Syytön kunnes toisin todistetaan (Sov.)

Toisin kuin saattoi vaikuttaa, tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun joku oli vaatinut Leslien päätä vadille. Ei, hän oli suhteellisen lyhyen uransa aikana saanut kuulla sellaisen määrään erilaisia uhkauksia, että heikompaa olisi jo hirvittänyt. Alkaen aivan perusjutuilla, "vitun runkkarihomo mä tapan sut", vakavoituen siitä tilanteisiin, joissa hänen henkensä todella oli ollut vaarassa. Vaikka ne olivatkin ajaneet hänet vainoharhaisuuteen, ei aikaisemmilla uhkauksilla ollut ollut samanlaista vaikutusta. Itse asiassa hän oli saanut seurata vierestä jo sitä, kuinka hänen isänsä oli toisinaan ajettu ahtaalle.
Tällä kertaa uhkailija oli kuitenkin ollut huomattavasti ovelampi. Hän ei ollut hyökännyt suoraan Leslietä itseään vasten kuten muut, vaan oli onnistunut löytämään sen ainoan asian maailmassa, jota hän todella halusi suojella. Jo se kertoi päättäväisyydestä: että joku oli vaivautunut penkomaan hänen menneisyyttään niin tarkasti, että oli löytänyt tuon heikon lenkin. Ehkä hänen olisi pitänyt olla vielä huolellisempi, katkoa kaikenlaiset siteet muihin ihmisiin, niin ettei mitään jäänyt jäljelle. Aivan kuin hän olisi lakiuran valitessaan astunut mukaan uskonnolliseen lahkoon, jonka säännöt pakottivat siihen liittyvät unohtamaan koko entisen elämänsä.
Hän todella toivoi, että olisi tehnyt niin. Silloin se ainoa henkilö, jolla tässä maailmassa todella oli väliä, ei olisi ollut vaarassa.

Mies vihasi itseään sen vuoksi, että oli alistunut tähän, palaamaan tämän rikollisen luo. Ja hän oli varma, että jos tuo oli saanut edes pienen vihjeen hänen heikkoudestaan sillä hetkellä, kun hän oli tähän huoneeseen astellut, mies käyttäisi sen kyllä hyväkseen. Helvetti, hän saattaisi joutua nuolemaan tuon kenkiä, maanittelemaan, lahjomaan... Jopa rukoilemaan. Lesliestä tuntui, että hänen ylpeytensä oli saanut pahan kolahduksen. Se oli kuin peili, jonka pintaa pitkin risteilivät pitkät säröt. Vielä yksi kunnon isku ja se olisi siinä, peili hajoaisi sirpaleiksi. Seitsemän vuotta epäonnea ja haavoja sormissa ja kämmenissä, kun peili pitäisi rakentaa uudelleen.
Ehkäpä hän oli jotenkin erehtynyt? Ylitulkinnut ja sitä kautta olettanut, että tietenkin hänelle tärkeä henkilö oli löydetty. Saattoihan olla, että kiristäjä oli vain sattumalta osunut oikeaan, heittäessään ilmaan sen kaikkein todennäköisimmän valttikortin. Mutta olisiko hänessä tarpeeksi miestä kokeilemaan onneaan?
Hän tiesi vastauksen valmiiksi jo ennen, kuin oli esittänyt kysymyksen itselleen.

Ilkeän hymyn kera lausuttu vastaus ei saanut Leslien olemusta hätkähtämään, vaikka hänen sisintään kylmäsikin hieman. Ei hätää, eihän kaikkea ollut vielä menetetty. Hän piti katseensa Alessiossa, laskien kätensä pöydälle kansion päälle. Ainakaan ne eivät tärisseet. Vielä.
"Sepä ikävää", hän huokaisi, vailla sen kummepaa tunnetta myötätunnosta kuin surustakaan, jotka tuollaisen lausahduksen yhteyteen olisivat tavallisesti kuuluneet.
"Entä oletko harkinnut asianajaa uudelleen? Suoraan sanoen, en ymmärrä, miksi kieltäydyit siitä. Valtion rahoistahan se joka tapauksessa sinun tapauksessasi menisi."

Ale saattoi vain toivoa, etteivät hänen tuttunsa olleet tehneet mitään täysin idioottimaista kuten rynnänneet rynnökkäkiväärien kanssa Leslien asuntoon. Silloin ne todistaisivat olevansa Quepekin tossun alla, vaikka oikeastaan kaikki sen jo tiesivät. Rokkari oli harvinaisen onnekas kun oli naisen kanssa hyvää pataa, muuten hän olisi varmaan ehtinyt heittää henkensä jo useampiakin kertoja verivihojen ja ties minkä takia.
Ei Alessio ollut jengiportaissa mitenkään kovin korkealla vaikka useat näin luulivatkin, hän oli pyörinyt huumepiireissä suuren osan pienestä elämästään ja ne hommat hän tosiaan osasikin, ikävä kyllä diilerit ja rahanpesijät eivät koskaan olleet yhtä arvostettuja kun ne jotka ampuivat päättömästi joka ikistä ohikulkijaa pääkadulla.
Tietysti myös Alella oli ollut vauhdikas aloitus jengikuvioissa, pari vuotta sitten oli ollut hyvin hauskaa juosta aseet käsissä sisään pankkiin tai kolauttaa tuomarilta taju kankaalle, siitä kaikesta oli kuitenkin mennyt ilo ja huumeet olivat nousseet riippuvuuden mukana tärkeysjärjestyksen korkeimmalle pallille. Ale oli oikeastaan ehtinyt jo parin päivän aikana kärvistellä järkyttävissä vieroitusoireissa, hän oli vain maannut sen sellin lattialla oksentaen ja täristen kun horkassa, eikä vartijoita arvatenkaan kiinnostanut tippaakaan edes siinä vaiheessa kun taju meni hetkeksi kankaalle. Selvästikkään ne eivät tajunneet, että heroiinin vieroitusoireet saattoivat viedä hengen, eikä niiden maineelle tekisi hyvää jos kuolemaantuomittu ehtisi kuolla ennen teloitusta. Nyt vieroitusoireista ei ollut tietoakaan, Mark oli osoittanut kuinka lapsellisen helppoa oli kuljettaa aineita mukaan poliisiasemalle.

"Erittäin", rokkari nyökkäsi muka pahoittelevan oloisena, ilmaan jäi äänetön 'sinun kannaltasi' tyylinen uhkaus jonka Lesliekin varmasti tajusi vaikkei Alessio mitään ääneen sanonutkaan. Elekielellä sai aikaan ihmeitä, suurella osalla uhkauksista oli enemmän voimaa kun niitä ei paukautettu suoraan vasten kasvoja.
"Koska ne on pääasiassa petollisia paskoja, sellasten käsiin laske henkeään idioottikaan", italiaano selvensi kantansa. Marilyn oli petollinen, ja tuo oli asianajaja, se siis teki selväksi sen, että kaikki asianajajat olivat petollisia. Enemmän oli kuitenkin kysymys ihan periaatteesta, valtion armopaloja ei otettu vastaan.

Olihan Leslie harkinnut sitäkin vaihtoehtoa, että olisi voinut laittaa jonkun jäljittämään uhkailijat. Lopulta hän ei kuitenkaan tiennyt, kuinka tehokasta se olisi ollut. Eihän hän voinut olla varma, kuinka monta tyyppiä jutussa oli lopulta mukana. Niin paljon kuin hän Alessiosta tiesikin, jäi häneltä kuitenkin puuttumaan eräs kriittinen informaatio: kuinka iso tekijä tämä oli jengikuvioissa. Hänellä oli mustana valkoisella ainoastaan tämän aikaisemmin hankkimat syytteet, siinä kaikki. Niistä olisi ehkä voinut päätellä jotakin, mutta yhtä lailla ne saattoivat olla kertomatta mitään. Miehen oli myönnettävä, että hänellä oli tiedoissaan paha aukko jengien kohdalla. Kaikki hänen tietonsa oli täysin teoreettista, vailla ripaustakaan käytäntöä, ellei silloin tällöin sadellutta kenttätietoa laskettu mukaan. Sillä ei kuitenkaan pötkitty kovinkaan pitkälle, ei loppupeleissä.
Hän tunsi itsensä avuttomammaksi kuin pitkään aikaan.

Jos Lesliellä oli ollut pienintäkään epäilystä siitä, oliko Alessio huomannut hänen heikon hetkensä, niin nyt nuo epäilykset huuhtoutuivat kokonaan viemäriin. Mokoma pirulainen tiesi olevansa niskan päällä, ja varmasti nautti siitä.
Leslie sen sijaan tunsi olonsa ahdistuneeksi, melkein olisi tehnyt mieli huutaa ääneen, raastaa hiuksia tai vaikka pureksia kynsiä. Jos hän jotakin vihasi niin sitä, kun koki menettävänsä vallan. He tiesivät varmasti molemmat, ettei se ollut hän joka tällä hetkellä piteli lankoja käsissään. Ei, asiat eivät todellakaan olleet niin kuin niiden pitäisi olla.
Jossain määrin miehen olisi tehnyt mieli jättää peli kesken ja marssia huoneesta, kun ahdistus oli vielä edes jotenkin hallittavissa. Se kuitenkin saattaisi merkitä kuolemantuomiota jollekulle muulle kuin hänen edessään istuvalle rokkarille. Hän oli ansassa, eikä päässyt mihinkään.

"Ei se ainakaan asiaa pahentaisi", Leslie murahti. Olkoonkin kuinka petollinen paska, mutta ainakin hänellä itsellään olisi ollut sivistynyt vastapelaaja, jonka kanssa neuvotella. He olisivat varmasti päässeet jonkinlaiseen sopimukseen. Ja sitten kaikki olisi sujunut kauniisti, minkä jälkeen hän olisi voinut unohtaa koko helvetin jutun. Mutta nyt siitä asiasta ei ollut toivoakaan.
"Tuomiota olisi edelleen mahdollista muuttaa."

Alella oli jonkinlainen vaistomainen kyky tietää, milloin hän oli tekemisissä pelokkaiden tai epävarmojen ihmisten kanssa. Hän oli aina ollut yllättävän hyvä tunteiden lukija, onnistunut penkomaan itsevarmankin ilmeen takaa jotain joka pienestä kolautuksesta murtuisi, ja hän oli osannut käyttää tätä 'kykyä' hyväkseen aina kouluajoilta asti, siitä oli tosiaankin ollut hyötyä kun jäi yksin suurkaupunkiin pikkukakarana. Ei siinä sinänsä ollut mitään erityistä, mies vain kiinnitti huomiota asioihin joihin muut eivät kiinnittäneet, ja yleensä näin sivuutti ne asiat, jotka pitäisi huomata.
Alessio päätti joudattaa asioita ihan hivenen, ihan vain varmistaakseen ettei hänen pelastumisensa jäisi ihan viimetippaan.
"Ooksä ainut joka näkee nauhat?", rokkari kysyi äänellä joka ei välttämättä kuulunut huonoimpiin mikkeihin, jos kovin paljon parempiinkaan. Tietysti italiaanolla oli pelastussuunnitelma omasta takaa, se olisi vain hyvin hankala saada käyttöön yksinään, eikä sitä voinut jakaa Leslien kesken jos koko poliisiasema olisi kimpassa viettämässä leffailtaa nauhojen parissa.

Alessio istui rennosti paikallaan. Hän tunsi olevansa tilanteen herra, keskustelu eteni hänen ehdoillaan eikä Leslien. Kerrankin homma meni oikein päin, rokkari oli jo ehtinyt kyllästyä siihen, että kaikki poliisimerkkiä kantavat kuvittelivat olevansa häntä parempia. Sitä se valtion ojentama tekovalta teetti, omahyväisiä ihmisiä jotka kuvittelivat olevansa maailman huipulla vaikka oikeasti ne laskeutuivat lähemmäs paskakasaa joka työtunti.
"En mä tarvi tähän asianajajaa, hommat hoituu paljon paremmin ilman ulkopuolisia", Alessio totesi vaikka tajusi itsekkin, että sanoissa ja tilanteessa oli selvä ristiriitaisuus. Hänelle oltiin juuri julistettu kuolemantuomio ja hän oli hommassa toistaiseksi täysin yksin, se siis kieli siitä, että hän ei tosiaankaan pärjännyt ilman ulkopuolisia. Mutta kieliköön rauhassa, italiaano ei suostunut huomaamaan tosiasioita.
Alessio antoi katseensa käydä kamerassa joka vilkutti punaista valoa päällä olon merkiksi. Eihän siitä oikeastaan olisi haittaa hänelle vaikka hän kielisikin suunnitelmastaan, etenkään jos Leslie tajuaisi oman parhaansa ja pitäisi ne nauhat ihan itsellään.

Leslie katsahti Alessioon tarkkaavaisena. Hän oli miltein varma, että tämä suunnitteli jotakin, ettei kyse ollut ainoastaan puhtaasta uteliaisuudesta. Merkillistähän se olisi ollutkin, ottaen huomioon, ettei rokkari tähän mennessä ollut osoittanut pienintäkään merkkiä kiinnostuksesta yhtään mitään, edes omaa kuolemantuomiotaan, kohtaan.
Oliko sillä kuitenkaan loppupeleissä mitään väliä, oliko miehellä suunnitelmaa vai ei? Suoraan sanoen, Leslien omassa tilanteessa ei tällä hetkellä ollut juuri hurraamista. Jos toisella oli siis mielessään jotakin, ihan mitä tahansa, niin hän voisi aivan yhtä hyvin leikkiä mukana ja katsoa, mihin se tie johtaisi.
"Siinä tapauksessa, ettei niitä ole mitään syytä näyttää eteenpäin", Leslie vastasi, päätään nyökäyttäen.
Käytännössä tuollainen syy olisi suoraan annettu tunnustus. Tai tilanne, jossa syytetty hyökkäsi kuulustelijansa kimppuun. Silloin ne laskettaisiin todistusaineistoksi. Muussa tapauksessa nauhat kuuluisivat nimenomaan syyttäjälle, edes puolustusasianajajan ei kuuluisi työntää nokkaansa niihin, ellei sattumalta olisi ollut kuulustelussa mukana taustatukena. Tässä tapauksessa siitä ei ollut ongelmaa, kun koko puolustuasianajajaa ei edes ollut. Jotakin iloa siitäkin.

Leslie olisi voinut esittää oman mielipiteensä siitä, kuinka hyvin Alessio pärjäsi "ilman ulkopuolisia". Sen verran hänellä kuitenkin oli tilanteentajua, ettei hän alkanut aukoa päätään. Vaikka hän kuinka inhosi sitä, että tällä hetkellä Alessio vei ja hän seurasi, ei sille toistaiseksi yksinkertaisesti voinut mitään. Paljon kivuttomammin päästiin, kun hän oli ihmisiksi ja yritti niellä ylpeytensä rippeitä.
Hetken Leslie kamppaili itsensä kanssa, mutta lopulta hän ei voinut olla lisäämättä:
"Kuinka niin?"

Jos hän vain tästä selviäisi, olisi jätettävä jengiläisten syyttäminen vähemmälle. Käytännössä se ei olisi niin helppoa, jostainhan hänenkin oli palkkansa ansaittava, ja ikävä kyllä suuressa osassa juttuja jengit olivat ainakin epäsuorasti mukana. Hitto, johan siinä alkoi karista usko rehelliseen ihmiseen, kun joka päivä sai eteensä lisää todisteita siitä, kuka täällä maailmassa oikeasti määräsi ja millä keinoilla. Pelko se ratkaisi, ei oikeudenmukaisuus, kuten hän oli joskus naiivina vasta-alkajana kuvitellut. Ei, oikeudella ei todella ollut tekemistä yhtään minkään kanssa.

Alessio mittaili hetken mahdollisuuksia, hän pitäisi niin paljon mielummin hommat vain omana tietonaan jos olisi ikinä mahdollista, että hän saisi ne yksin toimimaan. Sellaista mahdollisuutta ei ollut tällä kertaa, Ale oli sitkeästi jumissa kalterien takana vailla mahdollisuutta tehdä oikein mitään.
"Sulla ei sit varmasti ole", mies totesi paljonpuhuvasti. Lesliellä ei olisi syytä vaikka hän päättäisi käydä tuon päälle ja nirhata tuon kurkun auki tai tunnustaa itkua vääntäen joka ikisen rikoksen jonka oli elämänsä aikana tehnyt.
Hetken aikaa italiaano punnitsi sanojaan kunnes sitten päätti asiaansa ehdottaa.
"Mä hankin jonkun pikkupennun syntipukiks, se tunnustaa ja sille lavastettu murha-ase sattuu vahingossa löytymään, sen henki menee mun ja sun puolesta. Yksinkertasta", Alessio naurahti. Se oli kaikista helpoin suunnitelma mitä olla saattoi, eikä rokkaria ainakaan haitannut tippaakaan ajatus siitä, että joku kuusitoistavuotias kokeilunhaluinen teinipoika uhrautuisi heidän molempien puolesta kunnian toivossa. Leslietä ehkä häiritsisi, tiedä sitten kuinka suuressa arvossa tuo piti omaa henkeään.

Alessio hiljeni hetkeksi odottaen syyttäjän puolelta jonkinlaista reaktiota.
"Tietysti sen saa onnistumaan ilman suokin, mut se on selvästi hankalampaa, ja menee aika rasittavaks kun sutkin pitää hankkia ensin pois alta." Miehen sanat olivat suora uhkaus, hän ei edes yrittänyt asettaa sanojaan mitenkään kiertelevän nätisti, ei tarvinnut, Leslie olisi tajunnut viestin ilman ainutta sanaakin. Hiljaisuus kertoi vähintään yhtä paljon kun eleet.. Kasvoilla ei näykynyt mitään tavallisesta poikkeavaa ja Ale puhui kuolemastakin hyvin rennosti, olihan se hänelle oikeastaan jokapäiväinen asia.

Leslie pudisti päätään, kuin uskollinen marionetti sen mestarin vedellessä oikeista naruista. Ei hänellä olisi, jos Alessio niin määräsi. Sitä paitsi, hän ei uskonut, että mies hyökkäisi hänen kurkkuunsa kiinni, ainakaan vielä. Ei niin kauan kuin tuo uskoisi, että hänestä oli hyötyä. Ei hän rokkaria tällä hetkellä niinkään pelännyt, nyt kun tuo oli visusti kahleissa, ja ainakin periaatteessa aseeton. Toisaalta, selleihin oli silloin tällöin onnistuttu salakuljettamaan mitä ihmeellisempiä esineitä; ei olisi siis aivan mahdoton idea, että jonnekin noiden vaatteiden alle olisi kätkettynä veitsi tai jokin, jolla tarpeen tullen saattoi saada aikaan varsin ikävää jälkeä.
Tuosta mahdollisuudesta huolimatta hänen oli vaikea pelätä toista, kun todellinen vaara tuntui vaanivan jossakin näiden seinien ulkopuolella, nimettömänä.

Kuultuaan suunnitelman Leslie ei hetkeen halunnut uskoa sitä todeksi. Hänen mielensä ei halunnut. Keho kuitenkin ennätti edelle. Hänen pulssinsa kiihtyi, niin että sen sykkeen saattoi kuulla korvissa jyskyttävän korvissa. Lämpö tuntui katoavan ruumiista, ja siitä huolimatta kädet pyrkivät hikoilemaan hermostuneina.
Ei, hän ei ollut kuullut taikka ymmärtänyt väärin. Alessio todella oli ehdottanut suunnitelmaa, jossa viaton sivullinen saisi surmansa. Vastapainona he molemmat selviäisivät hengissä ja saisivat jatkaa elämiään. Ainakin teoriassa.
Leslien suu tuntui kuivalta, hän nielaisi, ennen kuin pystyi jälleen puhumaan.
"Luuletko todella, että suunnitelmasi onnistuisi?"
Kysymyksen oli tarkoitus vain tappaa aikaa, antaa miehelle lisää aikaa miettiä tätä kaikkea. Vain hetken, jos sitäkään.

Seuraavat sanat olivat selvä uhkaus, vain täysi idiootti olisi voinut olla huomaamatta sitä. Jos hän ei suostuisi, hän olisi yhtä kuin kuollut. Eikä vain hän...
Kamalinta tilanteessa oli, että osa Lesliestä tosiaan harkitsi suostumista. Sen osan mielestä ehdotus oli järkevä. Mitä se häneen koski, jos joku tuntematon menettäisi henkensä? Valitettavaa, mutta porukkaa kuoli muutenkin. Tapa tai tule tapetuksi, se oli luonnon ikiaikainen laki.
Hän oli brutaali ihminen brutaalissa maailmassa.

Ale oli melko varma, ettei käsiraudoista olisi ainakaan kovin paljon haittaa jos hän päättäisi saada äkillisen agressiivisuuskohtauksen, niistä saattaisi ennemminkin olla vain hyötyä, etenkin jos hän saisi nyrkkiensä tueksi jonkun kättä pidemmän esineen. Muuten ne saattaisivat olla vähän tiellä, hädässä kuitenkin keksisi keinot ja vahinkoa saisi tehtyä ihan millä tavoin tahansa.
Leslie tosiaan oli tossun alla, mies pudisteli kuuliaisesti päätään. Aleen teki vaikutus, että Leslie tuntui oikeasti harkitsevan asiaa. Tuokin tajusi, että siinä oli jotain raakaa alkeellista järkeäkin, yksi kuolisi kahden puolesta, fiksu liike jolla säästyttäisiin liioilta kuolonuhreilta.
Syyttäjä näytti kuitenkin niin hermostuneelta, että Alessio alkoi pakostakin miettiä alitajuisesti elvytysohjeita ja valmistautua nappaamaan mies kiinni jos tuo pyörtyisi tuolta istumalta. Selvästikkään Lesliellä ei ollut mitään käsitystä siitä, kuinka paatuneita rikolliset olivat, etenkin silloin kun suojeltavana oli oma henki.

Lakimiesten selän takana tapahtui paljon asioita mistä noilla ei ollut käsitystäkään, aina jos joku jengiläinen oli kuvioissa niin yllättäen vaihtui syytetty tai tuomari heitti henkensä, syyte kumottiin tai rikas asiaan kuulumaton perhe maksoi takuut.. Tietysti oikeus varmaan aina epäili, mutta ei se voinut tehdä mitään jos vilpitön kahdeksantoistavuotias tunnusti rikoksen ja toi murha-aseen jossa oli omia sormenjälkiään.
"Sä et arvaakkaan kuinka monta kertaa se on onnistunu", Alessio naurahti. Toisen syylliseksi lavastaminen oli ehkä yleisin keino, juuri siksi, että se oli niin helppoa.
"Teitä kusetaan silmään joka vitun tapauksessa, ettekä te edes tajua", italiaano pilkkasi viitaten teitittelymuodolla koko systeemiin, kaikkiin kytistä tuomareihin poliisiaseman muonarenkien kautta.

"Tapa tai tule tapetuksi", rokkari toisti ääneen sanat, joita Lesliekin sillä hetkellä kelaili mielessään. Ikuinen luonnonlaki, muita vaihtoehtoja ei ollut. Sodassa ei voinut vain istua taistelukentän sivussa tuijottelemassa, siellä joko tappoi itse tai pääsi hengestään, kun joku muu päätti ampua ja suojella itseään. Loppupeleissä ihmiset olivat kaikki vain kylmäverisiä omaa etua ajavia murhaajia, jokainen käyttäisi mahdollisuuden hyväksi jos tilanne niin vaatisi.
Alessiolle koko maailma oli vain yksi suuri sotakenttä, ja hän aikoi totta vitussa selvitä kunnialla maaliin eikä jäädä sotavainaaksi typerän mokan takia.

"Ikävä kyllä arvaan", Leslie vastasi, ääni katkeruudelta kalskahtaen.
Lakijärjestelmässä oli se ongelma, että se oli täysin sääntöjensä armoilla. Ja nuo säännöt ajoivat sen tämän tästä tilanteeseen, jossa rikollinen onnistui luikertelemaan porsaanreiästä pakoon, oli takana sitten pikkukaupan ryöstö taikka pahemman luokan murha.
Jos Alessio jollakin tavalla onnistuisi toteuttamaan suunnitelmansa, heillä olisi käytönnössä tunnustus nauhalla, olihan mies kertonut suoraan, mitä aikoi tehdä. Ikävä kyllä tuo tunnustus oli lain rattaiden silmissä täysin laiton. Koska asiat eivät olleet menneet ennalta kirjoitettujen sääntöjen mukaan, nauhat olisivat aivan yhtä arvottomia kuin vuosikymmeniä sitten vahingossa nauhoitettu uutislähetyksen loppukevennys. Siitä olisi hyötyä ainoastaan siinä tapauksessa, että joku lopulta kyllästyisi ja päättäisi päästää paskiaisen itse hengiltä - muuttuen tällä tavalla itse rikolliseksi.
Jossakin määrin koko systeemi oli äärimmäisen heikko verrattuna alamaailmaan, jossa kaikki oli sallittua, jopa kaverinsa pettäminen ja oman äitinsä paneminen.
Pahinta oli, että he kyllä ymmärsivät sen. Mutteivat voineet tehdä mitään. Muutoksen pitäisi lähteä aina perustuslakitasolta.

"Aiot sitten hankkia eksällesi ongelmia?" Leslie tuhahti, pelaten edelleen aikaa. Heidän jutustelunsa oli lipsunut paljon arkipäiväisempään suuntaan, jos sitä nyt sellaisena saattoi pitää. Enää kyse ei ollut siitä, että syyttäjä esitti kysymykset ja syytetty vastasi. Ei, tästä oli tullut jotakin sairasta peliä, jossa päätettiin, muuttuisivatko he rikoskumppaneiksi vai palaisivatko takaisin vihollisiksi.
Sairasta, sairasta peliä. Leslie tunsi palan kuristavan kurkussaan. Hänen olisi tehnyt mieli yskiä, mutta hän hillitsi itsensä.
Mutta hänen sanansa eivät olleet valheellisia. Jos Alession suunnitelma onnistuisi, ja joku muu tunnustaisi murhan... Siinä tapauksessa neiti Jackman olisi pulassa. Häntä voitaisiin syyttää väärästä valasta, eikä sellaista todellakaan katsottu hyvällä. Ei varsinkaan, jos valan vannoja oli yksi lakijärjestelmän edustajista. Se voisi johtaa luvan menettämiseen ja jopa vankilatuomioon, jos syyttäjä pelaisi korttinsa oikein ja tuomarivalinta osuisi oikeaan...

Lesliestä tuntui, kuin he olisivat istuneet ikuisuuden tässä pienessä kopissa. Valkeat seinät tuntuivat painautuneen lähemmäs, aivan kuin nekin olisivat halunneet osaltaan lisää syyttäjän tunnetta siitä, että hän oli joutunut ansaan.

Idioottikin huomasi, ettei Leslietä miellyttänyt ajatus laisinkaan, oli se sitten luonnonlaki tai ei. Tietysti suora toisen uhraaminen oli eri asia kun se, että ihmiskunnan turvan nimissä toimitti jonkun Alession tapaisen ihmisen taivaan porttien tuolle puolen, sama idea kuitenkin molemmissa oli. Tappava ihminen piti saada hävitettyä ennenkun se ehtisi tappaa muitakin, yksi voitiin aina uhrata muiden puolesta. Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta, sääntö olisi oikein jos ensimmäinen osa poistettaisiin. Ei valtio vaan koskaan uhrautunut yksittäisen ihmisen takia. Ei koskaan.
"Helpotetaan vähän, kuolevaa tekevä narkkari pikkupennun tilalle", italiaano tarjosi. Oli elintärkeää saada asialle Leslien täysi siunaus, Alessio ei voinut edes kuvitella miten pahasti syyttäjä voisi mokata kaiken jos päättäisi kääntää kelkkansa kesken kaiken aivan toiseen suuntaan. Mies piti pakostikkin ottaa hiukan pinnan alle jengikuvioihin, ei tuo muuten voisi tehdä mitään oikein kun ei Alekaan voinut olla jatkuvasti opastamassa.

Alamaailmassa pätivät tosiaan aivan omat säännöt. Kukaan ei ollut asettanut sääntöjä, mitään ei pitänyt noudattaa. Oli vain paheksuttavat asiat joiden tekijä kyllä pääsi toivomaan kuolemaansa useaan kertaan jos ei onnessaan sitä osakseen saanut. Vasikointi oli aina kuoleman arvoinen teko, ystävää ei koskaan petetty, vihollisen kanssa ei pelailtu eikä arvoasteikkoja uhmattu. Siihen se sitten jäikin, 'pelottava jengiläisten säännöstö' kaikessa yksinkertaisuudessaan. Tietysti oli jotain muutakin alueista ja aineista, muttei niistä kukaan välittänyt. Periaatteessa mitä tahansa sai tehdä paitsi kieliä, eikä kukaan ollut niin idiootti, että kielisi. Paitsi se yksi helvetin Christian, vai mikä Chrisu olikaan..
"Mukana?", rokkari varmisti ja katsoi syyttäjää hetken lähes suoraan silmiin, painostavasti ja peittelemättömän arvovaltaisesti.

Alessio ei oikeastaan ollut missään vaiheessa miettinytkään kostavansa teoillaan Marilynille, kun hän sen nyt tajusi juttu alkoi tuntua ihan huippuhyvältä. Hän pääsisi kusesta ja syytäisi sen huoran suoraan syvimpään pohjasakkaan.
"En, kai sen saa jotenkin hoidettua niin, ettei se joudu kuseen?" Tai sitten ei.

// Okei, Lesliellä on eka peli meneillään, ja se on jo kallistumassa kaidalta polulta 'D Nyt vähän selkärankaa, mies! //

Miksikäs ei? Yksi henki vähintään kolmesta, eikös sellaista pidettäisi missä tahansa muullakin alalla hyvänä kauppana. Kolme yhden hinnalla...
Ja jos kyseessä olisi jo valmiiksi kuoleva ihminen. Eikö olisi jopa jollakin asteella armollista, että tuo saisi kuolla rauhallisesti myrkkypiikistä (sikäli kuin sellaista kuvaa kuolemantuomioista haluttiin antaa) kuin että joutuisi ensin kitumaan ties kuinka kauan, ja lopulta menehtyisi joko kehon pettäessä, yliannostukseen tai jonkun raa'asti murhaamana?
Eikä se varmasti sitä paitsi olisi ensimmäinen kerta. Johan historian vanhimmissakin kulttuureissa pyrittiin kansa pelastamaan jumalan vihalta uhraamalla muutama ihminen, nuori neito tai soturi. Se siis oli ikään kuin osa ihmisluontoa, ei sille voinut mitään...

Leslietä kuvotti kun hän tajusi, mitä oli ajatellut. Helvetti, hän oli sivistynyt ihminen! Ei samalla tasolla kuin Alessio, joka oli varmasti suunnilleen kehdosta aloittaen tuhonnut mieltään järjestelmällisesti vuosien ajan. Sillä voisi jo perustella omantunnon puutteen, sellainen ääni oli varmasti hiljentynyt ensimmäisten joukossa. Lesliellä itsellään ei siis ollut minkäänlaista syytä, ei heikointakaan tekosyytä. Ainoastaan karu totuus siitä että hän oli pelkuri, joka oli valmis uhraamaan sivullisen hengen, kunhan ei vain itse joutuisi kärsimään.
Yhtä hyvin hän olisi itse voinut marssia poliisin puheille, ja ilmoittaa tehneensä murhan, josta Alessiota syytettiin. Ei, hän voisi jopa rynnätä pihalle juuri nyt, ja ampua ensimmäisen vastaantulijan. Se ei eroaisi tilanteesta millään tavalla, hänen kätensä olisivat joka tapauksessa veren tahrimat.
Miehen kasvot kalpenivat, ja vaikkei sitä muuten ehkä olisikaan huomannut, pakeni väri myös huulilta, jättäen ne luonnottoman valkeiksi. Mihin hän oli onnistunut sotkeutumaan?

Kysymys sai Leslien lähes hätkähtämään, hän ei pystynyt kohtaamaan toisen katsetta, vaikka vielä hetkeä aikaisemmin olisi voinut taistella tuijotuskilpailun voitosta hamaan hautaan.
"Minä... en tiedä..." hän sopersi hiljaa, painaen syliin laskeutuneet kätensä nyrkkiin niin, että kynnet painuivat kämmeniä vasten.
Mitä hän muka voisi tehdä?!

Neiti Jackmanin kohtalo ei mietityttänyt häntä juuri nyt. Kunhan hän vain saisi oman nahkansa jollakin tavalla pelastettua...

/ Älykkäät ihmiset ei koskaan pysy kaidalla tiellä : D Onneks ale ei oo fiksu ni se voi olla nättikilttipoika jatkossaki/

Leslie teki yhden suuren virheen, jota rikolliset eivät koskaan tehneet, tuo ajatteli tekojensa motiivia ja seurauksia. Alessio ei koskaan vaivautunut miettimään mitä seuraisi jos hän tappaisi jonkun, kuinka paljon tuon perhe kärsisi, hän ei suovinut tekojaan etukäteen tarkasti läpi etsien niistä kaikkia yksityiskohtia voidakseen analysoida. Ei, rikollisen piti osata sulkea tietyt asiat mielestään, omatunto heti ensimmäisenä, mistä tahansa asiasta sai maalattua suuren luokan katastrofin, anteeksiantamattoman teon. Kärpäsen tappamisestakin. Tai jos tappoi madon, jos sitä ajatteli oikein, niin siinähän jätti jonkun linnun ruuatta nälänhätään kuolemaan ja vaikutti biotasapainoon ja mihin kaikkeen. Tiivistettynä, rikollisuuden sääntö numero yksi, älä koskaan ajattele liikaa tai sotke tunteita peliin.

Toinen virhe oli se, että Leslie selvästikkin alkoi syyttää tilanteesta itseään, uskotella itselleen olevansa raaka murhaaja, sellainen joita tuo todennäköisesti oli aina halveksinut. Itsesuojelu oli kuitenkin luonnollinen asia, joka ikisellä ihmisellä, ja miksi turhaan asettua uhmaamaan luonnonlakeja? Tilanteesta ei ollut järkeä syyttää itseään, sen saattoi aina sysätä jonkun muun niskoille, joku muu oli aina syyllinen tai ainakin suurimmassa osassa kuviossa, houkutellut väärille teille tai painostanut ase ohimolla. Sääntö numero kaksi, kaikki on aina jonkun muun syytä. Aina, myös silloin kun se ei oikeasti ollut.

"Nisti ei selviä hengissä kuitenkaan, ja eikö olis parempi jos ei se kuolis ihan turhaan?"
Rokkari piti kasvonsa tyynen rauhallisina sanojensa myötä, hänhän saisi vakuutettua kenet tahansa jos oikeasti yrittäisi.
"Ajattele sitä", Alessio ehdotti edelleen hyvin tasaisella ja rohkaisevallakin äänellä,
"ne ei peru uhkauksia. Se on kolme tai yksi"

Miten se lopulta erosi siitä, mitä Leslie tavallisesti teki? Yhtä lailla hän oli omilla teoillaan saattanut tuomita ihmisiä kuolemaan, ja nukkunut siitä huolimatta yönsä hyvin - ainakin periaatteessa. Yleensä vain tuomittujen lähipiirillä oli tapana järjestää hänelle unettomia öitä. Mutta periaatteessa, ei hän tuntenut kovinkaan suurta pistosta siitä, että taivutteli tuomarin ja valamiehistön puolelleen.
Ehkäpä juttu olikin nimenomaan siinä. Vaikka hän olikin vaikuttamassa päätökseen, oli se lopullinen valta muiden käsissä. Sillä tavalla hän oli tähänkin mennessä onnistunut lievittämään tuskasta kiljuvaa omaatuntoaan. Eihän se ollut ollut hänen päätöksensä, joka jonkun oli tuominnut. Hän oli korkeintaan tehnyt työtään: yhtä lailla puolustusasianajajakin oli syyllinen, olihan tämä ollut työssään huolimaton, jos asiakas joutui telkien taakse tai piikille...

Mutta eikö tilanne nytkin ollut periaatteessa samanlainen? Vaikka hän sanoisi mitä, ei se muuttaisi satunnaisen uhrin kohtaloa. Mutta sen sijaan hän saattaisi päätöksellään pelastaa ihmishenkiä, omansa mukaanlukien. Lain mukaan sellaista ihmistä ei voinut tuomita, joka todellisen uhan alaisena oli joutunut toimimaan vasten yleisesti hyväksyttyjä normeja. Mies saattoi suorastaan tuntea näkymättömän aseen piipun painautumassa ohimoaan vasten.
Aivan kuten oikeudessa toimiessaan, hänen ei tässäkään tapauksessa tarvitsisi huolehtia mistään, niin hän ainakin oli ymmärtänyt. Pelkkä suostumus ja vaitiolo riittivät, hänen ei tarvitsisi itse osoittaa sitä ihmistä, joka tulisi kuolemaan. Kuulla vain sen verran kuin jutun puitteissa oli tarpeellista...

Silti jokin osa halusi epätoivoisesti pysytellä lain tällä puolen, pitää omatuntonsa edes hieman puhtaanpana, kun syytön ei joutuisi kärsimään.
Vaan mistä hän saattoi olla varma, ettei Alessio yhtä lailla ollut syytön? Heillähän oli käytännössä vain sana sanaa vastaan.
Mies vilkaisi rokkaria hermostuneesti, huulien tavoitellessa ehkä jotakin hymyntapaista, joka kuitenkin kuoli ennen kuin ehti edes muodostua.
"Et taida antaa minulle juuri harkinta-aikaa?"

/Kofeiinipäänsärkytekstiä, jeesmoi: D /

Alessio alkoi melkein tylsistyä. Leslie oli hyvin ennalta-arvattava ja kyllästyttävä ihminen, juuri sellainen perusenglantilainen joka hiljaa mietiskeli kaiken yksikseen eikä jakanut ajatuksiaan tai antanut tunteidensa heijastua kunnolla edes ilmeestään. Helposti räjähtävät ja sekopäiset narkkarit eivät ehkä olleet kovin mukavaa seuraa, mutta ainakin ne olivat viihdyttävämpiä kun viivasuinen ammattimainen syyttäjä joka oli juuri junailemassa toisen kuolemaa. Makuasia tietysti, mutta Ale ainakin kaipasi elämäänsä jännitystä.
"Kauan sä mietit ennen kun laitat jonkun mestattavaksi?", rokkari vastasi kysymykseen kysymyksellä pudistaen sitten merkityksellisesti päätään.
"Ooksä valmis heittämään hukkaan pari henkeä vaan jonkun olemattoman ylpeyden ja kunnian takia?" Alessiolle oli hyvin vaikea käsittää miksei Leslie tarttunut pelastusrenkaaseen kun sellainen kerta varta vasten heitettiin, miksei tuo pelastanut epäilyksettä omaa nahkaansa? Italiaano tuntui olevan tunnetasollaan jossain kanin kohdilla, oma henki oli ainut ja tärkein, ehkä jotain perheenjäsentäkin saattoi suojella.. Ehkä.
"Sä oot valmis jättämään sun perheen, tosta vaan? Mä oon varma, että sullakin on sellanen", Alessio painosti,
"mullakin on, kihlattu, broidi ja porukat. Ja edes mä en oo valmis jättämään niitä ihan siitä vaan. Sä voit ajatella musta ihan mitä tahansa, pidä muo tunteettomana paskiaisena, mutta tiedä, että mies on itsekäs vasta sitten kun jättää perheensä." Painostusta Aletyyliin. Vetoa omiin tunteisiin. Kukaan tunteellinen ihminen ei voinut olla tuntematta katumusta kun sai tietää tuominneensa kuolemaan miehen, jolla oli perhe ja kihlattu. Ei kukaan. Paitsi Alessio ja tämän jengitutut.

Ei Ale tuntenut myötätuntoa Leslietä kohtaan, vaikka tiesikin, että syyttäjä oli tässä se, jonka kaulan ympärille hirttosilmukka kiristyi. Itse oli mies itsensä tähän junaillut, ja oma oli tuon moka, jos ei tuo osannut ajoissa vetää silmukkaa kaulastaan. Piti osata toimia, kellään ei ollut aikaa jäädä miettimään, miettiä olisi voinut aiemmin, nyt se ei enään käynyt. Nyt edettiin Alession ehdoilla, ja rokkari halusi toimintaa, ei turhaa mietintää ja analysointia. Vain toimintaa, jotain piti tapahtua, tulokset piti nähdä, ei auttanut, että ne olivat mielitasolla, asiat olivat todellisia vasta kun ne oli tehty.

Leslie ei vastannut kysymykseen. Hän ei tiennyt, oliko se tarkoitettu retoriseksi, eikä häntä suoraan sanoen tällä hetkellä edes kiinnostanut.
Ehkäpä tämä oli vain jokin sairas psykologinen peli, keino jolla Alessio yritti murtaa hänet oman tahtonsa edessä. Osoittaa hänelle, ettei hän ollut yhtään sen parempi, kuin mies itsekään. Miksi siis jättää auttamatta, kun kerran oli jo langennut? Ei hänen omatuntonsa siitä puhdistuisi...
Rokkarin jatkaessa perheestä Leslien olisi tehnyt mieli naurahtaa ääneen. Kuka olisi uskonut, että hän vielä jonain päivänä joutuisi kuuntelemaan moraalisaarnaa rikollisen suusta?
"Ehkäpä sinunkin olisi kannattanut ajatella perhettäsi ennen kuin menit surmaamaan sen pojan", mies huomautti hampaitaan kiristellen. Ei hän ensimmäistä kertaa kuullut sanoja perheestä, lapsista, vaimosta... Jos hänen jostakin oli työnsä vuoksi luovuttava, niin säälin tunteesta. Jos hän tuntisi sääliä, peli olisi menetetty jo alkumetreillä

Leslie veti syvään henkeä, ja tuon henkäyksen aikana hän harkitsi asioita vielä kerran. Mitä seuraisi siitä, että hän kieltäytyisi, pesisi kätensä koko jutusta ja toimisi niin kuin hänen pitäisi. Hän oli jo saattanut vajota liian syvälle, mutta se ei estänyt häntä räpistelemästä pinnalle. Ehkä se oli olematonta ylpeyttä, kuten Alessio oli todennut. Mutta sen mies tiesi, ettei pystyisi elämään itsensä kanssa, jos tuomitsisi tietoisesti viattoman ihmisen kuolemaan.

Hänen sormensa puristuivat nyrkkiin, ja avautuivat sitten jälleen.
"Tapaamme sitten oikeudessa."
Yksinkertaiseen lauseeseen sisältyi paljon enemmän, kuin sivullinen saattoi ymmärtää. Tuolla lauseella Leslie saattoi tuomita itse itsensä. Mistä sitä tietäisi, vaikkei hän näkisi seuraavaa päivää. Hän kieltäytyi jostakin, josta ei voinut kieltäytyä ilman seuraamuksia.

/ kiitos pelistä < :/

Niin Ale olisi ehkä ajatellutkin, jos olisi siinä tilassa kyennyt. Ei miehellä tilanteesta ollut oikeastaan ainuttakaan täysin varmaa muistikuvaa, joten oli hyvin todennäköistä, ettei hän siinä tilassa ollut uhrannut ajatustakaan millekkään, saati sitten, että mielessä olisi edes käynyt, että hän saattaisi ehkä mahdollisesti jäädä kiinni murhasta jonka oli tehnyt parin silminnäkijän edessä riideltyään uhrin kanssa ensin baarissa kymmenien ihmisten edessä. Humalaiset aivot eivät tunnetusti toimineet mitenkään kovin.. Loogisesti tai nopeasti. Siinä tilassa oltiin vain maailmanvaltiaita, maalman viisaimpia, vahvimpia ja ehdottomasti näkymättömiä ja äänettömiä niin, että saattoi tehdä ihan mitä tahansa eikä kukaan huomannut. Alessio siis sysi jälleen syyn jonkun muun niskoille, humalan. Hänhän oli selvästi ollut kykenemätön hallitsemaan itseään ja näin syyntakeeton, eikö?
Italiaano ei oikeastaan edes hämmästynyt kun Leslie toi ilmi ensimmäiset kieltäytymisen piirteet. Pakko kai tuollakin oli olla jotain sellaista ammattimaista ylpeyttä, että kaikki jutut menivät korvasta sisään ja samasta ulos eivätkä edes käyneet sisällä. Eihän se kuitenkaan rokkarin ongelma ollut jos syyttäjä ajoi itsensä nurkkaan tai käveli vapaaehtoisesti murhaajan eteen kädet ilmassa? Ei, siitä Alea ei voisi syyttää.

Italiaanossa heräsi toisen kieltäytymisen myötä ihan pieni epäluulon siemen. Ehkä hän oikeasti heittäisikin henkensä? Ehkei kukaan, edes Quepek, saisi hommaa käännettyä hänen parhaakseen? Ei kaikesta voinut aina selvitä täysin ongelmitta, se ei vain onnistunut loppupeleissä. Pakko asioista oli jotain seurata. Alessio ei kertakaikkiaan voinut olla maailman ainut ihminen joka selviäisi ihan mistä tahansa, se ei ollut mahdollista. Eihän? Ei asioille kuitenkaan voinut enää tehdä mitään. Tuskin rokkari saisi jostain yllättäviä hypnotisoijan kykyjä tai mitään niin, että saisi Leslien pään käännettyä parin sekuntin aikana? Yllättäviä lahjoja ei kuulunut ja mies käveli ulos huoneesta. Se oli sitten siinä.

Olo oli oikeastaan melko tyhjä kun tajusi, että oli ehkä ihan itse tuhonnut oman elämänsä eikä voinut rehellisesti sysätä tekojaan jonkun toisen niskoille. Ale se kuitenkin oli ollut joka oli lapsellisesti käynyt käsiksi siihen porvariin, hän oli ainut joka oli painanut liipaisinta, eikä kukaan ollut edes painostanut. Päin vastoin. Marilyn oli kieltänyt, ja se oli suuri syy sille, miksi rokkari niin oli tehnyt. Tarve näyttää, että hän määräsi. Säälittävää. Ehkä se sitten tavallaan olikin oikein, että jokainen sai päättää vain yhdestä kuolemasta? Että nyt kun Alessio oli päättänyt toisen ihmisen kuolemasta hän ei saanut päättää enää omastaan, koska kaikille annettiin vain yksi elämä jonka pääpiirteistä päättää? Ihan loogista, oikeastaan hyvinkin järkeenkäypää. Mutta se, että mies löysi jonkinnäköisen syyn ei lohduttanut tippaakaan. Hän kuolisi silti.