I can't speak, there's no sound when you're gone

((Vaatteet on mun aatteet - Lalya & Rocky!))

Yli puoli tuntia oli kulunut, eikä Harriet ollut tapana mukaan löytänyt kaapeistaan tälläkään kertaa mitään päällepantavaa. Niinpä hän oli soittanut hätääntyneen puhelun parhaalle ystävälleen Nellille, joka - onneksi - käytti samaa vaatekokoa, kuin Harriet itsekin. Oikeastaan Harriet ei itsekään tiennyt, mitä olisi halunnut pukea päälleen. Jotain tavallista? Vai repäisevämpää? Jotain siltä väliltä? Joka tapauksessa, Harriet oli valjastanut Nellin tämän vapaapäivänä tuomaan hänelle joitakin pukuja kotiin saakka, sillä Harrietilla oli yksinkertaisesti kiire. Kiire sanan varsinaisessa merkityksessä, Rockyhan voisi olla täällä millä hetkellä hyvänsä! Odotellessaan Nelliä Harriet kiharsi hiuksiaan hieman enemmän luonnollista kiharaansa kiharammalle ja meikkasi kevyesti. Harriet oli todennut äidilleen yksioikoisesti menevänsä ystävänsä kanssa piknikille - sen enempää äidille ei kannattanut kertoa. Vaikka Margaret luultavasti aavistikin, ettei kyse ollut ainoastaan tavallisesta piknikistä, oli tämä kaikessa ystävällisyydessään pakannut pieneen koriin mehua, termospulloon kahvia, leipiä ja erilaisia hedelmiä.

Kun Nell oli käynyt pikavisiitillään, oli Harriet saanut ylleen polvimittaisen, laivastonsinisen mekon. Se näytti ainakin Harrietin silmissä varsin sievältä etenkin, kun mekon kanssa sai yhdistettyä kätevästi yhdet Harrietin mielikorkokengistä. Siistiessään vielä kerran hiuksiaan Harriet kuuli jonkun koputtavan ovelle - eipä se ollut yllätys, että äiti siellä oli. Nainen nimittäin alkoi huhuilla Harrietia heti, kun vastausta ei kuulunut.
"Joku tuli oven taakse, varmaan hakemaan sinua", Margaret sanoi ihmeellisen rauhallisen kuuloisella äänellä.
Viimeistään siinä vaiheessa Harrietille tuli kiire penkoa käsiinsä edes yksi sellainen käsilaukku, joka sopisi asukokonaisuuteen. Vaikka mihin hän käsilaukkua edes tarvitsisi? Hehän olivat aivan hänen kotinsa vieressä. Silti - tapa mikä tapa. Kun sopiva veska oli löytynyt, kohtasi Harriet äitinsä huoneensa oven ulkopuolella.
"Vai että ystävä, sano mun sanoneen. Älä ole ainakaan koko yötä pois", Margaret sanoi ja pukkasi tytärtään hellästi kylkeen.
Harriet-ressukka ei tietenkään voinut muuta, kuin punastua paljonpuhuvasti. Katseensa hän kuitenkin käänsi poispäin äidistään, hän ei missään nimessä halunnut antaa äitinsä nähdä sitä, mitä mieltä Harriet oli piknikseurastaan. Sen aika olisi sitten myöhemmin - jos olisi.

Etuovella Harriet nyki kengät jalkaansa ja suhahti ulko-ovesta lähes ennätysnopeasti. Hän nosti katseensa oven toisella puolella olevaan Rockyyn ja hymyili - onnistuen taas punastumaan sangen lahjakkaasti. Harriet tiesi katsomattaankin, että hänen ja Rockyn välistä tervehdystä seurattaisiin keittiön ikkunasta varsin tarkasti.
"Moi", Harriet henkäisi hetken päästä, kuin pahemminkin hengästyneenä.
Käsilaukkunsa kanssa samaan käteen hän nappasi pienen eväskorin ja lähti kävelemään eteenpäin pihatietä, kohti puistoa. Puisto oli huono valinta oikeastaan siksi, että heidän tonttinsa rajoittui mokomaan puistoon. Paikka piknikille olisi siis ainakin varattava huolellisesti, jotta äiti ja isä eivät saisi turhan paljoa katseltavaa.
"Miten sulla on, tuota... Miten on menny?" Harriet kysyi sanoissaan takellellen.
Harrietin edellinen vierailu Rockyn luona ei ollut päättynyt erityisen mairittelevasti, vaikka kaipa tämä hyvä merkki oli. Että he näkivät nyt toisensa.

"Mä en oo ehtiny olla viime viikolla muualla, kuin töissä. Kauhea kiire. En ymmärrä, miten ihmiset jaksaa teloa itseään niin paljon yhdessä viikossa!" Harriet puuskahti.
Hänen kävelyaskeleensa kohti puistoa olivat nopeutuneet naisen itsensä huomaamatta. Mitä nopeammin he pääsisivät pois hänen kotinsa lähettyviltä, sen parempi.

//here we come, ja älä välitä mahdollisista kirjotusvirheistä, se on tää näppis...:/ Rockylla päällä tää ja nää. //


Rocky Winchester

Loppuun poltettu tupakka heitettiin sattumanvaraisesti maahan ja tallattiin mustalla, kuluneella tennarin kärjellä, ennen kuin käännyttiin viimeiselle kujalle. Mietteissään kulkeva mies asteli oikean asunnon oven eteen ja pysähtyi, ennen kuin soitti ovikelloa. Tuo tuijotti ovea hienoien ryppy otsallaan, saamatta itsekään kunnolla selvää sen aiheuttajasta, hengitti syvään ja viimein nosti kätensä painaakseen ovikelloa.

Viime tapaamisesta Harrietin kanssa ei ollut kulunut aikaa niin paljon, kuin Rockysta tuntui. Edelliskertainen oli päättynyt jokseenkin epämiellyttäviin tunnelmiin, mikä vaivasi Rockya edelleen. Onneksi hän pääsisi nyt näkemään Harrietin taas kasvokkain, saaden kahdenkeskistä aikaa tuon kanssa ja samalla toivottavasti selvyyttä asioihin. Epätieoisuudessa mies ei mielellään elänyt, ja niinpä ruskeasilmäinen olikin itselleen luvannut hoitaa asiat kuntoon, nyt eikä myöhemmin.
Tosin, suuremmat epäselvyydet taisivat sijaita miehen omissa ajatuksissa.

Ovi avattiin ja Rocky nosti hätkähtäen katseensa. Edessä seisoi oletettavasti Harrietin äiti. Viime keskustelut Harrietin kanssa muistaen Rockylla meni muutama sekunti, ennen kuin tuo osasi avata suunsa.
"Moi, mä tulin hakemaan Harrietia", mies sanoi yksinkertaisesti, mutta itsevarmaan tapaansa osasi pelastaa maineensa heittämällä sanojensa perään hillityn, mutta vetoavan hymyn. Sen myötä mies tunsi itsensäkin taas varmemmaksi, ja ympärillä leijailevat kysymysmerkit poksahtelivat yksitellen pois. Kyllähän hän osaisi asiansa.

Nähdessään Harrietin ilmestyvän ovesta mies suoristautui seinältä nojailemasta ja kääntyi naista kohti. Huomattuaan punasävyn toisen kasvoilla Rockyn suupieliin nousi lempeä hymy tuon samalla tuntiessaan, kuinka tasainen ja rauhallinen olo levittäytyi koko kehoon -Harriet jännitti tilannetta vähintään yhtä paljon, kuin Rocky oli jännittänyt vielä hetki sitten. Se tieto kohotti miehen itseluottamuksen takaisin normaalille tasolleen, eikä tuon tarvinnut enää purra hammasta hermostuksissaan.
Tervehdykseen vastattiin samalla, kun lähdettiin kävelemään naisen rinnalla kohti puistoa. Alkuun mies kulki vaitonaisena, mutta huomatessaan Harrietin tökkivän puheen ja tihentyneen kävelytahdin tuo päätti keventää tunnelmaa ja helpottaa naisen oloa avaamalla suunsa ja päästäen rennonsävyisen äänensä kuuluviin.
"Ihan kivasti, kiitti. Hah, mä näin eilen tossa yhellä kadulla Pablon kanssa kulkiessani jonkun vanhan äijän kävelemässä kännipäissään, joka kaatu suoraan naamalleen kun oli astumassa katukivetyksen yli. Sekin varmaan sit pääsi sun hoiviin", Rocky tarinoi päättäen lauseensa hyväntahtoiseen naurahdukseen. "Nojoo ei sais nauraa, mutta kun se oli vaan niin huvittavan näkönen."

Kaksikko ehti astella muutaman metrin eteenpäin, kun Rocky vaihtoi paikkaansa nopeasti Harrietin vasemmalle puolelle. "Anna mä kannan tän", tuo sanoi tarttuen samalla Harrietin kantamaan koriin. Katse suunnattiin nyt suoraan naiseen. Ruskeat silmät huokuivat tyyneyttä, vienossa hymyssä kareilevat huulet hyväntuulisuutta. Kokonaisuudessaan katseen oli tarkoitus viestittää toiselle, ettei ollut mitään hätää, että oli turha kulkea varpaillaan. Että kaikki oli ihan okei.

Harriet ei voinut olla naurahtamatta aavistuksen verran Rockyn sanoille. Niin, eihän asialle ehkä olisi saanut nauraa, mutta Rocky vain onnistui saamaan kaiken kuullostamaan kovin... Huvittavalta. Harrietin suupielet kääntyivät hymyyn hänen yrittäessään tukahduttaa nauruaan, vaikka melko mahdotonta se kieltämättä olikin. Jos ja ilmeisesti kun Rocky oli yrittänyt lievittää Harrietin aavistuksen kireää olemusta, oli hän myös onnistunut siinä varsin kiitettävästi.
"Ei sitä koskaan tiedä - kyllähän noita on kaikenlaisia nähty", Harriet sanoi lopulta varsin hyväntuulisena ja ennen kaikkea tyytyväisenä siitä, että Rocky oli uskaltanut murtaa jään ainakin jollain tapaa.
Mikäli mies ei näin olisi tehnyt, olisivat Harrietin askeleet luultavasti vieläkin kohtuullisen kiireiset, eikä hän olisi ehtinyt nauttia pätkääkään siitä kaikesta, mikä häntä ympäröi. Luonto - se oli tällä hetkellä todella kaunis, alkukesä toi esille kaiken kauniin, mitä kuvitella vain saattaa. Pienenä hetkenä Harriet ehti vetää keuhkonsa täyteen raikasta ilmaa, johon oli sekoittunut eri kukkien tuoksua, hieman liikenteen pölyä ja yleensäkin ottaen Lontoon omaa ominaistuoksua.

Vain muutama metri äskeisen jälkeen Harriet huomasi Rockun toisella puolellaan, eikä edes tajunnut, kun kori oli jo vaihtunut hänen kädestään Rockylle. Harriet ehti vain äännähtää jokseenkin myöntävän oloisena, kunnes Harriet huomasi kohdanneensa Rockyn silmät - ei hän enää voinut edes kuvitella vastustavansa, oikeastaan yhtään mitään. Hieman hämmentyneenäkin Harriet suli yhdeksi hymyksi Rockyyn katsellessaan ja nyökkäsi tällä kertaa pontevammin, varmempana. Nyt Harrietilla ei ollut vähääkään kiirettä mihinkään - niinpä askeleet hidastuivat entisestään, kun Harriet alkoi katsella ympärilleen.
"Mä en koskaan edes ole ajatellut, miten kiva vuodenaika alkukesä oikeastaan edes on", Harriet totesi hetken päästä tuumaavaan äänensävyyn.
Jälleen Harriet loi katseensa vielä laaja-alaisemmin ympärilleen - hänen huomaamattaan he olivat jo ehtineet kävellä puistoon, eikä Harriet todella ollut edes ajatellut koko asiaa. Ei ollut erityisen yllättävää nähdä ihmisten pakkautuneen puistoon näin kauniina päivänä, mutta siitäkin huolimatta Harriet halusi etsiä jonkin rauhallisen paikan. Syystä tai toisesta hänestä tuntui siltä, että rauhaa he ennenkaikkea kaipasivatkin.

Sitäkin enemmän Harriet kuitenkin oli kaivannut Rockya. Hänen oli ollut aluksi hankala myöntää asiaa itselleen etenkin, kun viimekerta oli sujunut aavistuksen heikommin, mitä Harriet ehkä olisi toivonut. Ei asioissa varsinaisesti ollut selvitettävää, mutta jonkinlaisen selvyyden Harriet joka tapauksessa asioihin halusi. Kun Harriet oli kävellyt edeltä tarpeeksi pitkän aikaa ympäri puistoa, hän näki vihdoin ja viimein tarpeeksi rauhallisen paikan.
"Mennäänkö vaikka tuonne?" Harriet kysäisi, osoittaen nurmikkopalstaa, joka rajoittui pieneen lampeen.
Harriet itse suuntasi edeltä ja ennen kuin kumpikaan heistä ehti edes levittää vilttiä nurmelle, istui Harriet jo maahan. Hän jäi katselemaan Rockya hetkeksi miettien, mitä hän voisi sanoa tai tehdä. Ei hän tuntenut itseään ahdistuneeksi, ei pienimmiltäkään osin, mutta jotakin - edes jotakin piti tehdä.
"Siitä viimekertaisesta... Unohdetaan se, jooko? Se ei tainnu mennä kummallekaan meistä ihan toivottuun tapaan. Tai siis... Se olis voinu päättyä vähän erilaillakin. Anteeksi", Harriet sanoi hiljaa.

Varovasti hän vei kätensä Rockyn reidelle ja sipaisi kevyesti, yrittäen tavoitella kasvoilleen hymyä.

Rockya hymyilytti tuon huomatessa, että Harrietin askeleet tekivät niin kuin mies oli suunnitellutkin -nyt he kävelivät leppoiseen tahtiin kohti puistoa, ilman kiirettä kesäpäivästä nauttien. Tällaiset päiväthän olivat luotuja tähän -rentoon oleiluun ja ilmasta nauttimiseen, rauhallisiin kävelylenkkeihin ja puistopicniceille. Tätä Rocky oli kaivannut taas koko talven, kyllä Aurinko pystyikin suuriin tekoihin mitä ihmisen mielialaan tulee.
Kuin miehen ajatuksia lukien Harriet oli avannut suunsa. Rocky katsahti vielä ympärilleen, kuin varmistaakseen asia, aukaisten sitten suunsa itsekin
"Oikeassa olet. Ensimmäiset kunnon kesäpäivät on aina ne mahtavimmat ruman talven jälkeen". Aurinko loi erilaisia varjoja asfalttitielle puiden takaa, linnut sirkuttivat oksilla ja vastaan kulki nauravaisia ihmisiä. Tällaista sen kuuluikin olla. Elämän. Aurinkoa ja onnellisuutta.

Puistoon päästessään Rocky antoi Harrietin kulkea hieman edellä etsien sopivaa paikkaa. Nainen kun varmasti tunsi puiston paremmin kuin Rocky, sillä mies oli ollut täällä vain pari kertaa aikaisemmin. Harrietin ehdottaessa erästä mukavannäköistä lampeen rajoittuvaa kulmausta Rocky pysyi hiljaa, mutta painoi kätensä hellästi naisen selkään ja työnsi tätä paikkaa kohden myöntymisen merkiksi.
Paikalle päästyään Rocky jäi hitusen hölmistyneenäkin katsomaan naiseen, joka oli jo istahtanut alas nurmikolle. Mies kohtasi kauniit silmät ja tuon miettivän katseen. Toisen lauseet kuultuaan Rockyn kasvoille nousi pieni hymy, sekoitus huojennusta ja vakavuutta. Miehen itsevarmuus pelasti hänet taas tältäkin tilanteelta.
Tuo nappasi viltin ja levitti sen nurmikolle, laski eväskorin maahan ja istuutui itse sen ja Harrietin väliin. Katsahti taivaalle sekoittaen hiuksiaan sormillaan ja huokaisten syvään. Ajatus karkasi nopeasti vierailemaan Harrietin tarkoittamaan päivään, josta se kuitenkin palasi pian takaisin tähän hetkeen. Rocky nosti kätensä Harrietin harteille samalla kun laski katseensa naiseen.
"Munhan se kuuluu anteeksi pyydellä, jos jonkun. Tää ihmismieli on välillä niin kummallinen ettei sitä osaa tulkita itsekään. Onneks se on kaikilla ihan normaalia. Joten joo, unohdetaan ihmeessä". Sanoja seurasi kaverillinen rutistus ja edellistä leveämpi ja hyväntuulisempi hymy.
"Ja mä oon kiitollinen siitä, että sä näät mut edelleen samanlaisena tyyppinä, kaikesta huolimatta."

//Lyhyttä, ku näppis :///// //

(( Awww! :( No mut ei se mitään :) ))


Harriet hymyili pienesti Rockyn sanoille. Ei hän itse ollut osannut ajatella asiaa ollenkaan niin, kenen tässä pitäisi pyytää anteeksi - hän itse vain oli halunnut saada omaltatunnoltaan pois sen huonon olon, joka häntä oli kalvanut viimekertaisen jälkeen. Hymy kasvoi aavistuksen, kun hän tunsi Rockyn kädet kiertyneinä ympärilleen. Yhtälailla Harriet halasi Rockya hetken verran, kunnes vetäytyi aavistuksen kauemmaksi.
"Älä turhaan pyytele anteeksi - eiköhän me molemmat olla ihan yhtä syyllisiä siihen viimekerralla tapahtuneeseen", Harriet sanoi hiljaisena.
Hän jäi kuuntelemaan Rockyn sanoja - niin, ei hän ajatellut Rockysta tippaakaan eri tavalla, kuin viimeksikään. Hymyilevät kasvot kohdistettiin uudelleen Rockyn suuntaan, Harriet nyökkäsi hiljaisena. Hetken päästä tyttö hymähti aavistuksen, kuin olisi huvittunut. Sitä se kuitenkaan ei ollut, vaan jotain aivan muuta. Huvittuneisuudeksi sitä saattoi luulla, vaikka kaikkein vähiten se sitä lajia edusti.
"Toivottavasti tuo toimii molemmin päin", Harriet sanoi viitaten sanoillaan Rockyn äskeisiin.
Harriet todella toivoi, ettei Rockykaan nähnyt häntä millään tavalla erilaisena ihmisenä - Harriet oli kyllä lähtenyt, mutta ei hän lähdöllään pahaa ollut tarkoittanut. Harriet painoi hetkeksi katseensa jonnekin alaviistoon, kykenemättä aivan vielä katselemaan Rockya silmiin. Harriet olisi halunnut olla itsevarmempi, mutta jotenkin Kieranin temppu oli saanut Harrietin varpailleen.

Jossakin vaiheessa, viltti levitettynä heidän alleen, alkoi Harriet penkoa korista syötäviä. Eihän heillä mikään kiire ollut, mutta päivä oli kaunis - Harriet halusi luoda jollain tapaa oikeanlaista tunnelmaa piknikille. Kun keskustelukin oli äsken kääntynyt hieman vakavemmille urille, oli tämä kaiken kaikkiaan tuntunut parhaalta vaihtoehdolta katkaista tympeä keskustelu heti alkuunsa.
"Tuota, niin - kiitos kun saatiin järjestettyä tämä. Kiva tehdä välillä jotain muutakin, kuin olla töissä tai istua vaan kotona, tai Nellin kanssa kahvilla", Harriet sanoi.
Huulet kääntyivät taas aavistuksen hymyyn. Tietenkin hän istui mielellään kahvilla parhaan ystävänsä kanssa, pohti syntyjä syviä, mutta se oli Harrietille oikeastaan kovin arkipäiväistä. He olivat tavanneet Nellin kanssa toisensa lähes päivittäin siitä saakka, kun olivat oppineet tuntemaan toisensa paremmin - Rockyyn Harriet sen sijaan halusi tutustua. Pieni tunne hänen sisällään sanoi, ettei hän välttämättä halunnut Rockysta pelkkää ystävää, mutta aika saisi näyttää. Ei Harriet halunnut toisaalta hyökätä miehen päällekään, kuin ahne porsas.

Väki alkoi lisääntyä puistossa - myös vanhat ihmiset olivat uskaltaneet näyttää nenäänsä kesäauringossa. Harriet katsoi yhtä ohikulkevaa, vanhempaa naista ja huomaamattaankin hymyili - nainen oli mitä luultavimmin ulkoilemassa lapsenlapsensa kanssa. Pieni poika oli suloinen, suorastaan valloittava - Harriet ei vain voinut olla hymyilemättä. Jonkinlaisen vaiston saattelemana vanha nainenkin kääntyi ohikulkiessaan paremmin Harrietin ja Rockyn puoleen, kuiskasi jotakin pienelle pojalle. Molemmat hymyilivät, jonka jälkeen nainen katsoi Harrietiin - silminnähden onnellisena. Koko tilanne oli aavistuksen absurdi.
"Te olette oikein sievä pari", nainen sanoi hymysuin, jatkaen jälleen matkaansa.
Mitään sen kliseisempää siihen hetkeen tuskin olisi voinutkaan sanoa. Harriet ei tosin tiennyt, olisiko hänen pitänyt itkeä vai nauraa. Hän olisi ehkä itkenyt epätoivoaan siinä vaiheessa, jos olisi todella tiennyt haluavansa vain ja ainoastaan Rockyn, mutta nyt - hän ei tiennyt. Sen verran Harriet tiesi itsestään, että halusi Rockyn ainakin jollain tasolla, mutta kuten todettua, hän ei halunnut änkeä aivan liian lähelle miestä. Hän halusi antaa tilaa Rockylle - olihan heidän tuttavuutensa saanut alkunsa varsin epäilyttävissä merkeissä, kun ottaa huomioon sen, kenen kanssa Harriet oli aiemmin seurustellut. Ikävät ajatukset syrjään työntäen Harriet kuitenkin nosti katseensa takaisin eteenpäin, pyöritti päätään ja hymyili hieman.
"Mun olis varmaan pitänyt sanoa sille, että sillä oli suloinen lapsenlapsi. Tai jotain", Harriet naurahti.