How much pain has cracked your soul? (K18)

//rige + lily, otsikko by muse :---D

Valot sammutettiin yhdellä valonkatkaisijan painalluksella ja Alec astui ulos asunnostaan rappukäytävään. Hän otti melko nopeahkoja askeleita kävellessään alas rappusia pitkin kolmannesta kerroksesta.. toki kerrostalosta löytyi hissikin, mutta mies oli jostain kumman syystä unohtanut moisen seikan kokonaan. Se saattoi toki johtua siitäkin, että häntä jännitti tulevat treffit Lily Gleasonin kanssa. Mitä jos Alecin seura ei miellyttäisikään neitiä? Tai jos hän mokaisi taas tapansa mukaan jotan todella pahasti ja onnistuisi vain ahdistamaan toisen mieltä? Ainakin mies yrittäisi parhaansa sinä iltana, jos se ei riittäisi niin.. Alec ei oikeastaan tiennyt mitä tekisi. Hän todella piti Lilystä eikä halunnut menettää tätä.

Alec oli astellut rappuset alas ja viiletti jo kohti parkkipaikkaa, missä hänen jäänsininen Ford Mondeonsa odottelikin. Kello oli kymmentä vaille kahdeksan ja hän oli luvannut hakea Lilyn tasalta, joten eiköhän mies onnistuisi pysymään aikataulussa. Hän istahti autoon, työnsi avaimet virtalukkoon ja auton startattua kääntyi kerrostalonsa parkkipaikalta tielle. Automatka Lilyn asunnon luokse tuntui kestävän ikuisuuden, mutta ehkäpä se johtui vain Alecin mahanpohjassa myllertävästä jännityksen tunteesta. Vaikka mies oli avannut radionkin, niin edes musiikki ei onnistunut viemään tämän ajatuksiaan muualle. Ja se jos mikä oli perin kummallinen tunne.

Kello oli muutamaa minuuttia vaille kahdeksan kun vihdoinkin tuttu vaaleanharmaa rivitalo osui Alecin näkökenttään. Mies pysäytti Fordinsa tien reunaan ja astui ulos autosta. Tummia hiuksia harottiin hivenen hermostuneena.. ei kai hän näyttänyt idioottimaiselta kun hiukset olivat niin? Tai nehän olivat aina miten olivat vaan, eikä mies ollut aikaisemmin kiinnittänyt kamalasti huomiota niihin. Mutta nyt Alec tunsi olevansa maailman rumin henkilö koko maailmassa, joka kaikista vähiten ansaitsisi viedä Lilyn kaltaisen naisen treffeille..

Hänen kävellessään kohti Lilyn ja Chlóen asunnon etuovea sydämen syke oli taas melkoisessa nousujohteessa. Mitä jos Alecin kello olikin väärässä ajassa ja hän oli myöhästynyt pahasti sovitusta aikataulusta? Ja nyt Lily olisi odottanut yli tunnin miestä saapuvan paikalle ja mottaisi häntä suoraan naamaan heti sillä sekunnilla kun avaisi oven.. okei ei ehkä ihan, mutta Alec ei vaan voinut mitään villisti laukkaavalle mielikuvitukselleen. Ja sitten hän teki sen.. pimpotti ovikelloa.

Tuliko Alec jo?
Ei, se oli vain ollut ohimenevä auto...
Entä nyt?
Ei, se oli vain ollut naapuri, joka oli palannut ruokaostoksilta.
Oliko se nyt Alec?
Äh, tämä ei voinut olla totta..

Lily Gleason oli ollut viimeisen tunnin ajan aivan hermorauniona. Hän oli melkeinpä juossut seitsemältä loppuneen balettitunnin jälkeen kotiinsa, jonne ei onneksi ollut paljoa matkaa. Hän oli käynyt suihkussa, meikannut, laittanut hiuksiaan, valinnut kaapistaan itselleen mekon... Täytyi varmaan muistuttaa, että Lily ei KOVIN useasti ollut käynyt treffeillä, joten hän ei oikein tiennyt mitä odottaa. Ja mitä pistää päälleen.
Lopulta Lily oli päätynyt valkoiseen pitkähihaiseen mekkoon, joka ei ollut tukahduttavan kuuma, vaan hyvin kevyt. Jonkun mielestä mekko oli aivan hirveä, mutta Lily oli ihastunut siihen heti, kun hän oli nähnyt sen kaupassa erään nuken yllä. Se sopi hyvin vaaleahiuksiselle Lilylle, jonka vartalo oli siro.

Neito kaatui makaamaan sohvalle ja vetäisi keuhkonsa täyteen henkeä. Hänen katseensa oli kiinnittynyt edessä olevaan seinäkulmaan. Hän ei oikein tiennyt, oliko tämä loppujen lopuksi kovin viisasta. Siis treffeille lähteminen. Lily oli sallinut eilen puistossa itselleen sen, että ei yksissä treffeissä voinut mitään pahaa olla. Hän vain olisi kahdestaan Alecin kanssa ja yrittäisi nauttia toisen seurasta. Mutta oliko tämä silti oikein? Oliko Lily valmis tähän? No, ei tämä toki ollut maailmaa mullistava asia, mutta silti... Mitä jos hän ei vain pystyisikään olemaan rauhallinen ja hillitty? Mitä jos Lily saisikin ahdistuskohtauksen ja koko treffit menisivät aivan pilalle hänen herkän luonteensa takia? Mitä jos Alec alkaisi inhota Lilyä treffien aikana ja tämän jälkeen he eivät enää koskaan tapaisi? Voi, sitä Lilyn sydän ei tulisi kestämään. Olihan hän jo hyvää vauhtia rakastumassa Aleciin.
... Tuota ei sitten sanottu.
Mutta sitten se tuli kuin puuntakaa; pimpotus. Lily pomppasi salaman nopeasti ylös sohvalta ja henkäisi paniikinomaisesti. Oliko se Alec? Seisoiko Alec nyt oven toisella puolella, valmiina ottamaan Lily kyytiin? Apua, minne neito pistikään valkoisen käsilaukkunsa!

Lilyn sydän hakkasi kovaäänisesti rinnassa ja hengityskin oli muuttunut astetta verran äänekkäämmäksi. Hän toisteli mielessä itselleen, että ei tässä mitään hätää ollut, kaikki sujuisi varmasti ihan hyvin. Kyllä se jonkin verran helpotti, mutta silti hänen kätensä tärisivät.
Vaaleaverikkö löysi laukkunsa eteisestä, johon muistikin sen jättäneen. Hän laittoi jalkoihinsa valkoiset korkokengät, mutta niissä ei ollut korkoa kuin parin sentin verran. Sitten hän vilkaisi itseään nopeasti peilistä ja pöyhi hiuksiaan. Lily ei pitkiin aikoihin ollut laittautunut minnekään itse näin hienosti. Aina Chlóe oli ollut häntä auttamassa.
Ja sitten ovi avattiin.

Lilyn harmaansiniset, hämmentyineisyyden vallassa olevat silmät kohtasivat nopeasti Alecin kasvot, kun hän oli avannut oven. Hetken aikaa neito seisoi ovella liikkumatta ja ilmeettömästi, mutta sitten hänen huulilleen kohosi pieni hymy.
"Hei", Lily tervehti hennolla äänellään ja punastui. Tämä oli oikeasti totta.

// ai nii joo Alecin ulkonäkö :---D

Alecin kaikki hermostuneisuus katosi kuin olemattomiin sillä sekunnilla, kun ovi avautui. Sen oli pakko olla unta.. Lilyllä oli yllään valkea mekko, joka myötäili siron vartalonsa muotoja ja vaaleat hiukset laskeutuivat kauniisti olkapäiden yli hänen kasvojaan kehystäen. Ja hän hymyili. Alec nosti katseensa toisen siniharmaisiin silmiin, tuijottaen niitä täysin uudella tavalla.
Tämä ei voinut olla todellista.. hän tunsi olevansa Lontoon onnekkain mies, kun oli lähdössä treffeille Lilyn kaltaisen naisen kanssa ja sitä varmasti olikin. Ei Alec ikinä ollut tuntenut mitään samankaltaista vetoa toiseen ihmiseen lähtiessään treffeille jonkun kanssa.. sitä hän oli kuitenkin viime aikoina tehnyt suhteellisen harvoin, mutta kuitenkin. Sitä vain oltiin lähdetty treffeille eikä tunnettu mitään pientä ihastusta kummempaa. Nyt tilanne oli kuitenkin aivan erinlainen, aivan kuin mies olisi tiennyt tarkalleen, että Lily olisi ja tulisi olemaan ainoa nainen, jonka Alec halusi päästää lähelleen. Tätä hän ei kuitenkaan halunnut myöntää itselleen.. mitä jos Alec-parka löytäisi taas itsensä siitä samasta tilanteesta, mikä oli tapahtunut hänen rakastuttuaan Eveliinaan?

"Hei.." Mies tajusi vastata Lilyn tervehdykseen. Punastuiko hän? Voi ei.. Alec olisi kohta täysin sulaa vahaa hänen käsissään. Hän oli mennyt täysin lukkoon nähdessään Lilyn eikä ollut itsekkään tajunnut sitä jumitukseltaan. "Minä pidän.. mekostasi. Se on kaunis", Alecin kasvoille kohosi vieno hymy, joka oli tullut ihan itsestään.
"Oletko valmis lähtemään?" Hän heitti ilmoille melko typerän kysymyksen, sillä olihan vastaus melkein itsestään selvyys. Niin, ellei sitten Lily äkillisesti haluaisikaan lähteä treffeille ja peruuttaisi viime hetkellä. Toivottavasti niin ei kuitenkaan kävisi.

Lilyn katse laskeutui sitten alas katsomaan omaa mekkoaan, kun mies oli sitä juuri kehunut. "Kiitos. Tämä onkin ainoa mekkoni, josta oikeasti pidän", nainen sanoi ja alkoi heti ihmetellä sanojaan. Miten nuo sanat olivatkaan tulleet niin helposti hänen suustaan? Lilyllä ei ollut minkäänlaisia puhevaikeuksiakaan. Tämä oli pelottavaa, mutta samalla hyvin helpottavaa. Hän ehkä tosiaan voisi päästä tämän kovan ja suljetun ulkokuoren takaa ulos.
"Kyllä", neito henkäisi iloisesti, kun Alec oli kysynyt, oliko hän valmis lähtemään. Sitä Lily oli ollut jo viimeisen kymmenen minuutin ajan. Hän sulki oven perässään, kun oli astunut ulos talostaan. Lily tunsi olonsa niin kevyeksi, huolettomaksi ja iloiseksi. Ja mainittakoon, että noita tunteita ei oltu tunnettu kovinkaan paljon viimeisen kahden vuoden aikana. Lily ajatteli voivansa alkaa lentää minä hetkenä hyvänsä, niin hyvä olo hänellä sillä hetkellä oli.

Vaaleaverikkö seurasi Alecia, kun tämä johdatti heitä kohti autoaan. Lilyn harmaansiniset silmät vilkuilivat jatkuvasti miehen olemusta, ja Lilyä alkoi pian hävettää oma käyttäytyminen. Miksi hän ei tuntunut voivan pitää katsettaan erossa Alecista? Onneksi Alec ei nähnyt, kun Lily vilkuili tätä niin usein.
"Eihän tästä ole mitään vaivaa? Tai siis.." Lily keskeytti itsensä ja vetäisi keuhkonsa täyteen happea. Hänen sydämensä oli yllättäen jättänyt pari lyöntiä välistä tai siltä se ainakin tuntui. "Että tulit hakemaan minut varta vasten?" Aivan, Lily ei tahtonut olla minkäänlaiseksi taakaksi miehelle.

He olivat lähteneet kävelemään Alecin autolle päin ja mies joutui käyttämään kaiken itsekurinsa siihen, ettei tuijottaisi kokoajan Lilyä. Hän yritti pitää katseensa lähenevässä autossaan.. mutta mies ei voinut olla huomaamatta erästä asiaa. Lilyn olemusta. Hän vaikutti täysin eri ihmiseltä kuin silloin viikkoja sitten juhlissa.. iloiselta. Hän ei voinut valittaa muutosta, sillä Alec tunsi itsekin olevansa paljon paremmalla tuulella, kun Lilykin oli iloinen. Hän ihastui naiseen hetki hetkeltä entistäkin enemmän eikä vain voinut yksinkertaisesti sille mitään. He olivat jo saavuttaneet auton, kun vaaleaverikkö kysyi jotakin ja mies kohotti katseensa tähän taas. "Ei tietenkään ole, eihän tänne ollut edes mikään pitkä matka", Alec pudisteli päätään ja hymyili pienesti. "Ja minähän sinua ulos pyysinkin."
Kaksikon päästyä autoon sisään Alec starttasi Fordinsa käyntiin ja ajoi pois kadulta, jolla Lilyn asunto sijaitsi. Radiosta soi jotain epämääräistä renkutusta, joten Alec vaihtoi vaistomaisesti kanavaa.
"Because maybe you're gonna be the one that saves me.." Oasiksen Wonderwallin kertosäe oli alkanut soimaan. "Tämä on hyvä biisi.. vai vaihdanko kanavaa taas?" Mies vilkaisi kysyvästi Lilyyn, ennen kuin käänsi katseensa taas tiehen, jotta pystyisi ajamaan. "Millaista musiikkia sinä kuuntelet?"

Musiikki oli yksi Alecin tärkeimmistä asioista elämässä, olihan hän harrastanut sitäkin niin kauan kuin vain pystyi muistamaan.. se auttoi selviämään vaikeidenkin aikojen yli ja onnistui kääntämään pieleenkin menneen päivän aina parempaan suuntaan.

Alein vastaus sai Lilyn rentoutumaan entistä enemmän. Eli naisesta ei ollut mitään vaivaa. Ainakaan vielä. Lily tekisi kyllä kaikkensa, ettei joutuisi turhaan vaivaamaan Alecia.
Lily istuutui pelkääjänpaikalle, eikä hän mahtanut mitään sille muistikuvalle, milloin hän oli viimeksi tässä näin istunut. Silloinen kahdenkeskinen aika ei ollut kovin... Eh, miellyttävä? Niin, olihan neito ollut koko ajan varautunut ja ahdistunut. Nyt olo taas tuntui aivan päinvastaiselta.
Milloin Lily olikaan päästänyt Alecin muurinsa toiselle puolelle?

Lily havahtui ajatuksistaan, kun mies kyseli hänen musiikkimaustaan. Neito keskittyi hetkeksi aikaa kuuntelemaan päällä olevaa radiota. "No, tuota.." nainen aloitti epävarmasti ja kurtisti hieman kulmiaan mietteliäästi. "Minä pidän klassisesta musiikista. Tiedäthän, Debussy, Haydn... En oikein tiedä muiden nimiä. En.. En ole kovinkaan tietoinen nykyajan musiikkimaailmasta", Lily myönsi hitusen nolona ja puri hellästi alahuultaan. Hänen elämäänsä ei oikein ollut mahtunut musiikkia, koska mikään musiikki ei tuntunut siltä 'omalta jutulta'. Lily kyllä piti pianon äänestä, kuten myös viulun ja sellon. Niitä kuunnellessa aika tuntui pysähtyvän ja Lily vajosi toiseen maailmaan.
"Pidän pianon äänestä", Lily sitten uskaltautui paljastamaan ja vilkaisi nopeasti Alecia. Pieni hymynpoikanen kaunisteli hänen huulillaan.

"Sinä pidät... Tämänlaisesta musiikista?" Lily kysyi sitten. Tietenkin hän tarkoitti nyt takana soivaa musiikkia.

"Klassisesta?" Alec toisti hivenen yllättyneeseen sävyyn. Hän tunsi hyvin harvoja Lilyn ikäisiä naisia, jotka pystyivät edes sietämään klassista musiikia. Alec hymyili itsekseen Lilyn mainitsevan, että piti pianon äänestä. Miehen ei tarvinnutkaan varmaan erikseen mainita, että itse rakasti pianon soittamista. Välillä oli niitä päiviäkin, kun hän istui tuntikaupalla yksin pianon ääressä ja sulkeutui kokonaan ulos muusta maailmasta. Se oli Alecin keino päästä eroon edes pieneksi hetkeksi työstressistä ynnämuista päätä vaivaavista asioista.
"Minä pidän vähän kaikenlaisesta, mukaan lukien klassisesta", mies katsahti taas nopeasti vierellään istuvaan vaaleaverikköön. "Enkä minäkään oikeastaan ymmärrä mitään tämän vuosikymmenen musiikista.. hiphoppia en ole ikinä ymmärtänytkään."

Tällä kertaa matka tuntui kuluneen huomattavasti nopeammin, sillä tuttu parkkipaikka viiletti jo Alecin näköpiirissä. Hän parkkeerasi jäänsinisen Fordinsa tutulle paikalleen ja astui Lilyn kanssa ulos autosta. "Asun tuolla, kolmannessa kerroksessa", mies osoitti vähän matkan päässä olevaa kerrostalorakennusta ja johdatti naisen sitä kohti. Siitä olikin aikaa, kun Alecin luona oli vieraillut joku nainen.. peräti kolmisen kuukautta? Ja silloinkin Alec oli tapaillut häntä jo pidemmän aikaa, ennenkuin uskaltautui pyytämään naista luokseen. Mutta sekin juttu oli jo menneen talven lumia.

Kaksikko oli saavuttanut jo rappukäytävän oven ja Alec käveli kohti koodilukkoa, ohittaen vikkelästi maassa olevan tuhkakupin. Mies oli onnistunut nyt olemaan kohta toista viikkoa ilman tupakkaa, eikä todennäköisesti olisi palaamassa enään sille linjalle. Lily olisi varmasti pitänyt Alecia kuvottavana, jos hän olisi nyt jäänyt röyhkeästi polttelemaan kitkerän hajuista savuketta siihen. Ja suudelmatkin maistuivat varmasti paremmilta, kun toinen ei polttaisi.. hetkinen, suudelmat? Mitä sinä oikein ajattelet, Alec William Lawford? Mies oli todellakin kiitollinen siitä, ettei Lily osannut lukea toisten ajatuksia.

Hän näpytteli koodin tottunein sormin ja ovi avautui. "Naiset ensin", Alecin suupielet nykivät hivenen ylöspäin hänen katsahtaessaan taas Lilyyn pidellessään ovea auki.

Lily hymyili hieman, kun Alec kertoi myös pitävänsä klassisesta musiikista ja ettei mieskään juuri ymmärtänyt nykymusiikkia. Kyllä Lily joistakin yksittäistä kappaleista piti, mutta se oli siinä. Vaaleaverikkö piti enemmän vain rauhallisesta ja tuudittavasta musiikista, koska niitä kuunnellessa pystyi nukahtamaan helposti.

Nuori nainen astui ulos autosta aivan miehen perässä, kun Alec oli parkkeerannut auton parkkipaikalle. Lilyn harmaansiniset silmät hakeutuivat nyt sinne, missä Alec kertoi asuvansa. Sen nähtyään hän lähti seuraamaan Alecia kohti tämä kyseistä kerrostaloa.
Lily hidasti tahtiaan, kun Alec alkoi näppäillä koodia, jotta ovi aukeaisi. Silloin naisen sydän alkoi jyskyttää nopeampaa rinnassa. Tämä muuten oli aivan totta. Lily olisi tosiaan astumassa Alecin kotiin, viettämään kahdenkeskistä aikaa miehen kanssa. Ei tämä enää voinut olla kuvitelmaa, eikä tämä tästä enää voisi mitenkään muuttua. Tämä todellakin tapahtuisi.
Vau. Mitään muuta Lily ei voinut itselleen sanoa. Hän oli todellakin ylittänyt itsensä ja herkän luonteensa. Deittaileminen oli kuin olikin mahdollista, vaikka Lily oli muuta arvellut. Tosin eihän tässä vielä oikeat treffit olleet edes alkaneet, mutta alkamassa. Eikä Lily enää ajatellut perääntyvänsä. Hän suoriutuisi tästä, aivan varmasti.
Oli harvinaista, että vaaleaveriköllä oli noin positiivisia ajatuksia.
"Kiitos", Lily aukaisi jälleen suunsa kiittääkseen Alecia, kun tämä oli avannut hänelle oven. Neito jäi sitten odottelemaan, että Alec alkaisi jälleen johdattaa häntä. Eihän Lilyllä ollut aavistustakaan siitä, minne hänen pitäisi mennä.

Alec astui vaaleaverikön perässä sisälle rappukäytävään, suunnaten sitten hissiä kohden. Tällä kertaa mies jopa muisti sen olemassaolon, vaikka ei yleensä suosinutkaan hissin käyttöä. Ei hän olisi kehdannut lähteä kävelyttämään Lilyä kolmea kerrosta rappusia ylös, joten välillä piti tehdä kompromissejä. Alec yritti kiskaista hissin ovea auki ja ihmetteli miksei se auennut.. kunnes tajusi sitten siinä olevan lapun, jossa luki lähestulkoon kissan kokoisilla kirjaimilla "Epäkunnossa." Miten mies onnistui olemaan huomaamatta sitä? "Mahtavaa, kyllä tämä vielä muutama tunti sitten oli ihan kunnossa", hän mutisi katse edelleenkin hissin oveen liimatussa lappusessa. "Toivottavasti sinun jalkasi eivät kärsi noista rappusista", Alec lisäsi pahoittelevaan sävyyn ja käänsi katseensa takaisin naiseen. Suunnitelmiin oli tullut muutos jo treffien alkumetreillä.. voi mitäköhän tästä vielä tulisi? Miehellä oli paha aavistus siitä, että mokaisi sen illan aikana vielä varmasti.

Jonkin ajan kuluttua kaksikko oli kävellyt rappuset turvallisesti ylös ja päässyt kolmanteen kerrokseen. Alec johdatti seuralaisensa tutun oven taakse. Hän kaiveli farkkujensa taskusta avaimia, työnsi sen lukkoon ja käänsi oven auki. Mies asteli eteiseen ja jätti kenkänsä siihen. "Käyn keittiössä nopeasti, ole kuin kotonasi", hän kohotti katseensa vielä kerran Lilyyn vieno hymy kasvoillaan ennen kuin katosi keittiöön, joka sijaitsi seuraavan oven takana. Alecin asunto ei ollut mitenkään erityisen hieno tai muutenkaan viimeiseen pisteeseen asti sisustettu kalliilla huonekaluilla, mutta kyllä siellä asua pystyi. Seinät noudattivat lähes jokaisessa huoneessa (joita oli neljä, eteinen/olohuone, makuuhuone, keittiö, kylpyhuone) samaa vaaleiden sävyjen kaavaa ja lattiat olivat tummaa parkettia. Olohuoneessa oli vaaleanbeige kulmasohva ja taulutv:n vieressä sijaitsi valkea hyllykkö, joka pursusi erilaisia kirjoja ja muutama rivi oli varattu kokonaan cd-levyille. Hivenen kauempana sijaitsi pieni nurkkaus, joka oli varattu kokonaan Alecin soittimille. Eniten tilaa valtasi pienestä tilasta ehdottomasti valkoinen piano. Seinälle oli ripustettu akustinen kitara ja muutama miehen rakkaimmista lapsista, eli sähkökitaroista oli telineissään aivan pianon vierellä.

Keittiössä Alec tarkisti kokkailujensa tilan. Tai oikeastaan hänen ystävänsä, John, oli auttanut niissä melko paljonkin.. Alec itse ei ollut nimittäin mikään ässä keittiössä ja ystävä oli tarjoutunut auttamaaan, joten mikäs siinä. John oli neuvonut ruokavalinnassa panikoivaa miestä valitsemaan lampaanpaistin, se oli kuulemma toiminut aina Johnin omillakin treffeillä.. piti vain luottaa hänen valintaansa ja toivoa parasta. Alec palasi sitten varmistettuaan paistin kunnossa olemisen takaisin Lilyn seuraan hetkeä myöhemmin. "Öhh.. kai sinä pidät lampaanpaistista?"

Lily seurasi Alecia kuin hai laivaa, heidän välillään oli eroa vain 30 senttimetrin verran. Neiti ei vain tahtonut jäädä jälkeen, sillä hänen katseensa harhaili aika paljon ympäriinsä.
Nuori nainen pudisteli sitten pari kertaa päätään, kun Alec pahoitteli siitä, että he joutuisivat kävelemään rappuset ylös rikkimenneen hissin takia. "Kyllä minä jaksan. Minulla on vahvat jalat", Lily vastasi pehmeällä ja hempeällä äänellään sekä soi miehelle pienen hymy, jottei toinen turhaan murehtisi Lilyn jaksamisesta. Jos rappusia ei jaksaisi kulkea ylös, olisi kunnossa jotain vikaa. Lilyllä oli kuitenkin tavallista parempi yleiskunto, joten.. Niin, mitäs nyt yhdistä rappusista.

Neito ei edes hengittänyt kovinkaan raskaasti sen jälkeen, kun he olivat nousseet rappuset ylös. Se oli vain ollut mukava pieni urheilusuoritus. Ainakin se hälvensi jonkin verran sitä jännitystä Lilyn vatsassa.
Tosin se jännitys palasi takaisin heti, kun Lily astui Alecin asuntoon.
Harmaansiniset silmät katsoivat Alecia ihmettelevän suurina, kun mies sanoi käyvänsä keittiössä ja kehoitti Lilyä olemaan kuin kotonaan. Lily otti Alecista mallia; hän riisui kenkänsä ja siirsi ne sivuun, jotteivät ne olisi kenenkään tiellä. Sen jälkeen hän astui peremmälle taloon ja katseli uteliaana ympärilleen.
Lily seisoi nyt olohuoneen keskellä ja ihastui välittömästi valkoiseen pianoon, joka sijaitsi yhdessä nurkassa. Lily asteli pehmein askelin sen lähellä ja sipaisi sen pintaa hennosti sormenpäällään. Hänen silmänsä tuikkivat ihastuksesta, kun neito tutki pianoa tarkemmin. Se oli niin kaunis soitin. Nyt Lilyä harmitti se, ettei hän osannut soittaa pianoa juuri ollenkaan. Kyllä hän osasi nuotteja lukea ja näin, mutta häneltä meni jonkin aikaa hahmottaa ne.
Alec taisi olla todellakin olla musiikki-ihmisiä, ainakin cd-levyjen ja seinällä oli akustinen kitara ja lattialla telineissä taas sähkökitaroita.

Alecin kysymys havahdutti ajatuksissaan olevan Lilyn ja nyt neito kääntyi katsomaan miestä. Hetken aikaa hänen mielensä käsitteli Alecin kysymystä. Neito oli jo nyökkäämässä, mutta tajusi sitten jotain virheellistä teossaan. Hetkinen, oliko Alec maininnut juuri jotain lampaanpaistista?
"Umm.." Lily aloitti hyvin arasi ja hänen kasvoilleen kohosi pahoittelevan ja kituvan ilmeen sekoitus. "O-olen t-todella pahoillani... Olet varmasti nähnyt p-paljon vaivaa ja näin, m-mutta.." neito sopersi häpeissään ja vilkuili Alecia varovaisesti. "Mutta olen vegetaristi, kasvissyöjä.."
Auts. Lily ei tosiaankaan ollut muistanut mainita Alecille syömistottumuksistaan. No ei se ollut ensimmäisenä tullut mieleen, kun Lily oli suostunut Alecin treffipyyntöön! Voi ei, Lilystä tuntui niin pahalta..

Alecin kasvot valahtivat ilmeettömiksi. Mitäh.. kasvissyöjä? Sitä mies oli osannut vähiten odottaa. Vastaavanlaista tilannetta ei ollut nimittäin ikinä aikaisemmin tullut hänen eteensä. Miehen aikaisemmat treffikumppanit olivat olleet aina sekasyöjiä, eikä hän tietenkään ollut tajunnut ottaa asiaa huomioon tai kysyä Lilyltä tämän ruokavaliosta. Nyt vasta hän oikeastaan tajusi sen, ettei Alec tiennyt paljoakaan naisesta. Mutta sitä vartenhan nyt treffeillä oltiin, että tutustuttaisiin toisiinsa paremmin.. alku ei tosin vaikuttanut sujuvan kovinkaan lupaavasti. "E-ei se sinun vikasi ole, minä.. minun olisi pitäny ensin kysyä sinulta. Eikä siitä ollut vaivaa.." Alec sai viimein suunsa avattua ja nosti katseensa vaaleaverikköön hivenen nolona. Mitä ihmettä hän nyt tarjoaisi Lilylle? Ei hänellä ollut jääkaapissa muuta kuin muutama olut ja jotain eilisen pitsan jämiä.

"Ihan oikeasti, ei se mitään.. mutta luulen, että meidän pitää tilata ruokaa jostakin. Pidätkö kiinalaisesta?" Miehen ilmettömyys oli poistunut pienen hymynkareen myötä, joka suotiin taas pianon vieressä seisovalle Lilylle. Hän oli huomannut palattuaan keittiöstä naisen mielenkiinnon olleen tiukasti kiinni Alecin valkeassa pianossa ja mies muisti tämän mainitsevan pitävänsä pianon äänestä. Jotain hän sentään jo tiesi Lilystä. "Osaatko soittaa pianoa?" Mies kysyi merensiniset silmät tapittaen uteliaasti vaaleaverikköä.

Lilyä oikeasti harmitti todella paljon, kun Alec oli nähnyt vaivaa hänen takiaan. Vaikkakin mies vakuutteli, ettei tästä ollut vaivaa tiesi Lily, että se ei ollut totta. Voi ei, voisiko treffit tämän huonommin alkaakaan?
Neito oli jo vajoamassa hienoiseen masennusaaltoon, mutta sitten Alec esitti kysymyksen kiinalaisen tilaamisesta. Lily nyökkäsi vaisusti ja asetti kätensä epävarmaan puuskaan. Ja nyt vielä tämä? Alec joutuisi tilaamaan kiinalaista pelkästään Lilyn takia. Lily tunsi itsensä huonoksi ihmiseksi, vaikka kyseessä olikin aika pieni asia. Tosiasia kuitenkin oli se, että masennuksen alaisena epäonnistumista ei selvinnut niin helpolla.
"Kiinalainen käy..." neiti mumisi hennosti vielä ääneen, jotta Alec oli varmasti ymmärtänyt että Lily pystyisi syömään kiinalaista.

Alecin kysymys pianon soittamisesta tuli aivan puun takaa. Lily oli kuvitellut Alecin alkavan vain murehtia ruuasta, jonka oli turhaan valmistanut. Mutta ei, Alec oli kysynyt pianosta. Hetken aikaa harmaansiniset silmät tutkailivat ihmeissään Alecia, kunnes Lilyn kulmat kurtistuivat hitusen ja hänen ajatuksensa keskittyivät miehen kysymykseen. "Öh... En kovin hyvin", Lily sopersi sitten poissaolevasti ja pudisti päätään saadakseen ylimääräiset ajatukset pois päästä. "Olen hidas lukemaan nuotteja ja hahmottamaan ne pianolla.." Lily tarkensi vastaustaan ja katsahti haikeasti valkoisen pianon suuntaan. Hän paloi halusta kuulla, millainen ääni tuosta kauniista soittimesta kuuluisi. Ei ääni tosin poikkeisi muista pianoista juurikaan, mutta ei sillä ollut väliä. Vaan sillä, että piano oli kaunis ja siitä tulisi varmasti vain kaunista ääntä.

"Pidin soitostasi", Lily puhui sitten pehmeällä äänellään ja siirsi katseensa pianosta Aleciin. "Siellä balettitunnilla tarkoitan..." neidon poskille oli jälleen ilmestynyt punaiset läntit. "O-olisiko siitä paljon vaivaa, jos.. Jos voisit soittaa jotain nyt..?"

Mies katsoi Lilyä hivenen hämillään äskeisestä, kuin ei olisi uskonut mitä hän oli juuri äsken sanonut. Oli Alec ennenkin kuullut kehuja soitostaan muilta, mutta Lilyn suusta ne kuulostivat erinlaisilta.. ne merkitsivätkin jotain. Miehen sydän karkasi lyömään taas hetkellisesti ripeämpää tahtia hänen rinnassaan ja korvat tuntuivat muuttavan sävyään punertaviksii. "Ki-kiitos.. totta kai minä voin", Alec vastasi naisen kysymykseen, että voisiko hän soittaa jotakin. Alec ei nähnyt tai keksinyt mitään estettä sille, että mikseikö muka voisi ja oikeastaan hän halusi soittaa Lilylle. Ei siis sillä, että mies olisi halunnut jotenkin esitellä taitojaan.. jokin vaaleaverikössä vain inspiroi häntä soittamaan.

Hän laski katseensa pois Lilystä hetkeksi, kun hän suuntasi pianonsa luokse. Alec istuutui sen ääreen ja antoi sormiensa hakeutua puhtaan valkoisille koskettimille. Sitten hän käänsi katseensa taas vieressään seisovaan naiseen, kuin olisi yrittänyt katsekontaktin välityksellä syventyä toisen olemukseen. Hänen siniharmaat silmänsä vain saivat Alecin janoamaan saada tietää naisesta enemmänkin kuin ruokailutottumukset ja palan menneisyyttä..

Hiljaisuuden rikkoi hento pianon ääni, kun Alec oli kääntänyt katseensa takaisin pianoon ja aloittanut soittamaan Moonlight Sonataa, Beethovenin sävellystä. Se vain tuli jostain syystä miehelle heti mieleen, kun hän oli miettinyt mitä soittaisi Lilylle.

Lilyn huulenpienet kohosivat jälleen hieman ylöspäin, kun Alec oli suostunut soittamaan jotain. Miten Lily oikeasti ilahtuikaan tästä, vaikkei tämä nyt muiden mielestä ehkä kovin suuri ele ollut. Vaaleaverikkö oli vain pitänyt tätä jotenkin... Ehkä liian henkilökohtaisena asiana. Ja nyt kun Alec oli suostunut soittamaan pianoa, ei Lily voinut olla sen iloisempi pitkästä aikaa. Musiikki, varsinkin pianon ääni oli jotain sellaista, mikä rauhoitti herkkää ja särkyvää neitoa.

Nuori nainen istuutui sitten läheiselle sohvalle kuuntelemaan Alecin soittoa. Hän ehti istahtaa alas ja katsoa miestä hetken aikaa tuon kauniisiin sinisiin silmiin, kunnes pianon lumoava ääni kantautui hänen korviinsa. Lily sulki silmänsä ja nautti musiikista niin paljon kuin vain pystyi.
Lily tunnisti kappaleen heti, kun Alec oli soittanut pari sointua. Beethovenin Moonglight Sonata. Tuo kappale oli yksi Lilyn rakkaimmista kappaleista. Miten mies olikin osannut valita juuri tuon kyseisen kappaleen?
Kappale oli dramaattinen tai ehkä pikemminkin traaginen. Mollivoittoiset soinnut herättivät Lilyssä aina sanoinkuvaamattomia tunteita, sillä ne kuvastivat vain enemmän surua ja murhetta. Kuin Lilyn elämä konsanaan. Hän osasi samaistua kappaleeseen ehkä liiankin hyvin. Kyllä, ensimmäisinä kertoina kun hän oli kuullu kappaleen, hän oli alkanut itkeä hervottomasti. Lily ei vain ollut mahtanut itselleen mitään, tunteet olivat tulleet pintaan ja vyöryivät kyynelryöppynä poskille.
Mutta nyt Lily ei itkenyt. Hän kuunteli pianon soittoa antaumuksella ja ihasteli Alecin soittoa. Alec osasi soittaa pianoa todella, todella hyvin. Yli Lilyn odotusten.

Alec ei edes ollut tajunnut, että kuinka nopeasti aika oli näyttänyt menevän hänen uppoutuessaan musiikkiin ja pianon soittoon. Ennen kun hän huomasikaan, niin miehen sormien kosketus kohtasi pianon koskettimia luoden kappaleen viimeisen soinnun. Hän ei ollut ehtinyt nähdä Lilyn reaktiota kappalevalintaansa ja mies käännähti taas naista kohden, joka oli siirtynyt istumaan sohvalle. Ehkäpä hänen olisi pitänyt soittaa jotakin muuta? Mitä jos Lily ei ollut pitänyt siitä ja mies oli vain kiduttanut naisraukan korvia moisella? Beethovenia ei tosin voi sanoa kidutukseksi, se olisi häväistys musiikkimaailmaa kohtaan, mutta silti..

"Piditkö siitä?" Alec esitti kysymyksen hivenen epävarmalla äänensävyllä ja loi varovaisesti taas katsekontaktia Lilyyn. Jokin hänessä vain sai aikaan miehen valitsemaan juuri Moonlight Sonatan. Se kuvasti juuri Lilyä, kaunis ja herkkä, joka lumosi Alecin totaalisesti pelkällä olemuksellaan. Heidän ensitapaamisensa ei ollut sujunut mukavimmalla mahdollisella tavalla, mutta silti mies oli jotenkin onnistunut ihastumaan neitoon juuri sillä hetkellä.

Lily avasi silmänsä, kun kuuli Alecin äänen. Pianon ääntä ei enää kuulunut. Nuoren naisen huulille kohosi lämpöinen hymy, kun hän oli aikeissa vastata miehelle tämän kysymykseen. Oli taas niin harvinaista, että Lily oikeasti hymyili aidosti. "Se oli kaunista... Osaat soittaa todella hyvin", Lily vastasi pehmeällä äänellä ja katseli Alecia edelleen lämpimästi hymyillen. Neidon katse kävi nopeasti omassa sylissä, mutta pian se taas nostettiin takaisin miehen silmiin. Lily oli aikeissa sanoa jotain, mutta hän päätyi sitten vain hymähtämään hennosti ja hymyilemään ujosti.
Nainen ei ollut edes tietoinen itsekään siitä, mitä hän olisi muka sanonut. Lilyllä ei ollut enää sellaisia sosiaalisia lahjoja, että hän pystyisi puhumaan noin vain ajattelematta ensiksi.

"Soitat kitaraakin?" Lily kysyi sitten varmistellen, kun hänen katseensa oli hakeutunut seinällä olevaan akustiseen kitaraan. Miten hän kadehtikaan Alecin musikaalisia taitoja. Kunpa Lilykin olisi oppinut soittamaan jotain keskivertoa paremmin.

"Kiitos.. soitan minä." Alec hymyili vienosti, katse leväten edelleenkin Lilyssä. Hän piti naisen hymystä ja oli todellakin harmi, ettei mies ollut nähnyt sitä kovinkaan usein neidon kasvoilla. Miehen mieleen palaili taas se ilta, kun oli tavannut Lilyn. Sitten se, kun hän oli ajanut naisen kotiin ja antanut tämä itkeä syleilyssään.. ja nyt vaaleaverikkö istui Alecin sohvalla hymyillen eikä ahdistuneisuudesta tai surusta näyttänyt olevan tietoakaan.

Hän nojautui vaistomaisesti pianoa päin, aiheuttaen kyynärpäällään ei niin miellyttävän äänen sen pamahtaessa koskettimiin. Alec suoristi taas ryhtinsä ja päästi suustaan epämääräisen hätäisen ynähdyksen tajuttuaan virheensä ja laski koskettimien kannen kiinni varoen. Ei todellakaan ollut hänen tapaistaan pahoinpidellä itse omaa pianoaan ja mies oli aina tarkka siitä, ettei kukaan pääsisi edes koskemaan sitä ja tahrimaan valkeaa pianoa sormenjäljillään.

Pienen pianoepisodin rauhoituttua Alec nosti katseensa taas Lilyn hivenen pahoillaan äskeisestä. "Mutta mistä muusta sinä pidät kuin klassisesta muusikista? Tai siis onko sinulla jotain harrastuksia?" Alec esitti kysymyksen uteliaalla äänensävyllä, hän todellakin halusi tietää Lilystä enemmän.

Lily nyökkäsi oikein hitaasti, kun Alec oli varmistanut soittavansa kitaraa. Niin, miksikä sitä muuten soittimia pidettäisi esillä, jos niitä ei soitettaisi? Nerokasta Lily, varsin nerokasta. Tällaisinä hetkinä Lily toivoi olevansa parempi keskustelukumppani, jotta hän osaisi keksiä hyviä keskustelunaiheita tuosta noin vain. Hän ei pitänyt epäsosiaalisuudestaan, hän halusi päästä siitä eroon. Olihan siitä kärsitty jo kaksi pitkää vuotta.
Vaaleaverikkö hätkähti hieman ääntä, minkä piano päästi kuuluville, kun Alec oli vahingossa nojautunut koskettimia vasten. Lilyn huulilta karkasi sitten hiljainen naurahdus, mikä oli yllätys itse Lilyllekin. Neito punastui ja nipisti suunsa tiukaksi viivaksi, jottei sieltä enää pääsisi mitään epämiellyttäviä ääniä. Voi ei, hän ei ollut voinut mitään äskeiselle reaktiolle. Naurahtaminen, se... Se oli tullut niin automaattisesti! Tilanne oli ollut jotenkin olli niin hassu. "Anteeksi.." Lily sopersi sitten reaktiolleen ja puri alahuultaan varovaisesti. Toivottavasti Alec ei ollut loukkaantunut neidon naurahtamiselle.

Alecin esittämä harrastuskysymys sai Lilyn vaitonaiseksi. Hänellä ei oikeastaan ollut paljoakaan tekemistä tai niin Lilystä ainakin tuntui. Hänen elämänsä vaikutti niin... Hiljaiselta ja yksitoikkoiselta. "Minä teen koruja ja... Ja siivoilen mielelläni?" Lily vastasi arasti ja hänen kasvoilleen kohosi epävarma ilme. Pystyikö siivoamista luettelemaan harrastukseksi? Lily oli tehnyt itsestään jälleen kerran naurunalaisen.
"Ja tietenkin pidän baletista, mutta sen sinä jo varmaan arvasitkin", Lily lisäsi sitten huvittuneemmin ja sipaisi paksuja hiuksiaan korvansa taakse.
"E-en oikein osaa kertoa mitään muuta... Olen aika tylsä tapaus.."

Lilyn suusta päässyt naurahdus todenteolla oli yllättänyt miehen, vaikka hän tiesi itsekin aiheuttaneensa ehkä hivenen naurettavan tilanteen. Mutta se oli ensimmäinen kerta, kun Alec oli kuullut naisen naurua. Se oli tosin ollut vain pieni, huvittunut naurahdus, mutta jotain silti. Miehen kasvoille nousi leveä hymy väkisinkin ja hän vain pudisteli päätään Lilyn anteeksipyynnölle. Ei neidon todellakaan tarvinnut anteeksi pyydellä, Alec ei ollut millääntavalla loukkaantunut äskeisestä. Päin vastoin, hän tunsi lämpimän tunteen taas vellovan sisällään. Hän oli saanut Lilyn nauramaan.
"Ei, olet kaikkea muuta kuin tylsä", Alec sanoi ilman epäilystäkään sanoistaan ja pudisteli huvittuneena päätään. "Pakko kuitenkin myöntää, että olet ensimmäinen tapaamani ihminen, joka siivoaa mielellään." Se oli totta. Alec itse inhosi siivoamista, vaikka se kuuluikin herran joka päiväisiin rutiineihin. Vielä enemmän mies kuitenkin kammosi epäsiisteyttä ja likaisuutta, joten siivoaminen oli ainoa tapa välttää moinen.

"Ai niin, se ruoka", Alec muisti taas. "Minulla pitäisi olla jonkun paikan numero tuolla jossain.. keittiössä varmaan", mies sopersi ja nousi seisomaan, suunnaten taas kohti keittiötä. "Haluatko, että tuon jotain juotavaa muuten?" Hän huikkasi ovelta vielä Lilylle.

Lily huulet kohosivat taas hitusen ylöspäin, kun Alec oli sanonut ettei Lily ollut tylsä. Vaikka Lily epäilikin Alecin sanoneen sen vain miellyttääkseen naista, ei neito voinut silti mitään aidolle ilahtumiselleen.
Naisen hymy suureni hieman Alecin todetessa Lilyn olevan ainoa ihminen, jonka mies tiesi pitävän siivoamisesta. No, olihan se aika ihmeellistä, jos joku tykkäsi siivota. Mutta ei se harvinaista ollut. Lilyn äitiä Charlottea oli nimittäin myös vaivannut tämä siivoamisesta pitäminen. Ja tietenkin Lily oli ottanut tässä asiassa oppia äidiltä.

Sitten Alec jo pyyhälsikin keittiöön ja Lily ponnahti automaattisesti seisomaan. Hän ei oikeastaan tiennyt itsekään, mikä hänet oli saanut reagoimaan sillä tavalla, mutta sitten hänen jalkansa jo johdattivat häntä keittiön suuntaan. Hän saapui juuri oven suulle, kun Alec kysyi halusiko Lily jotain juotavaa. "Öh... Mitä sinulla on?" vaaleaverikkö kysyi sitten ja astui itsekin keittiön puolelle. Lily ei tahtonut olla mitenkään Alecille vaivaksi, hän joisi sitä, mitä Alecilla olisi tarjolla. Hän tyytyisi jopa veteen, jos muutakaan ei olisi.

"Mistä sinä pidät? Pianonsoiton ja... Ja siitä radiosta soineen kappaleen lisäksi?" Lily tajusi nauravansa kysymyksensä loppupuolella ja hämmentyi. Oliko hän oikeasti noin vain nauranut? Oman kysymyksensä takia? Okei, kysymys oli kuulostanut ehkä huvittavalta ja näin, mutta... Oikeasti, nauranut?
Ja samalla Lily paloi halusta saada tietää enemmän tästä miehestä, joka oli onnistunut varastamaan neitorukan sydämen itselleen.

"Ummm.. punaviiniä, vettä.. ja olutta kai", Alec luetteli hajamielisenä. Hän oikeastaan nyt vasta tajusi miten suppea hänen juomavarastonsa oli.. alkoholia ja pelkkää vettä. Olisi melko karua tarjota Lilylle treffeille pelkkää vettä, jos hän ei nauttisikaan alkoholijuomia. Eihän mies ollut tiennyt neidon kasvisruokavaliostakaan mitään ennen sitä iltaa. Punaviiniä Alecilta nimittäin löytyi aina, sillä sattui pitämään siitä paljon vaikkei ollutkaan mikään alkoholisti. Ei hän humalahakuisesti tietenkään sitä litkinyt. Oluet taas olivat jostain syystä vain jääneet miehen jääkaappiin, kun hänellä oli ollut muutama kaveri luonaan.

Niin, mistäköhän muusta Alec piti, kuin pianon soitosta ja Oasiksesta? Lilyn nauru oli ainakin noussut aivan äskettäin ensimmäisten joukkoon.. ja tietysti Lily itsekin. Tämän mies kuitenkin piti aivan omana tietonaan, toistaiseksi ainakin.. "Hyvä kysymys", Alec hymyili vienosti vaaleaverikölle. "Pidän paksuista kirjoista, kaikenlaisista kitaroista, draamasarjoista, you know, Grey's Anatomy, Lost, Desperate Housewives.." ei ei ei, oliko mies juuri lipsauttanut tarkoin varjellun salaisuutensa Lilyn kuuleville korville? Edes hänen parhaat ystävänsä eivät tieneet Alecin addiktiosta noihin pahamaineisen koukuttaviin televisio-ohjelmiin, joista muutama oli muutenkin enemmän naisväelle suunnattua viihdettä. Alec tunsi pienen punan taas nousevan kasvoilleen eikä voinut tehdä asian eteen enää mitään, olisi epäilyttävää vetää sanat takaisin. Olipas se noloa..

"Niin, ömm, mitä juotavaa saisi olla?"

Lily mietti hetken aikaa itsekseen Alecin mainitsemia juomia ja yritti keksiä mieleisen. Kehtaisiko hän pyytää pelkkää vettä? Olutta hän ei ainakaan joisi, koska se oli Lilyn mielestä kuvottavan makuista. Punaviini taas... Hei, eikö se ollut noista kolmesta juomasta se neutraalein vaihtoehto? Jos Lily pyytäisi sitä, niin Alec ei kuvittelisi Lilyä veden takia absolutistina tai oluen takia alkoholistina.
Neito ei tosin ehtinyt tuoda vastaustaan esille, kun mies alkoi mainita pitämistään asioista. Kyllä Lilykin oli aikamoinen lukijaihminen. Hän oli lukenut kirjoja jo pienestä pitäen ja hänellä oli aina yöpöydällä keskeneräinen kirja luettavana. Oli jotenkin ihmeellistä saada tietää, että Alec luki myös kirjoja.
Mutta Lily ei mahtanut mitään naurulleen miehen mainitessa seuraavansa Täydellisiä Naisia. Lilyn toinen käsi nousi suun eteen, kun hän yritti tikahduttaa nauruaan. Hetkeen hän ei pystynyt kommentoimaan asiaa mitenkään, koska yksinkertaisesti nauru oli mennyt etusijalle.

Vau. Tämä ei kai vaatinut muita sanoja. Lily oli todellakin tulossa ulos kuorestaan, kiitos Alecin tahattomien sanomisten ja tekojen.

"Minäkin katson Täydellisiä Naisia", Lily sanoi lopulta, äänessä yhä huvittuneisuutta ja pientä naurua. Vaaleaverikkö katsoi Alecia suuresti hymyillen ja pudisti sitten epäuskoisesti päätään Alecin sanomisille ja omalle reaktiolleen. Lily tiedosti sen varsin hyvin itsekin, että hän ei ollut pitkiin aikoihin nauttinut olostaan näin paljon muiden kuin balettitunneilla käyvien lasten seurassa.

"Punaviini kuulostaa hyvältä", vaaleaverikkö vastasi sitten viimein tähän juomakysymykseen ja vilkuili Alecia edelleen huvittuneesti hymyillen.

Voi ei, nyt Lily ajatteli varmasti miehen olevan täyspehmo tämän paljastettua tahattomasti addiktionsa kohdeyleisöltä naisille suunnattuun ohjelmaan. Hän pitäisi Alecia outolintuna eikä suostuisi lähtemään moisen kanssa enää ikinä toisille treffeille.. mitä menitkään taas livauttamaan, Alec?
Mutta sitten naisen heleän naurun ääni kantautui miehen korviin ja paniikinomaiset tunteet katosivat. Hetken hän oli jo kuin odottanut sitä reaktiota, että vaaleaverikkö olisi sanonut pikaiset heipat ja paennut paikalta niin nopeasti kuin kintuista vaan lähti. Nyt hän ei näyttänyt kuitenkaan ajattelevan edes lähdön tekemistä, vaan nauroi edelleenkin, nostaen kätensä suunsa eteen sen tikahduttamisen yritykseksi. Lilyn nauru sai Alecin hermostuneisuudesta jäykät kasvot taas automaattisesti hymyilemään.. ja helpotuksekseen mies ei tunnistanut naurussa mitään ivallista, halveksivaa sävyä vaan silkkaa huvittuneisuutta.

".. Mitä? Se on hyvä sarja", mies tuhahti hetken päästä puolustavaan sävyyn, muka loukkaantuneena Lilyn reaktiosta. "Mutta joo, otan meille lasit." Alec siirtyi hivenen sivummalle, avaten keittiötason yläpuolella olevan astiakaapin ja nappasi sieltä kaksi viinilasia. Vaikka kaappi olikin suhteellisen korkealla niin miehen ei tarvinnut edes kurottaa sitä kohti pituutensa ansiosta. Alec laski lasit sitten pöydälle ja otti seinähyllyköstä vielä yhden avaamattoman punaviinipullon. Hän avasi pullon pöydällä lojuvalla kierreavaajalla tottunein käsin ja kaatoi laseihin pullosta virtaavaa viiniä. Alec ojensi toisen laseista varovasti Lilylle, hymyillen vienosti. "Ole hyvä."

Lily nyökkäsi yhä huvittuneena, kun Alec sanoi puolustellen sarjan olevan hyvä. Niin se oli Lilynkin mielestä, mutta hän ei vain saanut sanottua sitä ääneen. Ehkä se kuitenkin tuli ilmi hänen huulillaan olevasta hymystä.
Neito otti Alecin ojentaman viinilasin käteensä ja katsoi suoraan miestä silmiin. "Kiitos", Lily kiitti hennolla äänellään ja hymyili valloittavasti.

--

Pari tuntia oli kulunut yllättävän nopeasti. Alec oli tilannut heille kiinalaista (Lilylle tietenkin kasvisannoksen) ja tilaus saapui parinkymmenen minuutin kuluttua. He söivät aterioitaan ja juttelivat kaikenlaista. Lily ei ollut puhunut kenenkään yksittäisen henkilön kanssa näin pitkään pitkiin aikoihin, mutta hän todella nautti tilanteesta. Hän pystyi puhumaan itsestään yhä enemmän ja pystyi jopa kertomaan omia mielipiteitä asioihin. Hän jopa uskalsi välillä väitelläkin Alecin kanssa asioista, mutta kuitenkin vähän. Lily ei ollut kovin väittelynhaluinen ihminen, hän piti enemmän tasapainosta.
Monta tuntia vaadittiin siihen, että ihmistä voisi alkaa pitää hyvin tärkeänä osana omaa elämää? No, Lilyllä sellainen ei vienyt kovinkaan montaa tuntia, sillä hän alkoi pitää Alecia jo osana omaa elämäänsä. Alec oli onnistunut lyhyesssä ajassa muuttamaan Lilyä paljon. Ensiksikin Lily oli harkinnut luopuvansa masennuslääkkeidensä käytöstä vakavissaan. Nyt hän oli ollut niistä kuivilla jo viikon. Toiseksi, Alec oli onnistunut herättämään Lilyssä sen haaveilevan puolen ja saanut Lilyn uskomaan itseensä. Ja kolmanneksi, Lily oli rakastunut Aleciin korviaan myöten. Hän ei vain ollut mahtanut mitään tunteilleen, Lily oli joutunut myöntämään sen itselleen. Lily oli jopa ajatellut, että Aleckin saattaisi tuntea jotain häntä kohtaa, koska... Koska eihän mies olisi muuten pyytänyt Lilyä treffeille? Aivan, Lily ei oikeasti ajatellut enää torjumista tai välttelyä. Hän alkoi uskoa siihen, että hänen tunteitaan ei välttämättä torjuttaisi.

"Oh.." Lily henkäisi havahduttuaan keskustelun äärestä ja vilkaisi kelloa. Se näytti jo puolta yhtätoista. "Onpas kello jo paljon," neito totesi sitten ja sipaisi hiuksiaan korvansa taakse. Hänen katseensa hakeutui Alevin kasvoille ja huulet etsivät sanoja. "Minun pitäisi ehkä.. Lähteä.."

Treffit olivat kuluneet mukavissa merkeissä ja aika lensi kuin siivillä. Hiljaisia hetkiä ei juurikaan ollut ehtinyt tulla, sillä kaksikko oli keksinyt jatkuvasti vain lisää mielenkiintoisia puheenaiheita jakaen mielipiteitään eri asioista. Alec oli saanut tietää myös uusia asioita Lilystä ja hänestä rupesi tuntumaan muutenkin aivan siltä kuin olisi aina tuntenutkin naisen, eikä tavannut tätä vasta muutama viikko sitten. Hetki hetkeltä mies huomasi kiintyvänsä entistäkin enemmän vaaleaverikköön.. hänen seurassaan oli vain niin hyvä olla. Ensin Alecia oli pelottanut sisäistää se asia, että hän todellakin oli ihastunut syväs.. ei, ihastunut ei ollut se oikea sana. Rakastunut. Rakastunut Lilyyn, jota ei ollut edes tuntenut sitä muutamaa viikkoa enempää. Tämä ei ollut ollenkaan Alecin tapaista.. mutta hän kyllä tiesi varsin hyvin miltä tuntui olla rakastunut palavasti johonkin toiseen ihmiseen.
"Rakastua" oli pelottava käsite. Viimeksi miesparka oli ollut niin rakkaudesta sokeana, että se oli lopulta särkenyt lopulta tämän sydämen tuhansiksi pirstaleiksi. Kun viimein Alec oli toipunut erostaan Eveliinasta, hänestä oli tullut kyyninen rakkauden suhteen. Hän ei ollut antanut itsensä edes ihastua kehenkään hyvin pitkään aikaan, rakastumisesta puhumattakaan.. mutta sitten mies oli tavannut Lilyn. Aluksi niin surullisen ja aran kuoren alta oli paljastunut mitä lumoavin persoona, joka tietysti oli saanut Alecin täysin sekaisin. Ehkä kohtalo oli jotenkin vain aiheuttanut Alecin ja Eveliinan eron, jotta mies olisi tajunnut löytää Lilyn.. ehkäpä kaikki se henkinen tuska toisen naisen takia, jonka Alec oli joutunut kokemaan korvattaisiin miehelle nyt?

"Mmh.. niin näyttää olevan", Alec myötäili vastahakoiseen sävyyn Lilyn toteamusta siitä, että kello oli jo paljon. Miksi ajan täytyi kulua nyt niin nopeasti? Mies ei todellakaan kokenut viettäneensä tarpeeksi aikaa sinä iltana vaaleaverikön kanssa, vaikka olivathan he keskustelleet siinä jo muutaman tunnin lähes tauotta.
"Voisin saattaa sinut kotiin?" Alec ehdotti suupielet nykien taas ylöspäin, oli ihme ettei hänen poskia kolottanut siitä kaikesta hymyilystä illan aikana. Oikeastaan se ei ollut mikään ehdotus, Alec suorastaan vaati päästä saattamaan naisen kotiin. Ajatus yksin Lontoon yössä kävelevästä Lilystä sai miehessä aikaan erittäin huolestuneen tunteen. "Tarjoutuisin muuten viemään sinut autolla, mutta.." Hän nosti viinilasiaan pöydältä, jonka pohjalla oli vielä muutama tippa punaviiniä. Ei Alec humalassa ollut, mutta muutaman viinilasillisen jälkeen ajamaan lähteminen ei siltikään tuntunut kovin järkevältä idealta.