Rinnakkaiset maailmamme törmäävät ja taas jään alle

Desti ja Renie tänne vaan sitte! :3 Otsikosta kiittäkäämme Wirtasen Tonia.

Vihdoin ja viimein Ravid oli uskaltautunut lääkärin pakeille. Hän oli jo pitkään kärsinyt oudoista muistihäiriöistä ja päänsärystä, joille miehenalku itse ei keksinyt mitään pitävää selitystä. Kauan nuorukainen oli vain sivuuttanut nuo kummalliset oireet, mutta viimein Alona oli pakottanut ottolapsensa lääkäriin. Hän oli huolissaan pojasta, joka oli muutenkin kokenut ihan liikaa. Paljon enemmän kuin monet jo elämänsä eläneet ihmiset. Ravid itse ei kuitenkaan yhdistänyt muistikatkoksiaan historiaansa, ei ollenkaan. Hän oli opetellut unohtamaan ne tapahtumat ja olikin onnistunut siinä jotenkuten. Totta kai miehenalku yhä ikävöi oikeaa perhettään, mutta hän ei vain osannut myöntää sitä itselleen. Ja kun Ravid ei ikävää itselleen myöntänyt, pystyi hän olemaan aika hyvin ajattelematta noita kauheita aikoja, jotka hän oli joutunut kokemaan aivan liian nuorena. Joskaan eihän sitä kenellekään sellaista toivoisi, oli kyse aikuisesta tai lapsesta.

Ravid pysähtyi sairaalan eteen hetkeksi, mutta asteli kuitenkin sisälle. Hän oli kävellyt koko matkan, sillä perheenpää , ja samalla ainut, joka Paliakoveista ajokortin omisti, oli valitettavasti aamupäivinä töissä. Juutalaispoika vihasi liikuntaa, joten hänelle oli tehnyt tiukkaa edes jaksaa kävellä muutama kilometri. Mukisematta Ravid oli kuitenkin tehtävänsä suorittanut. Hengästynytkään hän ei ollut, mikä johtui varmasti hyvästä kunnosta. Lihaksiinsa ja tolkuttoman hyvään kuntoonsakaan miehenpuolikas ei löytänyt mitään hyvää selitystä. Ne olivat vain ilmestyneet jostain. Ravid syytti yhä geenejään, vaikka hänen isänsä oli enemmänkin pullea kaljamaha kuin lihaksikas komistus

Kylmän kiriessä Ravidin luihin ja ytimiin, oli hänen pakko astua sisälle. Ulkona ei ollut mitenkään erityisen lämmin ilma. Kylmä tammikuinen viima puri lämpimämmänkin takin läpi, eikä sitä voinut estää oikein mitenkään. Ravid oli erityisen arka kylmälle, koska hän ei muutenkaan liiemmin liikkunut ulkona. Pienestä pitäen nuorukainen oli ollut varsinainen vilukissa.

“Hei, miten voin auttaa?” Nuori hoitajatyttö kysyi punastellen vielä ujommalta Ravidilta.
“Öh- vastaanottoaika Matthewsille.” Ravid totesi häpeillen. Hän ei tiennyt yhtään miten lääkärissä tuli toimia. Ei miehenalun ollut koskaan tarvinnut käydä sen suuremmin lääkärissä.
“Joo, istu vain odottamaan sitten”, tyttö sanoi ja katosi vastaanottokopistaan jonnekin sairaalan syövereihin. Ravid puolestaan riisui ruskean ja ei kovinkaan lämpimän talvitakkinsa ja istui odottamaan. Vastaanottohuone oli miltei tyhjä ja hän istui tarkoituksella ikään kuin piiloon muilta. Näin nuorukaiselle ei luultavasti tultaisi juttelemaan. Ravid oli hyvin ujo vieraiden seurassa, eikä hän näin ollen halunnut puhua kovinkaan monille uusille tuttavuuksille. Juutalaispiireissä nuorukainen oli hiukan rohkeampi, mutta sielläkin hän on kuuluisa ujoudestaan. Minkäs Ravid sille mahtaa, ettei hän ole erityisen puhelias tai varma itsestään.

Vierailija

// Minua.. Inspasi.. :3 //

Harvat ihmiset pitivät sairaalasta. Siitä tuli heille mieleen kuolema tai paikka, jossa useat ihmiset tunsivat itsensä heikoiksi ja olivatkin heikkoja ruumiltaan. Sairaalassa näki kyyneliä ja kuihtuneita kasvoja, sekä epätoivoisia katseita. Jos uskoi aaveisiin, niitä varmasti olisi sairaalassa. Mutta vaikka sairaala onkin loppujen lopuksi surua täynnä, on siellä myös toivoa. Siellä syntyi uusia elämiä ja koettiin ihmeitä, kun joku heräsi koomastaan tai parani sairaudesta. Varsinkin lastensairasosasto oli toivoa täynnä ja siellä eräs punatukkainen tyttö rakasti viettää vapaa-aikaansa – olihan hän viettänyt monta vuotta lapsuudestaan kyseisessä paikassa.

Kyseisen tytön nimi oli Renie ja hän leikki juuri erään kaljupäisentytön kanssa nukeilla. Renien kasvojen edessä oli hengityssuoja, joka esti häntä saamasta muiden tartuntoja. Tammikuu oli sitä aikaa jolloin hänen heikko immuunijärjestelmänsä saattoi olla hiukan enemmän uhattuna kuin normaalisti, joten lääkäri vannotti tytön käyttämään kyseistä suojaa. Kyseistä maskia kyllä piti myös pitää usein sairaittenlastenosastolla, jotta lasten suoja taudeilta olisi taattu.

”Ja sitten he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti”, Renie sanoi ja antoi nuken hymyillen pikkutytölle ja silitti tämän päälakea hiukan.
”Anteeksi Annie, mutta minun täytyy mennä nyt. Aikani lääkärille lähestyy pikavauhtia”, totesi naurahtaen ja huomasi sitten harmistuneen katseen tytön kasvoilla.
”Aa, älä ole surullinen! En minä sinua aivan yksin jätä” Huudahti hiukan ja hymyili viekkaasti toiselle. Kaivoi sitten laukustaan nopeasti dvd:n – Lumikki ja seitsemän kääpiötä – yksi hänen suosikeistaan. Mikään ei kuitenkaan voittanut Pientä Merenneitoa ja Kaunotarta ja Hirviötä.
”Pyydä kilttiä hoitajaa pistämään tämä pyörimään sinulle”, Renie kuiskasi tytön korvaan hymyillen ja ojensi toiselle dvd:n, joka sai sairaan pienen tytön silmät loistamaan.
”Aww, kiitti Nie!” Tyttö huudahti väsyneen iloisena ja antoi Renielle suuren halin, kipittäen sen jälkeen etsimään hoitajaa, joka pistäisi tämän huoneeseen dvd:n pyörimään.

Hiukan nauraen punatukkainen nuori neiti katsoi lapsen perään ja asetti sitten hiukan hengityssuojaa paremmin kasvoilleen, kun alkoi samalla nousta ylös. Hän suoristi hiukan mustia pillifarkkujaan, joiden päällä oli polviin asti ulottuva punainen tyllihame. Ylävartaloa peitti tavanomainen iso valkoinen printti t-paita, jossa luki suurilla mustilla kirjaimilla: ’HELLO TO YOU!’ Kyseisen paidan päällä oli mustavalkoruudullinen avonainen hupparitakki. Tämä asuste oli aivan normaalia tälle kyseiselle neitokaiselle, joka nosti laukkunsa lattialta ja alkoi suunnistaa sitten kohti vastaanottoa, josta hänen lääkärinsä hakisi hänet lopulta normaalille rutiinikäynnille. Renie tiesi, että hänellä ei ollut mitään hätää, mutta joutui silti käymään aina välillä tarkastuksilla. Ei se kuitenkaan tyttöä haitannut – hän oli jo tottunut siihen.

”Aah, hei tohtori Matthews!” Huudahti iloisena ja heilutti mieslääkärille kättään, kun käveli tämän ohi. Kyseinen mies hymyili takaisin Renielle ja tervehti takaisin. Neiti tervehti aina lääkäreitä sairaalassa ollessaan ja hän tunsi melkein kaikki sairaanhoitajat ja lääkärit kyseissä sairaalassa. Asiaa tietysti helpotti se, että useat lääkärit olivat joitakin perhetuttuja Renielle. Hetken aikaa käveltyään saavutti vihdoin ja viimein vastaanoton, joka oli aika tyhjänpuoleinen. Renie antoi katseensa kiertää paikassa ja näkikin vastaanottokopin luona seisoskelevan nuoren miehen, joka melkein häpeillen sanoi ’vastaanottoaika Matthewsille’. Reniestä oli tullut hyvä ihmisasiantuntija monen vuoden aikana ja hän pystyi vannomaan, että toinen jotenkin.. Häpesi lääkäriin tuloa. Ehkä toinen pelkäsi lääkäreitä tai sairaalaa! Eihän se olisi mikään ihme, neiti tuumi ja katsoi sitten kuinka toinen käveli sitten istumaan tyhjälle penkille.

Tyttö vei kätensä puuskaan ja tuumi ahkerasti. Hän ei tykännyt paikoilla olemisesta ollenkaan. Se oli ainoa syy miksi ei pitänyt sairaaloista. Täällä ei uskaltanut alkaa kiivetä penkeille tai juoksentelemaan ympäriinsä – varsinkin sillä uhalla, että hänen lääkärinsä saisi sen tietoonsa. Hänenhän pitäisi ottaa rauhallisesti. Tyttö käveli hiukan eteenpäin, lähemmäksi äsken saapunutta nuorta miestä. Ehkä hän voisi yrittää saada vaikka uuden tuttavan! Ennen kuin hän kuitenkaan saavutti kohdettaan täysin, Renietä tervehdettiin hänen selkänsä takana. Neiti käännähti taaksepäin ja näki nuoren n. 13-vuotiaan pojan istuvan pyörätuolissa, hengityssuoja kasvoillaan ja talvivarusteet päällä ja pipo päässä, joka peitti sen alla olevan kaljun. Poika oli uupuneen ja laihan näköinen, mutta hengityssuojan alta silti pystyi näkemään, että poika hymyili.
”Thomas!” Tyttö huudahti iloisena ja otti pari askelta takaisinpäin ja kietoi kätensä pojan ympärille pieneen halaukseen.
”Joko sinä pääset kotiin? Minähän sanoin että pääset vielä kotiin ja sinä hupsu et uskonut minua! Vaikka siinä menikin muutamia vuosia, mutta mitä väliä! Sinä nujersit sen, etkö vain? Ei nyt mikään ilkeä pieni aivohirviö pystyisi sinua jallittamaan, eihän?” Tyttö höpisi Thomasille ja pojan kasvot punastuivat koko ajan enemmän, ja pojan pyörätuolin takana oleva nainen nauroi hiukan.
”Renie-kulta, Thomas halusi tulla sanomaan hei, ennen kuin menemme takaisin kotiin. Ja nyt häntä taitaa hiukan ujostuttaa”, nainen totesi ja kuiskasi sitten jotain pojan korvaan. Poika nyökkäsi totisena ja otti sitten Renietä kädestä kiinni ja sanoi hiljaa, ujostellen:
”N-Nie.. Halusin vain.. K-kiittää ja sanoa hei.. Ilman sinua.. No.. Tiedät kyllä”, mutisi viimeiset sanat ja katsoi punastellen poispäin, joka sai Renien hymyilemään iloisesti.
”Ymmärrän Thomas. Olemme sujut kun muistat sitten kutsua minut peleihisi, kun olet kuuluisa jalkapallotähti”, Renie sanoi ja iski pojalle hiukan silmää, jonka jälkeen Thomas ja hänen äitinsä alkoivat kulkea kohti uloskäyntiä.

Tyttö heilutti heille kahdelle kättään iloisesti hymyillen ja vei kätensä sitten halaamaan itseään iloisesti.
”Aaah, onnelliset loput ovat sitten maailman parhaita!” Totesi itsekseen ja käänsi sitten huomionsa lähellä istuvaan nuoreen mieheen, joka näytti kyllä siltä, että yritti olla mahdollisimman huomaamaton. Toinen vaikutti ujolta, mutta ei se neitiä haitannut. Kyllä hän voisi puhua toisen puolesta oikein hyvin.
”Eivätkö ne olekin todella hyviä? Onnelliset loput siis.” Kysyi toiselta ja hymyili oikein herttaisesti. Oi kyllä, hän haluaisi tutustua nyt uuteen ihmiseen, kun yksi hänen ystävistään oli juuri avannut siipensä ja lähtenyt tutkimaan suurta maailmaa.

:---D Inspaile rauhassa!

Nuoren juutalaismiehen huomio kiinnittyi heti outoon ilmestykseen, joka käyskenteli iloisesti vastaanottohuoneeseen. Ravid tähyili piilopaikastaan tyttöä, joka näytti vetäneen koko vaatekaappinsa sisällön ylleen. Lämpimän ruskeat silmät seurasivat tuon punapään liikkeitä, joka ilmeisesti tunsi koko sairaalan väen. Ehkä tuo ilmestys oli töissä sairaalassa. Ravid tunsi jonkinasteista myötätuntoa ujostelevaa pyörätuolissa istuvaa poikaa kohtaan. Hän tiesi tarkalleen miltä tuosta riutuneennäköisestä nuoresta tuntui - tai ainakin kuvitteli tietävänsä. Ravid oli aina ollut silmittömän ujo ja se oli aina haitannut hänen elämäänsä. Jos tummaverikkö olisi elänyt elämäänsä jossain vähän normaalimmassa perheessä, olisi tilanne voinut olla toinen. Juutalaiset viettävät paljon aikaa yhdessä sukulaistensa ja muiden samaan uskontokuntaan kuuluvien kanssa. Huono onni syntyä juutalaiseen perheeseen, jos sattuu olemaan ujonpuoleinen luonteeltaan. Ei Ravid ollut koskaan tottunut toisten ihmisten seuraan - tai ainakaan tuntemattomien. Sellaiset tilanteet ahdistivat häntä. Eritoten, jos joku hameväkeen kuuluva tuli juttusille. Ravid-parka. Hän ei osannut ollenkaan aavistaa mitä tulisi tapahtumaan. Juutalaispojalla ei käynyt mielessäkään, että tuo kummallisuuden multihuipentuma tulisi vielä juttelemaan hänelle.

Ravidin ilme oli varmastikin näkemisen arvoinen, kun omituisesti pukeutunut punapää kiinnitti huomionsa häneen. Tummien silmien katse laskeutui jonnekin lattian seutuville. Välillä se harhaili tyttöön, välillä se kohdistui kattoon. Ravid ei oikein tiennyt mitä hänen pitäisi tehdä. Puhuminen olisi varmasti ollut hyvä ratkaisu, mutta hän oli hyvin hämmentynyt. Harvoin tuntemattomat tulivat nuorukaiselle puhumaan.
“Öh-”, Ravid mutisi jotain ja katseli hieman pelästyneenä tytön kasvoja. Ei miehenalku mikään rasisti ollut, mutta häntä toden totta epäilytti tuon omituisuuden kovaäänisyys ja vaatteet.
“O-on ne joo kai”, hän vastasi tytölle hieman surullisen oloisena. Ravidin mieleen oli syöksynyt oitis menneisyyden muistot, joita hän ei ollut pitkään aikaan ajatellut. Olihan hänen loppunsa ainakin jokseenkin onnellinen: hänellä oli tyttöystävä ja perhe. Pieni hymy kiri pojanklopin kasvoille kun hän ajatteli perhettään. Ravidilla oli yhdeksän epävirallista sisarusta, jotka olivat kaikki hänelle ainakin jollain tapaa tärkeitä. Varsinkin perheen vanhimmista lapsista oli muodostunut nuorukaiselle erittäin läheisiä. Heidän kanssa oli helppo puhua vaikeastakin asioista, vaikka ei Ravid pystynyt äitinsä kuolemasta kenellekään puhumaan. Kriisityöntekijät olivat kovasti yrittäneet saada pientä aasialaisveristä poikaa avautumaan noista kauheuksista, joita hän oli joutunut kohtaamaan. Pienen pojan suu oli kuitenkin pysynyt visusti kiinni, eikä hän kyennyt hirveästä kokemuksestaan kenellekään kertomaan. Ravid ikään kuin vain unohti sen, tai ainakin yritti unohtaa.

Yhtäkkiä Ravid havahtui ajatuksistaan. Ruskeiden silmien lasittunut katse oli kadonnut ja hän näytti jokseenkin säikähtäneeltä. Aivan kuin joku olisi äskettäin vain heittänyt hänet moiseen tilanteeseen. Ravidilla ei ollut mitään hajua siitä kuinka kauan aikaa hän oli ajatellut perhettään ja näin ollen vaellellut oman pääkoppansa sisällä.
“A-anteeksi? Sanoitko jotain?” Ravid kysyi varmuuden vuoksi tytöltä. Luultavasti hän tulisi vain nolaamaan itsensä. Hävettävämpää tosin olisi ollut, jos punapää olisi sattunutkin sanomaan jotain, jonka Ravid olisi kokonaan sivuuttanut.

» Antaa mennä kun on alamäki taas.