Syytön kunnes toisin todistetaan (Sov.)

(( Radical Alessioineen tänne :3 ))

"Juttu olisi käytännössä selvä, jos murha-ase vain olisi löytynyt."
Niinpä tietenkin. Harvemmin jutut olivat selviä, itse asiassa kaikkea muuta. Todellisessa elämässä rikosten selvittäminen ei edennyt yhtä suoraviivaisesti kuin iltojen viihdesarjoissa, joissa poikkeuksetta löytyi raskauttava todiste.
Kyseisessä jutussa ei ollut löytynyt sormenjälkiä, ei edes murha-asetta. Sen sijaan oli baarillisen verran todisteita oletettua murhaa edeltävästä tappelusta, satunnaisen, sekavassa tilanteessa olleen naisen todistus sekä tietenkin ilmiantaja.

Leslie huokaisi hiljaa, astellen poliisiaseman kalseaa käytävää kainalossaan kansiollinen juttua koskevia papereita. Hän pyyhkäisi nopeasti vaaleita hiuksiaan kuin varmistaakseen, että ne olivat yhä ojennuksessa, samalla kun katse käväisi häntä johdattavassa poliisissa. Tämä oli jo keski-iän kynnyksellä, ohimoilta harmaantuneista tummista hiuksista päätellen. Kasvot olivat ahavoituneet, kuin mies olisi työskennellyt paljonkin ulkona. Muuten hänen olemuksensa oli sangen leppoisa, paksut, tummat kulmakarvat saivat miehen näyttämään leppoisalta. Sellaiselta, joka olisi hyvin voitu laittaa jonkinlaisen poliisi, aina valmiina auttamaan - kamppanjan keulakuvaksi.
Todennäköisesti vanhemman polven kavereita, jotka suurimmaksi osaksi istuivat enää tiskien takana. Ja johdattivat ihmisiä ympäriinsä sokkeloisilla käytävillä.

Rutiinijutuksi isä oli tätä kutsunut. Hyvää harjoitusta, josta kaiken lisäksi sai rahat. Ilmeisesti murhatun pennun vanhemmat eivät olleet täysin tyhjätaskuja, ja olivat valmiita maksamaan siitä, että heidän pikku päivänsäteensä tappaja saatiin oikeuden eteen ja siitä lusimaan.
Ei sillä, kyllähän Lesliekin halusi toimittaa rikolliset sinne, minne nämä kuuluivat. Hän ei vain ollut täysin vakuuttunut päivänsäteen viattomuudesta. Mitä tämä alunperinkään teki sellaisella alueella? Mutta ei, se ei välttämättä kuulunut hänelle. Hänelle kuuluivat vain ne tiukat faktat, jotka olivat mustaa valkoisella jutun suhteen.

Poliisi seisahtui yhden oven eteen, katsoen nuorta asianajajaa lähes isällisellä katseella.
"Tiedätte varmaan käytännön? Seuraan tilannetta lasin takaa, ja jos tulee jotain niin-"
Leslie keskeytti miehen lähes töykeästi nyökäyttämällä päätään, ja toteamalla kylmänrauhallisella äänellä:
"Aivan, tiedän käytännön. Olen ollut täällä ennenkin. Ja syytettyhän on raudoissa."
Polisii vaikeni hetkeksi, yskähti sitten ja avasi kuulusteluhuoneen oven vyössään roikkuneella avaimella. Kuin vanhasta poliisisarjasta ikään.

Leslie kiitti miestä ja astui huoneeseen, jonka ainoa kaluste oli metallinen pöytä, ja sen ääressä olevat kaksi tuolia. Yhdellä seinällä oli yksisuuntainen ikkuna, jonka toiselle puolelle ei nähnyt.

Alessio oli luultavasti maailman rasittavin kiinniotettu. Mies oli ottanut sydämen asiakseen sen, ettei ainutkaan paikan työntekijä saanut hetkeäkään rauhaa, ja hän oli löytänyt yllättäen jopa uutta pitkäjänteisyyttä homman loppuunviemiseen, pari kertaa oli joku vartija räjähtänytkin. Syystäkin.
Rokkari ei kärsinyt minkäänlaisista tunnontuskista, oikeastaan omatunto ei ollut ilmoitellut olemassaolostaan kertaakaan, kuten eivät syvälliset ajatuksetkaan jotka kuulemma putkahtivat kummasti mieleen kun pari päivää kusenhajuisessa kivikopissa istui. Ale ei muistanut tilanteesta mitään joten vaikea sitä oli katuakkin, eihän hänellä ollut itseään vastaan mitään muita todisteita kun Marilynin sana, ja se nainen oli petollinen huora eikä sen sanaan ollut luottamista kun se liverteli milloin mitäkin mielialansa mukaan, milloin sitten syytti kamojensa varastuksesta tai murhasta. Kaikkea se keksi, harvoin se vei kuitenkaan homman oikeasti poliisille asti.

Kunnolla pesulle ei ollut päässyt parin päivän aikana ja samat vaatteetkin olivat edelleen päällä, teoriassahan oltiin edelleen kiinniottotilanteessa joten mitään vankilapukujakaan ei oltu revitty kivenkolosta, ja tästähän mies oli varsin kiitollinen. Jokseenkin sameita silmiä ympäröivät ajan kanssa sotkeentuneet mustalla meikillä tehdyt rajauset, mustat hiukset olivat joskus olleet puudelimaisesti pöyhittynä mutta nyt ne olivat vain tupeeratun takkuisesti pörrössä (hyvä jos joku muun kun italiaano itse edes huomasi eroa). Jalassa oli mustat collegehousut ja valkoinen lyhythihainen joka paljasti jälleen rystysiä myöten tatuoidut kädet, jos rokkaria ei oltaisi haettu kotoaan aikaisin aamulla olisi päällä todennäköisesti ollut jotain hiukan.. Nahkaisempaa, rajumpaa, jotain muuta kun tylsän tavalliset collegehousut.
Alessio käveli kaksi vartijaa vierellään ja käsiraudoissa kohti jotain huonetta jonka nimeä hän ei kuollakseenkaan muistanut, miehelle oltiin selitetty jotain jostain asianajajasta ja puhumisesta mutta hän ei ollut omaksunut sanaakaan eikä näin ollen ollut laisinkaan perillä siitä mitä nyt tehtäisiin.

Jollain oudolla tavalla rokkari onnistui näyttämään hyvin ylpeältä, arvokkaalta ja arvovaltaiselta myös tullessaan talutetuksi huoneeseen ja istutetuksi lähes väkipakolla pöydän ääreen, käsiraudat tuntuivat olevan tälle vain jonkinlainen asuste ja poliisit lakeijoita, jos niitäkään, tianne ei häirinnyt tätä tippaakaan vaan mies tunsi oikeastaan olevansa melko lähellä omaa aluettaan. Paikalle jäi poliisien lähdettyä vielä joku mies jota Ale ei tunnistanut ja jolle tämä ei keksinyt minkäänlaista 'käyttötarkoitusta', kävi tietysti järkeen, että hän ei puhuisi huoneessa yksikseen. Kallonkutistaja ehkä? Ale selittäisi kyllä mieluusti ummet ja lammet valheita menneisyydestä ja kovasta kohtalosta jos tarve vaatisi, skitsofreenikon lääkkeet voisivat olla ihan siisti juttu.
Alesio toivotti toiselle hyvät huomenet ja väläytti hymyn joka paljasti valkoiset hampaat, yllättäen mies ei näyttänyt lainkaan mielipuolelta, ehei, kuka tahansa nainen (tai miksei mieskin) olisi voinut sanoa hänen olevan viimeisen päälle komea, hyväkäytöksisen ja itsetietoisen oloinen.

Odotellessaan, että syytetty tuotaisiin huoneeseen, Leslielle jäi pari minuuttia ylimääräistä aikaa. Tuolin metalliset jalat kirskahtivat vihlaisevasti lattiaa vasten, kun mies siirsi sen kauemmas pöydästä. Miksi ihmeessä kaikki täällä oli tehty metallista? Ehkä pinnat oli sillä tavalla helpompi pitää puhtaana. Tai sitten oletettiin, että joku päästään kilahtanut rikollinen keksisi ennemmin tai myöhemmin alkaa paiskoa tavaroita ympäriinsä. Metalli selviäisi sellaisesta vain kolhuilla. Silloin ei tarvitsisi muuta kuin iskeä huonekalut takaisin paikoilleen ja ylpeillä sillä, kuinka muutama klommo tuo vain tunnelmaa.
Kas kun eivät olleet iskeneet iloisenväristä julistetta jollekin valkeista seinistä. Sitähän harrastettiin jokaisessa vähänkään ankeammassa paikassa. Hammaslääkärin vastaanotollakin sai katsella printtikuvia jumalattoman onnellisen oloisista elukoista tai rauhoittaviksi tarkoitetuista maisemista. Van Goghin Auringonkukat tuntuivat olevan kestosuosikki.

Leslie istahti tuolille, asetellen mustan kansionsa tarkalleen keskelle pöydän laidoista katsottuna. Hän avasi sen silmäilläkseen vielä kertaalleen jutun papereita läpi. Syytetty Alessio Edwards, ikä 21...
Mies osasi paperinsa jo lähes ulkoa, ja sinisten silmien katse lähtikin nopeasti harhailemaan virikkeettömässä huoneessa. Se pysähtyi hetkeksi ikkunaseinästä heijastuvaan, hieman epäselvään peilikuvaansa, mutta jatkoi nopeasti matkaansa. Katonrajassa oikealla oli valvontakamera, joka tallentaisi kaiken, mitä huoneessa tapahtui, kunhan se vain käynnistettäisiin ikkunan takaa. Ensimmäistä kertaa vastaavassa huoneessa käydessään Leslie oli kokenut olonsa ahdistuneeksi. Nyt hänen teki lähinnä mieli irvistää kameralle, näyttää kuka tässä huoneessa määräsi.

Leslie pakottautui luopumaan ajatuksesta, ja vielä sivusilmällä ikkunaa kohti vilkaisten suoristi tummaa puvuntakkiaan. Sen enempää hän ei enää ehtinyt omasta seurastaan nauttia, sillä ovi kävi ja syytetty talutettiin sisään oikein kädestä pitäen. Siniset silmät kääntyivät tuota nuorta miestä kohti. Mies nyökäytti päätään vartijoille, mutta pysytteli muuten vaiti.

Odottaessaan, että vartijat poistuisivat ja he voisivat aloittaa pienen juttutuokionsa, Leslie antoi katseensa arvioida edessään istuvaa miestä. Ei ollut vaikea arvata, millaiseen kastiin tämä kuului. Samanlaisia tapauksia oli kymmenen tusinassa, niin mies ainakin näkemänsä perusteella oletti. Yleensä kyseessä oli spontaani väkivaltainen teko. Keljuja syytettäviä siinä mielessä, että saattoivat yleensä vedota alkoholin tai muiden huumausaineiden vaikutukseen, mistä tuomio saattoi hyvinkin lievittyä. Ei olisi ollut uutta sekään, että tuollainen kaveri määrättiin mielentilatutkimukseen, ja parhaassa tapauksessa julistettiin syyntakeettomaksi jonkin mielenhäiriön vuoksi. Puolustajien lemmikkejä.
Kaikesta huolimatta Leslie yritti todella olla näyttämättä ylemmyydentuntoaan. Johan heille oli koulun pakollisilla psykologiantunneilla opetettu, ettei sellainen toiminut läheskään kaikkiin. Oli aloitettava tunnustellen, toiset saattaisivat mennä täysin lukkoon, jos heitä katseltiin nenänvartta pitkin. Ja paskat, Leslie oli ajatellut, mutta myöhemmin noudattanut hiirimäisen opettajan neuvoja työssään. Joskus ne toimivat, joskus eivät.

Viimein vartijat poistuivat, ehkäpä ikkunan takana olevaan koppiin sen aikaisemman poliisin seuraksi.
Tavallisessa tilanteessa Leslie olisi tarjonnut kätensä käteltäväksi, mutta koska toinen osapuoli sattuneista syistä oli tällä hetkellä raudoissa, mies yksinkertaisesti risti kätensä pöydälle avoimen kansion päälle.
"Alessio Edwards? Minun nimeni on Leslie Bennett. Toimin jutussasi syyttäjänä", mies esitteli itsensä, asiallisella äänellä.

Alessiolla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä syyttäjä käytännössä teki. Todennäköisesti mies ei ollut hänen puolellaan, se nyt oikeastaan oli itsestäänselvyys kun hän oli kerta asianajajasta ja kaikesta maksullisesta kieltäytynyt eikä kukaan tehnyt töitä ilmaiseksi.
"Jeesh", rokkari nyökkäsi vahvistukseksi nimen täsmäämiseen. Henkilöllisyyden valehteleminen tämän kaltaisessa tilanteessa oli silkkaa ajanhukkaa kun tuollakin oli paperit käsissä, kuvineen päivineen nimeä unohtamatta.
Tarkkasilmäinen italiaano pisti huomioon, että tämä Leslie ei oikeastaan katsonut häneen kovinkaan pitkään, mittaili katseellaan lyhyinä pätkinä aivan kun yrittäisi.. Hmph. Esittää jotain? Ystävää? Jotenkin mies oikeasti toi mieleen ne opettajat jotka olivat kuvitelleet olevansa ystäviä oppilaidensa kanssa ja yrittäneet kaikin keinoin teeskennellä olevansa samalla tasolla. Tässä miehessä oli kuitenkin tyyliä enemmän kun niissä vanhoissa opettajissa. Leslie tuntui ammattitaitoiselta, kylmältä ja harkitsevalta, juuri sellaiselta joka ei kilahtaisi ja juoksisi kiroten paikalta pienen leikinlaskun jälkeen. Ja siitäkös Ale piti, vaikka tässä tilanteessa se olikin enemmän häntä vastaan kun puolesta. Leslie ei myöskään vaikuttanut millään tavalla uhalta, tuo ei ollut kun pari hassua vuotta Alea vanhempikaan.
Rokkari erosi varmasti monista muista myös siinä, että hän lähes kerjäsi niitä halveksivia katseita, kylmää sarkasmia ja inhoa, mitä tahansa huomiota mitä hän ikinä saisi vedettyä puoleensa, negatiivista tai positiivista, ei sen väliä. Alessio ei kilahtaisi pitkistä katseista, hän ei lauleskelisi kaikkea kun vähän uhkailtiin eikä menisi mukaan myöskään kaverileikkeihin. Oikeastaan italiaano tuskin pukahtaisi mitään hyödyllistä missään tilanteessa, jos ei sitten saanut erittäin hyvää tarjousta, ja hänen mittapuullaan hyvä tarjous oli korkeintaan vapautuminen kuolemanrangaistuksesta.

Ale oli nähnyt monien tuttujensa luikertelevan vastaavista tilanteista vetoamalla mielentilaan, tai sen vajavuuteen. Jos valehteli näkevänsä mustetahroissa balettia tanssivia kirahveja ja menninkäisluolia niin sai heti hullun leiman otsaan ja vapautuksen kyttien kynsistä, siihen päälle kun sitten itki vielä humalasta ja huumekokeilusta niin hyvin meni, ja jos vielä selitti huonoista perheoloista niin rangaistusta tuskin tulisi lainkaan. Rokkari oli päättänyt edetä samalla linjalla, hän kyllä osaisi näytellä jakomielitautista tai skitsofreenikkoa jos sitä vaadittiin, pitäisi vain pitää huolta ettei tie johtaisi tyynyhuoneisiin.
"Ja onks sul oikeesti jotain asiaakin?" Alessio tiedusteli pitäen äänensä moitteettoman kohteliaana. Mies toivoi, että saisi kuulla edes jonkinlaisen tiivistelmän syyttäjän toimenkuvasta, olisihan se näes ihan kiva puhua ihmiselle josta ei tiennyt edes kummalla puolella se oli.

Leslie jopa hieman yllättyi siitä, ettei Alessio päästänyt suustaan perinteistä vittusaatanajospistätmutvankilaanniinjätkättuleejaampuusultapäänpaskaksi- litanniaa . Hän oli niin tottunut sellaisiin viehättäviin sanankäänteisiin, että tällainen rauhallisuus oli lähellä saada hänet hämmentymään. Mies kuitenkin onnistui pitämään itsensä koossa. Kyllä tällaisiinkin tyyppeihin törmäsi aina silloin tällöin. Yleensä kyse oli joko jollakin tavalla häiriintyneistä yksilöistä jotka joko nauttivat tilanteesta tai eivät välittäneet siitä vähääkään, tai vaihtoehtoisesti kaveri ei ymmärtänyt, mikä hänen tehtävänsä oikeusjärjestelmän rattaissa oikeastaan oli.
Alession kohdalla hän ei vielä uskaltanut mennä vannomaan, kummasta oli kyse.

Leslie vilkaisi kertaalleen papereitaan, mutta sulki sitten kansion ja suuntasi katseensa rauhallisesti vastapäätä istuvaan mieheen.
"Käsitääkseni et ole halunnut asianajajaa, vaikka sinulle sellaista on tarjottu?" hän kysyi, kun toinen oli ensin ehtinyt ihmetellä tämän pikku keskustelun motiiveita. Kysymys kuului rutiinikysymyksiin, jotka oli pakko esittää. Muussa tapauksessa syytetty voisi myöhemmin käyttää tilannetta hyväkseen: kukaan ei kertonut, että hänellä olisi ollut oikeus asianajajaan, että kuulustelu oli selvästi ollut laiton eikä siihen saanut vedota tuomarin edessä! Vähintään oli järjestettävä uusi tilaisuus, johon mennessä tyyppi olisi ehtinyt opetella sujuvat valheet ja lahjoa pari kaveria alibikseen.
Jollakin tasolla Leslie jopa ihasteli rikollisten pirullista taitoa luikerrella tilanteesta kuin tilanteesta esittämällä tyhmää.

"Oletan että sinulle on myös esitetty perinteinen kaikkea sanomaanne voidaan käyttää teitä vastaan - repliikki?" mies jatkoi, nyökäyttäen vielä päällään kohti videokameraa, joka punaisesta vilkkuvalosta päätellen oli päällä.
"Tuolla nurkassa on kamera joka nauhoittaa kaiken mitä täällä sanotaan ja tehdään."

Leslien luokituksista Ale sopisi varmaankin parhaiten siihen kastiin jota ei tosiaankaan kiinnostanut tippaakaan, toisaalta hänet saattoi lukea myös huomionhakuiseksi tilanteesta nauttivaksi sekopääksi ja idiootiksi joka ei tosiaankaan tiennyt mistä tilanteessa oli kyse. Ei rokkari tyhmä ollut, oikeastaan hän oli hyvinkin fiksu vaikkakin käytti tervettä järkeä väärissä tilanteissa eikä suinkaan silloin kun normaali ihminen sitä käyttäisi.
Syy sille miksi Alessiota ei kiinnostanut tippaakaan oli selvä; hänen maailmaansa kuuluivat huumeet ja viina, ei mikään muu, ja niitä molempia saisi linnassa jos osaisi pelata korttinsa hyvin. Ja mieshän osasi. Plussana tulisi myös se, ettei asunnosta tarvinnut maksaa ja ruokakin oli ilmaista. Hän siis ennemminkin toivotti elinkautisen tervetulleeksi kun torjui sen, raja menisi vasta kuolemantuomion kohdilla ja sitä tuskin langetettaisiin. Toki mies oli kuullut huhuja siitäkin, että murhasta jos toisesta langetettiin tovi sähkötuolissa tai kaasukammiossa, tietenkään hän ei uskonut huonon tuurin käyvän omalla kohdalla.
Rokkari olisi mielellään syytänytkin Leslien päälle sen tunnetun kiroussarjan, nyt kun homma oltiin kuitenkin aloitettu fiksusti ja kohteliaasti saattaisi äkillinen mielenmuutos olla hivenen epäuskottava eikä sitä mielipuolen leimaa vielä kaipailtu, hullukortin voisi vetää esiin oikeudenkäynnissä.

Italiaano vahvisti kaikki väitteet laiskana ihmisenä todeksi kerralla eikä vaivautunut nyökyttelemään joka kerta erikseen. Alessio ei varsinaisesti näyttänyt siltä, että kuuntelisi, oikeastaan hän näytti samalta kun kymppiluokkalaiset jotka tekivät hidasta kuolemaa takapulpetissa ja yrittivät silti esittää etäisesti kuuntelevansa.
"Ja sit viel muuta?", Alessio kysyi hivenen kärsimättömänä. Siihen loppui se hallittu kohteliaisuus ja täydelliseltä vaikuttava keskittymiskyky.
"Nyt sä varmasti kerrot mitä mä oon saamassa, lupaat että pääsen siviilipalveluksella jos kerron nimiä ja sitä samaa skeidaa mitä joka helvetin kerta?" Alella oli hyvin mustavalkoinen kuva oikeusjärjestelmästä.

Oikeastaan oli aika yllättävää, ettei Alessio ollut halunnut itselleen asianajajaa. Olisihan valtio sellaisen tarjonnut, ja yleensä tästä otettiin kyllä täysi ilo irti. Kiusa se oli pienikin kiusa, ja jos oikeudenkäynnin tiimoilta saattoi verottaa valion kassaa, niin yleensä tuo mahdollisuus kyllä myös käytettiin. Ehkäpä kyse oli vain jonkinlaisesta sairaanmoisesta ylpeydestä? Tai jälleen kerran siitä kuuluisasta ei voi vähempää kiinnostaa - asenteesta.
Loppujen lopuksi sillä ei ollut paljoakaan merkitystä. Ainakaan Alession vieressä ei istunuy ketään käskemässä pitää suutaan kiinni silloin, kun kysymyksissä siirryttiin vaaralliselle alueelle. Ainakin toistaiseksi kaikki oli sujunut varsin kivuttomasti. Vaikka eihän tässä oltu oikeastaan päästy edes alkuun.

Toinen vaaleista kulmakarvoista kohosi aavistuksen, kun Alessio päästi suustaan epäilyksensä yhtenä ryöppynä.
"Itse asiassa en", Leslie vastasi, parantaen asentoaan kovalla metallituolilla. Harvinaisen epämukavalla sellaisella. Olivatkohan tällaiset työolot edes laillisia? Ottaen huomioon, kuinka tarkkaan ergonomia otettiin nykyän huomioon. Psykologitkin saivat varmasti mukavan pehmeät tuolit niin itselleen kuin asiakkaalleenkin, ja pari huonekasvia siihen kaupanpäälle.
"Tuollainen "skeida" on vuorossa myöhemmin, kunhan vaadittu tuomio ensin asetetaan."
Mies piti pienen tauon, hipaisten edessään olevaa kansiota. Sinne kätketyistä papereista löytyi kaikennäköistä mukavaa, joka antoi ennakkoaavistuksen mahdollisesta tuomiosta. Mutta se ei kuuluisi tähän, vielä.
"Tarkoitus olisi, että kertoisit minulle oman versiosi tapahtumista."

Tässä vaiheessa juttu kävi yleensä mielenkiintoiseksi, riippuen siitä, minkä polun syytetty valitsi. Toiset päättivät pysyä yksinkertaisesti hiljaa, siinä missä toisilta taas sai kuulla varsinaisen vuodatuksen. Montakohan kertaa Leslie oli saanut kuulla laiminlyövistä äideistä, poissaolevista isistä ja isoveljien kuolemista? Joskus sai myös kuulla varsin mielikuvituksekkaita tarinoita siitä, miksi syytetty ei yksinkertaisesti voinut olla syyllinen. Tyttöystävän luona, matkalla paikasta a paikkaan b... Kuulluista tekosyistä olisi varmasti koonnut kirjan, joka paksuudessaan olisi kelvannut varteenotettavien teosten joukkoon.

Alessio ei ollut vielä niin pitkällä mietteissään, että olisi ehtinyt kehitellä jonkun vakuuttavan tarinan perheongelmista, rahavaikeuksista ja yksinkertaisesta varmuudesta siitä, ettei hän millään muotoa voinut olla syyllinen. Hän tiesi Quepekin takaavan minkä tahansa hän ikinä keksisikin, nainen kannattaisi kuitenkin sotkea mukaan vasta kun se olisi pakollista, sillä oli näes tapana ryhtyä liiankin puolustuskannalle eikä koskaan tiennyt vaikka se päättäisi hoitaa hänet pois tilanteesta valjastamalla parisataa ihmistä ampumaan joka ikisen oikeussalista suorassa televisiolähetyksessä tai jotain.
Rokkarilla ei ollut murhaillasta minkäännäköisiä muistikuvia. Hän oli juonut, herännyt krapulassa kotona ja kohta maannutkin poliisin alla lattialla Marilynin selittäessä jotain oikeuden edessä olemisesta ja murhasta.
Leslie oli varmasti edes jotenkin perillä Alen 'ei kiinnosta vittuakaan' asenteesta joten tuo tuskin ihmettelisi mitään mitä mies sanoisi. Peli oli jo menetetty joten sen saattoi antaa karata käsistä ihan totaalisesti, ketään se ei enään haittaisi. Alessio päätti olla kiltti ja kertoa jotain, paljon kerrottavaa ei ollutkaan.
"Mä join, sanoin jotain puudelihuoralle ja that's it, filmi poikki", italiaano kohautti pienesti hartioitaan,
"mistään muusta ei oo mielikuvia." Jälleen kerran oli todettava, että Ale oli ehkä kusipää, mutta hyvin rehellinen kusipää.
"Joten, mä en tiedä oonko tehny mitään. Marilyn niin väittää, mutta kuinka moni uskoo katkeraa eksäänsä?"

Italiaano antoi sormiensa tapailla käsirautojen ketjua samalla kun katse jälleen valui kauas pois Leslien kasvoista. Mitä muuta hän oikein voisikaan sanoa puolustuksekseen, vaikea itseään oli ylipäätään puolustaa kun ei tiennyt oliko syyllinen millään muotoa, helpompaa olisi jos tietäisi olevansa syyllinen, silloin tietäisi saavansa tuomion joka tapauksessa eikä tarvinnut pelätä itsensä pussiin puhumista.
Ale antoi ketjun päästä sormistaan ja nosti katseensa jälleen miehen kasvojen kohdille pitäen hetken yllä jopa katsekontaktia.

Leslie olisi kaivannut jotakin virikettä istuessaan epämukavassa tuolissaan. Olisi ollut edes kuulakärkikynä, jonka päätä napsautella. Se oli ollut varsin mukavaa puuhaa tenteissä, kun oli halunnut häiritä muiden keskittymistä. Kotona, työpöydällään olevassa epämuodostuneessa kynätelineessä, hänellä oli sangen mainio mainoskynä, jonka hän oli saanut viime vaalikaudella. Kynä itsessään oli täysi susi, muste ei ollut koskaan toiminut, mutta sitä napsauttaessa kuului keskimääräistä kovempi pamahdus.
Mutta ei, hänellä ei ollut mukanaan minkäänlaista kynää. Myöhemmin hän yksinkertaisesti tarkistaisi poliisin nauhat ja kirjoittaisi muistiinpanonsa siitä. Sillä tavalla hänen ei tarvitsisi kaiken aikaa vuorotella huomiotaan papereiden ja syytetyn välillä. Tekniikka pilasi ilon kaikesta, kuten isäkin jaksoi aina muistuttaa.

Suoraan sanoen Leslie oli jopa hieman pettynyt, kun kuuli Alession selostuksen. Jostain syystä hän oli odottanut mieheltä enemmän, jonkinlaista lennokasta tarinaa, tai mahdollisesti vuodatuksia niistä lapsuuden traumoista. Sen sijaan tämä oli kuitenkin vedonnut niihin kaikkein tavallisimpiin syihin: alkoholiin ja amneesiaan.
Leslie tarkkaili miestä katseellaan, etsien tästä jonkinlaista merkkiä keksitystä tarinasta. Joko Alessio oli mestarivalehtelija, tai sitten hän todella puhui totta. Ikävä juttu syyttäjän kannalta, sillä tällainenkin yksinkertainen seikka saattoi rapsia monta vuotta rangaistuksesta pois, jos vain lääkäri todistaisi väitetyn muistinmenetyksen todeksi. Siinä tapauksessa oli helppoa lähteä etsimään jonkinlaista mielenterveydenhäiriötä. Ei olisi ollut ensimmäinen kerta, kun syytetyltä yhtäkkiä löytyisikin jakautunut persoonallisuus.

Leslien huomio kiinnittyi rokkarin mainitsemaan nimeen. Marilyn..? Hänen silmiensä edessä välähti yksi rivi papereista, jotka lepäsivät kansiossa. Totta, Alession oli ilmiantanut Marilyn Jackman. Nainen oli nimellisesti tuttu myös nuorelle syyttäjälle, vaikkei hän tähän oikeussalissa ollutkaan törmännyt.
"Sinun kannaltasi lienee ikävää, että tämä katkera eksä sattuu olemaan asianajaja."
Perinteinen sana sanaa vastaan tilanne, jossa tällä hetkellä olivat vastakkain arvostettu asianajaja ja tyyppi, jolta jo ennestään löytyi sangen vaikuttava kokoelma syytteitä. Ei liennyt montaa kysymystä siitä, kumpaa uskottaisiin herkemmin.

Mies ei kääntänyt katsettaan pois, vaan kohtasi toisen silmät viileän rauhallisena.
"Sinulla ei siis ole mitään lisättävää kertomukseesi? Tiedätkö edes, mistä sinua syytetään?"

/ Ja ihan 'piilovinkkinä', Alen saa arvatenkin puhumaan ja tekemään melkein mitä vaan kuolematuomioon vetoamalla ja siitä vapautumisella lahjomisella, se voi keksiä mitä mielikuvituksellisempia juttuja kun vähän helppii: D /

Alessio saattoi huomata toisen olevan pettynyt. Ehkä olisi sittenkin pitänyt ihan hyvää hyvyyttään selittää ääniefektein ja suurin elein kuinka maailma oli räjähtänyt ja hän oli jäänyt seisomaan yksin keskelle kämppäänsä ja sammunut siihen? Tai ehkä voisi saman tien vedota aivoja nokkiviin srtutseihin?
Mies oli tavallaan otettu siitä, ettei herra syyttäjä kirjoittanut kaikkea ylös kynä sauhuten tai nauhoittanut keskustelua, siinä tilanteessa olisi kymmenen kertaa vaikeampi olla millään tavoin avoin tai rehellinen. Italiaano kyllä tiesi, että lasin takana oli poliiseja ja että kaikki menisi nauhalle, mutta se ei oikeastaan haitannut kun nauhuri ei ollut näkyvillä ja kamerakin oli 'maastoutunut' nätisti nurkkaan piiloon, näin ne oli helpompi unohtaa.
Todennäköisesti Alessio olisi pystynyt selittämään täysin keksityn tarinan yhtälailla kirkkain silmin ja rehellisin elein, se ei olisi ongelma tai mikään miehelle joka oli selvinnyt näin pitkälle hengissä vain ja ainoastaan sen takia, että oli äärettömän hyvä valehtelemaan.
"Vittu, sähän näytät tylsistyneeltä, ehkä mä yritän keksiä nyt jonkun kivan tarinan pinkeistä strutseista ja narkkariperheestä ihan sun mielikses", rokkari ehdotti edelleen hyvin vakavalla ja kohteliaalla äänellä, aivan kun hän puhuisi small talkia kadulla pomonsa kanssa tai jotain. Tilanne ei ollut turhan vakava, ainakaan Alelle.

"Ei ny oikeestaan, eka kerta kun se toisella puolella on" italiaano huomautti. Kai se jossain papereissa luki, että Marilyn oli aina ollut oikeusjutuissa puhumassa hänet vapaaksi kaikista syytteistä? Nainen oli tosiaankin hyvin lahjakas jos puhui kuusitoistavuotiaan nokkavan pojannulikan ongelmista huolimatta siitä, että se oli uhannut ampua tuomarin pään paskaksi ja raiskata sen kropan nauraen sen säälittäville raskausarville.
Seuraavalle kysymykselle Alessio kohautti taas pienesti kuvioituja harteitaan.
"Koska mä luultavasti kylmäsin jonkun? En oikeestaan sen tarkemmin", rokkari pudisteli päätään rikkomatta syntynyttä katsekontaktia. Hän ei tasan olisi ensimmäinen joka kääntäisi katseensa pois, se olisi yhtä kun luovuttaminen.

// Hmm, hitto kun kuolemanrangaistus ei vissiin Briteissä enää ole käytössä : < Mutta tietty tästäkin voi soveltaa, ihan kuten kaikista näistä muistakin lakijutuista 'D

Pian niille tulee tuijotuskilpailu... //

Leslie mietti hetken, ja kohautti sitten harteitaan huolettomasti.
"No, kieltämättä. Odotin sinulta jonkinlaista luovaa tarinaa pinkeistä pääsiäispupuista jotka juttelevat päässäsi tai jotakin vastaavaa", mies myönsi, kasvot kuitenkin täysin vakavina. Itse asiassa hän ei keksinyt esimerkkiä itse, vaan oli todella kuullut tämänkaltaisen selityksen pahoinpitelyyn. Juttu oli tosin ollut hänen isänsä käsiteltävänä, mutta hän oli tuolloin saanut toimia avustajana. Selitys oli jopa mennyt läpi, vaikkakin se oli todettu psykoosista johtuvaksi.
Toisinaan miehen valtasi väkisinkin tunne, ettei porukkaa yksinkertaisesti haluttu vankiloihin, ja sen vuoksi oli keksitty kaikenlaiset syyntakeettomuuden ja pakkohoitoon määräämisesti. Oli helpompaa kärrätä porukkaa suljettuihin laitoksiin. Nykyään tosin niihinkin oli jo tunkua, joten seuraava askel olisi varmaankin jonkinlainen sopeuttaminen takaisin osaksi yhteiskuntaa.

"Mutta minkäs sille mahtaa, jollet tosiaan muista", Leslie jatkoi, katse edelleen toisen kasvoissa pysyen.
Erään mielenkiintoisen seikan Alessio oli kuitenkin maininnut: Marilyn oli useaan kertaan ollut hänen puolellaan. Miksi ihmeessä? Nainen oli sen verran arvostettu tällä alalla, että olisi helposti voinut ottaa asiakkaikseen vain rikkaita porhoja ja kääriä näiltä mahdollisimman paljon rahaa. Siitä huolimatta hän oli ilmeisesti puolustanut tätä tyhjätaskulta vaikuttavaa miestä... Ehkäpä salaisuus piili sanassa "eksä", jota Alessio aikaisemmin oli käyttänyt. Kenties nainen oli ollut epätoivoisen rakastunut ja tehnyt mitä tahansa, mitä mies vain oli pyytänyt. Vaikka sitten puhunut tämän ulos murhasyytteistä.
Mutta silti... Asiasta pitäisi ottaa tarkemmin selvää.

"Niinkin voi sanoa. Olit ilmeisesti saanut aikaan aika pahaa jälkeä... Mutta jos minulta kysytään, tämä juttu näyttää aika selvältä. Et muista mitään, riehuit ja joltakin lähti henki. Mutta tietenkin... Neiti Jackman taisi mainita teon olleen raaka. Sellaisesta rapsahtaa yleensä varsin ikävä tuomio, ellei jopa henki lähde."
Tietenkin Leslien olisi pitänyt pysyä täydellisissä faktoissa. Mutta koska juttu ei näyttänyt etenevän suuntaan tai toiseen, ei hän keksinyt muutakaan tapaa käyttää sitä aikaa, joka heille oli varattu. Viaton jutustelu, siinä kaikki.

/ Leikitään, että se on käytössä, koska Que tulee sit itkee ton oven taakse kun saa tietää ja ne voi ottaa oikeuteen mielenosotuksen sen rangaistuksen poistamisesta tai jotai:: D
Ja nää tän puheenvuorot kuulostaa niin paljon paremmalta englanniks kun suomeks /

Ale yritti muka miettiä jotain vakuuttavamman puoleista jonka voisi myöhemmin tuoda esiin muistin pikkuhiljaa muka palaillessa, mitään ei oikeastaan tullut mieleen.
"Auttaako jos väitän, että luulin sen jätkän - tai muijan - olevan pinata? Nehän tunnetusti hakataan", rokkari kysyi vakavalla sävyllä mutta puhtaasti leikillään.
Alessio ei voinut olla miettimättä olisiko hän oikeasti päässyt kun koira veräjästä vain kertomalla perättömiä satuja aasista joka roikkui korvistaan kuusessa? Oikeusjärjestelmässä oli oikeasti oltava jotain vikaa jos sellainen meni läpi. Olisiko mielisairaala kuitenkaan parempi paikka kun vankila? Luultavasti ei. Vankila = Huumeita, tappeluita ja sekoilua 24/7, mielisairaala = lepositeitä, valkoista, tylsää ja pakkokuivilla oloa. Linna oli siis selvästi parempi vaihtoehto. Siviilipalvelu ja ehdonalainen olisi vaihtoehdoista kaikkein helpoin, ehdonalaistahan ei lopulta valvottu kovin tarkasti ja Alessiokin pystyisi räkäkännissä lähettämään (tai lähetyttämään) valvojalle viestin jossa kertoi olevansa vesiselvä, ja ne idiootit uskoivat. Ja siviilipalvelukseksihan kävi se, että nukkui kottikärryissä valtion kukkapenkissä.

Marilyn oli nainen muiden mukana ja sillä oli yksi (miehille) itsestäänselvä heikkous, se halusi panon, se halusi hyvän panon ilman mitään sitoumuksia, ja oikeastaan se halusi useamman sellaisen. Ja alessiohan arvatenkin naiselle sen tarjosi, paljon aineita ja vastuutonta nussimista missä tahansa, sanaton sopimus siitä, että Marilyn pitäisi hänet ulkona linnasta oli tehty heti ensimmäisellä kerralla eikä siitä tätä ennen oltu luistettu, ei kertaakaan vaikkei rahaa ollut ollut liikkeellä nimeksikään, oikeastaan vain aineiden muodossa.
Marilyn oli italiaanolle nyt kuitenkin vain paskamainen turhake, ihminen joka teki mieli klipata ötökän tavoin pois maailmankartalta. Se huora oli pettänyt hänet, ihan oikeasti pettänyt, heittänyt hain hampaisiin ja jäänyt sivummalle nauramaan ja kuvaamaan todistusmateriaalia jälkikasvulleen, ja sellaista Ale ei antaisi hevin anteeksi, eikä kukaan muukaan. Todennäköisesti Marilyn olisi hyvin nopeasti puolustamassa omaa henkeään, vasikoista ei pidetty.

Sanat 'ellei jopa henki lähde' särähtivät korvaan ikävästi. Rokkari tajusi heti mitä toinen ajoi takaa, ja koska hän luotti syyttäjän velvollisuuteen pysyä totuudessa ei hän voinut kun ottaa sanat todesta. Oma henki oli viimeinen asia mistä mies luopuisi, mikään teko ikinä ei ollut sen arvoinen, ei mikään. Jonkinlainen itsesuojeluvaisto Alessioltakin löytyi, ja se nosti päätään juuri nyt, hyvin korkealle ja hyvin äkkiä. Vaikka mies hallitsikin kasvojensa ilmeen yleensä täydellisesti saattoi silmistä silti erottaa jonkinlaisen epätoivon pilkahduksen. Ihan oikeastikko hän joutuisi maksamaan kännimokasta hengellään?
"Kuseta ihmeessä lisää", Ale komensi eikä äänessä ollut enään pienintäkään ilon pilkahdusta.

// Tuskin kukaan siihen kuolee että pienesti muokataan lainsäädäntöä... Kaikki mitä tehdään, tehdään draaman nimeen!

Mä tiedän tunteen, sama ongelma omassakin roolissa :/ //

"Enpä usko, mutta huomattavasti viihdyttävämpi tarina se olisi", Leslie vastasi, kuulostaen olevan aivan yhtä tosissaan kuin Alessiokin.
Kieltämättä miestä olisi kiinnostanut tietää, mitä rokkarin aivot olisivat saaneet aikaiseksi. Huumeidenkäyttäjiltä ja sitä sukua olevilta löytyivät yleensä parhaat selitykset, ja sellaiseen sakkiin kuuluvaksi Leslie laski myös edessään istuvan miehen. Toisinaan tarinoista sai jopa hyvät naurut, jos tuuri kävi. Sääli vain, että vaitiolovelvollisuus esti jakamasta niitä yleisesti. Internet olisi ollut täynnä sivustoja, joille ne olisi voinut postata yleisöä viihdyttämään...

Huoneeseen laskeutui hetkeksi hiljaisuus, kun molemmat miehet syventyivät pohtimaan omiaan. Leslien ajatukset karkasivat tulevaan päivään. Työpöydällä odotti pinkka papereita jotka pitäisi lukea läpi, ja todennäköisesti sen hetken aikana, jonka hän täällä karusti kalustetussa huoneessa viettäisi, olisi vähintään kymmenen ihmistä yrittänyt tavoittaa hänet puhelimella. Siitä puolestaan seuraisi loputon viestien kuuntelu ja soittelu, ja ennen kuin päivän työt lopulta olisivat pulkassa, olisi liian myöhä lähteä enää yhtään mihinkään. Jälleen yksi ilta yksin konjakkilasin ja television kanssa, josta sieltäkään ei tulisi kuin turhia uusintoja sarjoista, jotka eivät oikeasti kiinnostaisi ketään.
Toisinaan Leslie todella vihasi työtään.

Hetkeksi poissaolevaksi muuttunut ilme terästäytyi, kun Leslie huomasi viimeisten sanojensa vaikutuksen Alessioon. Vaikka toinen pitikin ilmeensä lähes kiitettävän hyvin kurissa, harjaantuneet silmät saattoivat nähdä pilkahduksen epävarmuutta. Niinpä niin, yleensä kuolemanrangaistus-kortin heittäminen peliin auttoi, ellei kyseessä ollut täydellisen itsetuhoinen tai psykopaattinen henkilö. Tosin jälkimmäisistä suuri osa halusi itse päättää, kuinka he lopettaisivat maallisen vaelluksensa.
Tyytyväisyys levisi kuin varkain Leslien mieleen, mutta hän ei antanut sen näkyä olemuksestaan millään lailla.
"Minä en todellakaan harrasta sellaista työaikana", mies huomautti, tuhahtaen hieman halveksivaan sävyyn.
"Sellaisessa pelissä menettäisin vain paperini ja joutuisin alta aikayksikön sossun luukulle."
Mies käyttäytyi kuin ei olisi huomannutkaan Alession hienoista hermostumista, aivan kuin olisi vain jutustellut lämpimikseen.
"Tässä tilanteessa on otettava huomioon ek... Neiti Jackmanin todistus siitä, että teko oli raaka. Sellaisissa tapauksissa harvemmin selvitään pienemmillä tuomioilla..."
Mies avasi kansionsa, selaten oikean paperin esille. Sen, jossa oli maininta tuosta todistuksesta, silmäillen sitä rennosti.

/ Tän kuolematuomion voi viedä melkein loppuun asti, et sit vaikka päivää tai puolta enne myrkkypiikkiä niin joko Marilyn tai Quepek onnistuu lavastamaan syylliseks jonkun muun ja ale pääsee säikähdyksellä : ) /

Alessio oli juuri tajunnut karvaan todellisuuden, se oli paiskautunut miehen sanojen mukana suoraan vasten kasvoja, syöpynyt tietoisuuden jokaiseen osaan. Eikä hän pitänyt siitä laisinkaan. Italiaano oli tottunut olemaan tilanteen herra edes omasta mielestään, hänellä oli oltava käsissään edes jotain, nyt ei ollut. Nyt edettiin suoraan Leslien ehdoilla, osittain siksi ettei Alessiolla ollut mitään käsitystä siitä, päättäisikö tämä mies sen teilattaisiinko hänet vai ei vai olisiko se päätös jonkun muun harteilla. Miten sellaisen päätöksen ylipäätään saattoi antaa jonkun toisen päätettäväksi? Elämä oli yksin sen omistajan asia, ei kellään muulla ollut millään muotoa oikeutta viedä sitä, etenkään kun nämä samalla syyllistyisivät itse siihen samaan mikä selvästi oli syy viedä jonkun henki.
Ajatukset myllersivät miehen päässä ja hän sai vain vaivoin pidettyä ilmeensä täysin tyynenä.

Rokkari oli jotenkin aina kuvitellut päättävänsä itse milloin heittäisi veivinsä, hän oli aina olettanut, että vetäisi yliannostuksen tai tukeutuisi oksennukseensa, mitä tahansa oman käden kautta tapahtuvaa, ilmeisesti se ei käynyt alkuunkaan. Hän ei ollut saanut päättää miten syntyy, ei miten elää suurinta osaa elämästään ja nyt ilmeisesti ei myöskään sitä miten kuolisi, ja tämä oli miehen korvaan niin väärin. Hän halusi olla täysin itsensä herra, päättää joka ikisestä asiasta joka koski häntä itseään, kellään muulla ei ollut oikeutta niitä päättää tai edes ehdottaa, saati sitten viedä ehdotuksiaan tekojen tasolle.
"Ja ennen sitä?", italiaanon äänessä ei ollut pienintäkään merkkiä heikkoudesta, ääni oli yhtälailla vahva ja hivenen vittuuntunut kun aiemminkin, muutokset olivat vain korvien välissä. Alessio oli kuullut, tietysti, siitä, että kuolemaantuomitut saattoivat ennen rangaistuksen toimeenpanoa viettää vankilassa vuosikymmeniäkin. Se olisi vielä siedettävää, hän ehtisi tappaa itsensä ennen kun joku muu ehtisi. Mutta jos hänet päätettäisiinkin heivata kuvioista viikossa parissa? Se ei tosiaankaan voinut käydä. Quepek saisi hermoromahduksen, Marilyn hyvällä tuurilla pahoja omantunnonpistoksia.
"Se naine on kans yks vitun saasta..", italiaano totesi enemmänkin itselleen. Kuinka paljon hän nyt toivoikaan, ettei olisi koskaan tuohon tutustunut.

// Ok : D //

Hmh, mitä ilmeisimmin neiti Jackman oli jostakin syystä hyvin katkera Alessiolle, kun kerran oli valmis menemään näin pitkälle. Luulisi lakimiehen, tai naisen jos haluttiin olla sukupuolellisesti korrekteja, tietävän, millaiseen tuomioon raaka murha saattaisi johtaa, varsinkin jos siihen saatiin mukaan vielä lisänimikkeeksi "harkittu". Ehkäpä nainen todella halusi miehen hengiltä. Naisista ei koskaan tiennyt, ehkäpä Alessio ei ollut arvostanut naistaan tarpeeksi... Tai sitten oli arvostellut tämän kynsilakkavalintaa väärässä kohtaa.
Tämä kuului niihin syihin, miksei Leslie ollut katsonut asiakseen vakiintua. Kun juttu ennen pitkää päättyisi (kuten mies oli varma käyvän, senhän näki jo tilastoista), ei siitä seuraisi muuta sotkua. Itkua, oikeusjuttuja ja pahimmassa tapauksessa exä ja jostakin ilmestynyt kakara elätettäväksi. Paljon helpommalla pääsi kun tyytyi yhden illan juttuihin, jotka tyydyttivät silloin tällöin ilmaantuvan läheisyyden tarpeen, mutta jotka eivät enää seuraavana aamuna vaatineet mitään.

"Mitähän mahdat tarkoittaa kysymykselläsi?" Leslie kysyi, hieman välinpitämättömän oloisena, aivan kuin ei olisi ymmärtänyt, kuinka suuri vaikutus hänen jutusteluksi verhotulla uhkauksellaan oli ollut.
Mies oli usein kuullut huhuja siitä, että syyttäjät olisivat jollakin tapaa erityisen sadistisia henkilöitä, jotka nauttivat saadessaan tuomita muita. Kieltämättä Leslie tunsi muutaman tyypin, jotka sopivat tähän kuvaukseen, mutta yleisesti he tekivät vain työtään. Sama juttu oli hammaslääkärien kanssa: kukaan ei erityisemmin rakastanut heitä, vaikka he vilpittömästi halusivat vain auttaa ihmisiä. Ja jostainhan ne rahat oli saatava, syyttäjän virka oli ammatti siinä missä muutkin.

Vastausta odottaessaan Leslien katse tarkkaili jälleen edessään istuvaa miestä.
Ehkäpä kuolemantuomion mahdollisuuden vilauttaminen tosiaan oli vaikuttanut tähän? Ilmeisesti vankilalla ei ollut ollut samanlaista vaikutusta. Mikäs siellä oli ollessa, ilmainen peti ja ruoka. Tietysti huonetoverit saattoivat olla melko epämiellyttäviä, varsinkin silloin kun puute tai jokin muu turhautuma nousisi pintaan, mutta epämiellyttäviä naapureita löytyi hyvämaineisesta naapurustostakin.
"Sinulla on varsin kunnioitettava kokoelma syytteitä..." mies huomautti, käännettyään katseensa taas papereihinsa.

/ Rakastuin tohon hammaslääkärivertaukseen: D /

Ale alkoi uskoa, ettei Quepekin kuvioihin sekoittaminen olisi enään edes huono idea. Nainen saisi vapaasti räjäyttää joka ikisen virkavallan jäsenen taivaan tuuliin, mitä tahansa kunhan saisi rokkarin pois kusesta. Mies jopa tiedosti olevansa itsekäs, hän oli valmis jakelemaan kuolemantuomiota sadoille tuhansille ihmisille vain pelastaakseen oman nahkansa. Niin ihmisluonto kuitenkin, ainakin italiaanon kohdalla, toimi, omat tarpeet ensimmäiseksi, omaa selkänahkaa suojeltiin vaati se kuinka monta henkeä tahansa. Kyllä Alessio olisi pärjännyt tavallisille kostonhaluisille jengiöykkäreille, poliisit olivat kuitenkin asia erikseen. Hän oli lakikuvioista niin tietämätön kun mahdollista, rokkari tiesi oikeastaan vain, että skitsofreenikot pääsivät helpommalla ja että tuomarille ei koskaan saanut sanoa mitään jos ei pyydetty, ja että kiinniotetulle oli pakko antaa kynä ja paperi. Ja näillä tiedoille ei pitkälle pötkitty.

"Ennen sitä, kakskyt vuotta vai pari päivää?", rokkari antoi turhautuneisuuden nyt paistaa läpi äänestä. Mitä väliä sillä oli jos hän kuitenkin tulisi mestatuksi? Ylpeyden rippeitä ehtisi keräillä myöhemminkin. Ale oli yllättäen hyvin tietoinen myös videokuvasta ja poliiseista peililasin takana, vittu, kaikkihan näkivät hänet heikolla hetkellä. Jos he olisivat olleet vain kahdestaan mies olisi voinut vajota niin alas, että olisi tarjoutunut tekemään mitä tahansa henkensä säästämiseksi, nyt se ei kuitenkaan tullut kyseeseenkään, ei vielä kun oli toivoa siitä, että Leslie oli vain heittänyt sairasta läppää tai yrittänyt pelotella.
Mieleen tuli ensimmäiseksi kiljotiini ja sähkötuoli kun mietti sanaa kuolematuomio, italiaano kuitenkin muisteli lukeneensa jostain joskus, että käytössä oli pääasiassa vain myrkkypiikit. Myrkkypiikissä olisi hänen kohdallaan jotain sairasta ironiaa, piikitetyt aineethan hänet olivat tekoon ajaneet viinan kera. Oikeastaan Alessio olisi halunnut kysyä paljon enemmänkin, sen saisiko hän päättää kuolintapansa, saisiko hän ylipäätään päättää mitään, mutta ylpeys ei antanut myöten.

Mies pääsi jälleen kohauttamaan harteitaan. Kai niitä syytteitä oli pari, tuskin mitään mistä olisi saanut kehiteltyä jatkosyytteitä. Sitä tavallista, pahoinpitelyitä, virkavallan halventamista.. Merkityksetöntä murhan rinnalla.

// Ne on väärinymmärretty ihmisryhmä : < //

Leslie käänsi katseensa papereista Alessioon, mutta antoi sen sitten palata takaisin seuraamaan mustia kirjainrivejä. Silmien takana alkoi tuntua inhottavaa, jyskyttävää kipua. Hän olisi kaivannut lukulasejaan, mutta oli hajamielisyyksissään jättänyt ne autoonsa, joka tällä hetkellä seisoi poliisiaseman edessä harmittavan kaukana ulko-ovesta. Henkilökunta varasi aina parhaat paikat, ja väsyneet lakimiehet saivat ravata oville ties mistä jumalanselän takaa. Ehkäpä poliisit ajattelivat tekevänsä palveluksen, kun pakottivat virastotyötä tekevät kumppaninsa harrastamaan hieman hyötyliikuntaa.
Mies siirsi esille uuden sivun, jättäen sen kuitenkin lepäämään eteensä ilman sen tarkempaa tutkimusta. Uskomatonta, miten paljon aineistoa yksinkertaisemmastakin jutusta kertyi. Nytkin hänellä oli edessään ainakin kahdenkymmenen A4-arkin verran humalaisen baariväen todistuksia riidasta, joka käytiin hetkeä ennen tappoa. Merkillisintä oli, kuinka jokainen versio tuntusi eroavan muista... Se ei koskaan ollut hyväksi syyttäjäpuolelle. Parasta olisi ollut, jos todistajat olisivat olleet vesiselviä. Ja mielellään yleisesti luotettaviksi katsottuja, kuten pappeja. Tai vaikka nunnia. Nunnat saivat aina sympatian puolelleen.

Lopulta siniset silmät kääntyivät jälleen Alessiota kohti, tämän saadessa nyt niiden jakamattoman huomion.
"Sitähän minä en voi sanoa varmasti", mies vastasi totuudenmukaisesti.
"Olet varmasti kuullut tapauksista, joissa kuolemantuomiota on lykätty monella vuodella, jopa vuosikymmenillä... Mutta jos sanon aivan rehellisen mielipiteeni, en usko, että vankiloihin halutaan porukkaa, joka olisi helposti pyyhittävissä listoilta."
Eihän Leslie voinut siitä aivan varma olla, mutta se olisi tuntunut järkeenkäyvältä. Vankiloihin oli paha tunku, eikä henkilökuntaa ja tiloja yksinkertaisesti riittänyt. Jo nyt valtio joutui repimään rahaa kouluilta ja syytämään sitä vankeinhoitoon, niin että näillä olisi käytettävissä kaikki nykyajan mukavuuden. Mikä oli suoraan sanoen melko perseestä, mutta sitä ei ehkä kannattanut juuri nyt sanoa ääneen.
"Ja voihan tietenkin olla, että selviät lievemmällä rangaistuksella. Se tosin riippuu täysin sinusta itsestäsi, ja siitä, miten yhteistyöhaluinen olet."

Leslie vaikeni, jääden odottamaan, kuinka hänen sanansa vaikuttivat. Henkilökohtaisesti hän ei oikeastaan kuulunut kuolemanrangaistuksen kannattajiin. Silmä silmästä tekee maailmasta sokean, se tuntui järjestelmältä, joka ehkä oli sopinut pimeään keskiaikaan, muttei enää sivistyneeseen nykyaikaan. Kyse ei ollut ainoastaan inhimillisyydestä, sillä suoraan sanoen hän oli sitä mieltä, että kuolema oli monessa tapauksessa jopa armollinen rangaistus, eri asia kuin elinikäinen katumus. Eikä hän ollut yksin mielipiteensä kannalla, sillä sieltä täältä oli kantautunut huhuja, että lakia haluttaisiin muuttaa. Mutta siinä kestäisi. Ennen kaikkea, jonkun olisi sanottava tuo vaatimus ääneen.

Voisikohan Alessio itse junailla oman kidnappauksensa huomiseksi? Kuinka monia ihmisiä ylipäätään napattiin parempaan säilöön vankilasta? Varmaan jotain uhkarohkeita tyyppejä saisi kokeilemaan onneaan, kukaan kokeneempi ei mukaan lähtisi eikä hommaa saisi näin ollen toimimaan. Tietysti italiaano voisi uhkailla nimien ilmiannolla tai millä tahansa saadakseen ihmisiä takaamaan selustan ja vapauden, se kuitenkin olisi varma kuolemantuomio jengin puolelta eikä siis yhtään parempi vaihtoehto. Tai tietysti oli kunniakkaampaa kuolla ammuttuna kun sähkötuolissa, mutta olisihan se siistiä jättää todennäköisille vahinkolapsille muistoksi isistä teloitusvideo, tapaamiset kun olivat unohtuneet, elatustuesta tai valokuvista ei ollut tietoakaan. Jos kidnappaus ei onnistuisi voisi aina kirjoittaa presidentille armahdusanelukirjeen tai ruveta uskovaiseksi ja antaa Jumalan päättää.

Mitä oli hyvä käytös? Se ettei Alessio hakkaisi ketään vai se, että hän käyttäytyisi moitteettoman hyvin, kiittäisi syömisen jälkeen ja kumartelisi ja availisi ovia vartijoille? Hakkaamisesta mies voisi ehkä pidättyä, nuoleskelijaksi hän ei missään nimessä rupeaisi vaikka se sitten veisikin hänet aina hamaan hautaan asti.
Leslien puheista saattoi päätellä, että kaksi päivää oli lähempänä kun kaksikymmentä vuotta, ja se oli tähänastisista uutisista ehkä huonoin. Kidnappausen junailu olisi tosiaan nyt ensimmäisenä tärkeyslistalla, toisena olisi sitten pikainen itsemurha tai jokin hyvin itsetuhoinen teko joka ehkä saattaisi pelastaa hänet, tai ainakin antaa pari päivää lisää. Alella kävi mielessä myös, että hän voisi hankkia itselleen elinkautisen jolloin teloitusta olisi automaattisesti siirrettävä jotta hän ehtisi istua rangaistuksen ensin.
Italiaano nyökkäsi sanomatta sanaakaan. Se oli sitten siinä. Miehen kohtalo oltiin ilmeisesti sinetöity.

Kasvoille löysi tiensä jälleen täydellisen hallittu ilme josta ei oltu luettavissa ainuttakaan heikkouden piirrettä, ei mitään mikä kielisi jostain muusta kun rajattomasta itseluottamuksesta ja ylpeydestä.

Vaikka Alessio hallitsikin kasvonsa kiitettävän hyvin, Leslie oli miltein varma, että tämän aivot raksuttivat. Hän jopa jossain määrin varautui siihen, että seuraavaksi olisi vuorossa jonkinlainen murtuminen, kenties hillittömään itkuun purskahtaminen. Sitä oli aina kiusallista katsoa, aikuisia miehiä parkumassa kuin pienet lapset, joilta oli jäänyt tikkari saamatta kaupasta. Leslie inhosi itkemistä muutenkin, jopa itkevät naiset saivat hänessä aikaan ennemminkin inhoreaktion kuin säälin heräämään. Naisen kyyneleet, kyyn eleet, niinhän joku naisvihaaja oli joskus todennut. Sovinistiksi Leslie ei itseään missään nimessä laskenut, vaan piti itseään tässä asiassa enemmänkin tasa-arvon kannattajana. Itku ei kuulunut kenenkään itsensä hallitsevan ja täysmielisen ihmisen tarpeisiin.

Nyökkäys vaikutti jonkinlaiselta päätökseltä asialle, kuin lopulliselta hyväksymiseltä. Asiat olivat nyt näin eikä niille mitään mahtanut. Myöskään Alession katseesta ei ollut enää luettavissa sitä hetkellistä epätoivoa, joka niistä oli kuvastunut aiemmin. Leslie alkoi jo tulla siihen tulokseen, että oli jo kuvitellut tuon pilkahduksen, toivoessaan niin kovasti edistystä.
Ainakin rokkarille oli annettava pisteet itsensä täydellisestä hallinnasta. Siinä mielessä monet Leslien kollegat olisivat saaneet ottaa tästä oppia. Joku heistä olisi hyvinkin tällaisessa tilanteessa saattanut alkaa karjua pää punaisena ja ohimosuoni tykyttäen, niin että poliisien oli lopulta pakko rynnätä pelastamaan syytetty hullun asianajajan hyökkäykseltä.

"Jos sinulla ei ole mitään lisättävää, niin tämä lienee sitten tässä", Leslie huomautti värittömällä äänellä. Hän kokosi paperit nipuksi käteensä, ja napautti niiden alareunaa kertaalleen pöytää vasten, jotta nipusta olisi tullut tasainen. Sitten hän sujautti paperit kansionsa suojiin, ja sulki kansion huolellisesti, niin ettei yksikään paperi pääsisi pujahtamaan pakoon sen välistä.
Tuoli kirskahti jälleen ikävästi lattiaa vasten, kun Leslie kohottautui seisomaan ja suoristi takkiaan, joka istumisen jäljiltä oli päässyt hieman rypistymään.
"Me tapaamme sitten seuraavan kerran oikeudessa. Ellet sitten yllättäen päätä hankkia itsellesi asianajajaa."

Alessio ei aikonut romahtaa. Ei ikinä. Hän ei itkisi koskaan, olisi parempi kuolla miehenä kun elää luuserina. Itkevä mies ei ollut minkään arvoinen, romahtaa ei saanut, ainuttakaan kyyneltä ei saanut näkyä vaikka joku iskisi talikon vatsan läpi.
Rokkarin aivot tosiaan raksuttivat, tosin vähän eri asioiden parissa kun Leslie ehkä ajatteli. Mies oli alkanut miettiä kidnappaussuunnitelmaa ihan tosissaan. Teloitushan suoritettaisiin eri paikassa, ja poliisiauton saisi pysäytettyä kesken matkaa, ylivoimalla saataisiin käytyä päälle ja piilotettua Ale onnellisesti piiloon lähimpään puskaan. Se tosin vaatisi uutta henkilöllisyyttä, ihan uutta alkua, eikä se kuulostanut houkuttelevalta, houkuttelevammalta kun sähkötuoli tietysti. Italiaano sai järkeiltyä sen verran, että olisi ehkä kaikkein fiksuinta odottaa siihen oikeudenkäyntiin ennen kun rupeaisi suunnittelemaan mitään epätoivoista ja valmiiksi tuhoontuomittua, asiat ehtisi mokata myöhemminkin.

Alessio ei oikeastaan näyttänyt millään tavoin tajuavansa, että Leslie oli poistumassa paikalta. Mies ei kuulunut häneen elämäänsä enään millään tavoin, nyt tuon saattoi vain klipata pois ajatuksistaan. Jo toinen asia missä Ale oli hyvin lahjakas, ihmisten huomiotta jättämisessä. Hän saattaisi seistä keskellä täpötäyttä tilaa huomioimatta ainuttakaan ihmistä edes silmäyksen verran. Lahja kai sekin tavallaan oli.
Mies ei toivottanut hyviä jatkoja tai edes nyökännyt, hän jäi vain paikalleen istumaan ja odottamaan vartijaa osoituksena hyvästä käytöksestä. Jostainhan sitä pitäisi aloittaa.

/ lyhyt, hoops:: o

Naurettavien säädösten vuoksi Leslie ei saanut poistua, ennen kuin syytetty olisi tuotu hakemaan takaisin poliisin hellään huomaan. Ehkäpä kuviteltiin, että tämä yrittäisi epätoivoista itsemurhaa kuristautumalla kahleisiinsa heti samalla hetkellä, kun ovi syyttäjän takana sulkeutuisi. Siitä hän ei ollut varma, miten hänen oletettiin pystyvän estämään tämä valitettava tapahtumaketju. Ryntäämällä väliin ja kiskomalla kahle pois kaulan ympäriltä?
Tuskinpa.
Odotellessaan, että pääsisi viimeinkin lähtemään, Leslie antoi katseensa kiertää huoneen vielä kerran. Turhaahan se oli, mikään ei ollut muuttunut siitä, kun hän oli jonkin aikaa sitten astellut sisään. Sinät olivat samalla tavalla valkoiset, nyt mies ainoastaan kiinnitti ensimmäistä kertaa huomiota likatahraan, joka sijaitsi vähän oven oikealla puolella, seinän ja lattian rajassa. Tahraa oli selvästi yritetty kuurata pois vahvoilla aineilla, sillä sen ympäristöstä valkoinen oli vaalentunut lähes silmiäsärkevän kirkkaaksi. Mutta tahra se vain oli ja pysyi. Vähän sama juttu kuin rikollisuus tässä maailmassa: aina saattoi kuurata parhaansa mukaan, mutta koskaan sitä ei saisi kitketyksi täysin.

Tahrasta katse jatkoi matkaansa videokameraan. Punainen valo välkkyi, kamera sammutettaisiin vasta kun huone olisi varmasti tyhjä. Oikeastaan hän voisi käydä nauhat läpi samantien, jollei huoneessa järjestettäisi uutta kuulustelua aivan samantien. Ei ainakaan tarvitsisi heti tehdä uutta reissua ja taistella parkkipaikasta itsepäisten vanhusten kanssa, jotka halusivat välttämättä tehdä ryöstöilmoituksen tavaroista, jotka olivat todellisuudessa aivan omatoimisesti hukanneet.

Lopulta ovi kävi, ja samat vartijat, jotka olivat alunperin tuoneet Alession tähän mukavaan juttutuokioon, astelivat sisään.

// Kuin myös :< ))

// Tuplapostaus, pahoittelen.

Eli peli jatkuu, aikahyppäystä ehkä muutaman päivän. //

Leslie asteli jälleen samaa kolkkoa käytävää. Samalla tavalla hän oli hetkeä aikaisemmin ajanut poliisiaseman eteen ja parkkeerannut autonsa lähes samaan paikkaan kuin silloin, kun oli ensimmäistä kertaa tullut kuulustelemaan syytettyä. Alessiota. Sääkin oli lähes samanlainen, hieman nuhruinen. Aikaisemmin oli tihuttanut vettä, ja kaikki oli märkää ja ikävää.
Tällä kertaa Leslie ei kuitenkaan välittänyt aseman ankeudesta, ei huonosta parkkipaikasta eikä edes säästä. Hänen kurkkuaan kuristi vietävästi, tuntui siltä että solmiota oli kohennettava koko ajan, aivan kuin sen solmu olisi noussut itsestään tasaisesti ylemmäs. Nytkin miehen onnistui vain vaivoin olla hipelöimättä solmion mustaa kangasta.
Hitto, hän oli pulassa. Todellisessa pulassa.

Puhelu oli tullut myöhään eilen illalla. Hän oli lopetellut töitään, ja oli ollut aikeissa painua nukkumaan, ehkäpä suihkun kautta. Hän oli tuskin ehtinyt astua ensimmäistä askelta, kun puhelin oli soinut. Hieman hämmentyneenä hän oli vilkaissut näyttöä, numero oli ollut tuntematon. Siinä ei kuitenkaan ollut ollut mitään erikoista, ei hänellä ollut jokaisen asiakkaansa numeroa muistissa. Ja olisihan kyseessä saattanut olla uusikin tapaus, joku epätoivoinen joka oli joutunut rikoksen uhriksi vastikään, ja shokkipäissään soitti samantien asianajajalle.
Kuinka Leslie toivoikaan, että asia olisi ollut niin.
Aluksi oli ollut hiljaista, ja hän oli uskonut, että kyseessä oli ollut väärä numero. Mutta sitten soittaja oli tiedustellut hänen nimeään, merkillisen vaimealla äänellä. Saadessaan vahvistuksen soittaja ei tyytynyt enää hiljaisuuteen.
Jos hän vain olisi jättänyt vastaamatta...
Soittaja oli tehnyt selväksi, mitä tapahtuisi, jollei Alessio pääsisi vapaaksi. Niin selväksi, että puistatus kulki edelleen pitkin miehen selkärankaa, kun hän saapui kuulusteluhuoneen ovelle.
Seuraavana aamuna oli saapunut kirje. Kirje, joka todisti, että tiedettiin, missä hän asui.

Ovella oli vastassa poliisi, tällä kertaa nuorempi kuin viime kerralla. Tummat hiukset, jotka kihartuivat päätä vasten. Silmät olivat tummat, ehkäpä sinistä tai tummaa ruskeaa, Leslie ei ollut vanha. Kun poliisi oven avatessaan vuodatti ilmoille jälleen perinteisen litannian, Leslie ei keskeyttänyt häntä. Nyökkäsi vain ja pujahti avoimesta ovesta tuttuun huoneeseen.

Jokin oli kuitenkin toisin kuin aikaisemmin. Alessio oli jo valmiiksi paikoillaan. Ehkäpä poliisi oli maininnutkin siitä, Leslie ei todella ollut kuunnellut. Mies lähes hätkähti, kun näki tuon tummanpuhuvan miehen, mutta ryhdistäytyi sitten. Hän asteli metallisen pöydän luo, laski kansionsa sille ja veti itselleen tuolin esille. Hän istahti alas, onnistumatta peittelemään hermostuneisuuttaan täydellisesti.
"Tapaamme taas", hän tokaisi, kohottaen katseensa mieheen.

Alessio ei ollut tietoinen siitä, että joku hänen tutuistaan oli päättänyt uhkailla Leslietä, miehellä ei ollut mitään käsitystä siitä miksi hän istui jälleen siinä samassa huoneessa valmiina toistamaan miljoona ja yksi kertaa ettei muistanut mitään. Hommassa ei ollut oikeastaan mitään järkeä, tai ainakin Alessio uskoi näin.
Italiaano tunnisti epäluuloisen ja säikyn ihmisen kun sellaisen näki, ja hän tosiaan huomasi myös Leslien hätkähdyksen ja täysin muuttuneen olemuksen. Syyttäjä oli nyt kun housuihinsa kusemassa, viulunkieltäkin kireämpi. Ja se laukaisi rokkarin epäluulot heti, kyllä ammattitaitoinen ihminen osaisi pitää pienet ongelmat pois käytöksestään.

Alessio näytti viimekertaista enemmän itseltään. Jostain mystisestä syystä hän sai edelleen käyttää omia vaatteitaan eikä hiuslakkaakaan oltu takavarikoitu, ja koska miehellä oli ollut harvinaisen tylsä aamu hän oli ehtinyt tehdä ulkonäkönsä eteen jotain. Mustat hiukset muistuttivat hivenen latistunutta leijonanharjaa, ne kehystivät teräväpiirteisiä kasvoja ja korostivat paksusti mustalla rajattuja silmiä. Päälle oli löytänyt tiensä tiukat mustat housut joiden materiaali oli luultavasti nahkaa, oikealla puolella roikkui punamusta huivi joka sointui yhteen hihattoman yhtä lailla tummanpunaisen paidan kanssa ja sen päälle vedettyyn nahkarotsiin jossa oli paikottain mustapunaista tyylileltyä skottiruutua. Ranteita koristivat jälleen käsiraudat.
Kasvoille oli löytänyt tiensä ilme joka kieli jostain ihan muista kun tosiasioista, mies toi taidokkaasti ilmi sen, että tiesi mistä oli kyse, että Leslie oli nyt selkä seinää vasten. Oikeasti mies ei tiennyt mitään, hän kuitenkin oli varsin lahjakas näyttelijä ja varma ehdokas oskarirooliin joskus jos selviäisi hengissä. Ja jos jaksaisi joskus ruveta näyttelijäksi. Molemmat ehdot olivat hyvin epätodennäköisiä.

"No mooi", ääni oli jälleen moitteettoman kohtelias, nyt siitä oli kuitenkin luettavissa ivallinen takakaiku. Huulilla koreili edelleen virnistys, Lesliehän melkein tärisi.

Helvetti, tällä kertaa Leslie olisi todella halunnut itselleen ne muutamat minuutit, voidakseen koota itsensä rauhassa. Mutta nyt oli jo myöhäistä, ellei Alessio ollut täysin sokea, niin tämä oli kyllä jo huomannut, ettei hän ollut yhtä tyyni kuin aikaisemmalla vierailulla. Ei lähelläkään sitä. Mutta ei tässä tilanteessa auttanut muu kuin yrittää pelastaa se vähä, mitä pelastettavissa oli.
Alession äänensävystä saattoi päätellä, että tämä oli kuin olikin tajunnut, ettei kaikki ollut nyt aivan kohdallaan. Miksi hitossa hänelle ei ollut voinut sattua syytettyä, joka oli täysin tunnevammainen eikä osannut lukea muiden tunnetiloja sen enempää kuin lukutaidoton aapista? Voi helvetin helvetti...

Jotenkin Leslie onnistui tyynnyttämään itseään, niin ettei hän enää ulkoisesti osoittanut hermostuneisuuden merkkejä. Siitä hän ei osannut sanoa, kuinka kauan tämä hauras illuusio pysyisi toiminnassa. Toivottavasti riittävän kauan, niin että hän saisi ongittua esille edes yhden pelastavan tiedonmurusen. Sen jälkeen hän voisi romahtaa aivan rauhassa, kunhan vain selviäisi tästä tilanteesta.
Jos hän olisi ollut uskonnollinen mies, hän olisi saattanut rukoilla. Mutta niin alas hän ei sentään vajonnut, ei vielä.

Kylmänsiniset silmät kääntyivät hetkeksi videokameraa kohti. Punainen valo vilkkui, joten nauhoitus oli siis käynnissä. Hienoa, hän saisi katsoa omaa säälittävyyttään uudelleen ja uudelleen nauhoilta. Ja kaiken lisäksi tätä tilannetta oli todistamassa ainakin yksi poliisi lasin toisella puolella. Täytyi vain toivoa, ettei tämä olisi skarpeimmalla tuulella. Toivottavasti televisiosta tulisi jokin matsi, jota poliisi voisi syventyä katselemaan matkatelevisiosta, jonka Leslie oli useaan otteeseen nähnyt tuon muutaman metrineliön kokoisessa kopissa. Koskaan se ei tosin ollut ollut päällä.

Lopulta katse kääntyi takaisin Alessioon, tällä kertaa huomattavasti rauhallisempana.
"Minua on pyydetty jututtamaan sinua uudelleen."
Pyydetty. Suorastaan pakotettu, kiristetty, uhkailtu...
"Oletko aivan varma, että olet kertonut kaiken kertomisen arvoisen?"

Ale ei ollut idiootti, hän yhdisti nopeasti Leslien Quepekiin ja sitä kautta muihin jengituttuihin. Nainen oli sittenkin tehnyt epätoivoisen liikkeen, homma oli selvästi onnistunut hyvin vaikka yleensä laki-ihmisten uhkailu päätyi vaan kymmeneen jaettuun elinkautiseen. Leslie oli selvästi tilanteessa ensikertalainen, muuten tuo ei nyt istuisi tuossa tärisemässä kuset housussa ja yrittämässä väkipakolla rauhoittaa itsensä. Mies sai ulkosivunsa tyynnytettyä yllättävän nopeasti, ikävä kyllä tuo oli mokannut jo alussa ja paljastanut tilanteen.
Alessio oli kyllästynyt vanki vailla mitään huvia, hän päätti siis käyttää jokaisen tilaisuuden pitää millään muotoa hauskaa hyväkseen. Hän halusi saada syyttäjän vittu rukoilemaan, hän halusi kuulla kuinka tuo epätoivoisena sönkötti, yritti saada hänet valehtelemaan pelastaakseen oman henkensä. Ja rokkari tekisikin sen, muttei heti. Vasta kun toinen olisi murtumispisteessä, pelkäisi kuollakseen oman henkensä edestä. Hupia se oli sadistinenkin hupi, etenki sellaista ihmistä kohtaan joka oli selvästikkin syyllinen siihen, että hänet tapettaisiin.

"Harvinaisen varma", italiaano vakuutti ilkeä hymy kasvoillaan. Miksi hän kertoisi mitään? Pelastaakseen oman nahkansa tietysti, mutta se ei ollut tarpeeksi. Normaalille ihmiselle ehkä olisi, mutta harvinaisen vahingoniloiselle sadistille ei. Ale oli melkein valmis uhraamaan oman henkensä jos Leslie heittäisi omansa siinä sivussa. Tietysti osa mielestä karjui edelleen pelastamaan oman selkänahan vaati se mitä tahansa.
Ale oli ehtinyt kelailla asioita viimepäivinä ja oli tosiaankin paljon asioita jotka hänen pitäisi vielä tehdä. Broidin tapaaminen olisi listalla ykkösenä, mies ei missään nimessä halunnut soittaa veljelle jonka oli tavannut viimeksi neljätoistavuotiaana, että tuo olisi vapaa tulemaan mukaan teloitukseen sanomaan moi jos haluaisi. Ei, sen verran isoveljellisiä vaistoja Alellakin oli. Sen lisäksi hänen pitäisi ehdottomasti etsiä isänsä ja haukkua se paskiainen maanrakoon. Tietysti oli paljon niitä perinteisiäkin juttuja, huumeidenkäytön lopettaminen, takaisin italiaan matkustaminen.. Ja rokkari halusi oikeasti tehdä ne asiat, eikä hän voinut käsittää miten jollain yksittäisellä ihmisellä oli oikeus päättää toisen ihmisen elämästä. Okei, ei hänkään ollut kysynyt sen porvarin mielipidettä tai sitä halusiko tuo kuolla. Ale oli siis aivan yhtä pohjalla kun Lesliekin, paitsi että toisen miehen kontolla oli luultavasti enemmän murhia kun Alen ikinä. Miltäköhän tuntui kantaa harteillaan kymmenien ihmisten kuolemia, jokaista jossa oli tuominnut jonkun myrkkypiikille tai elinkautiseen muiden tapettavaksi? Syyttäjän työ oli varmasti surkein koko maailmassa, mies oli syntisempi kun yksi tuon tuomitsemista voisi koskaan olla.

Rokkari vaivautui yllättäen ajattelemaan asiaa omalta kannaltaan ensimmäisen kerran, ja se muutti hänen suhtautumistaan Leslieen hyvin rajusti.