistä vasten, joka sattuikin sitten olemaan Tom. Hänestä todellakin pystyi näkemään jo kauas, ettei tasapaino nyt oikein luonnistunut ja painovoima tuntui ylivoimaiselta. "Jösses Alec, mitä sä oikeen oot ottanu? Onko sulla oma taskumatti mukana vai terästettiinkö tota boolia jossain vaiheessa?" Toinen miehistä vitsaili naureskellen. Saatanan idiootti.. Alec kirosi mielessään, kun Tom ei näyttänyt reagoivan toivotulla tavalla miehen esittämään pyyntöön. Hän tunsi olevansa nyt yksinkertaisesti liian väsynyt ja uupunut selittääkseen asioiden oikeaa laitaa tuolle typerykselle. Kuinka vaikeaa se pirun taksin soittaminen nyt oikein oli? Alecin olisi pakko päästä kotiin, nyt heti.

Gertrude ei päästänyt Alecia silmistään sen jälkeen, kun Annie oli vienyt kahvikupin miehelle. Suunnitelma eteni entisestään, eikä mikään tuntunut olevan esteenä. Alec joi kahviaan kuuliaasti ja Gertruden nälkäiseksi muuttunut katse alkoi muuttua jo kärsimättömämmäksi. Hänestä ei enää ollut kunnon keskustelijaksi, sillä hänen ainoat ajatuksensa pyörivät vain Alecissa ja siinä, kuinka mies tulisi pian olemaan hänen omansa.

Kun Alec nousi tuoliltaan, tiesi Gertrude aikansa olevan koittavan. Hän muutti katseensa muka huolestuneeksi ja äidilliseksi, kun hän katseli hoipertelevaa Alecia, sillä hän tahtoi muiden ihmisten näkevän, että Gertrude oli huolissaan miehen käyttäytymisestä.
"Suokaa anteeksi, käyn Alecin luona", Gertrude ilmoitti porukalle, jonka puheenaihe oli ollut jo pitemmän aikaa onnellinen avioliitto. Hän näki Alecin puhuvan Tomin kanssa, joka näytti vain nauravan Alecille.
"Alec, kultaseni, voitko hyvin?" Gertrude lirkutteli muka huolissaan ja asetti kätensä miehen olalle. "Näytät huonovointiselta... Tule, haetaan keittiöstä sinulle jotain lääkettä."
Sitten Gertrude jo vetäisi Alecin mukaansa kohti keittiötä. Sinne päästyään Gertrude istutti Alecin tuolille ja ojensi tälle vesilasin.
"Tulen aivan pian takaisin", hän totesi ja katosi maireasti hymyillen takaisin olohuoneen puolelle.

Alta aikayksikön kaikki Gertruden talossa oli muuttunut. Äsken vielä talo oli täynnä puheensorinaa ja raikuvaa naurua, mutta enää talossa ei kuulunut pihahdustakaan. Gertrude oli häätänyt vieraansa pois, alle puolessa minuutissa. Hän oli vain mennyt toivottamaan hyvät illan jatkot työntekijöilleen ja avannut ulko-oven vihjaukseksi. Ihmiset olivat poistuneet talosta ihmetyksen vallassa, mutta parin sekunnin jälkeen he eivät enää edes muistaneet tätä. Suurin osa nimittäin lähti jatkamaan iltaa jonnekin muualle. Olihan tänään keskiviikko, pikkulauantai. Pari oli kysellyt Alecin perään, mutta Gertrude oli mennyt vakuuttelemaan soittaneensa miehelle jo taksin tulemaan hakemaan tätä.
Ja Gertrudea oli uskottu, jälleen kerran.

Gertrude palasi takaisin keittiöön toivoen, että Alec nukkuisi nyt sikeästi keittiöntuolilla.

Kaikki ympärillä tapahtuva jäi Alecilta kokonaan huomioimatta, sillä miehen silmissä kaikki näytti nyt samalta sumealta mössöltä. Hänellä oli myöskin vaikeuksia tunnistaa mikä äänistä kuului kellekkin. Toki hänen silmänsä näkivät ja korvat kuulivat kaiken, mutta se tieto ei päässyt perille asti – Alec tunsi menettävänsä kohta hallintansa kokonaan ja nukahtavan minä hetkenä hyvänsä. Pian hän tunsi jonkun käden koskettavan olkaansa. Se tuntuikin äärimmäisen inhottavalta, kun mies ei osannut tunnistaa sitä henkilöä joka häntä oli äskettäin koskettanut. Jos Alec ei jo muutenkin olisi ollut niin uuvuksissa, niin hän olisi varmasti ahdistunut moisesta, mutta nyt pelkkä sen ajattelukin tuntui syövän entisestään vähäisiä voimia. Ja sitten häntä oltiinkin jo kovaa vauhtia viemässä jonnekkin, pois muiden ihmisten luota.. Sen verran Alec osasi kuitenkin vielä pistää merkille, ettei kyseinen paikka sattunut todellakaan olemaan etuovi. Tai lämpöinen ja mukava taksin takapenkki.

”Eih..” Hän sai mumistua tökerösti huuliensa välistä ääneen, kun tunsi jonkun istuttavan häntä takaisin tuolille. Ei Alec voinut tänne jäädä! Hänen kuuluisi päästä kotiin. Miestä väsytti kovasti.. Hän halusi vain päästä makaamaan omalle sängyllensä ja nukkua sen kaiken väsymyksen pois. Miksei kukaan ollut soittanut taksia? Kai sitä nyt vähemmästäkin tajusi, ettei kaikki nyt ollut hyvin.
"Tulen aivan pian takaisin." Alec pystyi vielä erottamaan nuo sanat, ennen kuin raskaat silmäluomet sulkeutuivat ja hänen päänsä retkahti nojautumaan seinää vasten. Miehen käteen tyrkätty vesilasi pysyi hetken Alecin epävakaassa kädessä, kunnes se sitten saman tien tipahti särkyen lattialle. Eri kokoiset lasisirpaleet levisivät lattialle nopeasti ja niiden vierelle muodostui pienoinen vesilammikko. Alecin uninen tuhina kantautui huoneessa selkeästi, kun toisesta huoneesta häädetyt vieraat olivat poistuneet pois talosta. Eikä nukahtanut Alec tietenkään osannut mitenkään olla tietoinen kyseisestä asiasta, kun hän nukkui syvää untaan. Saatika sitten siitä, että mitä kaikkea hänen pomonsa olikaan ehtinyt suunnitella miesparan pään menoksi.

"Ai et tiedä, missä hän on? Selvä, kiitos Tom.. Hyvää illanjatkoa.."

Lily sulki puhelimensa ja katsoi ulos keittiön ikkunasta parkkipaikalle. Alecin auto ei ollut parkissa, vaan sen tilalla oli tyhjä alue. Kello oli jo reippaasti yli puolen yön ja Lilyä alkoi hermostuttaa. Alec oli kyllä maininnut menevänsä viettämään iltaa työkavereidensa kanssa ja tämän Lily vielä ymmärsi. Mutta kun mies oli maininnut sen, kenen luokse hän oli menossa viettämään iltaa, oli vaaleaverikön vaikeampi sulatella tätä tietoa. Sillä Alec oli sanonut menevänsä Gertrude Gilbertin luokse. Se oli jo saanut Lilyn epäilemään koko juhlien tarkoitusperää, mutta jos sinne oli kerran tulossa muitakin ihmisiä kuin Alec, niin kyllä neito pystyi sen sulattamaan. Tai niin hän oli ainakin kuvitellut.
Vaaleaverikkö oli jo monta tuntia odottanut Alecin paluuta, sillä mies oli sanonut olevansa juhlissa vain parisen tuntia. Nyt oli jo kulunut reilusti yli sen pari tuntia.

Nainen hakeutui olohuoneeseen ja istuutui sohvalle. Televisiosta tuli jokin elokuva, jota Lily ei tosin seurannut. Hänen katseensa kiinnittyi matonreunaan ja hän yritti miettiä syitä sille, miksi Alec ei ollut ilmoittanut mitään viivästyksestä. Ehkä Alec oli jäänyt suustaan kiinni ja unohtanut täysin ajankulun. Ehkä Alec oli lähtenyt viettämään iltaa jonnekin toisaalle ja unohtanut mainita siitä Lilylle. Olihan niitä olemassa moniakin syitä, miksi Alecista ei ollut kuulunut mitään, mutta... Niin, jotkut niistä syistä olivat sellaisia, jotka saivat Lilyn pelkäämään jotain pahaa tapahtuneen.

Siinä sohvalla makoillessa hän ajatteli kaikenlaista ja toivoi miehen tulevan pian kotiin, eikä Lily ei huomannut, kuinka hänen silmäluomensa alkoivat käydä raskaammiksi ja raskaammiksi. Useiden kymmenenminuuttisten jälkeen Lily kuitenkin nukahti sohvalle uupumuksesta.

---

"Aleeec..."
Aamuaurinko paistoi ikkunoista sisään ja linnut visertivät kauniisti. Aamu oli kaunis, siitä ei ollut epäilystäkään, mutta jollekin tämä tilanne, joka Gertruden Gilbertin keittiössä tällä hetkellä oli, ei välttämättä ollut kovin kaunis.
"Alec, heräilepä jo. On aamu", nainen kuiskutteli Alecin toiseen korvaan.
Kyllä, Alec oli yhä Gertruden luona, eikä Gertrude voinut olla sen tyytyväisempi. Alec hänen asunnossaan! Tämä oli menossa jo parempaan suuntaan, siitä Gertrude oli varma.
Eikä hän tietenkään tilannetta mitenkään... No, sanotaanko nyt vaikka pahaenteisenä tai yksilön yksityisyyden loukkaamisena.

Gertrude oli saapunut eilen illalla keittiöön ja näki Alecin nukahtaneen tuolille naisen unilääkkeiden ansiosta. Nainen oli pannut heti töpinäksi; hän kaivoi esille ilmastointiteippiä ja sitoi Alecin kiinni tuoliin, jottei tämä pystyisi pakenemaan herätessään. Kun Alec olisi sidottuna, Gertrudella olisi paremmat mahdollisuudet puhua Alecin kanssa kahdestaan ja vakuuttaa tämä syvistä tunteistaan. Alec tajuaisi varmasti ennen pitkään sen, että Gertruden rakkaus oli vilpitöntä ja suurinta ikinä, ja tämän tiedostamisen jälkeen Alec jättäisi Lilyn ja antaisi sydämensä vain Gertrudelle.
Ah, kunpa aika kuluisi nopeammin ja Alecin sydän olisi jo Gertruden oma!

Alec havahtui hereille kuullessaan jonkun tutun äänen korvansa juurella – eikä ääni ollut miellyttävällä tavalla tuttu. Se ei nimittäin kuulunut Lilylle, kenen ääneen mies oli normaalisti tottunut heräilemään. Hän yritti liikautta hivenen kättään jatkaakseen uniansa, mutta se ei liikkunutkaan mihinkään. Tämä sai Alecin silmät rävähtämään auki. Hänet oltiin sidottu johonkin kiinni! Epäuskoinen ähkäisy karkasi miehen huulilta ihan ymmärrettävästä syystäkin, kun hän tajusi mihin oli joutunut. Tämähän oli Gertruden asunto! Ja samalla eilisillan tapahtumat rupesivat palautumaan hiljalleen Alecin mieleen: hän oli juonut kahvia, ollut aikeissa lähteä, mutta sitten äkillinen väsymyksen aalto oli iskenyt häneen ja loppu olikin hämärän peitossa.

Hän liikautti päätänsä, mikä teki hyvin kipeää jumiutuneen niskan takia. Ei se toisaalta mikään ihmekään ollut, kun hänet oltiin sidottu tuoliin kiinni ja jätetty siihen yöksi nukkumaan istualteen. Ja juuri kun Alec ajatteli, ettei häntä enää sinä aamuna viitsittäisi järkyttää sen enempää, hän koki taas uuden järkytyksen: Gertrude oli hänen vierellänsä! Mies yritti vaistomaisesti kavahtaa kauemmaksi, mutta tehtävä osottautui täysin mahdottomaksi. Olihan hänet edelleenkin sidottu tuoliin kiinni. Mies päästi säälittävän ynähdyksen ymmärrettyään, että kuinka toivottomaan tilanteeseen hän oli oikein joutunut.

”Mitä helvettiä..! Päästä minut pois! Saatanan hullu nainen!” Alec sai heti ensimmäisenä parkaistua suustansa ulos, eikä kirosanoilta oltu ymmärrettävästi vältytty. Mies tunsi paniikin tunteen iskevän itseensä armottoman nopeasti. Gertruden tuntien hän tiesi, että tästä ei tultaisi helposti pääsemään pois. Asiaa hankaloitti vieläpä se, ettei nainen sattunut asumaan kerrostalossa. Alecin metelöinnistä ei siis olisi lainkaan hyötyä, kun kukaan ei kuulisi sitä ja tajuaisi tulla katsomaan mitä asunnossa oikein tapahtui. Mutta ehkä joku kohta tajuaisi Alecin poissaolon ja rupeaisi ihmettelemään. Kuten Lily. Lily tulisi varmasti pelastamaan hänet. Alec oli vieläpä kertonut Gertrudelle lähdöstä edellisenä iltana ja nainen osaisi varmasti päätellä ettei kaikki ollut hyvin kun mies ei ollut palannutkaan kotiin illan jäljiltä.

Gertrude siirtyi hivenen taaemmas, kun Alec heräsi ja alkoi huutaa täyttä kurkkua. Niin, olihan nainen tähän varautunut, mutta hän oli silti halunnut uskoa, että Alec ei sekoaisi tuolla tavalla (milläköhän tavalla tähän olisi sitten pitänyt suhtautua, kun heräisi teipattuna keittiötuoliin...).
"Alec, ei mitään hätää", Gertrude lirkutteli ja hymyili hurmaavasti. "Minä se tässä vain olen. Ei sinun tarvitse minua pelätä", nainen jatkoi hyväntuulisena ja otti pöydältä kahvimukin tuoden sen Alecin suun eteen. "Kahvia"

Alec tulisi varmasti pian ymmärtämään sen, että Gertrude teki tämän vain rakkauden tähden. Rakkaus hänet tähän ajoi, rakkauden eteen Gertrude oli tekemässä kaikkensa.
"Vai haluaisitko jotain muuta? Minulla on eilen leivottua pullaa ja sitten minulla on keksejä ja muita herkkuja. Sano vain rohkeasti, mitä haluat", Gertrude puheli kuin tilanteessa ei olisi mitään ihmettelemistä. "Onko sinun hyvä olla siinä? Ei kai ikkunani vedä hirveästi? Haluaisitko siirtyä olohuoneeseen?"

Eikä nainen enää malttanut pitää näppejään erossa, vaan hän asetti kätensä miehen poskelle sivellen sitä huumaantuneena.

Alec katsoi hyvin epäuskoisena kahvikuppia, jonka Gertrude oli juuri hänen eteensä tyrkännyt. Luuliko.. Luuliko tuo nainen oikeasti, että Alec suostuisi enää ikinä eläessään juomaan jonkun toisen ihmisen tarjoamaa kahvia, kun otettiin huomioon viime kertaisen seuraamukset. Mies käänsi päätänsä niin, että kahvimuki loittoni hänen suunsa läheisyydestä. Naisen höpötykset pullasta ja kekseistä menivät kuin kuuroille korville. Alecin puolesta Gertrude voisi tehdä niille pullille ihan mitä vain halusi, kunhan ei vain edes yrittäisi tarjota miehelle yhtikäs mitään. Toinen oli ehtinyt tuottaa jo ihan tarpeeksi paljon päänvaivaa hänelle muutenkin. Ja jos Alec ei kohta jotenkin keplottelisi itseänsä tästä tilanteesta pois, niin elinikäiset traumat olivat taatut.

Mies vain loi Gertrudeen pahan mulkaisun tämän ruvetessa kyselemään, että oliko Alecilla hyvä olla siinä. Että oliko Alecilla hyvä olla siinä? Siinä teipattuna tiukasti tuoliin kiinni liikuntakyvyttömänä, huijattuna juomaan kahvia mikä oli todennäköisesti sisältänytkin unilääkettä, ja hän oli vieläpä mielipuolisen naisen keittiössä, jolla sattui olemaan pakkomielle juuri tätä miestä kohtaan? Miehen olotila oli niin kaukana hyvästä kuin olla voi. Tämä olo oli Alecille jotakin aivan uutta, sillä eihän hän ollut ikinä aikasemmin joutunut kenenkään sekopään kidnappaamaksi. Ja voi kyllä, tämän kokemuksen jälkeen Alec ymmärtäisi hyvin, että miksi jotkut ihmiset järkyttyivät tämän kaltaisista tilanteista niinkin paljon, että joutuisivat lopulta itsekin osastopotilaiksi.

”..Jos sinä päästät minut nyt heti tällä minuutilla vapaaksi, niin lupaan etten nosta kidnappaussyytettä tästä. Enkä kerro tästä kenellekkään, en edes Lilylle. Lupaan sen.” Hän kuitenkin sai lopulta kakistettua ulos suhteellisen tasaisella ja rauhoittuneella äänensävyllä, kun oli ensiksi hengitellyt rauhassa sisään ja ulos punniten mielessään erilaisia pakokeinoja. Ja valhettahan nuo kaikki sanat olivat, vaikka Alec oli onnistunut kuulostamaankin melko vakuuttavalta. Tietenkin mies heti ensimmäisenä vapaaksi päästyään soittaisi poliisit hakemaan Gertruden säilöön ja kertoisi Lilylle sekä kaikille muille naikkosen alaisena työskenteleville henkilöille tapahtuneesta. Mutta tämän kaltaisissa tilanteissa valkoiset valheet olivat täysin sallittuja.

Gertruden huulet mutristuivat, kun Alec ei tuntunut haluavan mitään syötävää tai juotavaa. Nainen laski kahvikupin käsistään ja huokaisi murheellisesti. Hän vain tahtoi, että miehen olisi hyvä olla hänen luonaan, sillä luultavasti mies tulisi olemaan hänen kanssaan vielä jonkin aikaa. Toivottavasti he kuitenkin löytäisivät yhteisen sävelen vielä tämän päivän aikana, sitä Gertrude nyt hartaimmin toivoi.

Kun Alec puhui, ehti Gertrude miltein jo hihkaista riemusta, mutta kuullessaan miehen mainitsevan sen erään naisen nimen, muuttui Gertruden mieliala täysin. Hänen kasvoilleen syntyi uhmakas ja ehkä jopa vaarallinen ilme, joka varmasti viesti Alecille sen, että tästä puheenaiheesta hän ei pitänyt lainkaan.
"Älä enää mainitse sen... Sen... Sen käärmeen nimeä talossani", nainen sihahti loukkaantuneesti ja vetäisi keuhkonsa täyteen happea niin, että hänen sieraimensa suurenivat. "Sinun täytyy unohtaa se käärme, lopullisesti. Etkö sinä jo tajua?", Gertrude puhui jo selvästi kiihkeään ja ahdistuneeseen sävyyn. "Sinun tulee rakastaa minua, vain minua. Me kuulumme yhteen, tiesin sen heti ensimmäisestä tapaamiskerrastamme. Sinä ja minä, Alec. Niin sen kuuluu olla", nainen selitti vakavasti ja puheeseensa syvästi uskoen.

"Jätän sinut hetkeksi aikaa yksin, jotta voit itse miettiä elämäsi tarkoitusta", Gertrude päätti sitten lopulta ja suikkasi nopean suudelman miehen päälaelle. "Älä pidä minua odotuksessa kauaa."
Gertrude katosi keittiöstä olohuoneeseen ja avasi television.

---

Parisen tuntia myöhemmin.
"Onko Alec Lawford täällä?" Lily kysyi lähimmäiseltä ihmiseltä, joka tuli häntä käytävässä vastaan. Naisihminen pysähtyi Lilyn vierelle ja pudisteli päätään.
"En ole nähnyt häntä sitten eilisen", nainen vastasi ja näytti olevan melko hämillään. Lily puraisi alahuultansa. Herätessään aamulla sohvalta hän huomasi Alecin olevan edelleen poissa. Kännykässä ei ollut viestin viestiä, eikä soittoja. Alec ei vastannut omaan puhelimeensa, joten Lily päätti toimia nyt niin kuin hänen mielestään oli parasta - hän oli mennyt Alecin työpaikalle. Varmasti joku siellä osaisi neuvoa häntä Alecin löytämisessä. Täytyihän miehen nyt jossain olla!
"Onko hänen huoneensa missä päin? Ah, anteeksi, unohdin esittäytyä. Lily Gleason, Alecin kihlattu", Lily tajusi esittäytyä, sillä eihän tuo naisihminen olisi luultavasti häntä minnekään opastanut muuten. Naisen kasvoille syntyi uusi ilme ja hän kääntyi näyttämään tietä Lilylle.

Lily käveli yksin käytävää pitkin kohti Alecin huonetta, jonne nainen oli häntä neuvonut. Päästessään määränpäähänsä neito huomasi sen olevan turha, sillä miehen huoneessa ei ollut ketään. Lily sulki oven ja huokaisi raskaasti, kunnes hänen silmänsä lukivat uuden nimikyltin. 'Gertrude Gilbert'.
Kauaa ei vaatinut, kun Lily jo löysi itsensä naisen huoneesta.
Vaaleaverikkö katseli ympärilleensä ja tunsi kylmien väreiden nousevan selkärankaa pitkin. Lily värähti ja haki jotain johtolankaa. Täytyihän täältä nyt jotain hälyttävää löytyä, aivan varmasti. Gertrudella ei ollut koskaan ollut puhtaita jauhoja pusseissa, kun kyse oli Alecin ja Lilyn suhteesta.
Lily kaarsi Gertruden pöydän taakse, eikä aluksi huomannut mitään ihmeellistä - pari valokuvaa pöydällä, paperinippuja sun muita kirjanpitovälineitä. Mutta sitten hänen katseensa hakeutui takaisin siihen yhteen valokuvaan, jossa kaikki ei ollut kohdallaan. Lilyn silmät rävähtivät suuriksi ja hän nappasi valokuvan käsiinsä. Kuvassa oli Alec ja Gertrude, mutta kuva ei ollut todellinen. Tässä oli yksi kadonnut valokuva, jota Lily ja Alec olivat eräänä iltana etsineet. Gertrude oli liimannut omat kasvonsa Lilyn kasvojen tilalle! Mitä hemmettiä oli oikein tekeillä, oliko Gertrudella oikeasti, siis aivan oikeasti todellinen pakkomielle Aleciin? Lilyn Aleciin?

Vaaleaverikkö pyyhälsi rivakasti ulos huoneesta ja pysäytti ensimmäisen vastaantulijan.
"Missä Gertrude Gilbert asuu?"

Alec katsoi Gertrudea vuorostaan tyrmistyneenä, kun toinen oli juuri äsken vihjannut jotakin sen suuntaista, että Lily se tässä oli käärme. Oikeasti, mies ei tiennyt olisiko hänen pitänyt itkeä vai nauraa. Kukahan tässä se käärme nyt oikein oli? Ja sitä paitsi, Alec ei ollut edes halunnut tulla tähän taloon saatika sitten jäädä sinne, joten hän sai puhua mitä lystäsi. Ei Gertrude voinut miestä mitenkään estää. Kun nainen rupesi selostamaan jotakin rakkaudesta ja heidän yhteen kuuluvuudesta, Alec antoi itsensä nauraa. Hän ja Gertrude, yhdessä? Ei ikinä. Miehen teki mieli avata taas suunsa ilmaista kovaan ääneen se, että kuinka paljon hän naista inhosikaan, kuinka hän oli aina teeskennellyt hymyillessään toiselle ja vaihtanut kuulumisia töissä, kuinka paljon hän rakasti Lilyä eikä ollut aikeissakaan jättää tätä jonkun ruman luuskan takia. Mutta taas vaihteeksi pelkkä vaitiolo oli ehkäpä paras vaihtoehto. Ei sitä ikinä tiennyt, vaikka sen avulla Alec pääsisikin pois täältä. Ja kaiken lisäksi miesparka tunsi olevan aivan uuvuksissansa eilisen ja tuolilla nukutun yön jäljiltä. Turha huutaminen veisi hänen voimiansa vain entisestään.

Mies hillitsi taas terävän kielensä tuntiessaan Gertruden painaman suukon otsallaan, mutta katsoi naista hyvin vihaiseen ja inhon täyteiseen sävyyn. Hän ei ollut ikinä, ei ikinä inhonnut ketään näin paljoa. Will Reedkään ei vetänyt vertoja tälle ärsytykselle. Hän oli sentään tajunnut lopettaa, kun Alec oli niin sanonut. Mutta Gertrude taas.. Miehestä tuntui kovasti siltä, että se nainen ei luovuttaisi ennen kuin hänet teljettäisiin turvallisesti psykiatrisen osaston pehmustettuun huoneeseen. Pieni toivo paremmasta Alecissa kuitenkin vielä eli, sillä hän tiesi ettei Lily jättäisi asiaa siihen tajuttuaan miehen poissaolon. Hän tulisi vielä hakemaan Alecin pois täältä, aivan varmasti tulisi.

Gertrude katseli televisiosta jotain ruokaohjelmaa, sillä hän halusi saada jonkin loistavan ruokaohjeen. Ehkäpä hän voisi tänään kokata Alecille oikein kunnollisen aterian, joka saisi Alecin unohtamaan sen... Sen... Sen blondin heitukan ruuat välittömästi. Mutta mikä olisi oikein maittava ateria, sitä Gertrude tässä haki takaa.
Aikaa kului, eikä nainen ensiksi kiinnittänyt huomiota auton jarrujen ääneen, jotka kuuluivat hänen talonsa edustalta. Vasta, kun hän kuuli auton oven pamahtavan kiinni, nainen hätkähti hereille ja vilkaisi ikkunasta ulos. Postinkantajako se sieltä tuli? Ei kun hetkinen, postihan tuli jo. Kuka sieltä mahtaisi tul-
Oveen koputettiin kovaa ja se sai Gertruden hätkähtämään. Ei ollut kauaa aikaa toimia.

Gertrude nousi ylös sohvatuolistaan ja sinkoutui keittiöön, jonne oli Alecin jättänyt. Hän otti palan ilmastointiteippiä ja teippasi Alecin suun.
"Olehan nyt aivan hiljaa", nainen pyysi kauniisti. "Niin kenellekään ei satu mitään pahaa", hän jatkoi ja taputti Alecia nopeasti päähän, ennen kuin pyyhälsi eteiseen.
Eteiseen saavuttuaan Gertrude vilkaisi itseään peilistä ja jäi hetkeksi laittamaan hiuksiaan. Kun oveen koputettiin uudemman kerran, jo kärsimättömämmän kuuloisena, Gertrude tarttui ovenkahvaan ja avasi sen. Hänen aivonsa eivät ehtineet edes tunnistaa oven toisella puolella seisonutta henkilöä, kun tämä oli jo rientänyt naisen ohitse sisälle.

"Missä hän on?" Lily henkäisi ja katseli valppaana ympärilleen. Gertruden mielessä soivat nyt kovaan ääneen hälytyskellot. "Minä näin sen valokuvan toimistossasi. Olet sairas, kun yrität tunkea itsesi väkipakolla meidän elämäämme", Lily ei pidätellyt lainkaan sanojaan, sillä hänen mittansa oli tullut täyteen jo silloin Gertruden huoneessa. Silloin Lily oli päättänyt, että tämän olisi loputtava nyt, eikä huomenna.
Kun Lily siirtyi olohuoneeseen, vipelsi Gertrude keittiöön. Hän kaiveli kaapistaan jotain ja sen jonkin saatuaan käsiinsä nainen hakeutui olohuoneeseen vievän oven vierelle, Lilyn näkymättömiin. Lily, joka oli tarkastanut koko olohuoneen, eikä nähnyt jälkeäkään Alecista, teki sitten siirtymistä uuteen huoneeseen. Hän näki jo ovensuulta, että siellä oli hänen etsimänsä.
"Voi hyvänen aika.."

Lily riensi teipatun Alecin luo ja katseli tätä järkyttyneenä. Juuri, kun hän oli saanut irrotettua teipin Alecin suun edestä, Lilyn silmissä sumeni. Gertrude oli mojauttanut oikein kunnolla ja kovaa vaaleaverikkö paistinpannulla päähän, ja nyt Lily makasi maassa tajuttomana.
"Senkin tunkeilija..! Kuinka sinä kehtasit tulla kotiini!" Gertrude henkäisi ääni kimeänä ja tarttui naista hiuksista nostaen tuota ylemmäs maasta. "Alec ei kuulu sinulle, vaan minulle!"
Gertrude lähti kiskomaan naista mukanaan kohti olohuonetta. Hän nosti Lilyn sohvatuoliin siirtyen sen jälkeen hakemaan keittiöstä ilmastointiteippiä ja saksia.

Alec yritti epätoivoisesti liikkua ja riuhtoa itseänsä pois tuolista, mutta teipit olivat yksinkertaisesti laitettu aivan liian tiukalle. Eikä pakoon pääseminen ollut ainoa motiivi teipeistä eroon pääsemikseksi, sillä kyllähän nyt tuntikaupalla vietetty aika teippien puserruksissa tuolia vasten teki tehtävänsä. Hän tunsi kaikkien ruumiinosiensa olevan täysin turta. Hyvä kun veri edes kiersi käsissä! Alec huokaisi epätoivoisen oloisena syvään ja luovutti riuhtomisen. Hänen olisi vain pakko nöyränä odottaa, että joku tulisi auttamaan hänet pois tästä. Ei se mitenkään muuten olisi mahdollista, vaikka kuinka yrittäisi riuhtoa. Hän oli ehtinyt jo sulkea silmänsä takaisin kiinni onnettomana, kun kuuli auton liikettä talon edustalla. Siniset silmät rävähtivät saman tien auki ja hän yritti parhaansa, että onnistuisi kallistumaan sen verran ikkunan puoleen nähdäkseen edes vilauksen siitä mitä ulkona oikein tapahtui. Ja sitten kuului koputus - ja Gertrude ryntäsikin saman tien takaisin keittiöön sellaista vauhtia, mitä Alec ei ollut ikinä aikaisemmin nähnyt toisen liikkuvan.

”Mitä vi..” Miehen suun tukkeeksi oltiin asetettu pala ilmastointiteippiä ja hänen sanansa oltiin tukahdutettu vaiennuksella. Teipin takaa kuului vain epätoivoisia ynähdyksiä, kun Alec ei muutakaan onnistunut saamaan kuuluville. Olo oli nyt äärimmäisen epämukava ja ahdistunut, mutta yksi hyvä puoli tässä sentään oli – joku oli tullut oven taakse koputtamaan! Ehkä se joku olisi Alecin tuleva pelastaja. Varmuuden vuoksi mies yritti vielä uudestaan riuhtoa itseään teipeistä irti, jotta edes onnistuisi vähäsen liikauttamaan tuolia paikoiltaan ja kolauttamaan sitä pöytää tai seinää vasten. Sitten ovella olija ainakin kuulisi sen ja tajuaisi tulla katsomaan, että mitä oikein oli tekeillä.. Alec aloitti riuhtomisen ja rimpuilun uudestaan, onnistuen kuitenkin vain liikauttamaan tuolia muutaman sentin vasemmalle toistaiseksi.
"Missä hän on?" Mies lopetti touhunsa kuin seinään, kun kuuli tutun naisäänen puhuvan eteisessä. Ääni kuului ihan selkeästi Lilylle! Lily oli tullut pelastamaan Alecin ja hän pääsisi vihdoinkin pois täältä! Hän yritti huutaa naisen nimeä, mutta turhaan, sillä suun eteen teipattu ilmastointiteippi palanen vaiensi kaikki sanat epämääräiseksi muminaksi. Kirottu Gertrude..

Siinä paha missä mainitaan. Se nainen, jota Alec juuri siinä tilanteessa olisi kaikista vähiten halunnut nähdä, palasi taas keittiöön ja rupesi kaivelemaan antaumuksella kaappejansa. Mies istui siinä avuttomana katsellen kuinka Gertrude veti kaapista paistinpannun esille. Tästä ei hyvää seuraisi..
Seuraavassa hetkessä nainen olikin taas henkilökohtaisia nopeusennätyksiään rikkoen siirtynyt pois keittiöstä, ja sitten keittiöön ryntäsikin seuraavaksi Lily. Alec ehti tuntea hetken suuren helpotuksen sydämellänsä nähdessään naisen, mutta se tunne pyyhkiytyikin saman tien pois hänen muistaessaan Gertruden, joka liikuskeli ties missä paistinpannu kourassaan! Lily ryntäsi oletettavasti heti Alecin luokse, eikä miehen päästämillä ynähdyksillä ja raivokkailta pään pudisteluilla näyttänyt olevan mitään vaikutusta. Nainen ehti repäistä teipin pois toisen suulta, mutta Alec ei sitten ehtinytkään kissaa sanoa kun Gertrude oli ilmestynyt paikalle ja.. lyönyt Lilyltä tajun kankaalle paistinpannulla! Mies tuijotti maassa makaavaa vaaleaverikkö järkyttyneenä. Juuri tätä hän oli pelännyt eniten: Gertruden alentuvan siihen pisteeseen, että satuttaisi Lilyä.

”Vitun hullu ämmä! Älä koskekaan Lilyyn, älä koske! Kuulitko?! Jätä hänet rauhaan! Paskiainen!” Alec karjui raivokkaana naisen perään, kun hän oli lähtenyt viemään Lilyä pois keittiöstä. Mies riuhtoi itseänsä nyt tuolissa entistäkin voimakkaammin, saaden tuolin kaatumaan maahan. Iso kolaus siitä kuului, mutta Alec pysyi edelleenkin kahlittuna teippeihin.
”Hankkiudu hoitoon, lutka! Ehkä sitten joku saattaisi edes vilkaista sinua päin! Ja jos tuolla naamalla jonkun onnistut saamaan, niin epäilen jyrkästi sen toisen osapuolen mielenterveyden tasoa! Vihaan sinua!”

Lily liikautti hieman kulmiaan, mutta hän oli yhä taju kankaalla. Isku päähän oli ollut hyvin voimakas ja oli kyllä tehnyt tehtävänsä. Alecin huudot menivät kuuroille korville, kun Gertrude haki ilmastointiteipin ja sakset keittiöstä. Alec onnistui kaatamaan tuolinsa, mutta nyt Getrude ei ehtinyt rakastaan auttaa - hänen pitäisi nyt sitoa olohuoneessaan oleva tunkeilija aloilleen, jottei tuo ehtisi aiheuttaa enempää kaaosta tähän talouteen.
Useiden minuuttien jälkeen Gertrude oli onnistunut teippaamaan ilmastointiteippiä monta metriä Lilyn ja sohvan ympäri. Nyt Lilyn olisi mahdotonta liikkua senttiäkään, sillä sohvatuoli oli melkoisen painava, eikä sitä ihan noin vain liikuteltaisi. Gertrude asetti vielä teippiä vaaleaverikön suun eteen, jottei toinen pystyisi enää sanomaan yhtään mitään.
"Huhhuh", Gertrude huokaisi helpottuneena ja pyyhkäisi hikeä otsaltaan katsoessaan teostaan. "Nyt olet ansassa, senkin demoni.." nainen mutisi ja palasi takaisin keittiön puolelle Alecin luo.

"Voi, Alec! Oletko kunnossa!" Gertrude henkäisi, kun näki miehen maassa. Hän kiiruhti nostamaan toisen pystyyn ja asetteli miehen hiuksia paremmin. "Miten sinä nyt tuolla tavalla kaaduit, olisit voinut satuttaa itsesi pahasti", nainen torui lempeällä äänellä ja siveli Alecin kasvoja huolestuneena. "Älä huoli, hän ei enää pysty huumaamaan sinua. Sinun ei tarvitse nähdä häntä enää ikinä. Ehkä sinä pian tajuat, että hän on täysin väärä nainen sinulle", Gertrude puhui uskoen jokaiseen sanaan, jonka hän suustansa päästi. Ei, eihän Gertrude ajatellut lainkaan, että hän voisi muka olla jotenkin mielenvikainen. Omasta mielestään hän oli täysin terve ja elämänsä voimissaan. Rakkauden tähden kaikki oli sallittua, niin hänelle oli lapsesta asti opetettu.

Lily liikautti päätään ja kurtisti uudelleen kulmiaan. Hän alkoi virkoa päänkipuun, joka muuten tuntui aivan sietämättömältä. Neito päästi tukahtuneen ynähdyksen ilmoille ja se jäi vaimeaksi suun edessä olevan teipin takia.

Auton tööttäys tuli kuin tyhjästä ja Gertruden niskakarvat nousivat pystyyn - oliko ulkona joku? Ei kai kukaan Lilyn tuttavista? Sillä muutenhan Gertrude olisi pulassa, jos se joku näkisi hänen talossaan tällä hetkellä tapahtuvat asiat!
Nainen vilkaisi nopeasti ulos keittiön ikkunasta ja hänen olemuksensa rauhoittui huomattavasti, kun hän näki taksin odottavan talonsa edessä. Taksi, luojan kiitos. Gertrude menisi vain sanomaan, että Lily jäisi hänen luokseen.
"Rakas, tulen pian takaisin", Gertrude liversi ja katosi kevein askelin keittiöstä ulos.

Gertruden käytös suoraan sanoen kuvotti Alecia. Ja kun nainen taas ilmaantui keittiöön miehelle lässyttämään, toisen olisi tehnyt huutaa ääneen pitkä litanja ihan mitä tahansa loukkauksia mitkä hänen päähänsä sattuisivat sillä hetkellä putkahtamaan, mutta.. Noh, olihan sitä juuri äskenkin saatu huomata ettei sanoilla näyttänyt olevan mitään merkitystä. Gertrude vain jatkoi päätöntä käytöstään ja oli kuin ei olisi kuullutkaan. Alec sähähti vihaisena toisen sanoessa, että Lily olisi muka väärä hänelle. Oli typerää edes kuvitella mitään sen kaltaista. Alec ja Lily olivat seurustelleet jo yli vuoden keskenään, menneet juuri kihloihin ja jossain vaiheessa olisi siis luonnollisesti häätkin luvassa. Niin.. Jos siis he täältä hengissä pääsisivät pois.”Voisitko olla edes hetken hiljaa, nainen? Äläkä koske!”
Alec ei tosiaan jaksanut itsekään enää olla varma. Varma siitä, että pääsisivätkö he Lilyn kanssa pois. Lily oli ollut miehelle ainoa toivo pelastuksesta, mutta sitten olikin käynyt niin, että myös Lily oli lopulta joutunut Gertruden vahingiksi. Tai no – viimeistään heitä ruvettaisiin siinä vaiheessa kyselemään, kun kumpikaan heistä ei ilmaantuisi työpaikalle. Ja miten Daisynkin nyt kävisi? Sillä ei ollut nyt ketään kotona ruokkimassa tai lenkille viemässä.. Äh. Alecin olisi vain heti pitänyt irtisanoutua ja lähteä lätkimään työpaikaltansa, kun oli ilmennyt että hänen pomonsa olikin täysi sekopää. Mutta ei mies sentään uskonut toisen menevän näin pitkälle. Ei, vaikka kuinka hullu tuo nainen osasikin välillä olla.

Talon edustalta kuulunut auton tööttäys sai Alecin havahtumaan takaisin todellisuuteen ajatustensa maailmasta. Aivan – Lilyn oli täytynyt tietenkin saapua tänne jollakin! Ja toivon mukaan se olisi joku, joka ymmärtäisi ettei kaikki nyt ollut kohdallaan ja tajuaisi hälyttää paikalle poliisit.. Ehkä toivosta ei tarvinnutkaan luopua vielä. Mies yritti itsekin kurkottaa ikkunan suuntaan, kun Gertrude kääntyi sitä katsomaan, mutta ei onnistunut siltikään näkemään mitään. Nainen näytti suhtautuvan harmittavan rennosti näkemäänsä asiaan, joten ehkä ei sittenkään.. Tai no – nähtäväksihän se jäisi. Mies odotti, että Gertrude häipyi taas pois keittiöstä.
”Lily!” Alec yritti huutaa niin kovalla äänellä kuin vain kykeni. Nyt kun Gertrudekaan ei ihan lähistöllä ollut, niin hän ei pystyisi olla heti tukkimassa Alecin suuta uudella teipin palasella, vaan mies sai itselleen lisäaikaa. ”Lily, missä olet?” Hän ei tiennyt yhtään, että mihin Gertrude olisi Lilyn viedä. Lisäksi Alec oli hyvin huolissaan kihlattunsa tilasta, sillä kova isku päähän saattoi koitua erittäin kohtalokkaaksi pahimmassa tapauksessa. Se epätietoisuus se tässä vasta kamalinta olikin..

Lily ummisteli silmiään kuullessaan jonkun huutavan. Vaaleaverikkö ynähti tukahtuneesti ja raotti hivenen silmiään. Kulmat kurtistuivat heti, kun takaraivo alkoi huutaa kivusta. Neito olisi tahtonut koskettaa takaraivoaan käsillään, mutta jostain kumman syystä se ei onnistunut. Seuraavaksi hän olisi tahtonut sanoa jotain, mutta hänen sanansa olivat menneet aivan puuroksi. Hiljalleen Lily alkoi hahmottaa todellisuutta ja tajusi siinä mättävän jonkin.
Neito huomasi ilmastointiteipin pitävän häntä paikoillaan sohvatuolissa. Hänen kätensä olivat teipattuina ranteista kiinni ja kädet olivat vielä teipattu yhteen jalkojen kanssa. Ylävartalo ja jalat olivat teipattu niin, että teippi meni varmasti monia kertoja tuolin ympäri. Liikkuminen oli mahdotonta ja niin myös puhuminen. Lily tunsi teipin suunsa edessä, eikä pitänyt tilanteesta lainkaan.

"Anwh!" Lily huudahti teipin takaa, mutta siitä ei ollut oikein tullut mitään. Se oli jäänyt vain ynähdykseksi, joka ei välttämättä tavoittaisi kenenkään korvia. Neito kokeili uudestaan ja yritti irottaa itseään teipeistä, mutta moinen tehtävä tuntui mahdottomalta. Lily ei pystynyt liikuttamaan muuta kuin päätään.
Gertrude Gilbert oli tosiaan mielipuoli. Lilyn aavistukset olivat osuneet oikeaan. Vaaleaverikkö torui itseään, kun ei muka ollut aikaisemmin tajunnut tätä. Gertrudella tosiaankin oli pakottava pakkomielle Aleciin, eikä nainen luultavasti lopettaisi, ennen kuin saisi Alecin aivan itselleen. Eli ei koskaan, koska ei Alec koskaan suostuisi Gertruden ehtoihin.
Neito henkäisi ilmat pihalle nenän kautta ja kurtisti jälleen kulmiaan tuntiessaan särkyä takaraivossaan. Gertrude oli lyönyt häntä jollain, mikä oli pistänyt Lilyn tajun kankaalle. Gertrude olisi siis valmis käyttämään mitä keinoja tahansa saadakseen haluamansa. Nyt jos koskaan Lily alkoi hieman pelätä. Ei kai... Ei kai Gertrude sentään niin mielipuoli olisi? Lilyn ei muuta auttanut kuin toivoa.
Voi Alec... Ainakin toinen oli ollut kunnossa, jos jotain hyvää asiasta pitäisi etsiä. Mies oli ollut Gertruden vankina jo yön yli, eikä Lily voinut olla tuntematta myötätuntoa.

Gertrude oli joutunut maksamaan taksille hieman ylimääräistä, jos tämä vain suostuisi lähtemään ilman alkuperäistä asiakastaan. Ovelle päästyään naisen puhelin pirahti soimaan ja nainen ehti jo kirota jatkuvaa keskeytystä.
"Gertrude", hän vastasi puhelimeen ja kuunteli kasvot ilmeettöminä langan toisessa päässä puhuvaan. Huoh, lisää keskeytyksiä vain ilmeni! Hänen työntekijänsä kaipasivat naista kipeästi töihin, kun Alec ja Tom olivat poissa (Tom oli väittänyt sairastavansa oksennustautia, vaikka kaikki tiesivät miehen kärsivän vain kovasta krapulasta). "Hyvä on, tulen pian", hän lopetti puhelun ja asetti puhelimensa taskuun. "Hemmetin tunarit.."

Nainen pääsi takaisin sisälle ja hän oli jo ehtinyt unohtamaan Lilyn olemaassaolon. Hän marssi suoraan keittiöön ja jäi hetkeksi aikaa keittiön oven suulle katselemaan rakastaan miestä.
"On ikävää joutua jättämään sinut yksin.." Gertrude huokaisi murheissaan ja nappasi uuden teippirullan kaapista. "Voisin viedä sinut olohuoneeseen katsomaan televisiota siksi aikaa, kun olen poissa. Eikö se kuulostaisi hyvältä?" hän pohti, kun otti teipistä pienen palan ja asetti sen miehen suun eteen.
Sen jälkeen hän ryhtyi raahaamaan miestä tuolin kanssa olohuoneeseen.

"Ai niin, sinä", Gertrude muisti heti, kun astui olohuoneeseen. Lily katseli naista silmät vihasta kiiluen ja yritti jotain mumistakin teipin takaa, mutta eihän siitä selvääkään saanut. "Te kaksi ette kyllä saa olla samassa huoneessa", nainen päätti ykskantaan ja jätti Alecin istumaan seinän vierelle. Hän asteli Lilyn ja sohvatuolin luokse ja ryhtyi työntämään hyvin vaivalloisen näköisesti sohvatuolia pois päin olohuoneesta. Lilyn katse etsi silloin käsiinsä Alecin, jota neito tuijotti hartaasti. Hän ei halunnut olla erossa miehestä, ei enää tuntiakaan.
Sohvatuoli oli liian iso mahtuakseen keittiön ovesta keittiöön ja Gertrude huokaisi luovutuksen merkeissä. Hän oli onnistunut kääntämään sohvatuolin siten, että Lily oli keittiöön päin ja sohvatuolin selkämys taas oli olohuonetta päin. "Täytyy kai tyytyä tähän.." Gertrude mumisi ajatuksissaan ja nappasi sitten laukkunsa eräältä olohuoneen tuolilta.
"Palaan heti, kun pääsen", nainen hyvästeli ja suukotti miestä teipin kohdalle (eli huulille). "Nähdään pian, rakas."

Gertruden oli vaikea jättää Alec, varsinkin kahdestaan sen käärmeen kanssa, mutta nainen yrittäisi palata kotiin mahdollisimman nopeasti.

Alecin mieliala vain laski entisestään pohjamutiin, kun hän ei saanut huutoihinsa minkäänlaista vastausta. Miehen täytyi siis vain toivoa ja uskoa siihen, ettei naiselle ollut tapahtunut mitään vakavaa ja että hän olisi täysin kunnossa. Alec ei nimittäin kestänyt ajatellakkaan mitään sen kaltaista, että Lily olisi hengenvaarallisessa tilassa tai ylipäätänsäkään huonossa kunnossa. Ja mikäli hänelle oli jo sattunut jotakin, niin.. Alec kuristaisi Gertruden paljain käsin mikäli hän vain joskus pääsisi irti tästä kirotusta tuolista. Lily oli sitä paitsi täysin viaton. Ei se hänen vikansa ollut, jos Alec sattui rakastamaan juuri häntä eikä Gertrudea. Se oli ihan täysin Gertruden oma vika, sillä oli typerää edes kuvitella mitään romanssia hänen ja Alecin välille. Ei hän Alec ollut edes ikinä antanut naisen ymmärtääkään mitään sen kaltaista, että olisi kiinnostunut hänestä jollakin tavalla. Ja jos pariskunnan tekemä Pariisin matka ja kihlautuminen aiheuttivat vielä jonkinlaisia väärinkäsityksiä, niin..

Miehen korviin kantautui taas askeleita eteisen suunnasta ja pian hän huomasikin Gertruden seisovan oviaukolla. Suuri inhon ja vihan aalto pyyhkäisi Alecin lävitse hänen tuijottaessa naista hyvin halveksivaan sävyyn. Yksin? Oliko Gertrude jättämässä Alecin yksin? Luojan kiitos, jos sellainen nyt edes oli olemassa.. Tuskin kuitenkaan, kun antoi tämänkaltaisten tilanteiden tapahtua. Vähemmän riemua Alecissa taas aiheutti se, että Gertrude kaivoi kaapista taas uuden teippirullan. ”Älä -” Mies ehti aloittaa, mutta nainen puhui jo päälle ja teippasi Alecin suun uudestaan kiinni. Ja nyt toinen meinasi ryhtyä raahaamaan miestä olohuoneeseen! Hah, sehän nähtäisiin. Alec aloitti rimpuilunsa uudestaan, jotta tehtävä koituisi mahdollisimman hankalaksi Gertrudelle. ”Ai niin, sinä.” Mies yritti vilkuilla hämmentyneenä ympärilleen, kun näkökenttään osui Lily. Alec loputti rimpuilunsa kuin seinään – Lily oli kunnossa! Teipattuna paikoilleen, kuten Aleckin oli, mutta kunnossa. Ja toistaiseksi se riitti Alecille. Hän katsoi naista hyvin pahoittelevaan sävyyn. Jos mies olisi ymmärtänyt olla edes tulematta tänne eilen, niin kumpikaan heistä ei tähän tilanteeseen olisi ikinä joutunut. Alec yritti rimpuilla vielä ja kääntää päätään vastahakoisesti Gertruden tullessa häntä kohti, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä kun toinen oli painanut suukon miehen suun päällä olevalle teipille. Vaikka siinä olikin teippi välissä, niin tunne oli silti äärimmäisen epämiellyttävä.

Gertrude häipyi huoneesta ja pian Alec kuulikin ulko-oven sulkeutuvan. Hän oli lähtenyt, vihdoinkin. Alec katseli ympärilleen, yrittäen etsiä jotakin mikä voisi edes jotenkin auttaa häntä siinä tilanteessa, edes jotakin terävää kulmaa. Mutta se oli turhaa.. Lähin vähänkin terävämmän puoleinen kulma oli kolmen metrin päässä, eikä Alecilla ollut toivoakaan päästä raahautumaan siihen asti. Mies sulki silmänsä hetkeksi ja huokaisi hyvin raskaasti. Lily oli niin vähän matkan päästä hänestä, mutta silti niin tavoittelemattomissa.. Jos Alec saisi edes nähdä hänen kasvonsa vielä, niin olo ei välttämättä olisi niin lohduton. Alec päätti vielä kerran yrittää liikuttaa tuolia paikoiltansa kallistamalla painoansa rajusti sivulle, mutta onnistui loppujen lopuksi taas vain kaatamaan tuolinsa, selkä edelleenkin Lilyn suuntaa kohti. Alecin suusta ryöppysi kaikki mahdolliset kirosanat mitkä hän vain tunsi, mutta ne tietenkin vaimentuivat epämääräiseksi muminaksi teipin takia.

Lily yritti kääntää päätään voidakseen nähdä Alecin, mutta sohvatuolin selkänoja esti hänen näkemisensä. Neito ärähti turhautuneesti ja painoi päänsä selkänojaan. Hän ei kyennyt liikkumaan tai puhumaan... Alec oli samassa huoneessa, mutta he eivät voineet kommunikoida mitenkään. Voisihan sitä yrittää kommunikoida muminoiden, mutta vaikeaa se tulisi olemaan. Lily vain tahtoi nähdä miehen ja kuulla tämän puhuvan. Oliko se mahdoton toive?
Miten he kaksi olivat oikein tällaiseen tilanteeseen päätyneet...

Sitten neito kuuli oudon rysähdyksen ja muminaa, joka kuulosti kirosanoilta. Lily käänsi vaistomaisesti päätään, mutta eihän hän mitään edelleenkään nähnyt. Mitä oli tapahtunut, kuin Alec olisi kaatunut tuolinsa kanssa?
"Amwh?" Lily henkäisi teipin takaa ja toivoi saavansa kuulla jotain Alecin suunnalta. Vaaleaverikkö yritti jälleen kiskoa itseään irti teipeistä, mutta ei se onnistunut. Kuinka kauan he joutuisivat näin olemaan? Kuinka kauan Gertrude aikoisi heitä teipaittuina pitää? Ei kai kuitenkaan... Pitkään?

Mitä Gertrude oikein ajoi takaa? Luuliko nainen oikeasti voivansa tällä tavalla muuttaa Alecin tunteita? Yhtäkkiä naisen mieleen juolahti ajatus siitä eräästä syndroomasta, nimeltä Tukholman syndroomasta. Mutta ei kai Gertrude sentään... Ei, eihän nainen nyt niin sekaisin voinut olla? Tai no, olihan Gertruden mielenvikaisuus tullut jo tässä todistettua.
Mutta ei kai Gertrude oikeasti kuvitellut, että pitämällä Alecia panttivankina, Alec rakastuisi Gertrudeen? Sairasta, voisiko Gertrude muka oikeasti olla niin sairas?

Alec kuuli Lilyn yrittävän sanoa jotakin, mutta ei saanut siitä mitään selvää. Hän yritti vastata naiselle parhaansa mukaan kysymällä oliko hän kunnossa, mutta ihan yhtä epäselvältä sekin kuulosti. Mies huokaisi taas syvään. Nyt kun hän oli kaatunut tuolinsa kanssa, niin toivoa liikkumisesta minnekkään ei ollut lainkaan ainakaan nyt. Alecin koko paino makasi maassa lattiaa vasten ja yhteen teipattu tuoli hankaloitti kaiken liikkumisen. Mutta mies yrittäisi vielä kerran.. Hän kokosi voimiansa hetken ja nojasi koko voimallaan sille toiselle sivulle, mikä ei ollut painautunut lattiaan. Vaikka siinä kaikki viimeiset voimat menivätkin, niin edistystä ei silti tapahtunut. Pelkkä pieni nytkähdys ja uusi kolahdus vain.

Se epätoivoisuuden tunne mikä oli vaaninut Alecia jo siitä asti kun tämä oli herännyt, tuntui kasvavan vain entisestään ja valtaavan miehen mielen kokonaan. Ainoa asia mitä hän pystyi tuijottamaan oli pelkkä edessä oleva seinä. Hän oli kaiken lisäksi onnistunut kaatumaan juuri sille alueelle, mitä matto ei peittänyt. Lattian epämiellyttävä kovuus ja kylmyys painoi kokoajan miehen poskea vasten, eikä Alec kyennyt nojaamaan päätänsä mihinkään muualle. Yrityksistä huolimatta. Alec parahti toivottomana, kutsuen taas Lilyn nimeä.

Mitä jos he joutuisivat virumaan täällä vielä päiviä.. kuukausia.. Ellei jopa vuosia? Gertruden tuntien ei voinut ikinä tietää mitä häneltä pitäisi odottaa. Nainen mitä luultavammin ei luovuttaisi, ennen kuin Alec tunnustaisi rakkautensa – tai siis, suostuisi pakon alla olemaan tämän kanssa koko loppuelämän yhdessä. Ja sitähän ei tapahtuisi.. Alec ei tekisi sitä ikinä, ei vaikka mitä tapahtuisi. Mutta miten Lilyn sitten kävisi? Jos mies ei suostunut Gertruden ehtoihin, niin toinen syyttäisi tietenkin heti Lilyä ja rankaisisi häntä Alecin tottelemattomuudesta. Eikä Alec halunnut todellakaan senkään tapahtuvan. Jos hänen rakkaallensa sattuisi jotakin peruuttamatonta.. Paljon pahempaa kuin mitä äsken, niin Alec ei kestäisi enää elää.

Siinä he kaksi olivat, teipattuna kiinni tuoleihinsa, eivätkä he voineet puhua selvällä kielellä toisilleen. Vaaleaverikön katse muuttui murheellisemmaksi - jos hän olisi ollut ennakoiva, hän olisi maininnut jollekulle läheiselleen lähteneensä Gertruden luo. Nyt kukaan ei ollut tietoinen siitä, missä he kaksi olivat. Daisy murehtisi kotona omistajiensa pitkää poissaoloa ja Lilyn työpaikalla työntekijät alkaisivat huolestua, kun naista ei näkyisi töihin. Vaikka he yrittäisivätkin saada Lilyä kiinin, eivät he varmastikaan osaisi etsiä häntä Alecin mielenvikaisen pomon luota.
Lily kokosi itseään kasaan, kun hän tajusi ruvenneensa ajattelemaan sellaisia asioita, jotka hän olisi mielellään pitänyt pimennossa. Tämä ei ollut oikea aika ajatella pelkokuvia, ei vielä. Toivoahan oli vielä olemassa, eikö niin? Gertrude tässä olisi se, joka joutuisi tästä loppujen lopuksi kärsimään. Hienoa Lily, jatka samaan malliin, niin selviät ehkä tästä koettelemuksesta hengissä..
Hän olisi vain niin kovasti tahtonut edes nähdä Alecin nyt.

Nelisen tuntia myöhemmin.
Gertrude Gilbert palasi takaisin työpaikaltaan ja kanniskeli mukanaansa take away -annoksia, jotka olivat tarkoitettu hänelle ja Alecille. Toisessa kädessä naisella oli kakku, jonka hän oli ostanut eräästä leipomosta. Täytyihän Gertruden ja Alecin juhlistaa heidän ensimmäistä, kunnollista yhdessäoloa! Gertrude aavisteli, että tämä päivä tulisi olemaan ikimuistoinen. Hyvin ikimuistoinen.
"Alec kulta, olen taas kotona!" Gertrude riemuitsi päästessään sisälle asuntoonsa ja pyyhälsi olohuoneeseen. "Oh hyvä luoja!" hän henkäisi, kun näki miehen jälleen lojuvan maassa tuolinsa kanssa. Gertrude nosti miehen tietenkin heti pystyyn ja putsaili tämän vaatteita. "Mitä minä sanoin kaatumisesta? Voit loukata itsesi vielä pahasti", nainen torui pehmeällä äänellä ja sipaisi rakkaansa poskea. Sitten hän irrotti teipin Alecin suulta ja hymyili tälle leveästi.
"Toin meille syötävää ja tadaa! Kakkua. Toivottavasti pidät vadelmakakusta", Gertrude näytteli tuomisiaan ja asetti ne olohuoneessa olevalle sohvapöydälle.

Kun Gertrude oli aikeissa hakea keittiöstä lautaset, hän muisti keittiön suuntaan vievän oven tukkeena olevan Lilyn. Gertruden hyväntuulisuus katosi hetkellisesti ja hän käänsi sohvatuolin ympäri niin, että Lily oli nyt olohuoneen suuntaan. Vaaleaverikkö katseli Gertrudea vihaisesti ja vilkaisi sitten Aleciin nähdäkseen, oliko mies kunnossa.
"Sinulle täytyy keksiä jotain. Et voi pilata minun ja Alecin yhteistä päivää enää tämän enempää", Gertrude totesi kylmästi ja mietti vakavasti kumauttavansa Lilyltä uudemman kerran tajun kankaalle paistinpannullaan. Silloin hän pystyisi ainakin raahaamaan Lilyn toiseen huoneeseen ilman, että toinen rimpuilisi vastaan. Tosin Lily oli kyllä aika hyvin teipattu, eikä toinen pystyisi siltikään käsiään liikuttaa, vaikka Gertrude irrottaisikin toisen sohvatuolista... Siinä kuluisi jonkin verran aikaa, mutta sen riskin nainen oli valmis tekemään. "Minun täytyy siirtää sinut pois."

Lily oli vahvasti tätä ajatusta vastaan ja alkoi haukkua naista kaikenmaailman nimityksillä, jotka olivat vain puuroa Gertruden korville, kun tämä teippasi Lilyn jalkoja paremmin kiinni. Hän haki sakset ja ryhtyi leikkaamaan teippejä irti sohvatuolista. Lily tietenkin pisti aina tilaisuuden tullen vastaan ja onnistui kumauttamaan päällään Gertrudea päähän. Gertrude vihastui tästä ja läimäytti Lilyä kasvoille. Vaaleaverikkö kurtisti kulmiaan ja tokeni kivusta melko nopeasti. Mutta siinä vaiheessa Gertrude jo lähtikin kiskomaan naista kainaloiden alta pois olohuoneesta. Lily yritti pistää vastaan ja katseli Alecia hädissään, kun he erkanivat toisistaan entisestään.

"Noin, nyt on parempi", Gertrude totesi hengästyneenä ja pyyhkäisi kasvojaan, jotka olivat hiestä märät. Lily, jonka uudeksi paikaksi oli tullut keittiökomero, pudisteli päätään, kun Gertrude oli aikeissa sulkea keittiökomeronsa oven. "Toivottavasti pelkäät pimeää", nainen totesi kylmästi ja sulki vaatekomeron oven. Lily ynisi kovaäänisesti ja hakkasi sulkeutunutta ovea olkapäällään. Gertrude siirsi ruokapöytänsä komeron eteen, jottei Lily vapautuisi sieltä. Sen jälkeen hän ehostautui peilin edessä kylpyhuoneessa ja palasi iloisin mielin takaisin Alecin, rakkaansa luo.
"Joko sinulla on nälkä? Minä ainakin näännyn pian nälkään!"

Alecilta oli mennyt ajantaju täysin. Hän ei osannut yhtään sanoa, että kuinka kauan oli joutunut makaamaan siinä lattialla teipattuna tiukasti tuoliin kiinni. Kaikki tämä tuntui pelkältä epätodelliselta painajaiselta.. Alec tuijotti edessä olevaa seinää ajan kulukseen ja yritti ajatella mahdollisimman positiivisia ajatuksia mielessään, ettei menettäisi järkeänsä lopullisesti. Kyllä kai siinä muutama tunti olikin jo ehtinyt mennä, kun mies kuuli ulko-oven taas käyvän. Pienen hetken Alec ehti jo toivoa sen olevan joku ihan kuka tahansa muu ihminen kuin Gertrude, mutta tuosta äänestä ei voinut erehtyä.. Nainen saapuikin siinä samassa olohuoneeseen ja nosti miehen tuolineen takaisin pystyyn, toruen Alecia taas lässyttävään sävyyn ja koskien tämän poskea. Oikeasti, kuinka kuvottava joku ihminen pystyikään olemaan? Hän kuitenkin sentään tajusi ottaa teipin pois miehen suulta, mikä olikin ainoa asia mistä Alec osasi nyt olla kiitollinen. Mies haukkoi suun kautta henkeään ja vetäisi keuhkonsa täyteen happea.

Ihan täysin hyödyttömäksi lattialla vietetty aika ei kuitenkaan Alecille ollut osoittautunut. Hän oli nimittäin kehitellyt päässänsä jatkuvasti suunnitelmaa sille, että miten hän pelastaisi sekä itsensä että Lilyn pois tästä tilanteesta. Helppoa se ei kuitenkaan tulisi olemaan, eikä läheskään varmaa. Alec oli suunnitellut, että.. No, näyttelisi olevansa kiinnostunut Gertrudesta. Sitähän nainen halusikin, eikö niin? Ei hän muuten tähän tilanteeseen olisi edes joutunutkaan. Ja jos Alec vain onnistuisi olemaan tarpeeksi vakuuttava, niin Gertrude saattaisi jopa päästää miehen vapaaksi tuolista ja Alec saisi tilaisuuden käyttää sitä hyväksi – sen enempää hän ei sitten ollut osannutkaan enää ajatella. Alec luotti, että tilanteen tullen hän osaisi varmasti improvisoida itsellensä jotakin siihen tyhjään aukkoon pakosuunnitelmassaan. Siis jos tilanne tulisi vastaan.. Tuoliin teipattuna oli vaikeaa yrittää vaikuttaa asioiden etenemiseen millään tavalla.

Alec ei edes ollut kiinnittänyt minkäänlaista huomiota Gertruden tuomaan kakkuun, sillä hän oli heti ensimmäisenä yrittänyt etsiä Lilyä näkökenttäänsä. Mies löysikin pian etsimänsä, vaikka sohvatuolin selkänoja estikin suoran näkymän naista kohden, mutta jotain sekin oli siihen seinän tuijottamiseen verrattuna. Äkkiä Alec tajusikin Gertruden ryhtyvän kääntämään sohvatuolia olohuoneeseen päin, aikeissaan siirtää Lily pois. Mies katsoi naista nyt hämmennyksen ja avuttomuuden sekaisella ilmeellä, kun näki toisen naisen teippaavan Lilyn jalkoja vain tiiviimmin yhteen. Ja siinä vaiheessa kun Gertrude läpsäytti naisen kasvoja, Alecin olisi tehnyt mieli huutaa, mutta hänen uskottavuutensa olisi laskenut olemattomiin Gertruden silmissä moisen jälkeen. Eikä nyt ollut varaa virheisiin. Alec vain istui siinä nöyrästi hiljaisena ja katsoi kuinka Lilyä raahattiin pois. Kyllä Lily ymmärtäisi sitten, kun tämä olisi ohi.. Mies kuuli, että jokin uusi ovi avattiin keittiön puolella ja mitä ilmeisemmin Gertrude oli vienyt Lilyn sinne. Alec ei sitä enään kuullut, että mitä toinen oli sanonut vielä Lilylle ennen oven sulkeutumista. Mutta oven hakkaamisesta kertovat äänet puhuivat puolestaan. Alec huokaisi syvään. Vaikka mies ei lainkaan pitänytkään siitä tavasta millä Gertrude Lilyä kohteli, niin hänen täytyisi nyt vain onnistua pitämään itsensä kasassa ja valmistautua suunnitelman seuraavaan vaiheeseen. Mitä nopeammin se toteutuisi, niin sitä vähemmän Lilynkin tarvitsi enää kärsiä tästä.

Gertrude tuli takaisin olohuoneeseen, ja tällä kertaa halveksivan mulkaisun sijasta mies yritti katsoa naista ystävällisempään sävyyn, pieni väkisin pakotettu hymy huulillansa. Jos nainen kuitenkin todellisuudessa oli niin sokea kuin antoi itsestänsä olettaa, niin tuskimpa hän sitä pistäisi merkille. Nälkä? Totta kai Alec oli nälkäinen, mutta hänestä tuntui siltä että oksentaisi kaiken ulos saman tien, jos yrittäisi jotakin nyt syödä. Ajatus Gertruden tuomasta vadelmakakusta siis kuvotti häntä aivan yhtä paljon kuin nainen itsekin..
”Mmh.. Sinä voit syödä, minulle ei ole ehtinyt tulla vielä nälkää. Tiedäthän, kun en ole päässyt liikkumaankaan mihinkään..” Alec aloitti puhumisen varoen tarkoin sitä, ettei kuulostaisi liian teeskentelevältä. ”Mutta sitä ennen, Gertrude – minä.. haluan kertoa sinulle jotakin.” Jos Alec olisi vain kyennyt, niin hän olisi pidellyt sormiansa ristissä. Mies ei pitänyt valehtelusta lainkaan, mutta Gertruden kaltainen paskiainen ansaitsisi sen.
”Olit oikeassa. Me kuulumme yhteen. Minä rakastan sinua, olen aina rakastanut.”

Kuinka avuttomaksi ja mitättömäksi ihminen voikaan itsensä tuntea?
Lily puski nyt hellästi päällään keittikökomeron ovea, sillä hänen olkapäänsä oli mennyt helläksi kaiken sen hakkaamisen jälkeen. Vaaleaverikkö halusi tehdä jotain, hän halusi päästä pois täältä. Hän ei halunnut olla vain paikoillaan, mutta liikkuminen oli melkein mahdotonta. Nenän kautta hengittäminenkin oli osoittanut melko vaikeaksi, sillä neito hengitti aika kiivaasti ja nopeasti, eikä nenä tuntunut pysyvän mukana. Ehkä Lily kärsi tällä hetkellä lievästä ahdistuskohtauksesta, mutta kuka muka ei kärsisi - hänet oli lukittu viileään, pimeään ja ahtaaseen komeroon. Lily tunsi jotain takapuolensa alla, mutta ei pystynyt liikkumaan suuntaan tai toiseen, ei edes parantamaan asentoaan.
Hän oli täysin Gertruden armoilla, eikä Lily pitänyt ajatuksesta yhtään.

Tällaisessa tilanteessa sitä yleensä alkoi miettiä kaikenlaista, esimerkiksi asioita, joita ei ollut saanut vielä kokea. Lily tosin alkoi vain muistella yhteisiä hetkiä Alecin kanssa. Kuinka taivaallista ja ihanaa heillä oli ensimmäisistä hetkistä asti ollut. No, ei ehkä aivan ensimmäisistä, mutta melkein. Lily oli nauttinut jokaisesta hetkestä Alecin kanssa, vaikka heillä oli suhteen alkuaikoina ollutkin hieman ihmeellistä säätöä, jotka eivät olleet johtuneet oikeastaan kummastakaan heistä. Aina, jos heillä meni ‘huonosti’, syynä siihen oli jokin ulkopuolinen. Oliko se oikeasti niin, että Lilyn ja Alecin ei voitu suoda elää onnellisina ja rauhassa, vaan heidänkin suhteeseen oli pakko luoda ongelmia, edes jonkinlaisia sellaisia? Ajatus moisesta sai Lilyn henkäisemään uupuneena ja painamaan päänsä vasten komeron ovea. Hän halusi vain päästä pois täältä, hän halusi vain olla Alecin kanssa heidän kotonaan kahdestaan, Alecin syleilyssä turvassa.

Neito kuuli sitten oven takaa puhetta, Gertrude valitti nälkäänsä. Lily kuuli sitten Alecin puhuvan, ja ajatteli kuulleensa väärin.
”Olit oikeassa. Me kuulumme yhteen. Minä rakastan sinua, olen aina rakastanut.”
Sanat soivat Lilyn päässä yhä uudestaan ja uudestaan. Neito yritti vaihtaa sanoja mielessään, mutta Alecin äänenpaino ei sopinut niihin. Ei mennyt kuitenkaan aikaakaan, kun Lily oivalsi, mitä Alecilla oli mielessään. Tai siis, pakkohan Alecilla oli olla mielessään suunnitelma! Suunnitelma siihen, miten mies saisi heidät pois täältä.
Mutta… Rehellisesti sanoen Lily ei pitänyt ajatuksesta, että Alec alkaisi vakuuttamaan rakkauttaan Gertrude Gilbertille. Lily tunsi silmiensä kostuvan, mutta ei antanut niiden tulla poskille. Tämä jos mikä oli tyhmää, alkaa itkeä sen takia, että Alec yritti toisessa huoneessa vakuutella Gertrudea rakkaudensa määrästä.

Gertrude oli mennyt sanattomaksi, hän vain tuijotti Alecia silmät suurina ihmetyksestä ja hämmennyksestä. Hän tunnusteli Alecin sanomisiaan mielessään, ja piankos Gertrude jo liikuttui kyyneliin.
“Voi, Alec!” hän henkäisi häkeltyneenä ja asetti kätensä sydämelleen. “Minä tiesin, minä tiesin, että sinä oivaltaisit asian ennen pitkään. Me kaksi kuulumme yhteen!” Gertrude sanoi ja asetti kätensä Alecin poskelle (johan hän oli koko ajan miehen posken tai kasvojen kimpussa..)
Sitten kuitenkin Gertrude itse oivalsi jotain ja hänen lämmennyt katseensa viileni hiukan. Hän vetäisi kätensä omaan syliinsä ja katseli muka kiinnostuneena ruokalautastaan.
“… Ymmärräthän, että sinun täytyy vakuuttaa minut 100%:sesti, ennen kuin voin päästää sinut irti”, Gertrude puhui hivenen murheellisella ja pettyneellä äänellä. “Vaikka uskon sinua, en voi ottaa sitä riskiä, että.. Sinä..” hän lopetti kesken ja nieleskeli pariin otteeseen. “… Sinä jättäisit minut..”

Nainen kuitenkin tokeni melko nopeasti äkkiä huonoksi muuttuneesta mielialastaan ja ryhtyi syömään.
“Oletko varma, ettet halua mitään, rakas? Tämä on todella hyvää”, Gertrude puheli ja sipaisi ties kuinka monetta kertaa Alecin kasvoja. “Minä niin rakastan sinua, koko keholtani. Toivottavasti meillä tulee olemaan aina näin mukavaa yhdessä.

Gertrude oli reagoinut aivan niin kuin Alec oli tahtonutkin – eli niellyt ne kaikki valheet täysin epäilemättä lainkaan Alecin vakavuutta. Mies yritti hymyillä taas jotenkin, kun nainen vei kättänsä Alecin poskelle. Vaikeaa se kuitenkin teki: yritä nyt samalla esittää siinä palavasti rakastunutta, kun oikeasti inhoat kyseistä henkilöä sydämesi pohjasta ja satut rakastamaan jotakin toista, ketä toinen oli vieläpä vähän aikaa sitten lievästi pahoinpidellyt. Seuraavaa tilannetta Alec ei kuitenkaan ollut osannut yhtään odottaa, kun nainen vetäisi yhtäkkiä käden pois miehen poskelta (luojan kiitos) ja tuntui olevan nyt vähemmän innostuneempi. Okei, ei Gertrude ehkä niin tyhmä ollutkaan kuin antoi olettaa tajutessaan epäillä Alecia jostakin. Mutta se teki tästä vain entistäkin hankalampaa, eikä ilahduttanut miestä sitten lainkaan. Millä tavalla hän pystyisi oikein osoittaa Gertrudelle olevansa tarpeeksi vakavissaan tämän asian kanssa? Minkäänlaiseen fyysiseen kontaktiin (suudelmiin, syleilyihin, eikä yhtään siitä sen pidemmällekkään) Alec ei todellakaan suostuisi. Ja se toisi todennäköisesti ongelmia myöhemmin, jos mies joutuisi viettämään täällä aikaa pidempäänkin. Ehkä hänen olisi sitten vain luotettava sanojensa voimaan.

Gertrude oli näköjään jo melkein kuin unohtanut äskeisen ja ryhtynyt syömään kakkua. Alec pudisteli päätänsä naisen kysymykselle toistamiseen.
”Nauti siitä minunkin puolesta sitten, kultaseni”, mies hymyili mukamas leveästi ja täysin onnensa kukkuloilla. ”Mutta kai sinä sen tiedät, etten todellakaan pelleile tällaisten asioiden kanssa? Olin vain väärässä.. Antaisit anteeksi.” Alec yritti vetää naamallensa mahdollisimman pahoillaan olevan ilmeen. Tämän kokemuksen jälkeen miehellä ei olisi varmaankaan enään minkäänlaisia ongelmia näyttelemisen ja teeskentelyn kanssa, mikäli tästä jotakin valoisaa yritettiin etsiä..

Gertrude ei mahtanut sitten millään olemaan hymyilemättä, kun hän kuuli Alecin kutsuvan naista kullakseen. Se oli kuulostanut juuri sellaiselta kuin nainen oli haaveillut - se oli tullut suoraan rakastuneen miehen sydämestä asti. Nainen punastui helakasti poskenpäistään ja alkoi kihertää onnellisena. Miten hän muka pystyisi olemaan Alecille mistään vihainen, kun mies oikeasti oli täydellisin mies maan päällä!
"Kyllä minä tiedän... Tiedän, millainen sinä oikeasti olet", Gertrude totesi hitusen pahoittelevasti, kun oli mennyt Alecia ja tämän aikomuksia epäilemään. "Mutta tiedätkö... Maailma osaa olla kiero. Pitää myös itse olla kiero, jos haluaa selvitä maailman tuomista haasteista", nainen puheli ja mutusti samalla kakkua. Pari murusta jäi hänen leualleen, mutta nainen ei huomannut mitään. "Onneksi minä tiedän, miten vastata maailman haasteisiin... Tämä on muuten todella hyvää kakkua, oletko varma, ettet halua edes pientä palaa?"
Voisiko tämä olla täydellisempää? Alec oli viimein tajunnut sydämensä sisällä olevat todelliset tunteensa, ja nyt mies istui Gertruden seurana olohuoneessa juttelemassa. Ah, kaikki oli juuri niin kuin piti. Tällaista elämän tulisi olla, jotta sitä jaksaisi herätä joka aamu uuteen päivään.

"Ota nyt pieni pala", Gertrude maanitteli ja ojensi lusikallisen kakkua Alecin suun eteen. "Et tule katumaan. Se on todella maukasta ja täydellistä, niin kuin sinäkin, rakkaani", nainen puheli ja toi kasvojaan lähemmäs miehen kasvoja.

Alec vain nyökkäili tyytyväisenä ja oli kuuntelevinaan hyvin tarkkaavaisesti, kun nainen selitti taas jotakin omiansa. Gertrude jos joku oli kiero ihminen, se oli totta. Mutta sitä Alec ei ihan ymmärtänyt, että miten muka muu mailma häntä vastaan kieroili? Sekopää mikä sekopää.. Helppohan se kai oli toisten syyksi heittää. Kun he pääsisivät pois täältä, niin Alec huolehtisi siitä ettei heidän tarvitsisi nähdä naista enää ikinä tämän jälkeen ja että toinen vietäisiin mahdollisimman kauas jonnekkin telkien taakse – ihan vain varmuuden vuoksi.

Jos Gertrude ei olisi kohdellut Lilyä niin huonosti, niin Alec olisi ehkä saattanut tuntea edes jonkinlaista säälin tunnetta häntä kohtaan. Miestä vain mietitytti, että miksi Gertrude oli tuollainen.. Ja mikä häneen oli mennyt? Pakkohan jokin syy sille oli olla, sillä eihän kukaan ihminen noin mielisairaaksi syntyessään tule. Ja miten kukaan ei ollut aikaisemmin tajunnut passittaa naista pehmustettujen seinien sisään? Niin, jos siis Gertrude oli aina ennenkin ollut yhtä hullu.. Mutta Alecin ja Lilyn sen hetkinen tilanne ei muuttuisi mihinkään, oli Gertruden sairauden takana sitten järkyttävä lapsuus tai pilalle mennyt avioliitto.
”Aivan varmasti se on hyvää, mutta en nyt ole kauhean nälkäinen..” Mies jatkoi kohteliaasti päänsä pudistelua. Kuinka vaikeaa oli oikein ymmärtää, että Alec ei todellakaan halunnut syödä tai juoda enään mitään Gertruden tarjoamaa? Jos mies ei olisi tässä sen hetkisessä tilanteessa ollut, niin hän olisi muussa tapauksessa menettänyt jo varmasti malttinsa. Ja nyt Gertrude toi sen lusikallisen kakkua ihan Alecin suunkin eteen. Tämä oli jo naurettavaa! Oliko tuolla naisella oikeasti jotakin vaikeuksia selkeän englannin ymmärtämisessä? Vai kenties jotakin muita vakavia vajauksia älykkyydessä?

Shit, shit, shit! Alec huomasi Gertruden tuovan häpeilemättömästi kasvojansa lähemmäs miehen omia! Hälytyskellot hänen päässänsä olivat siinä tietysti heti ensimmäisinä ruvenneet soimaan, sillä Alec ei todellakaan halunnut naisen tuovan naamaansa enää yhtäkään millimetriä lähemmäksi. Nyt oli keksittävä jotakin ja todella nopeasti. Mies vei kasvojansa hätäisesti lusikan suuntaan. Hän söi kakun palasen lusikalta ja niellessään teki parhaansa sen eteen, ettei oksennusrefleksi pukkaisi päälle. "Mmmh.. olit taas oikeassa, se oli hyvää.." Alec ei pysynyt enää edes laskuissa mukana, että kuinka monetta kertaa valehteli Gertrudelle.
"Mutta voisinko saada lasillisen vettä? En ole juonut mitään tuntikausiin. Hakisin kyllä itse, mutta olen.. no, tässä vieläkin."