You can't quit until you try / sov.

Sikko
Muutamien viikkojen ajan Eliah oli vain tuntenut syvää vihaa ja epäuskoa niin itseään kuin Theodoreakin kohtaan. Petetyksi tuleminen oli yksi niistä kamalista tunteista, joita poika oli vastikään joutunut kokemaan. Ennen äitinsä kuolemaa hän oli elänyt varsin tasapaksua elämää, joskin silloin hän ei ollut joutunut tuntemaan niitä hirveitä tunnontuskia, joista hän oli Theodoren tavattuaan joutunut kärsimään hyvin paljon. Olivian kuolema oli satuttanut Eliahia siinä missä oman äidin kuolema haavoittaisi jotain muutakin, mutta kun siihen lisättiin vielä petetyksi tulemisen tunne, oli pojan olotila varsin kamala. Hän ei ollut ehtinyt surra äitinsä poismenoa laisinkaan, kun oli jo joutunut huumeiden maailmaan Theon ansiosta. Onnekseen Eliah oli päässyt kuilun pohjalta suhteellisen nopeasti pois, mutta Theo ei ollut pystynyt samaan. Niinä viikkoina, kun pojan äidin kuolemasta oli kulunut jo jonkin aikaa, olisi Eliah tarvinnut toista enemmän kuin koskaan, mutta se ei ollut mahdollista. Theo oli osoittanut varsin selkeästi, ettei jalkapalloilija merkinnyt hänelle yhtään mitään ja se kalvoi Eliahin sisintä kuin haudankaivaja.

Jostain syystä, jostain hyvin kummallisesta syystä, Eliah oli halunnut auttaa Theodorea. Joskaan ei se syy nyt tosiasiassa niin kummallinen ollut, se oli vain välittämistä. Poika oli muutaman päivän harkinta-ajan jälkeen päättänyt kertoa Theon sekoiluista tämän isoveljelle, Oliverille, joka oli kuin olikin raahannut pikkuveljensä hoitoon. Se oli viimeinen kerta, kun Eliah näki toista ja se raastoi poikaa hyvin paljon. Vaikka Theo olikin pettänyt hänen luottamuksensa, ei hän silti pystynyt vihaamaan tätä. Eliahin tunteet olivat hyvin ristiriitaisia, eikä hän tiennyt mitä niistä tuhansista tunnetiloista hänen olisi pitänyt totella. Toisaalta hän suorastaan kärvisteli ikävän kourissa, mutta samalla hän tunsi syvää inhoa Theodorea kohtaan. Toisaalta Eliah rakasti, toisaalta hän vihasi. Niin epämääräiset tunnetilat, ja eritoten niiden tuulispäinen vaihtelu, saivat pojan vain entistä huonompaan kuntoon.

Jonkin aikaa Eliah oli yrittänyt uskotella itselleen, että oli parasta vain unohtaa. Kaikki oli ollut vain ihmeellistä unta tai silmälumetta, jota hän ei missään nimessä haluaisi kokea uudelleen. Poika halusi uskoa, ettei ollut koskaan tuntenut ketään kohtaan sitä lämmintä tunnetta, jota hän ilmiselvästi tunsi Theodorea kohtaan. Theo oli poika, eikä nuori jalkapalloilija voinut kerta kaikkiaan ajatella mitään sellaista toisesta pojasta. Aina välillä ikävä kuitenkin palasi ja rikkoi sen muurin, jonka Eliah oli yrittänyt itsekseen muodostaa Theoea vastaan. Ilmeisesti muuri oli rakennettu niin heikoista kivistä, että se sortui melkoisen äkkiä, eikä Eliah voinut enää uskotella itselleen, ettei hän olisi koskaan edes tavannut toista. Kaikki hyvät muistot, joita poika vain muisti, liittyivät lähes kaikki Theoon, eikä niitä vain voinut heittää roskakoriin. Ne eivät haihtuneet hänen mielestään, vaikka hän kuinka yritti. Ne olivat kuin pinttyneet pojan näkökalvolle, eivätkä selvästikään olleet lähdössä minnekään. Mikään ei siis auttanut, eikä tunteiden syrjään työntäminen auttanut asiaa yhtään. Se tuntui vain sattuvan entistä enemmän.

Eliah tunsi niin kovaa ikävää, että hän oli joutunut tunnekuohujensa vallassa soittamaan Oliverille ja kysymään minne hän oli Theodoren vienyt. Laitokseen tietysti, olihan se itsestään selvää. Theo oli hyvin sairas, tai ainakin oli ollut, eikä siihen varmasti auttanut mikään muu kuin asianmukainen sairaalahoito. Muutaman päivän ajan jahkaillut erään asian kanssa ja päätöksenteko oli tuntunut hyvin vaikealta. Vastauksia oli ainoastaan kaksi: kyllä tai ei. Silti päättäminen tuntui pojasta lähes mahdottomalta, sillä hän ei tiennyt mikä olisi ollut parasta hänen itsensä kannalta. Ei Eliah kuitenkaan voinut valehdella itselleen, että hän olisi miettinyt asiaa niin kauan ainoastaan itsensä vuoksi – totta kai hän oli miettinyt asiaa myös Theodoren kannalta. Pitkien tuskaisten tuntien jälkeen hän oli kuitenkin päätynyt myöntävään vastaukseen, ja nyt, muutamia päiviä myöhemmin, hän oli parasta aikaa ajamassa kohti sitä laitosta, jossa Oliver oli kertonut Theon olevan.

Pojan kädet olivat painautuneet auttamattoman tiukasti lamborghinin ratin ympärille. Käsiä kylmäsi ja ne tuntuivat jopa punottavan paineesta, joka leijui jännitteen tavoin niiden ja ratin välillä. Eliah ei ollut varma siitä oliko hän tehnyt oikean päätöksen lähtiessään katsomaan Theodorea. Ajatukset riitelivät keskenään ja kolhivat toinen toistaan, eikä se helpottanut pojan oloa laisinkaan. Ne tuntuivat suorastaan taistelevan keskenään ja Eliahista tuntui kuin hänen sisällään olisi käyty vähintäänkin kolmatta maailmansotaa. Nyt hän oli kuitenkin jo ihan lähellä laitosta, eikä kääntynyt takaisin, vaikka hetken mielijohteet niin kehottivatkin.

Ei ollut yllättävää, että Eliah oli muuttunut lähes samanlaiseksi itsekkääksi entiseksi itsekseen, heti kun sukset olivat menneet Theon kanssa ristiin. Poika oli nimittäin ainoa, joka sai hänet oikeasti tuntemaan lukuisia hyviä asioita ja laskemaan suojamuurinsa. Viime viikkojen aikana Eliah oli kuitenkin rakentanut ympärilleen hyvin vahvan muurin, sellaisen kuin hänellä aina ennen oli ollut. Se erotti hänet muista ihmisistä ja se teki hänestä jotenkin vahvemman, koska kaikki se mitä Eliah ei halunnut kuulla, ikään kuin suodattui pois. Hän ei ollut kuitenkaan ajatellut mitä Theodoren näkeminen saisi aikaan, eikä oikeastaan edes halunnut miettiä sitä. Eliah vain ajoi eteenpäin sukien välillä hiuksiaan hermostuneesti ja puristaen yhä rattia käsissään.

Tuima ilme pojan kasvoilla muuttui vain entistä tuimemmaksi, kun hän lähestyi laitosta. Eliah parkkeerasi autonsa ja jäi hetkeksi istumaan paikoilleen, ikään kuin pohtimaan tekikö hän juuri sillä hetkellä oikein. Hitaasti hän painoi päänsä rattiin ja nojasi siihen hetken aikaa. Saatuaan itsensä kokoon Eliah kuitenkin nousi ylväästi ylös autostaan ja katseli suurta valkoista rakennusta, jonka ulkoasu kertoi hyvin selvästi, mitä se oikein sisälsi. Jossain määrin rakennus näytti vankilalta, mutta valkoisuus teki tunnelmasta hyvin psykedeelisen. Pieni omantunnon tuska sävähti ympäri Eliahin kehoa samalla kun laitoksen ulkonäkö sai hänen selkäpiinsä karmimaan. Mutta pitihän Theodoren parantua.

Eliah sai lukuisia katseita osakseen kävellessään sisään rakennukseen. Ilmeisesti kaikki olivat pistäneet joko hänen kalliin ilmiasunsa tai jalkapalloilijan maineensa merkille. Poika veti mustaa nahkatakkia tiukemmin itseään vasten ja antoi värikkäiden Puman kenkien viedä häntä eteenpäin. Hetkeksi ne pysäyttivät Eliahin laitoksen aulaan, jossa hän tunsi olonsa hyvin eristäytyneeksi kaikesta muusta. Hänen kenkänsä tuntuivat olevan ainut värikäs asia koko talossa, ellei otettu huomioon pojan printtipaitaa, joka suorastaan loisti kirkuvia värejä ympärilleen. Aula pursusi puhtaita värejä ja lähinnä valkoista. Hoitajat olivat pukeutuneet valkoiseen, huoneen seinät olivat valkoiset samaten penkit. Eliahista paikka vaikutti kovin epäilyttävältä ja tunnelma oli hyvin psykoottinen. Sekä aulan että koko rakennuksen ulkonäkö toi mieleen jotain hyvin psykedeelistä ja skitsofreenista ja se sai pojan niskakarvat nousemaan pystyyn.

”Hei, tarvitsetko apua?” Eliah hätkähti, kun muuan nuori hoitajatyttö hymyili hänen vierellään. Monien katseet kääntyivät poikaan, kun hän tuijotti epäilevä ilme kasvoillaan nuorta naisenalkua. Siinä vaiheessa hän olisi vielä voinut kääntyä pois, mutta sitähän poika ei tietystikään tehnyt.
”Etsin Theodore Lyonsia”, Eliah vastasi hetken mietittyään poiskääntymisen mahdollisuutta ja katsoi tyttöä hyvin vakavasti. Valkoisiin pukeutunut tyttö nyökkäsi hymyillen ja kipitti huimaa vauhtia pieneen kopperoon, josta hän palasi vähintään yhä vikkelästi paperinippu kädessään. Yhä tyttö hymyili iloisesti ja viittoi poikaa mukaansa. Eliah odotti tovin, jonka aikana hän vilkaisi haikaillen pääsisäänkäyntiä, mutta lähti kuitenkin hitain askelin seuraamaan hoitajaa.

Nuori hoitajatyttö joutui välillä pysähtelemään, sillä Eliah suorastaan mateli tämän perässä. Toisen kohtaaminen pelotti häntä todella paljon, mikä saikin hänet epäileväiseksi. Varoen poika haroi välillä hiuksiaan ja katseli ympärilleen, eikä hän nähnyt mitään muuta kuin ovia ovien perään. Välillä vastaan tuli eräänlaisia aukinaisia tiloja, joissa istui muutamia haksahtaneen näköisiä potilaita, jotka saivat Eliahin tuntemaan itsensä jokseenkin hölmöksi.

”Tässä”, tyttö pysähtyi kuin seinään erään oven eteen ja kaivoi avaimen taskustaan. Oliko Theodore todella lukkojen takana? Ajatus sai Eliahin omantunnon kolkuttamaan entistä enemmän ja se saikin hänet nielaisemaan erittäin kuuluvasti ja epävarmasti.
”Varoitan sitten etukäteen, että potilas saattaa olla hyvin vaarallisella tuulella. Oletko ennen käynyt häntä katsomassa? En ole ennen sinua täällä nähnyt Eliah.” Tyttö puhui ja punastui lausuessaan pojan nimen. Ilmeisesti hoitaja oletti tuntevansa jalkapalloilijanuoren niin hyvin, että pystyi kutsumaan tätä jo pelkällä etunimellä. Hiljaa Eliah pudisti päätään vastaukseksi ja antoi katseensa vaeltaa pitkin valkoista ovea, jota tyttö parasta aikaa oli aukaisemassa. Ei mennyt aikaakaan, kun oven lukot napsahtivat auki ja tyttö nyökkäsi Eliahia kävelemään sisälle huoneeseen. Toinen epävarma nielaus lipsahti pojan huulilta ja hän asteli varovasti sisälle.

”Siinä sängyn vieressä on sitten nappula, jos tulee vaikka hätä. Sillä saat kutsuttua vartijat paikalle.” Ja Eliah tunsi olonsa yhä vain huonommaksi.

Lepositeet. Eliah ei ollut koskaan nähnyt mitään sellaista ja toivoi, ettei olisi koskaan nähnytkään. Valitettavasti se oli kuitenkin myöhäistä, sillä hyvin runnellun näköinen Theodore makasi autiossa huoneessa, missäs muissakaan kuin lepositeissä. Vaivaantuneena Eliah katseli varsin outoa näkyä ja käveli hiljaa penkille, joka sijaitsi sängyn vierellä. Miten pahassa jamassa Theo oli oikein ollut? Ilmeisesti aika pahassa, sillä Eliah oli kuullut vain harvoin lepositeitä käytettävän tavallisten narkomaanipotilaiden kanssa. Oliko Theolla jotain muutakin vikana kuin elämäntyyli?

”Hei”, Eliah laski päänsä alas ja katseli jalkojaan tiiviisti. Äänensävy oli kaukainen ja hyvin neutraali. Ei lainkaan sellainen kuin Theo oli normaalisti hänen suustaan kuullut.

Radical
Theon elämä oltiin kerralla muutettu täydellisestä helvetiksi, kaikki oli tapahtunut niin nopeasti ettei ollut mahdollisuutta edes yrittää sopeutua. Sitä saattoi verrata ainoastaan siihen, että putoaisi ilmiliekeistä suoraan jääveteen, jos siihenkään. Mikään fyysinen vertaus ei ollut oikea, muutos oli ainoastaan henkinen, ja se rusensi alleen kaiken mikä oli lähelläkään normaalia vetäen kenet tahansa lopullisesti sekaisin. Kaikki mikä oli ollut osa elämää oltiin pakotettu pois ja tilalle oltiin tuputettu jotain turhaa roskaa millä ei ollut mitään merkitystä, muiden käsityksiä ja varta vasten keksittyjä ajatuksia. Ympärillä ei yllättäen ollut tuttuja ihmisiäkään, kaikki oli uutta, kaikessa oli pakottamisen meininki, mitään ei saanut päättää itse. Se oli täydellinen kulttuurishokki ja tilanne jossa tajusi, ettei elämässä ollut mitään mistä pitää kiinni, että eli vain sen takia että muut niin halusivat. Teinipojan oli mahdoton suostua sellaiseen, siinä nousi pakostikkin kapinaan, ja näin myös Theo oli tehnyt.
Theodore ei edes tiennyt miten oli siihen sairaalaan joutunut, hän oli ollut niin rajusti kamoissa ettei kyennyt puhumaan tai tajuamaan mitään, Oliverin oli kirjaimellisesti pitänyt kantaa veljensä paikalle ja toivoa ettei tämä heittäisi henkeään heti ovella. Alusta asti koko sairaalan porukka oli suhtautunut nuorukaiseen äärettömän kriittisesti, kaikki olivat varmoja siitä ettei mitään ollut tehtävissä, viimeistään siinä vaiheessa kun tuli kaikille varmasti selville, ettei poika auttaisi raitistumista itse tippaakaan. Theo olisi ehkä voinut olla mukana jos joku olisi edes jollain tavoin tukenut, mutta kaikki olivat vain luetelleet käskyjä, jauhaneet kuolemasta ja syyttäneet, ja se ei tosiaankaan auttanut.
Koko ajan poika oli kerännyt sisäänsä enemmän ja enemmän agressiota, ja lopulta hän oli vain räjähtänyt täydellisesti, ajautunut jonkinlaiseen tiedottomaan shokkitilaan jonka aikana oli onnistunut saattamaan yhden valittaneista hoitajista sairaalakuntoon, ja itsensä psykoosiin joka oli viikkokausia odottanut saavansa otteen. Papereissa luki lyhytkestoinen vaikeasta järkytyksestä johtuva psykoosi mutta se tuntui aivan liian yksinkertaiselta vaihtoehdolta, ja oli jälleen silkkaa syyllistystä, 'oma vikas, mitä olet tollanen hellitelty lellipentu joka järkyttyy heti kun joku asettaa sääntöjä'. Koko tilanne oli lähtenyt käsistä uudelleen, todellisuudentaju oli kadonnut kokonaan eikä Theolla ollut enään mitään käsitystä itsestään, tai mistään muustakaan.

Kolme päivää Theo viettikin eristyksessä niin täyteen lääkkeitä pumpattuna, että minkäänlainen normaalitilan tavoittelu ei ollut edes oikeasti mahdollista. Neljäntenä päivänä mieleen oli alkanut tulla fiksuja ajatuksia ja viidentenä poika oli jo lähestulkoon järjissään ja kykenevä oikeasti miettimään asioita, ja se ei ollut hyvä juttu.
Jos makasi päiväkausia pimeässä huoneessa ajatukset ajautuivat pakostikkin asioihin, ei voinut vain nukkua tai maata kun transsissa. Theo oli ajatellut Eliahia ja itseään, heitä, turhankin paljon ja alkanut katua koko huumejuttua, miksi ihmeessä hän oli vapaaehtoisesti pilannut elämänsä? Kaikki oli ollut hyvin, lähes täydellisesti. Theolla oli Eliah, perhe ja tulevaisuus, nyt hänellä ei ollut mitään, ei kertakaikkiaan mitään. Ainoastaan keho ja sielu joilla kummallakaan ei ollut enään mitään tarkoitusta maailmassa. Poika oli pyyhkinyt itsensä maailmankartalta, klipannut itsensä sekajätteeseen, ja joku oli nostanut hänet ylös vain heittääkseen toiseen luontoystävällisempään roskakoriin.

Theo ei ollut henkisesti maailman parhaassa kunnossa, mutta ei ollut fyysisestikkään. Vieroitusoireista hän ei enään kärsinyt, ne olivat menneet ohi sumussa psykoosin ohella, mutta se ei lohduttanut. Poika oli maannut siinä samassa sängyssä puoli ikuisuutta, ajantaju oli kadonnut aikoja sitten, kädet ja jalat paikalleen kahlittuna, täysin kykenemättömänä liikkumaan. Kämmenselässä oli neula jonka avulla säädeltiin kaikkea, 'rauhoitu', 'nuku', 'saa ravintoa'.. Samalla siitä sysättiin ties mitä myrkkyjä joiden tarkoitus oli estää veritulpat ja lihasten surkastuminen, ja tietenkin kipulääkkeitä sillä raajojen puutuminen pahasti oli hyvin kivualiasta.
Päivillä ei ollut enään mitään merkitystä, millään ei enään ollut, ei ennenkun Eliah käveli sisään siihen huoneeseen.

Theo saattoi hädintuskin tunnistaa toisen äänen, Eliah ei koskaan ollut puhunut hänelle tuolla sävyllä. Vaikka poika ehkä olikin otettu siitä, että Eliah oli tullut häntä katsomaan romautti se äänensävy kuvitelmat heti uudelleen. Theodore oli vain yksi alempi paskiainen kaikkien muiden joukossa, ehkä vieläkin alempana. Hän oli vain torakka, sellainen jonka halusi vain klipata pois ja heittää roskakoriin. Mielellään siihen oikeaan heti kerralla, Theo ei näes missään nimessä halunnut elää elämäänsä enään koskaan uudelleen.
"Moi ..", pojan ääni ei ollut yhtään sen iloisempi, siitä kuulsi läpi kaikki se ahdistus ja pelko mikä mielessä edelleen velloi. Se oli yhtä vähän Theon ääni kun Eliahin Eliahin, se oli ääni joka kuului ihmiselle joka oli menossa tappamaan itsensä, ja sen Theo olisikin tehnyt jos vain saisi päättää edes kuolemastaan. Ikävä kyllä sekin oli kielletty.

Sikko
Jossain määrin Eliah toivoi, että voisi irrottaa Theodoren siteistä ja painaa tämän itseään vasten, aivan kuten ennenkin. Nyt heidän välilleen oli kuitenkin laskeutunut Eliahin suojamuurin lisäksi myös outo jännite, joka tuntui vain kasvavan hetki hetkeltä suuremmaksi. Eliah ei osannut sanoa saati sitten tehdä mitään, ja hän vain istui paikoillaan lattiaan katsellen. Hän ei halunnut kohdata toisen katsetta, eikä varsinkaan nähdä tätä sänkyyn sidottuna. Jo pieni vilkaisu Theoon päin sai kirkuvan kivun kasvamaan Eliahin sisällä, ja se jos joku sattui hyvin paljon. Hän olisi mieluummin antanut jonkun puukottaa itseään kuin nähnyt toisen makaamassa siinä niin haavoittuvaisena ja turtana. Epämiellyttävä kuva Theodoresta oli painunut pojan mieleen liiankin selkeästi, eikä hän varmasti unohtaisi sitä koskaan. Ennen kaikkea Eliah oli pistänyt merkille sen, ettei tuo siteisiin kiinnitetty ihminen näyttänyt yhtään hänen Theoltaan.

Eliah erehtyi vilkaisemaan Theoon, mutta käänsi katseensa hyvin nopeasti pois. Siniset silmät sulkeutuivat, aivan kuin häneen olisi sattunut – ja häneenhän sattui. Miten koko loppuvierailu sujuisi, jos hänen suojamuurinsa alkoi jo nyt sortua? Tosiasiassa Eliah ei ollut ajatellut sitä pätkääkään. Ei hän hetkenmielijohteesta ollut tullut, mutta ei hän ollut halunnut ajatella, mitä tapahtuisi ja ei tulisi tapahtumaan. Sekin sattui liikaa.

Se, ettei Theo kuulostanut yhtään itseltään, särähti Eliahin korvaan heti. Pojan suu vääntyi oitis kummalliselle mutrulle, mutta vain hetkeksi. Pala palalta hän yritti koota itseään ja kohdata toisen katseen. Se oli kuitenkin yllättävän vaikeaa, eikä nuorukainen saanut päätään millään nousemaan, sillä se tuntui painavammalta kuin koskaan. Ajatukset harhailivat ympäriinsä, eikä Eliah saanut niistä taaskaan otetta. Ne riitelivät yhä keskenään, eikä poika tiennyt mitä ääntä hänen olisi pitänyt kuunnella.

Yhtäkkiä Eliah naurahti kuivakasti ja nosti päänsä. Hän puri huultaan niin lujasti, että alahuuli alkoi punottaa hyvin sävykkäästi. Haavaa siihen ei tullut, mutta väri vaihtui heleänpunaisesta suorastaan veriseksi, mutta poika ei voinut lopettaakaan. Näky oli kaikessa kauheudessaan hirveämpi kuin Eliah oli muistanut. Hän yritti löytää sitä yhteistä säveltä, joka oli kadonnut heidän väliltään, mutta turhaan.

”Oliver siis sai sut tänne?” Se oli enemmänkin toteamus kuin kysymys. Ilmeistähän se oli, mutta ei Eliah osannut sanoa mitään muutakaan. Tilanne oli hyvin epätodellinen ja muistutti lähinnä unta kaikessa ihmeellisyydessään.

Radical
Theokaan ei vaivautunut pitämään katsekontaktia tai turhaan tuijottamaan toista, ei hänen tarvinnut kun sulkea silmänsä jos halusi nähdä toisen, muistiin oli piirtynyt jokainen piirre miehen kasvoilta tarkemmin kun yhteenkään valokuvaan ikinä voisi.
Kaksikon välillä oli ohut muuri joka sitkeästi seisoi paikallaan muka joka pienestäkin töytäisystä oikeaan paikkaan murenisi, kumpikaan ei uskaltanut lähteä kokeilemaankaan horjuttamista vaan molemmat vain hyväksyivät sen olevan siinä. Miten kukaan voisikaan olettaa, että kaikki olisi edelleen hyvin? He olivat pilanneet toistensa elämät, Theo edellä ja Eliah pian perässä, molemmat yhtä totaalisesti ja peruuttamattomasti.

Eliah teki karkean aloitteen avaamalla suunsa, ja ottamalla puheenaiheeksi juuri väärän asian. Theodore ei halunnut puhua mistään mikä liittyi hänen tilanteeseensa, miksi haluaisi kun hän oli joutunut käsittelemään sen itsekseen jo kymmeniä, satoja, kertoja? Theo ei halunnut puhua ollenkaan, hän halusi halata toista, pyytää anteeksi ja tietää, ettei jäisi pohjalle yksin. Juuri nyt merkkaisi enemmän kun mikään juuri se, että saisi jonkun varmistuksen siitä, ettei ollut kaikkien inhoama ja hyläämä, kuten kaikki ne helvetin hoitajat ja terapeutit väittivät syyllistyksensä lomassa.
"Ei musta ollu edes tekemään vastarintaa", Theo totesi totuudenmukaisesti. Kuinka paljon vaati taluttaa sairaalaan poika joka ei kyennyt seisomaan omilla jaloillaan tai edes tajuamaan mitä oli tapahtumassa? Theo muisti koko saapumisesta sen verran, että oli roikkunut jossakussa ja maannut lattialla kaatuneen huonekasvin kanssa, ja se ei ollut mukava muistikuva.
"Mut miks sä oot tääl?", poika sai ääneensä edes vähän luonnollista sävyä vaikka kuulostikin edelleen täysin luovuttaneelta, sitähän hän olikin. Theo antoi katseensa pyyhkäistä Eliahin yli. Tämä ei oikeasti keksinyt yhtään syytä sille miksi Eliah oli paikalla, eihän toinen ollut yksin hänen takiaan voinut tulla. Hehän olivat riidelleen, ja eronneet, ja suuttuneet.. Ja mitä kaikkea vielä, joka tapauksessa, Eliah ei tosiaankaan voisi vaivautua vain Theon takia. Tai ainakin Theo luuli niin, pitihän hän nyt muiden kannustuksesta itseään torakan arvoisena paskiaisena.

Sikko
Eliah ei voinut olla kääntämättä katsettaan Theodoreen päin toisen kysymyksen johdosta. Kysymys tuntui pojasta suhteellisen typerältä, joskaan hän ei itsekään osannut vastata kysymykseen. Tai osasi hän. Eliahilla oli ollut silmittömän suuri ikävä ja hänellä oli vieläkin. Siitä huolimatta, että he olivat samassa huoneessa, tunsi poika kaipuuta toista kohtaan. Sitä oli vain niin hankala sanoa ääneen. Eliah tyytyi näin ollen vain kohauttamaan olkiaan ja laskemaan katseensa takaisin alas.

”Aika ihme mesta”, poika totesi antaessaan katseensa kiertää ympäri huonetta. Menneisiin palaaminen teki kipeää ja hän halusi välttää niistä puhumista mahdollisimman pitkään, vaikka sisimmässään poika tiesikin, ettei siltä voitu välttyä. Luultavasti Eliah kuitenkin juuri halusi puhua näistä asioista ja siitä, mitä tulevaisuudessa tapahtuisi, muttei vain uskaltanut. Hän ei kerta kaikkiaan osannut puhua asioista ääneen niiden oikeilla nimillä. Joskus nuorukainen oli osannut, vieläpä Theodoren seurassa, mutta nyt se tuntui käsittämättömän vaikealta. Pala palalta Eliah kuitenkin yritti koota itseään kasaan, jotta tilanne helpottuisi edes jotenkin. Muuri heidän välissään oli ehjä ja rikkomaton, vaikka luultavasti he molemmat tiesivät, että se kaatuisi pelkän puhalluksen voimalla. Kumpikaan pojista ei kuitenkaan uskaltanut tehdä asialle mitään. Ei ainakaan ennen kuin Eliah otti härkää kiinni sarvista. Ensin hän painoi kasvonsa käsiinsä ja muuttui vähitellen siksi ihmiseksi, jona Theo hänet tunsi. Hyvin hitaasti ja vähitellen. Kova ulkokuori oli äärimmäisen hankala rikkoa, eikä edes Theon näkeminen saanut sitä palasiksi kertaheitolla. Se tarvitsi aikaa.

Hitaasti Eliah liu’utti kätensä kasvojaan pitkin rinnalleen ja sitä pitkin takaisin syliinsä. Sen jälkeen hän avasi silmänsä vähintäänkin yhtä hitaasti ja katseli Theodorea avuttomana. Ilme oli erilainen kuin hetki sitten, se oli paljon pehmeämpi ja aidompi verrattuna niihin ulkokuorensa taakse piiloutuneen pojan koviin kasvoihin. Sanat olivat kuitenkin vähissä, eikä Eliah tuntunut saavan millään ääntään kuuluville. Hän oli vain pysähtynyt tuijottamaan Theoa silmiin.

”Mitä sä luulet, että mä teen täällä?” Eliah katseli yhä toista siniset silmät surullisesti loistaen. Niistä kajasti aitoa pelkoa ja sitä samaa pettymystä, jota hän oli joutunut Theon takia kokemaan. Hän ei tiennyt mitä odottaa, eikä myöskään mitä tehdä. Sillä hetkellä oikea ja väärä olivat kuitenkin jollain tapaa sekoittuneet toisiinsa, eikä niitä erottanut toisistaan oikein mitenkään.

Radical
Theo halusi Eliahin huomaavan, että hän oli oikeasti pahoillaan vaikkei hän sitä ääneen sanoisikaan, hän halusi Eliahin tietävän ettei tekoja suinkaan oltu tarkoitettu toisen elämän hajottamiseen. Kaikki oli vain edennyt itsestään asteen liian pitkälle, sille ei mahtanut mitään, ei enään kun pyörä oli pyörähtänyt käyntiin. Miehen silmät kuitenkin kertoivat äänettä siitä, ettei tuo tosiaankaan voinut käsittää. Miksi voisikaan? Kuka pystyisi ymmärtämään miksi toinen oli valehdellut kaikesta ja vapaaehtoisesti tuhonnut elämänsä vieden samalla muiltakin kaiken. Poissa olivat ne ajat kun molemmat näkivät toistensa läpi, liian paljon esteitä oli pystytetty mielien välille, heidän välillään oli niin paljon painetta ja jonkinlaista pelkoakin, että jo yksin sen läpi näkeminen oli mahdotonta.
Theo oikeasti näki ne suojamuurit jotka mies oli joutunut pystyttämään ympärilleen, ja hän halusi niin kovasti suojella toista niiltä asioilta jotka oli itse aiheuttanut, palauttaa muistiin ne onnellisetkin hetket mitä heillä oli ollut. Heidät oltiin tarkoitettu luomaan yhdessä lisää onnellisia muistoja, se oli selvä, mutta jälleen kerran Theon oli ollut pakko leikkiä jumalaa ja lyödä kiila kohtalon toteutumisen väliin.

Poika hymähti myöntävästi Eliahin sanoille kuitenkaan vastaamatta kunnolla, ei se ollut sellainen asia johon saattaisi kunnolla vastata.
Theo yritti mielessään muotoilla sanoja oikein, hän halusi selittää Eliahille, tai edes yrittää, mitä oli käynyt läpi saadakseen toisen edes tajuamaan. Theodore ei kuitenkaan tiennyt mistä aloittaa, hänen oli mahdoton pukea tunteensa ja ajatuksensa sanoiksi, eihän hän ollut itsekkään selvillä niistä.

Theo ei viitsinyt vastata Eliahille mitään samaan asiaan liittyvää vaan päätti oikeasti esittää oman asiansakkin, eihän hänellä ollut mitää menetettävää, pohjalla oltiin ja sielä pysyttiin.
"Mä oon pahoillani", sanat karkasivat Theon huulilta ennen kun tämä ehti niitä kunnolla edes tajuta.
"Ihan oikeasti, tän ei ollu tarkotus mennä näin.. Mä en tarkottanu", Theo yritti muttei tosiaankaan saanut asiaa tehtyä oikein selväksi. Miten paljon merkitsi pelkkä anteeksipyyntö? Theodoren katse oli aneleva ja vilpittömän anteeksipyytävä, Eliah kyllä huomaisi että tämä oli oikeasti pahoillaan jos yhtään yrittäisi.

Sikko
Anteeksipyyntö oli jotain, mitä Eliah ei todellakaan ollut osannut odottaa. Pojan ilmeestä kajasti suoranainen hämmästys, sillä hän oli uskotellut itselleen, ettei toinen välittänyt hänestä tippaakaan. Tilanne sai Eliahin hyvin epävarmaksi ja samalla myös silmittömän hermostuneeksi. Hampaat löysivät jälleen jo valmiiksi punoittavan huulen ja alkoivat jälleen rikkoa pehmyttä pintaa niin, että jostain kohdasta alkoi jo vuotaa verta. Eliah ei tiennyt yhtään mitä ajatella tai tehdä. Hän vain istui siinä ja katseli yhä se samainen yllättynyt ilme kasvoillaan Theodorea. Jossain muussa tilanteessa poika olisi ehkä voinut sivuuttaa toisen anteeksipyynnön pelkällä vihaisella katseella, mutta nyt se tuntui niin järjettömän aidolta, ettei hän voinut vain työntää sitä luotaan. Se, että sänkyyn vangitun pojan katse oli niin anteeksipyytävä ja aneleva, sai Eliahin sydämen sulamaan. Se ei tuntunut kuitenkaan lämpimältä ja hyvältä, vaan se poltti häntä kipeästi.

Suojamuuri alkoi murentua pikkuhiljaa, eikä Eliah pystynyt enää pitämään sitä koossa omin voimin. Kukaan muu kuin Theodore ei saanut sitä koskaan rappeutumaan. Näin Eliah oli päässyt sen taakse piiloon sinä aikana, kun toinen ei ollut maisemissa, sinä aikana, kun toinen oli tuossa vankilamaisessa laitoksessa. Poika ei voinut olla tuntematta omantunnontuskia siitä, että hän oli juuri se, jonka vuoksi Theo nyt makasi siinä. Joskaan hän ei osannut ajatella sitä, että luultavasti toisen oma käytös oli se suurin syypää tuolle tilanteelle. Yllättävää, ettei Eliah ennen kyennyt syyttämään itseään mistään, mutta nyt hän pisti kaiken itsensä piikkiin.

”Mä välitin susta ihan oikeasti”, Eliah nosti katseensa jaloistaan takaisin Theodoreen. Imperfektimuoto kuulosti jotenkin katkeralta, sillä poika ei osannut sanoa toiselle välittävänsä tästä edelleen. Se tuntui hirveän kaukaiselta ja oudolta, sillä eihän Eliah edes tiennyt mitä Theo hänestä ajatteli. Ehkä poika vain halusi pyytää Eliahilta anteeksi muodon vuoksi tai käyttää tätä uudelleen hyväkseen. Kaikki tuntui olevan pelkkien arvailujen varassa, sillä vaikka sitä heidän välilleen laskeutunutta hiljaisuuden muuria oli jo vähän horjutettu, ei Eliah ollut yhtään varmempi mistään.

Nopeasti Eliah veti jalat syliinsä ja painoi leukansa polvia vasten. Hän ei pystynyt enää irrottamaan katsettaan Theosta, vaan tarkkaili tätä sekä epäileväinen että jokseenkin surullinen ilme kasvoillaan. Jossain määrin hän halusi kertoa toiselle siitä tunteesta, jonka toinen oli hänessä saanut aikaan, mutta toisaalta ei. Jokin osa Eliahista tahtoi huutaa Theodorelle päin kasvoja, antaa tämän tietää siitä, kuinka kamalia hänen viimeiset viikkonsa olivat olleet. Luultavasti Theo oli kuitenkin kokenut vähintäänkin yhtä kamalan aikakauden kuin hänkin, vaikka eihän Eliah tiennyt mitä laitoksessa hänelle tehtiin. Paikka vaikutti sen verran vankilamaiselta, ettei poika voinut olla vetämättä hoidonlaadusta omia johtopäätöksiään.

”Tämä tuntuu niin kamalan ykspuoliselta. Ihan kuin sä et olis ollu koko jutussa mukana ollenkaan, ettet olis koskaan ollut siinä mukana.”

Radical
Suklaanruskeat silmät panivat huomioon jokaisen muutoksen Eliahin kasvoilla, joka ikisen, silmänräpäykset ja ilmeen kovenemisen. Toisen hämmennys ei suinkaan jäänyt Theolta huomaamatta ja se sai pojan jälleen epäilemään itseään, oliko hän oikeasti niin kauhea ihminen ettei kukaan uskonut hänellä olevan tunteita, tai kykyä pyytää anteeksi, tuntea katumusta? Miehen reaktio satutti, jälleen, kun lähes vainoharhaisessa mielessä alkoi kyteä miljoonat itsesyytökset.
Theodore antoi katseensa hiljaa valua Eliahin kasvoilta kattoon. Hän ei kestänyt katsoa toista, se oli yksinkertaisesti kidutusta kun tiesi, että oli työntänyt jotain niin täydellistä pois ja kieltänyt sen itseltään. Se oli vahvistus siitä, että Theo oli oikeasti yksin. Hän ei saisi mennyttä enään takaisin, ei millään. Poika sulki hetkeksi silmänsä. Molempien pitäisi teeskennellä niin monta hymyä ja ottaa pystypäin vastaan nii paljon paskaa, että mikään voisi olla hyvin ettei kumpikaan pystyisi siihen, ei niin kauan kun luottamusta ei ollut nimeksikään eikä kumpikaan ollut valmis uhraamaan mitään kun kaikki saattaisi taas särkyä käsiin.

Eliahin käyttämä imperfektimuoto ei ainakaan muuttanut Theon asennetta yhtään positiivisemmaksi.
"Mä pidän susta edelleen", poika totesi ja jälleen kerran katse todisti, ettei Theo suinkaan valehdellut,
"ja sille sä et voi tehdä yhtään mitään." Viimeinen osa lausahduksesta oli lähes uhmakas. Theo oli vihdoin keksinyt asian jolle kukaan ei voinut tehdä mitään. Häneltä voitiin ehkä viedä kaikki ihmisoikeudet ja päätösvalta mutta tähän ei kukaan pystynyt sanomaan mitään, ei edes Oliver.

Theoa ei oikeastaan voinut syyttää siitä ettei hän ollut suhteessa täysin mukana. Kasvatus oli oikeasti uponnut niin syvälle ettei sitä voinut vain unohtaa, vanhemmat olivat onnistuneet pakottamaan Theon omaksumaan niin monia typeriä asioita, että ne tulivat heti suhteessa pintaan teki mitä vain. Kaikki se paskanjauhanta avioliitoista ja siitä, että vasta silloin saattoi pitää jostakusta, selitys siitä että rakastuminen ilman sitovaa suhdetta oli syntiä ja johtaisi sukulaisten kieltämiseen.. Se kaikki vaikutti poikaan vahvasti vaikkei hän siihen uskonutkaan. Kaikki hakivat vaikka vain alitajuisesti vanhempiensa hyväksyntää, ihan kaikki.
"Sä et tiedä mun taustasta mitään, joten mun on turha yrittää selitellä", Theo totesi selvästi alistuneena. Mikä hän olisi syyttämään vanhempiaan omasta käyttäytymisestään?
"Mä oon mukana, oon koko ajan ollu", poika totesi hiljaa ja etsi jälleen katsekontaktin Eliahiin,
"oon mukana vaan eri tavalla kun mihin oot tottunu."

Sikko
Theodoren sanat sattuivat Eliahiin kipeästi. Aivan kuin luoti olisi lävistänyt hänet. Pojasta olisi ollut paljon helpompaa, jos Theo olisi vain työntänyt hänet uudestaan pois luotaan. Se olisi ollut paljon helpompi tapa unohtaa toinen, niin paljon helpompi tapa. Muutamien viikkojen ajan Eliah oli joutunut rypemään omien tunteidensa joukossa ja yrittänyt löytää niistä parhaiten tilanteeseen sopivia ajatuksia. Kaikki oli kuitenkin niin ristiriitaista ja vaikeaa, ettei se ollut onnistunut mitenkään. Nyt Theo vannoi hänelle jälleen kerran välittävänsä tästä, vaikka teot osoittivat muuta. Eliah ei oikein tiennyt oliko hänen määrä kuunnella järjen ääntä vai tunteitaan.

”Tiedätkö sä mitään mun taustasta?” Eliah naurahti kuivakasti ja katsoi lähes huvittunut ilme kasvoillaan Theodoreen.
”Mut kasvatettiin hienostuneeksi pojaksi, jonka kuuluu tulevaisuudessa mennä naimisiin kauniin julkkistytön kanssa ja saada pari kappaletta mukuloita, jotka käy yksityiskoulua hyvin arvosanoin. Mä en vaan enää yrittänyt olla sellanen. Tiedätkö miks?” Hän piti hetken taukoa irrottaen katseensa toisesta. Eliah silmäili ympärilleen kiinnittämättä katsettaan kuitenkaan mihinkään.
”Sun takia”, hän jatkoi ja antoi katseensa pysähtyä Theon kohdalle.

Se oli täysin totta. Olivia oli kasvattanut poikansa hienostuneeksi ja omanarvonsa tuntevaksi nuorukaiseksi, jonka elämäntehtävä oli pelata jalkapalloa. Eliahilla ei oikeastaan koskaan ollut mitään valitettavaa kohtalostaan, olihan se noin yleisesti ottaen varsin hyvin rakennettu. Varakkuutta mielinmäärin, hienoja autoja, tyttöjä, jalkapalloa.. Hän oli kuitenkin uhmannut kohtaloaan ja tunsi huonoa omatuntoa siitä. Äiti oli hyvää hyvyyttään tahtonut kasvattaa pojastaan sellaisen kuin muidenkin varakkaiden lapset olivat, mutta Eliah oli lähes pilannut kaiken. Itse asiassa hän oli pilannut kaiken. Hamassa tulevaisuudessa, kun hänestä ja Theodoresta vuotaisi juttua julkisuuteen, olisi pojan ura hyvin pahassa vaarassa. Ja kaikki se vain Theon vuoksi.

”Mä en oo tottunu mihinkään, usko pois”, Eliah näytti luonnottoman pieneltä siinä tuolilla istuessaan. Kaatuneen muurin kappaleita lojui pojan ympärillä ja näytti siltä kuin hän olisi yrittänyt suojata itseään asennollaan. Jalat oli vedetty tiiviisti rintakehää vasten ja kädet kiedottu lujasti jalkojen ympärille. Eihän se tietystikään oloa helpottanut, mutta se olikin vain tiedostamaton asia, jolle Eliah ei voinut mitään.

Radical
Theo ei tosiaankaan valinnut helpointa tietä kertoessaan, että oikeasti piti toisesta. Jos he vain hyläisivät toisensa kaikki olisi helpompaa, Theo saisi rauhassa heittää henkensä ja Eliah pitää tulevaisuutensa. Kaikki olisi hyvin, molemmat olisivat onnellisia, ongelma oli vain siinä, ettei Theo halunnut olla onnellinen yksin vaan juuri Eliahin kanssa, tiedä sitten miksi.
Kun nyt alkoi asiaa ajattelemaan niin eihän kumpikaan tiennyt toisen taustasta mitään, ei yhtään mitään. Theo tiesi sen vähän mitä Ann oli kertonut ja Eliah.. Noh, Eliah tiesi, että Theo oli äpärä jolle oltiin valehdeltu isästä ja että tämän veli oli kusipää. Siihen se sitten jäikin. Ehkä juuri se oli se moka jonka he olivat tehneet. Eliah ja Theo eivät koskaan olleet kunnolla puhuneet, jos he olisivat oikeasti keskustelleet koko huumejuttu olisi luultavasti jäänyt pois kuvioista, ahdistusta olisi voinut käsitellä eri tavoin.

Poikien taustat täsmäsivät oikeastaan melko pitkälti, molempien vanhemmat olivat itse suunnitelleet lapsiensa tulevaisuuden.
"Mä en kuitenkaan satu olemaan nainen, enkä sen puoleen julkkiskaan, etkä sä saa musta äitiä -toivottavasti- sun lapsilles, että.. Oot tehny aika ison mokan kun valitsit seuras", Theo huomautti ja sanoillaan todisti, että oli oikeasti järjissään ja vielä täysin selvänäkin, ja oma itsensä.
"Ja mut yritettiin kasvattaa kiltiksi kristityksi, käymään kirkossa ja vapaaehtoistyössä, opiskelemaan lääkäriksi ja menemään naimisiin jonkun naapurintytön kanssa. Konservatiivista paskaa on syötetty aina, ja muutenkin koko 'kasvatus' on tehty nyrkkien, remmin ja raamatun kautta", Theokin kertoi parilla sanalla ja äänestä kuulsi läpi selvä kauna,
"pääsin sairaalaan ensiapuun kun toin ekan kerran tytön käymään himassa, ennen avioliittoa edes naiseen kattominenhan on kuulemma suoranaista syntiä ja täysin epähyväksyttävää, oon kuulemma onnekas kun ei koko suku kieltäny."
Eliah oli vielä suhteellisen hyvässä perheasemassa Theoon nähden, ainakin tuo oli saanut kasvatuksen joka ei koostunut uskonnosta, vanhoillisuudesta ja väkivallasta aina kun teki jotain mikä ei vanhempien mielestä ollut täysin suositeltavaa.

"Me oltais tietkö voitu välttyä tältä kaikelta jos oltais edes kerran ennen oikeesti puhuttu", Theo totesi lähes surumielisesti ja tutkaili jälleen Eliahia katseellaan,
"mut ehkä mä hankkiudun tänne useemmin jos se on kerta ainut tapa oikeesti tutustua

Sikko
Eliah ei voinut olla naurahtamatta toisen sanoille. Eihän tilanne mitenkään erityisen huvittava ollut, mutta Theodore oli aina osannut olla sarkastinen – tahtomattaankin.
”No en mäkään kyllä löydä mitään selvää yhteyttä mun ja naapurintyttöyden välillä”, hän totesi ja katseli toista suorastaan hyväntahtoisesti. Pettymys ei ollut vielä häipynyt kokonaan, mutta se alkoi vähitellen häipyä sen lumoavan tunteen tieltä, joka valtasi pojan aina kun hän kohtasi toisen. Sille ei ollut mitään järkevää selitystä, eikä Eliah ollut koskaan yrittänytkään selittää sitä itselleen. Tunne oli hyvin vahva, lisäksi jollakin tavalla taianomainen, ja Eliah tuntui jääneen siihen koukkuun. Vaikka tilanne oli kaiken huomioon ottaen vakava, ei poika voinut tunteilleen mitään. Eliah ei osannut sanoa oliko rakkaus liian vahva sana, mutta ei ollut myöskään varma oliko se jotain vahvempaa.

”Mulla ei ole enää äitiä”, Eliah naurahti epätoivoisesti kuulostaen onnettomalta pikkupojalta. Hän oli laskenut katseensa alas, eikä uskaltanut kohdata toisen ruskeita silmiä. Eliah ei ollut koskaan sanonut sitä ääneen, ei ikinä. Asiasta oli kyselty häneltä, mutta poika ei ollut vastannut kysymyksiin kovinkaan innoissaan. Tietysti hän oli joutunut vastaamaan niihin, mutta hän oli liuennut tilanteista pois kuin rasvattu kala. Eliah oli yrittänyt työntää äitinsä kuolemaa pois mielestään kaikin keinoin ja oli jopa onnistunut siinä jotenkin. Valitettavasti syrjään työnnetyillä vahvoilla tunteilla on tapana tulla takaisin entistä vahvempina. Eliah ei osannut käsitellä niitä mitenkään, ei varsinkaan ilman tukea. Huonoksi onnekseen hänen tukipilarinsa makasi juuri laitoksen sängyssä vangittuna lepositeisiin, eikä se tehnyt asiasta yhtään helpompaa.

Toisen menneisyyteen Eliah ei osannut reagoida mitenkään. Hän vain istui paikoillaan ja poti syyllisyyttä, johon hänellä ei kuitenkaan ollut aihetta. Ei Eliah ollut tiennyt toisen taustasta mitään, eikä todennäköisesti Theodorekaan tiennyt. Eikä Eliah olisikaan voinut tietää, miten hän olisi? Joka tapauksessa hän tunsi huonoa omatuntoa siitä, ettei ollut ymmärtänyt auttaa toista. Theolla ei ollut selvästikään ollut kovinkaan helppo lapsuus, joskin Eliah oli onnellinen siitä, että tällä oli ainakin ollut isoveljensä.

”Mutta kun mä en osaa puhua”, Eliah nosti katseensa takaisin Theodoreen. Kasvoilta kajasti aito tunne, joka kertoi siitä, että poika oli hyvin onneton – jälleen kerran. Eliah ei osannut pysähtyä yhteen tunteen kohdalle ja kärvistellä sen kourissa, vaan hän ajelehti tunteesta toiseen. Hetki sitten hän oli tuntenut onnellisen aallon tulvahtaneen läpi kehonsa, mutta nyt se oli poissa. Aivan kuin hän ei olisi mitään onnellista pitkään aikaan tuntenutkaan.

Radical
Theo ei mitenkään erityisesti yrittänyt olla sarkastinen, se vain tuli automaattisesti. Tiukassa tilanteessa takerruttiin yksityiskohtiin ja muokattiin ne karkeaksi ja tarkoituksellisen epähauskaksil läpäksi, pojalla ei ollut mitään käsitystä miksi, mutta niin hän vain teki. Jokaisella oli oma tapa suhtautua asioihin ja Theo nyt omasi sen kaikkein rasittavimman.
"Luojan kiitos", poika tuhahti. Yleensä häntä nimenomaan verrattiin naapurintyttöön eikä toisin päin, eli helpotushan se oli jos oli edes joku joka ei pitänyt häntä naisena.
Theodore harkitsi mielessään, että pyytäisi Eliahia päästämään itsensä irti lepositeistä. Mies tajuaisi varmasti itsekkin ettei Theo aikoisi syöksyä suin päin kuristamaan tuota tai mitään, hän oli vain yksinkertaisesti totaalisen kyllästynyt ja tuskissaankin, kipulääkkeistä huolimatta. Lihakset oikein huusivat ja anoivat armoa, Theosta tuntui kun hän olisi juossut siihen asti, että lihakset olivat pettäneet vaikka oikeasti hän oli vain maannut liikkumatta. Ranteet olivat hiertyneet verille mikä viimeistään paljasti sen, ettei poika tosiaankaan ollut antautunut sidottavaksi vapaaehtoisesti. Hän ei kuitenkaan tiennyt alkuunkaan miten Eliah suhtautuisi pyyntöön, kuvittelisiko tuo, että Theo vain jälleen käytti tätä hyväkseen? Se ei näes ollut laisinkaan totta, ja viimeinen asia mitä Theo halusi tapahtuvan. Ei nyt kun heillä meni edes vähän paremmin, ihan pienen aavistuksen verran paremmin..

Theo ei voinut edes kuvitella miltä toisen vanhemman menettäminen tuntui eikä näin ollen voinut edes yrittää tukea tai esittää ymmärtävänsä.
"On sulla", Theodore totesi edes yrittämättä osoittaa sanojaan lohdutukseksi. Tietysti Eliahilla äiti, ei olisi enään jos mies kieltäisi.
"Mä otan osaa mutten osaa lohduttaa, en voi kuvitellakkaan miltä tuntuis menettää vanhemmat", poika muotoili sanat alustamaan seuraavaa pyyntöään,
"mut mä voin yrittää ja.. aa.. Halata? Jos sä autat mut irti". Jälleen kerran katse vakuutti ettei irti pääsy tosiaankaan ollut se päätarkoitus, se oli vain pieni sivujuttu, terveyden kannalta hyvin tärkeä sellainen.

"Älä valehtele, justhan sä kerroit mulle jotain sun taustasta", Theo katsahti Eliahia kummissaan.

Sikko
Eliah katsoi Theodorea kummissaan. Ei tietenkään hänellä ollut äitiä – enää. Siitä oli jo muutamia kuukausia, mutta menettämisen tunne oli painunut pojan sisimpään, eikä hän ollut vieläkään unohtanut miltä se tuntui. Yhä Eliah tunsi sen oudon tyhjän tunteen sisällään, eikä tiennyt miten sen saisi pois. Hän luuli, että kuukausien päästä tyhjyys olisi haihtunut pois, muttei se ollutkaan ollut niin yksinkertaista. Eliahin olisi pitänyt käsitellä tapahtumia, eikä vain yrittää unohtaa niitä.
”Miten niin on? Ei tietenkään ole.” Ääni ei ollut katkera, vaan hämmästynyt. Eliah ei ymmärtänyt mistä Theodore puhui, ellei tämä sitten uskonut todellakin johonkin korkeampaan voimaan. Muuta selitystä hän ei sille keksinyt.

Theon pyyntö oikeastaan kuvasti juurikin Eliahin omia toiveita. Totta kai hän halusi toisen irti noista siteistä, jotka olivat vanginneet poikaparan sänkyyn kiinni. Eliah ei edes uskaltanut ajatella kuinka kauan Theodore oli joutunut paikoillaan makaamaan. Ajatus kuvotti poikaa ja hän yritti ajaa sen parhaansa mukaan pois.

Varovasti, ikään kuin jotakin peläten, Eliah nousi tuolilta ylös ja asteli hitaasti sängyn vierelle. Hetken hän vain katseli Theodorea, joka ei näyttänyt piiruakaan paremmalta kuin viimeksikään. Ironista oli se, että nyt poika oli hoidossa. Ymmärrettävää oli, että Theo oli kamalassa kunnossa aineita käyttäessään, mutta nyt hän oli ollut jo tovin niistä erossa. Siltikään näky ei ollut kovin miellyttävä

Eliah kumartui varovasti toisen ylle niin, että hänen kasvonsa miltei koskettivat toisen omia. Pojan siniset silmät keskittyivät täysin Theodoren aina niin lämpimiin ja ruskeisiin silmiin ja tutkivat niitä. Ne selkeästi etsivät kärsineestä pojasta jotain tuttua hyvällä menestyksellä. Aluksi Theodore oli vaikuttanut lähes yhtä varautuneelta kuin Eliah itse. Nyt tilanne vaikutti paljon paremmalta, eikä Eliah enää edes tuntenut sitä outoa muuria heidän välillään. Se oli sortunut pois jo jokin aika sitten.
”Käytkö sä sitten mun kurkkuun kiinni ja tapat mut?” Eliah kuiskasi hiljaa ja antoi nenänsä piirtää kuvioita toisen otsalle ja poskille. Kosketus tuntui käsittämättömän hyvältä, eikä Eliah edes nähnyt mitään muuta vaihtoehtoa kuin päästää toinen pakoon vankilastaan.

Radical
/ Ja Eliahin pitää lähtiessään sitoa se takas ettei kukaan huomaa : << (ja se saa kauheet kiksit siitä::: D ) /

Theo ei uskonut taivaaseen eikä mihinkään kuolemanjälkeiseen elämään, hän ei kuitenkaan suostunut uskomaan myöskään sitä ettei kuoleman jälkeen olisi mitään. Koko uskonto oli pojalle yksi suuri kysymysmerkki, hänet oltiin opetettu kristityksi eikä koskaan oltu annettu tilaisuutta uskoa muuhun, jossain vaiheessa oli kuitenkin pakko alkaa miettiä mihin itse uskoi. Theo ei kyennyt uskomaan mitään mitä ei oltu oikeasti todistettu, ja koska mitään uskontoo liittyvää asiaa ei oltu todistettu.. Tämä oli jättänyt uskonsa odottamaan oikeaa vaihtoehtoa jota tuskin koskaan ilmestyisi.
"Sulla ei oo äitiä jos kiellät sen, ei se muuten mihinkään katoa vaikka oliskin kuollu", poika huomautti, hän piti asiaa itsestäänselvyytenä ja sen selittäminen tuntui typerältä. Ihminen oli aina läsnä vaikka kuinka olisi kuollut, ehkä se ei kyennyt enään tiedostamaan olemassaoloaan, ehkä se oli vain tyhjä ja olematon, mutta kyllä se silti piti aina paikkansa maailmassa, ei yksikään ihminen voinut vain kadota kuolemansa jälkeen.

Pojalla ei ollut mitään käsitystä miten lepositeet oli laitettu kiinni tai saiko niitä ylipäätään auki ilman jotain ruuvimeisseleitä, hän ei tosiaankaan ollut vaivautunut katsomaan niiden kiinnitystä kertaakaan. Theo tiesi vain sen, että ne oli laitettu kireämmälle kun oli sallittua, he olivat joutuneet lukemaan jotain äidinkielen ainetta varten psykiatrisista eristämistavoista ja siinä oltiin mainittu ne kireydet jotka eivät ainakaan nyt pitäneet alkuunkaan paikkaansa.
Koko leposidesysteemi koostui neljästä pisteestä jotka yhdessä estivät liikkumisen täydellisesti ( kuva ). Ylin remmi kulki rintakehän yli ja käsien ali, Theo oli koittanut jossain vaiheessa sen ollessa vielä löysällä kierähtää kyljelleen mutta sen johdosta joku oli tullut repimään sen sopimattoman kireälle, niin kireälle, että jos yhtään liikkui hengittäminen oli melkein mahdotonta. Ranteet oli myöskin lukittu paikalleen niin alas ettei käsien liikuttaminen onnistunut alkuunkaan, myös nämä remmit olivat hiukan liian tiukalla, niiden kanssa oltiin tehty kasa erityisvarusteluja sillä Theo oli saanut luisevat ranteesta pienimmästäkin mallista läpi. Kaksi viimeistä remmiä sitten huolehtivat jaloista, toinen kulki vähän polven alla ja toiset lukitsivat nilkat ranteiden tavoin paikalleen. Kuka tahansa saattoi sanoa, ettei kyseessä ollut mikään miellyttävä kokemus. Lihakset alkoivat kipeytyä hyvin nopeasti, raajat puutua äärettömän kivuliaasti ja muutenkin vain paikallaan makaaminen oli rankka kokemus, fyysisesti ja henkisesti, eikä siitä ollut mitään oikeaa hyötyä, se oli vain hyvä tapa sysätä

Theo seurasi katseellaan kuinka Eliah nousi hitaasti tuolilta ja käveli aivan sen 'vuoteen' vierelle laskien pian kasvonsa aivan hänen kasvojensa tasolle.
"En mä ajatellu", kenen tahansa muun sanomana kysymys olisi voinut olla loukkaava, Eliahin esittämänä se oli kuitenkin vain.. Surkuhupaisa.

Sikko
”No mä otan riskin, jos vaikka tulet toisiin aatoksiin”, Eliah kuiskasi hiljaa nousten takaisin täyteen pituuteensa. Hän antoi ensin kätensä kulkeutua pitkin Theodoren rintakehää käsivarsien ohi siteisiin, jotka pitivät pojan ranteet aisoissa. Eliah kosketti varovasti toisen kämmentä, joka sai oudon väreen kulkemaan pitkin hänen vartaloaan. Viime kosketuksesta oli niin kauan aikaa, että poika suorastaan pelkäsi sen tuntuvan jotenkin eriltä. Pelko kuitenkin osoittautui vääräksi: se tuntui täysin samalta kuin ennenkin.

Varovasti Eliah kyykistyi Theodoren sänkyä muistuttavan vankilan viereen ja tutki kiinnityskohtia, jotta voisi päästää toisen vapaaksi. Kiinnityssysteemi oli pojan mielestä suhteellisen yksinkertainen, vaikka hän joutuikin näkemään vaivaa siteiden aukaisemin eteen. Kuitenkin hetken aikaa Eliah vain tutkiskeli kiinnityskohtia ja alkoi tuumasta toimeen vasta kun oli varma, että saisi siteet irti hyvällä menestyksellä. Poika luotti itseensä ja päästi sormensa töihin. Tehtävä oli helpompi kuin Eliah oli edes uskaltanut odottaa. Nopeasti hän kiersi ensimmäisen tapin irti ja pujotti varovasti Theon oikeaa rannetta paikoillaan pitävän remmin siitä yli. Näin ensimmäinen side oli irrotettu, eikä Eliah aikaillut muidenkaan kanssa. Sanomatta mitään hän kiersi vuoteen toiselle puolelle kyykistyen jälleen Theodoren vierelle. Samalla tavalla kuin oli juuri hetki sitten tehnyt, hän irrotti myös Theodoren vasemman käden siteistä ja vilkaisi poikaa hymyillen.

Eliahista oli käsittämätöntä, että vaarallisetkin potilaat olivat sidottu paikoilleen hyvin yksinkertaisin keinoin. Tosin hän ymmärsi kyllä sen, että siteiden kireyden ansiosta poispääseminen oli mahdotonta. Vanki ei voinut paeta omin voimin, ei sitten millään. Sen sijaan henkilökunnalle homma oli varmasti suhteellisen helppoa, kun ei tarvinnut ruuvata pultteja irti sängystä aina kun potilas piti saada pois vuoteesta.

Eliah lisäsi vauhtia, jotta saisi Theodoren irrotettua mahdollisimman nopeasti kahleista. Saatuaan Theodoren ranteet vapaiksi, hän aukaisi vasemmalta puolelta remmin, joka piti pojan rintakehää paikoillaan. Eliah laski kätensä toisen rintakehälle ja antoi sen laskeutua tämän nilkkojen kohdalle. Sutjakasti hän pyöritti sen tapin auki, joka piti jalkoja paikoilleen pakottanutta remmiä kiinni. Kun poika sai siteen pujotettua auki, remmi suorastaan ponnahti Theodoren jaloille, niin tiukalla se oli ollut. Eliah ei edes halunnut ajatella kuinka kireällä side oli ollut ja eritoten sitä miltä se oli Theodoresta tuntunut.

Saatuaan kaikki kolme sidettä aukaistua, Eliah siirtyi viimeisimpien kimppuun. Theon jalat oli kahlittu täysin samalla tavalla kuin ranteetkin, joten siteiden irrottaminen oli yhtä helppoa. Kädenkäänteessä Eliah sai ensin vasemman, sitten oikean jalan irrotettua siteistä. Hän asteli muutaman askeleen kauemmas ja katseli tyytyväisenä lopputulosta. Theodore oli kuin olikin jälleen vapaa tekemään mitä lystäsi.

”No niin, pitäisikö mun nyt olla huolissaan omasta hengestäni?” Eliah katsoi toista huvittunut virne kasvoillaan. Tietystikään hän ei oikeasti uskonut Theodoren käyvän kimppuunsa, mutta tilannekomiikka oli aina paikallaan.

Radical
Theo värähti pienesti Eliahin kosketuksen alla sen aiheuttaessa pakostikkin kylmiä väreitä. Siitä oli ikuisuus kun poika oli viimeksi saanut tuntea edes hipaisun Eliahilta, ja se tuntui nytkin paljon isommalta jutulta kun normaalisti olisi. Tietysti täydellinen eristäminen sai suhtautumaan ihmisten seuraan ja kosketukseen jokseenkin eri tavalla, helpommin arvosti sitä mitä sai kokea aniharvoin kun sitä minkä koki harva se päivä.

Mies ei pähkäillyt siteiden kiinnitysten kanssa kauaa vaan irrotti pian jokaisen yksi kerrallaan ja huolellisesti, jokaista piti kuitenkin vetää tiukemmalle ennen avausta niin, että poika sai oikesti kokea kiputilan kun verille hinkautuneet ranteet joutuivat vielä tiukemman puristuksen alle ja henki salpautui hetkeksi kun rintakehää ylittävää remmiä revittiin auki, helpotus siitä, että oli oikeasti vapaa liikkumaan oli kuitenkin niin iso että se pieni kipu unohtui heti.
Oikealla käsivarrella oli kuivunut verinoro, ranne oli oikeasti hiertynyt niin pahasti, että iho oli mennyt rikki, tiedä sitten miten Theo oli siinä onnistunut. Poika ajatteli ensin, että olisi voinut vain hypähtää pystyyn ja kapsahtaa halaamaan Eliahia mutta huomasi heti ettei se tulisi kysymykseenkään, lihakset valittivat ja olivat sanomassa itseään lopullisesti irti jo kun Theo käännähti kyljelleen. Hän oli tuskin koskaan ollut fyysisesti yhtä paskassa kunnossa, ja hän älysi sen vasta nyt kun joutui oikeasti tekemään jotain.

Theo ei vastannut Eliahille mitään vaan hengitti hetken vain huomattavasti normaalimpaa raskaammin, lähes henkeään haukkoen. Rintakehäside oli oikeasti ollut jotenkin niin tiukalla väärässä paikassa ettei hengittäminen ollut onnistunut kunnolla vaikkei Theo sitä ollutkaan tajunnut, todennäköisesti hän oli itse sen väärin saanutkin eikä moka suinkaan ollut kenenkään hoitajan, ne varmasti osasivat asiansa edes jotenkuten hyvin.

Sikko
”Oletko sä kunnossa?” Eliah kysyi huolestuneena. Näky ei ollut kovinkaan kaunis: tiukat siteet olivat repineet pojan ihoon punottavia hiertymiä ja jotkut kohdat olivat jopa kipeytyneet niin pahasti, että niissä näkyi kuivunutta verta. Eliah oli suorastaan kauhistunut siitä miten pahalta Theodore tosiasiassa näytti. Ei hän hetki sitten ollut osannut nähdä toista sellaisessa valossa kuin nyt. Ilmeisesti siteet ja remmit olivat peittäneet osan haavaumista tai sitten Eliah ei vain ollut katsellut pojan vartaloa riittävän tarkoin. Itse asiassa hänhän oli lähinnä vältellyt katsomasta toiseen, sillä häntä pelotti kohdata sekä toisen katse ja nähdä tämä makaamassa vangittuna sairaalasänkyyn, jos sitä pystyi edes sängyksi kutsumaan. Eliahin mielestä se muistutti enemminkin pöytää kuin sänkyä ja hän oli täysin varma, että Theodore oli joutunut viettämään monta unetonta yötä sen vankina.

Eliah katseli toista surullisena vähän kauempaa ennen kuin uskaltautui menemään lähemmäs. Hetken hän oli jopa pohtinut, josko Theodore olisikin oikeasti vaarallinen ja tuntisi halua hyökätä hänen kimppuunsa. Sen ajatteleminen oli kuitenkin tukahdutettu melko nopeasti sääliin ja huonoon omatuntoon viittaavilla tunteilla, jotka tuntuivat sekoittavan Eliahin pään.

Vaivaantuneena toisen huonosta kunnosta Eliah asteli sängyn viereen ja kyykistyi toisen kasvojen tasolle. Theodore näytti menettäneen kaikki voimansa jo pelkkään kyljelle kääntymiseen ja se suretti Eliahia hyvin paljon. Poika oli odottanut toisen kapsahtavan heti hänen kaulaansa. Hänellä oli niin ikävä toisen kehon lämpöä ja sitä taianomaista värinää, joka aina valtasi hänen oman vartalonsa, kun toinen kosketti häntä. Sen ajatteleminenkin sattui.

”Tarvitko sä apua?” Eliah kysyi hiljaa, lähes kuiskaten ja nosti kätensä varoen toisen posken korkeudelle ja alkoi sivellä pojan kasvoja arkaillen. Hänen sormensa kohtelivat toisen poskea kuin jotain hyvin kallista, aivan kuin hän olisi pelännyt pojan menevän kosketuksesta rikki.

Radical
Theo tiesi, ettei ollut niin hyvässä kunnossa kun mahdollista. Poika oli vitivalkoinen ja luiseva, oikeasti aivan liian laiha, ranteetkin olivat kun pelkät luut ja jänteet joiden välille oltiin pingotettu ihoa. Kai tilassa oli tapahtunut jotain edistystä kun Theo tajusi itsekkin miten pahaan kuntoon oli itsensä johtanut, ja se kadutti siinä muodossa, että tämä tajusi, että oli johtanut Eliahinkin aivan yhtä surkeaan tilanteeseen. Mies oli kuitenkin päässyt omin avuin ylös pohjalta mihin Theodore ei selvästikkään pystynyt. Tietysti idioottikin käsitti miksi se oli Theo joka oli jäänyt pahemmin koukkuun.
Ensinnäkin, hän oli nuorempi ja näin ollen henkisesti edes vähän 'lapsimaisempi' kun Eliah ja näin alttiimpi poimimaan kaikki vaikutteet, toiseksi hän oli huomattavasti hoikempi (ei sillä, että Eliah olisi läski), kaikki oli noussut heti päähän ja keho oli joutunut siedättymään nopeammin jonka takia ainemäärät olivat nousseet ja tietysti addiktio tullut pitämään seuraa, eipä tainnut Theo henkisestikkään olla maailman vahvin ihminen eikä mitään halua lopettamiseen ollut ollut missään vaiheessa.
Nuorille vieroittuminen oli yllättäen hankalampaa kun aikuisille konkareille. Vasta aloittaneena, etenkin jos läheiset olivat pakottaneet hoitoon, huumemaailmassa oli jotain sairasta hehkua, se oli se kaikki mitä siitä haluttiin eikä mistään oikeista haitoista ollut tietoakaan. Myös Theo oli saanut huumemaailmasta kaiken mitä oli halunnutkin, se oli kapinaa, mutta mukavaa sellaista, antoihan se hyvän mielen kerta toisensa jälkeen kun iski piikin suoneen tai veti jauheet nenäänsä. Se oli tapa vastustaa ihmisten määrittelemiä lakeja ja mielipiteitä hyvästä ja pahasta, se oli keino vastustaa kaikkea. Huumeet tarjosivat myös jonkun porukan jonka kanssa oli yhteinen asia ja näin paransi suhdeverkostoa, itsenäistyminen tuli automaattisesti vanhoista tuttavista ja perheestä eristäytymisen mukana.
Jos oli jo kolmekymppinen ja käyttänyt aineita kauan se ei enään ollut hehkeää, raajoja oli ehkä amputoitu, keho oli muutenkin kun roska ja velkaa oli todennäköisesti järjettömiä määriä, rikosrekisteri täynnä pikkurikoksia ja äpäröitä enemmän kun tarpeeksi. Theodore ei kuitenkaan suonut ajatustakaan tulevaisuudelle.

Theo nyökkäsi. Olihan hän kunnossa, tietysti oli kun Eliah oli siinä vieressä eikä häntä oltu kahlittu kiinni mihinkään.
"Mitä te kuvittelette kenenkään hyötyvän tästä?", poika kysyi oikeastaan edes odottamatta vastausta ja viitaten Eliahiin ja Oliveriin, heidän päätöksensähän koko juttu oli ollut. Theo itse ei löytänyt koko laitoksesta yhtään mitään hyötyä kellekkään muulle kun niille jotka siitä rahaa nettosivat. Se, että jonkun pakotti olemaan kuivilla tietyn ajan ei ollut sama juttu kun se, että saisi tämän raitistumaan, se oli selvä. Metodit eivät toimineet ainakaan Theon kohdalla alkuunkaan, saivat hänet vain entistä enemmän sekaisin, ja ennenkaikkea vihaisemmaksi ja turhautuneemmaksi kun kukaan koskaan ennen. Lisäksi poika oli kehittänyt järjettömän kammon sidotuksi tulemiseen jo kertarysäyksellä, siitä hän tuskin pääsisi eroon enään koskaan.
Theo nousi yllättävän normaalin oloisesti istumaan ja hymyili Eliahille pienesti kietoen samassa kätensä tämän kaulan ympärille vetäytyen miehen halaukseen

Sikko
”No jos totta puhutaan, niin ei mulla hirveästi ollu sanavaltaa tämän koko asian kans. Luuletko sä, että me oltais Oliverin kanssa kierrelty yhdessä ja yritetty löytää sulle paras mahdollinen paikka?” Eliah naurahti ja antoi sormiensa laskeutua varovasti Theodoren ohimolta tämän leualle. Hetken aikaa hän piti hellästi toisen leuasta kiinni, mutta laski pian kätensä takaisin syliinsä.
”Ei me oltu Oliverin kanssa missään yhteyksissä sen illan jälkeen, kun me viimeksi nähtiin. Paitsi tietysti kun pari päivää sitten soitin sille ja kysyin missä sä olet.” Eliahin pienen puheenvuoron jälkeen tuli selvästi esille se, että hän painotti erityisesti sanoja sen ja illan. Niillä oli tärkeä merkitys, sillä poika nimenomaan tarkoitti sanoillaan sitä iltaa, kun he Theodoren kanssa viimeksi näkivät. Joskin Eliah oli vain käytännössä käynyt huikkaamassa Oliverille Theon uudesta harrastuksesta ja painunut omine ongelminensa takaisin kotiin. Sen kyseisen illan jälkeistä aikaa hän ei edes halunnut muistella, sillä se oli varmasti raskainta ja vaikeinta aikaa ikinä.

”Mut mä haluan että oot taas se sama Theo, joka sä olit ennen”, Eliah sanoi hiljaa ja antoi katseensa vaellella toisen kasvoilla. Oli totta, että he eivät loppujenlopuksi olleet tunteneet toisiaan kovinkaan hyvin. Silti Eliah oli huomannut selvän muutoksen entisen Theodoren ja sen Theodoren välillä, joksi poika oli muuttunut huumekokeilujensa jälkeen. Hänestä oli tullut kamalan välinpitämätön ja muutenkin outo, joskin eihän se ollut mikään ihme. Heroiini ja muut myrkyt ovat nimittäin oiva tapa muuttaa persoonallisuutta, joskaan harvoin se saa sitä muuttumaan piiruakaan paremmaksi.

Eliah yllättyi hienoisesti, kun Theo ponkaisi hänen syliinsä äkkiarvaamatta. Tietystikin yllätys oli täysin positiivinen, joskin poikaa mietitytti jokin yhä. Ehkä se johtui siitä, ettei hän voinut olla varma pystyikö Theodoreen enää luottamaan. Tekisikö toinen hänelle taas sen saman tempun? Eliahista kysymys oli hyvin merkittävä, mutta hän yritti sysätä sitä parhaansa mukaan pois mielestään. Väkisinkin ajatukset kuitenkin palasivat siihen, vaikka hän miten yritti olla ajattelematta sitä. Ei hän kuitenkaan voinut olla antamatta tunteilleen valtaa ja olemaan vastaamatta toisen halaukseen. Intohimoisesti Eliah antoi jännittyneiden käsiensä löytää tiensä Theodoren kylkiä pitkin tämän selälle. Yhtä kaikki hän teki kaiken hyvin varovasti, sillä Theo ei vaikuttanut olevan täysissä voimissaan, vaikka olikin jo päässyt jotakuinkin ylös.

Taianomainen tunne Eliahin rinnassa kasvoi kasvamistaan ja se alkoi jo tuntu ylitsepääsemättömältä. Poika olisi halunnut olla varomatta ja antaa tunteidensa viedä, mutta se oli mahdotonta. Theo oli hiertymien ja kuivahtaneiden haavojen lisäksi hyvin laiha ja paljon alipainoisempi kuin ennen. Lisäksi Eliahin mielessä kyti yhä se pelottava ajatus siitä, että hän saisi taas selkäänsä, kun antautui tunteilleen.

”Koska sä pääset täältä pois?” Eliah kuiskasi toisen korvaan ja kuljetti vasemman kätensä Theodoren selältä tämän leualle. Samaan aikaan poika vetäytyi toisesta vähän kauemmas pysähtyen tutkimaan tämän ruskeita silmiä. Eliahin katse oli jossain määrin onnellinen, mutta suru paistoi pojan kasvoilta selkeästi läpi, eikä sitä voinut olla huomaamatta. Hitaasti hän lähestyi toisen kasvoja niin, että olisi voinut suudella tätä. Eliah ei kuitenkaan tiennyt oliko se sopivaa ja mitä sen jälkeen tapahtuisi, joten hän vain jäi katselemaan toisen kasvoja. Poika oli hyvin epävarma ja jokaisen liikkeen, jonka hän teki, teki hän epäröiden

Radical
Theo ei varsinaisesti uskonutkaan, että Eliah olisi ollut jutussa mukana, toinen oli vain käräyttänyt pojan ja astunut ulos näyttämöltä.
"Se yrittää kostaa", Theodore selvensi hiukan vittuuntuneella sävyllä. Ehkä Oliver tosiaan yritti vain kostaa ne kaikki ruokottomuudet ja uhkaukset näin? Veli ei koskaan ollut ollut erityisen reilu. Tai oli, muttei suinkaan Theon mielestä, laukoihan tuo itsekkin yhtälailla kaikkea ei-niin-hyväksyttävää ja uhkaili vieläkin pahemmin syyttäen sitten heti Theoa epäkunnioittavasta käytöksestä. Veljesrakkautta parhaimmillaan, vuorotellen uhkailtiin elinkautisella kiven sisässä ja turpaanlyömisellä.
Theo ei ollut olettanut myöskään, että Eliah ja Oliver olisivat haudanneet sotakirveen, tuskin ne koskaan tekisivätkään sitä. Poika itse ei pitänyt _sitä_iltaa_ mitenkään erityisenä, se oli vain yksi muiden joukossa, olihan kaikki niistä hetkistä muutenkin sekoittunut mielessä niin käsittämättömäksi massaksi, että siitä oli vaikea saada mitään selkoa tai hahmottaa mikä tapahtuma kuului millekkin päivälle tai mitkä sanat hän oli osoittanut kenelle.

Theo tajusi täysin mitä Eliah ajoi takaa. Hän tiedosti itsekkin turhan hyvin sen 'toisen persoonallisuuden' joka aina huumeiden alaisuudessa sysäsi hänet itsensä sivuun ja otti täyden vallan, teki ja sanoi asioita joita Theo ei koskaan, ikinä, missään tilanteessa edes ajattelisi tekevänsä tai sanovansa. Hän heitti itsensä aina hukkaan kun otti jotain, pääsi itse siihen autuaaseen tiedottomuuden tilaan kun toinen Theo otti ohjat käsiinsä ja tuli sijaiseksi. Koko persoonallisuusvaihtelua oli oikeastaan melko mahdoton kuvailla mitenkään, ainakaan pojan omat sanat eivät siihen riittäneet, se oli niin käsittämättömän epätodellista.
Theokin oli kiertänyt kätensä toisen kaulan ympäriltä niin, että pojat istuivat nyt vain vastakkain.
"Mikä mä sit nyt olen?", poika kysyi äänellä joka vivahti pienesti epävarmuuteen. Theo oli niin tottunut saamaan rankkaa kiteeriä, että oikeastaan pelkäsi, että Eliahkin alkaisi nyt luettelemaan listaa hänen vioistaan, 'läski', 'ruma', 'vastuuton', 'pikkukakara', 'säälittävä', 'hemmoteltu'.. Theodore oli oikeasti menettänyt viimeisetkin itseluottamuksen ja oikean minäkuvan rippeet nyt viimeaikoina, ennenkään niitä ei ollut ollut kun hädintuskin nimeksi asti, ala-asteikäiset 'kovisjätkät' osasivat oikeasti tehdä hyvin osansa jonkun toisen henkisessä romuttamisessa, etenkin jos vanhemmat jatkoivat samaa linjaa kotona.

Theo pudisti pienesti päätään merkiksi siitä, ettei ollut varma.
"Sit kun porukat kuolee ja jättää, toivottavasti, yhtään rahaa perintönä jotten joudu kadulle, tai Oliverille?", Theodore ehdotti. Hän oli tosiaan riidellyt vanhempiensa kanssa asiasta niin rankasti, että tilanne oli edennyt siihen, että hänet oltiin oikeasti ensin heitetty kotoa.
Theo nojasi pienesti eteenpäin ohittaen viimeisetkin heitä erottaneet sentit painamalla toisen huulille suudelman.

Sikko
”Oliver? Kostaa sulle? Ei varmasti. Se välittää susta paljon.” Eliah naurahti huvittuneesti, mutta antoi suhteellisen vakavan ilmeen kuitenkin löytää kasvoilleen. Theon ajatus kuulosti erittäin kummalliselta, ehkä jopa vähän oudommaltakin. Olihan veljesten välillä aina niitä pieniä riitoja ja kostamista puolin ja toisin, mutta Eliah ei voinut uskoa, että Oliver olisi oikeasti kostanut Theolle näin rankasti. Ei varmasti. Isoveli oli vain halunnut varmistaa pikkuveljensä parantumisen ja saattanut tämän hyvin vaikean paikan eteen. Ei se ollut kostamista, se oli välittämistä.

Eliah hymyili toiselle hyväntahtoisesti.
”Olethan sä nyt vähän aliravittu ja rähjäinen”, hän aloitti ja katsoi toista sarkastisen arvosteleva ilme kasvoillaan.
”Mutta silti, oot sä se mun Theo - tai ainakin mä toivon niin.” Hän jatkoi epäröiden. Eliah ei todellakaan tiennyt mitä tulevaisuudessa tulisi tapahtumaan, eikä uskaltanut oikein edes suoda ajatustakaan koko asialle. Kaikki oli niin epävarmaa ja uutta, että asioiden pohtiminen tuotti vain tuskaa. Eliahilla ei ollut mitään takeita siitä, että Theo ensinnäkään pysyisi erossa huumeista tai edes siitä, halusiko Theo edes jatkaa elämää hänen kanssaan.
”Jos sä et vaan valehtele, taas”, Eliahin ääni muuttui hetkessä epävarmasta suorastaan surulliseksi. Hän laski katseensa maahan, eikä uskaltanut nostaa sitä takaisin Theodoreen. Asia oli hyvin vaikea paikka Eliahille ja siitä puhuminen teki hyvin kipeää. Oikeastaan hän toivoi, ettei olisi maininnut sanaakaan siitä, miten heidän eronsa tapahtui, vaikka tietysti asioista piti puhua, tiesihän poika tietysti senkin. Kaikki tuntui vain niin ristiriitaiselta, ettei Eliah tiennyt mitä tehdä.

Eliah ei ehtinyt vastaamaan toiselle, vain nostamaan katseensa takaisin tähän, kun Theodoren huulet olivat jo löytäneet hänen omilleen. Eliahin ilme muuttui epävarmasta kärsiväksi, sillä järki ja tunteet huusivat täysin eriasioita, eikä hän tiennyt kumpaa olisi pitänyt kuunnella. Hetkeksi järjenääni sai voitettua pojan puolelleen ja hän erkani vähän Theosta. Ei mennyt kuitenkaan kauaakaan, kun välimatka toisen pojan huuliin tuntui ihan liian pitkältä ja hän joutui kuuntelemaan tunteitaan ja antaa huuliensa tutkia jälleen toisen omia. Suudelmaa olisi voinut luulla Eliahin ensimmäiseksi, niin paljon se oli täynnä epäröintiä ja epävarmuutta. Vaikka se oli kaikessa ihanuudessaan hyvin katkeransuloinen, oli se yhtäkaikki intohimoinen. Varoen Eliah siirsi vasemman kätensä toisen rinnalle ja oikean pojan niskan taa.

Jälleen Eliah irrottautui suudelmasta, mutta vain vähän. Joskin vaikka heidän välillään ei ollut edes viiden sentin mittaista rakoa, vaan paljon vähemmän, tuntui välimatka ihan liian pitkältä.
”Mitä me oikein tehdään?” Eliah esitti asiansa nopeasti, sillä hänen oli palattava takaisin toisen huulille uuden suudelman kera. Tietystikään poika ei viitannut kysymyksellään siihen, mitä he nyt olivat tekemässä, vaan siihen, miten he toimisivat tulevaisuudessa. Theodore oli vangittuna laitokseen, mikä ei tehnyt suhteesta kovinkaan helppoa, joskin Eliah ei ollut vieläkään varma mitä toinen halusi ja mitä ei.

Radical
Theo saattoi ihan hyvin uskoa, että Oliver jollain tavoin kosti valiten juuri jonkun paikan missä oli niitä rajoja joita poika inhosi ja kyseenalaisti, ei hän suinkaan yhdistänyt veljeä lepositeisiin ollenkaan vaan tiesi, että siihen oli itse edes 'vähän' osallinen. Niin julma Oliverkaan ei ollut vaikka pääasiassa olikin paskiainen.
"Kumpi meistä taas tunteekaan sen paremmin?", poika kysyi ja myös tämän äänestä oli luettavissa pieni huvittuneisuus. Eihän Eliah tiennyt Oliverista mitään, ei alkuunkaan, kuten tuo ei tiennyt mitään veljesten menneisyydestä tai perheestäkään, oli siis turha ruveta Eliahin arvailemaan jotain Oliverin reaktioita tai tekojen piilomerkityksiä. Kyllä Theo olisi Oliverin tilassa yrittänyt olla ei-ihan-niin-ystävällinen vaikka olisikin kohtuuden pitänyt käsissä, ei pahoinpitelyyn lavastamisen pelkkä uhkaaminenkaan ollut ihan pikkujuttu, ei Theon suusta, poika ei yleensä laukonut perättömiä uhkauksia vaan oli myös ihan tosissaan valmis ne toteuttamaan, ja sen veli tiesi.
"Sä et edes tiedä mitä haen takaa kostamisella, soo.. Unohda?", Theodore ehdotti tehden selväksi ettei aiheesta ollut mitään syytä keskustella, olisi ihan turhaa ruveta selittämään jotain veljessuhteesta alkaen lapsuusajoista.. Yhtä tyhjän kanssa, eikä Eliah tajuaisi vaikka Theo selittäisi kuinka kauan tahansa, eikä tuolla olisi mitään tarvettakaan tajuta.

Theo onnistui hyvin pitämään kasvoiltaan poissa kaikki nähtävät reaktiot Eliahin sanojen myötä.
Aliravittu oli Theodoren korvaan suoranainen kehu, huomattavasti parempi kun 'langanlaiha neiti' tai se perinteinen 'vitun läski'. Rähjäinen ei ehkä varsinaisesti ollut kehu, mutta.. Ei se nyt suoranainen haukkumasanakaan ollut, mitä nyt toi vähän mieleen pultsarin, mitä Theo tietysti tavallaan olikin.
"Toi on niin paljon parempi kun vitun läski tai helvetin neiti", poika totesi. Kumpikaan haukkumanimistä joita hän nyt oli maininnut ei pitänyt paikkaansa, eikä ollut koskaan pitänytkään. Theodore ei koskaan ollut ollut lihava, hän oli jo ala-asteella turhankin hoikka, neidiksikään häntä ei ulkonäön perusteella voinut kutsua.
Theo hymyili pienesti Eliahin puheille ja pudisti päätään. Hän ei valehtelisi enää, ei varmasti.

Theo piti jotenkin hellyyttävänä sitä, että Eliahin kaikki kosketuksen tuntuivat olevan hyvin varovaisia, aivan kun tuo pelkäisi pojan särkyvän.
"Ei mitään", Theo vastasi miehelle suudelmien lomassa. Miksi heidän pitäisi tehdä millekkään mitään? Vaikka Theolla yleensä oli epämaalinen tarve kontrolloida kaikkea antaisi hän nyt mielummin kaiken edetä omalla painollaan.

Sikko
Theodoren päänpudistus hymyn kera ei saanut Eliahia vielä luottamaan, ei tietystikään. Pojan oli ansaittava Eliahin luottamus takaisin, eikä se onnistunut pelkällä kieltävällä vastauksella selkeään kysymykseen. Nuorukainen kuitenkin luotti, tai ainakin toivoi, että tulevaisuudessa hän voisi elää toisen kanssa epäröimättä, jos heillä yleensäkään tulisi yhteistä tulevaisuutta olemaan. Asia epäilytti Eliahia yhä, sillä hän ei vain voinut olla varma toisen eleistä. Sitä paitsi, Theohan saattoi olla ihan hyvin lääketokkurassa tai jotenkin muuten vähän ulalla tilanteesta, joten mitään ei voinut lyödä lukkoon. Tosin Eliah oli jo jossain määrin tunnistanut huoneessa oleilevan toisen pojan olevan se Theodore, jonka hän tunsi.

”Ei mitään?” Eliah irrottautui toisesta oitis, nyt jopa vähän kauemmas kuin aikaisemmilla kerroilla. Nuo kaksi hyvin epämääräistä sanaa säikäyttivät pojan mitä pahimmiten ja hän tyytyi vain katselemaan toista hämmästyneenä. Tarkoittiko Theo nyt sitä, että he jatkaisivat samaan onnettoman malliinsa, jolloin jompikumpi heistä saisi jälleen takkiinsa? Eliah olisi mielellään kysynyt toiselta niitä kysymyksiä, jotka parhaillaan pyörivät hänen mielessään hurrikaanin tavoin, mutta ei osannut. Hän oli täysin ymmällään toisen laimeasta reaktiosta, vaikka tämä olikin itse määritellyt suhteen ongelmaksi sen, etteivät he olleet puhuneet asioista tarpeeksi.

Eliah nousi kyykkyasennosta täyteen pituuteensa ja kääntyi hakemaan tuolin, jolla oli aikaisemmin istunut. Kylmänrauhallisesti, mutta silti hyvin epävarmasti hän kuljetti tuolin Theodorea vastapäätä ja istui siihen. Hetken aikaa poika piti päätään alhaalla kunnes uskalsi nostaa katseensa takaisin toiseen. Asioista puhuminen oli hänelle täysin uusi käsite, mutta nuorukainen päätti ottaa härkää kiinni sarvista. Eliah nojasi hieman eteen ja tarttui Theoa käsistä kiinni.

”Ei me oikeasti voida vaan jatkaa näin.”

Radical
Theo pelkäsi romahtamista, edelleen, myös silloin kun nykyinen tila oltiin turvattu pakkokeinoin. Hän pelkäsi, että veisi jälleen kaikkien luottamuksen ja satuttaisi ihmisiä vain oman mukavuutensa vuoksi, poika ei tosiaankaan halunnut enään satuttaa ketään, Eliahia tai Oliveria, mistään typerästä lapsellisesta syystä joka tuntui hänestä itsestään aineiden vuoksi asialta joka oikeuttaisi minkä tahansa teon. Vielä olisi aikaa viedä loppuun pohjanoteeraus ennenkun raitistumisen pyörät saataisiin liikkumaan mihinkään, vielä olisi aikaa kaapata ihmiset mukaan loppuräjähdykseen joka tuhoaisi kaikki eikä jättäisi ketään osallista vahingoittumattomaksi. Ja sitä Theo pelkäsi. Että se 'toinen' ottaisi jälleen täyden vallan. Theo ei voinut piiloutua siltä, kuten ei tunteilta tai ajatuksiltaan, hän saattoi olla välittämättä mutta sekään ei riittänyt, ei vaikka hän oli kehittynyt siinä taidossa niin korkealla kun ikinä oli mahdollista, ei vaikka hän pystyi sulkemaan koko maailman ympäriltään.
Theo ei luottaisi itseensä edes itse, ei vaikka kuinka vakuuttelisi ja lupailisi kuun taivaalta.

Oikeasti Theodore ei ollut sellainen herkkä ja avoin poika millaisena häntä pidettin, ei tämä osannut pukea ajatuksiaan sanoiksi tai luottaa ihmisiin, edes oikeasti välittää satuttamatta ketään. Jotenkin Theoon oltiin leimattu se ymmärtävä ja kiltti leima, hänen piti ymmärtää, kuunnella, tukea ja olla avoin, pidättyä valehtelusta ja kaikista niistä paheista jotka muille olivat arkipäivää. Theolla ei ollut normaaleita nuoruuden seurustelusuhdemuistoa, ei mitään käsitystä siitä mitä vaati alkeellinen parisuhde tai ylipäätään minkäänlaisen suhteen ylläpito, tähän asti hän oli pärjännyt imutuksella ja panohetkillä uusien ihmisten kanssa, koskaan ei oltu vaadittu enempää ja se oli käynyt hänelle paremmin kun hyvin. Poika ei myöskään osannut itse tulla rakastetuksi, jossain vaiheessa hän aina työnsi ihmiset pois luotaan, viimeistään silloin kun nämä alkoivat oikeasti olla läheisiä. Theolla oli monia vikoja. Ensisilmäyksellä hän oli täydellinen, toisella silmäyksellä petollinen ja kolmannella ihminen joka mursi sydämen toisensa jälkeen.
"Miksi meidän pitäisi tehdä mitään?" Theo kysyi osoittaen jälleen ainutlaatuista kykyä olla tajuamatta yksinkertaiset ja yleensä ihmisille selvät asiat.
"Mä en halua suunnitella mitään, jooko", Theodore etsi Eliahin katseen hetkeksi yrittäen etsiä siitä vastausta, epäonnistuen. Theolla ei ollut mitään käsitystä siitä mitä Eliah halusi, hänellä ei ollut mitään käsitystä edes omista haluistaan. Eliah ei ollut sellainen ihminen jonka kanssa pantiin ja joka unohdettiin, Theolla oli toista kohtaan tunteita jotka poissulkivat sen vaihtoehdon heti.

Theo loi Eliahiin lähes epätoivoisen katseen ja pujotti sormensa tämän sormien lomaan. Poika ei osannut tehdä päätöksiä, hän ei yksinkertaisesti kyennyt siihen tässä tilassa, ei alkuunkaan. Omasta elämästään päättäminen ei tullut kyseeseenkään, ei niin kauaa kun Theon käsitys hyvästä elämästä oli huumehuurujen täplittämä ja alkoholin värittämä.
"Mitä muuta me voidaan tehdä kun odottaa ja katsoa?", Theodore kysyi olettaen, että Eliahilla olisi kaikenvalaiseva vastaus.

/ En saanu aivan vielä napattua kiinni tunnelmasta, sorry for that! /

”Miten meidän vasta kävi?” Eliah katsoi Theodorea merkitsevästi, mutta ei kyennyt tekemään sitä kovinkaan vakuuttavasti. Muutaman sekunnin kuluttua sanoistaan, Eliah laski katseensa alas käsiinsä.
”Vai onko Meitä edes enää?” Siinä vaiheessa hänen oli viimeistään pakko nostaa sinisilmät takaisin toisen ruskeisiin silmiin, jotka tuntuivat olevan jälleen kerran aivan liian kaukana. Kysymys oli hyvin aiheellinen, mutta pelottava, eikä Eliah edes tiennyt miten hän oli saanut puettua mielessään viikkokausia leijuneen kysymyksen ihka oikeiksi sanoiksi. Ja kaiken lisäksi Eliah pelkäsi kuollakseen, mitä Theo kysymykseen vastaisi. Poika ei tuntunut oikein vieläkään olevan oma itsensä ja se huoletti häntä hyvin paljon. Eihän Eliah voinut tietää, jos Theodore ei koskaan palaisikaan ennalleen. Ajatus sai pojan värähtämään ja nostamaan katseensa sairaalloisen valkoiseen kattoon. Se todella rikkoisi Eliahin elämän viimeisetkin sirpaleet, jotka hänen oli onnistunut siepata mukaansa sillä hetkellä kun hän oli nähnyt äitinsä kuolleena.

Theodoren kysyessä erittäin ainutlaatuisen ja hankalan kysymyksen Eliah vaipui mietteisiinsä. Hän laski katseensa katosta takaisin toisen syvänruskeisiin silmiin ja syventyi erottelemaan kärsineen pojan jokaista ihohuokosta erilleen muista. Hän ei ehkä täysin nähnyt jokaista pientä muistoa ihossa, mutta ainakin poika yritti kovasti. Ilme oli ensin hyvin tuima, aivan kuin ukkosmyrskyä enteilevä taivas, mutta se muuttui nopeasti hyvin voimattomaksi ja onnettomaksi. Jännitys hävisi Eliahin kehosta ja hän alkoi sivellä Theon käsiä hellästi, jotka olivat limittäin hänen omiensa kanssa.

”En mä tiedä”, Eliah huokaisi syvään ja irrotti kätensä toisen omista. Hän nojasi täydellä painollaan tuolin selkänojaan, joka taipui kaareksi pojan jäntevän selän myötä. Kädet painautuivat reisien päälle, mutta silmät olivat yhä kiinnittyneet Theoon. Vaikka Eliah kovasti yrittikin ottaa etäisyyttä toisesta, ei hän onnistunut tekemään sitä ilman rinnassa sykkivää huonoa omatuntoa. Pian poika suoristi selkänsä ja taivutti koko vartalonsa kohti Theodorea vieden kasvonsa aivan toisen kasvojen lähelle. Lähes yhtä nopeasti Eliahin käsi seurasi perässä ja löysi tiensä kovia kokeneen pojan poskelle.
”Ei me vaan voida jatkaa näin. Kaikki menee perseelleen kumminkin, jos me ei tehdä asialle mitään.” Eliah kuiskasi antaen päänsä nojata toisen otsaan. Se kohta, jossa noiden kahden niin erilaisen ihmisen ihot kohtasivat, kihelmöi säkenöivästi. Tai ainakin kaksikosta terveempi tunsi niin. Eliah tunsi sen tunteen siksi, jota ilman hänen oli hyvin hankala elää. Pari viikkoa oli tuntunut jo helvetiltä, joten mitä koko loppuelämä merkitsisi? Todennäköisesti sitä – niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin – ettei Eliah voisi elää ollenkaan. Asiasta teki vielä kamalamman se, että välillä elämä Theodoren rinnalla tuntui käsittämättömän pahalta, vaikka ei hänellä siitä hirveästi kokemusta ollutkaan. Poika tiesi vain sen, että Theo osasi saada hänet tuntemaan sekä maailman ihanimman tunteen maailmassa että sen kaikista kamalimman tunteen.