Wise men say, only fools rush in

(Lumene + Steven tännepäin, tack!)

Peyton oli ilomielin lupautunut vahtimaan Stevenin kaksostyttöjä, kun oli tullut puheeksi, että mies joutuisi olemaan myöhään iltaan saakka töissä, eikä tämä ollut löytänyt vielä ketään, ketä olisi pystynyt olemaan tyttöjen kanssa siihen saakka, kunnes mies tulisi töistä. Totta kai Peyton oli tarjoutunut avuksi vapaaehtoisesti. Olihan hänellä muutama vapaapäivä, kuten Damienillakin. Armas entinen kihlattu oli yrittänyt houkutella naista mukaansa ulos viettämään iltaa työporukan kanssa, mutta Peyton oli kieltäytynyt kunniasta. Ennemmin hän vahtisi kahta pientä tyttöä kuin kuuntelisi aikuisten miesten tyhjänpäiväistä jauhamista.

Päivä oli sujunut mallikkaasti. Tytöt olivat olleet pääsääntöisesti hyvin nätisti. Ei kinaamista, ei kiukuttelua, ei mitään muutakaan. Ruoanlaittoon nämä olivat mielellään osallistuneet. Peyton olikin antanut tyttöjen tehdä pieniä, vaarattomia tehtäviä, kuten pöydän kattamisen. Veitset ja haarukat nainen oli itse asetellut pöytään, mutta lautaset ja lasit tytöt olivat saaneet huolehtia paikoilleen. Päivä oli vaihtunut iltaan niin nopeasti, että Peyton ei ollut sitä edes oikein kunnolla tajunnut.

"No niin, se siitä sitten. Hammaspesulle." Peyton komensi ja nousi sohvalta napaten Kayleen syliinsä. Kolmikko oli katsonut Lumikin ja seitsemän kääpiötä. Sitä ennen oltiin askarreltu keittiön pöydän ääressä molemmille tytöille kauniit paperikruunut. "Sinä myös Lacey." Peyton hoputti, kun tyttö jäi istumaan sohvalle, vaikka Peyton kulki jo Kayleenin kanssa kylpyhuonetta kohden. Tyttöjen erottaminen toisistaan takkuili aina välillä vielä, vaikka nämä olikin tavattu useammin kuin kerran. No, ehkä se siitä. Ajan kanssa. Jos ei muuta, niin täytyisi ripustaa lapsukaisten kaulaan nimikyltit. Tosin tytöt varmaankin vaihtaisivat ne kiusatakseen Peytonia. Niinpä niin. Peyton laski Kayleen alas sylistään, kun he pääsivät kylpyhuoneelle saakka. Laceykin oli seurannut perästä, vaikka ensin oli näyttänyt siltä, että tyttö oli vakaasti päättänyt jäädä katsomaan television ruudulla pyöriviä lopputekstejä. Nainen auttoi molempia tyttöjä saamaan hammastahnaa harjoihinsa ja jäi vahtimaan näitä vielä senkin jälkeen. Hymy keikkui koko ajan Peytonin vaaleilla kasvoilla, kun hän nojasi kevyesti oven karmiin. Steven oli onnekas. Ihan oikeasti. Jonain päivänä Peyton haluaisi kaksi samanlaista tyttö kuin Lacey ja Kaylee. Hymähdys. Ehtisihän sitä. Luultavasti olisi hyödyllisempää etsiä ensin se potentiaalinen aviomiesehdokas ennen kuin alkoi suunnittelemaan millaisia lapsia halusi.

Tytöt saivat hampaansa pestyä ja Peyton passitti nämä vaihtamaan vaatteensa yöpukuun ja valitsemaan iltasatua sillä välin, kun kävi vilkaisemassa eteisen naulakossa roikkuvan takkinsa taskussa olevaa puhelintaan. Ei uusia viestejä. Hyvä niin. Nainen potkaisi keskelle eteistä jääneitä kenkiään syrjempään. Talon isäntä tuskin riemastuisi, mikäli raskaan työvuoron päätteeksi kompastuisi erään neiti Lockhartin korkokenkiin heti ovesta sisään astuessaan. Peyton virnisti hieman huvittuneena ajatuksilleen ja harppoi sitten takaisin tyttöjen huoneelle. Molemmat istuivat Laceyn vuoteella ja kinastelivat kumpi kirjahyllystä valittu satu oikein luettaisiin. "Hei, hei! Älkääs nyt aloittako, tytöt. Luetaan vaikka molemmat." Nainen ehdotti katkaistaakseen riidan. Ehdotus näytti miellyttävän, sillä kumpainenkin vaikeni. Peyton kävi istumaan tyttöjen väliin ja tarttui toiseen kirjoista täysin sattumanvaraisesti. "No niin. Aloitetaan sitten. Olipa kerran..."

Ovi kävi eteisessä. Peyton käänsi katseensa olkansa ylitse ja vilkaisi sitten televisiota. Kiireettömästi hän nousi ylös ja tassutteli olohuoneestaa paitaansa ja housujaan suoristellen eteiseen vain kohdatakseen Stevenin. "Hei. Tytöt kävivät jo nukkumaan puolisen tuntia sitten." Naisen kasvoille nousi hieman pahoitteleva hymy. "He käskivät toivottamaan hyvää yötä, kun tulet." Peyton ei vonut olla muistelematta kuinka hän oli itse pikkutyttönä aina käskenyt äitinsä toivottaa isälleen hyvää yötä, kun tämä tulisi töistä takaisin kotiin. Kaikesta huolimatta isä oli aina ollut jonkinlainen esikuva tyttärelleen Lockhartien perheessä. Peyton tarkasteli miestä, eikä voinut olla huomaamatta tämän nuutunutta olemusta. Kukapa ei olisi. Palomiehen työ oli huomattavasti raskaampaa, niin henkisesti ja fyysisesti, kuin poliisin työ. Se pääsi aina välillä unohtamaan, vaikka ihan itsestäänselvyyshän se oli. "Näytät siltä, että tarvitset kahvia. Keitänkö?"

//We're here~ ♥

24 tuntia putkeen töitä kuulosti pitkältä ja uuvuttavalta, mikä toki oli totta, mutta asiat voisivat olla pahemminkin, joten turhaa murehtia siitä. Kokonainen vuorokausi töitä ei kuitenkaan tuntunut enää niin raskaalta Steven Lancasterille kuin alkuvaiheessa, sillä niin kuin melkeen kaikkeen, myös siihenkin on jouduttu totuttautumaan.
Steven vilkaisi seinällä tikittävää kelloa, joka näytti neljää. Vielä viisi tuntia töitä, ennen kuin hän pääsisi kotiin viettämään kolmen päivän pituista vapaata tyttäriensä kanssa. Päivälehden sivua käännettiin ja istuma-asentoa korjattiin tuolilla. Taisipa siinä samalla myös päästä pieni haukotuksen poikanen karkaamaan miehen suusta ennen kuin huomio siirrettiin jälleen edessä olevaan lehden artikkeliin.

Paloasemalla oli tällä hetkellä hyvin hiljaista. Vain kellon tikitys kaikui rakennuksessa yksinään. Palomiehet olivat päättäneet pitää pienen rentoutumistauon, joka sisälsi sen, että jokainen teki sitä, mitä itse halusi. Joku pelasi pasianssia, joku nypläsi puhelintaan ja joku korjaili autoaan.
Se oli oikeastaan hyvin rentouttavaa, jos ei oteta sitä huomioon, että koko ajan täytyi olla hälytysvalmiudessa, sillä koskaan ei tiennyt, milloin seuraava hälytys tulisi ja yksikön olisi sukkelasti lähdettävä liikkeelle.
Sen sijaan, että Steven, herra ylipalomies, olisi keskittynyt lukemiseensa, hän mietti, mitä tytöt ja Peyton tällä hetkellä tekivät. Mikä onni olikaan ollut, että hän oli saanut poliisi ystävänsä katsomaan kaksosten perään tämän päivän ajan. Juliet kun ei ollut pystynyt huolehtimaan näistä kokonaista vuorokautta, koska tämä oli sopinut viettävänsä seuraavat pari päivää ystävättäriensä kanssa maaseudulla.
Enempää Steven ei ehtinytkään uhrata aikaansa ajatuksilleen kun hälytyskello alkoi piristä kertoakseen sitä, että työt kutsuvat.

Lukuisten tuntien jälkeen yksikön jäsenet olivat velvollisuutensa suorittaneet ja näin ollen saivat lähteä kotiinsa keräämään voimia seuraavaa työvuoroa varten. Steven toivotti muiden tavoin hyvät yöt kaikille ja lähti suuntaamaan kohti kotia toisen yksikön saavuttua paikalle aloittamaan työvuoroaan.
Hän ei jaksanut uhrata pienintäkään ajatusta juuri päättyneeseen työvuoroonsa vaan keskittyi ajamiseen, joka oli huomattavasti uuvuttavampaa kuin töihin tullessa. Kotimatkakin tuntui kestävän ikuisuuden, vaikka todellisuudessa se oli vain 15 minuuttinen. Kotipihalle ajaminen tuntui siltä, kuin olisi voittanut lotossa ja kun auton moottori sammutettiin tuli ihmeen hiljaista. Hänen olisi tehnyt mieli vain jäädä istumaan niille sijoilleen ja lepuuttaa silmiään, mutta hän jos kuka tiesi, että siitä ei seuraisi mitään hyvää. Ai miten niin hän tarvitsi unta?
Onneksi Stevenille avaimen kaivaminen taskusta ei ollut mikään ongelma ja se tuntui menevän kiltisti lukkoon, joka naksahti auki ja hän sai avattua oven, jonka sulki perässään astuessaan eteiseen. Hiljaisuudesta päätellen tytöt olivat jo nukkumassa, sillä muuten hän olisi jo saanut kaksi ruskeahiuksista enkeliä hyppimään ympärilleen ja vaatimaan huomiota. Herra ei osaanut oikein päättää, oliko se hyvä vai huono asia.
Takki ripustettiin naulakkoon, avaimet laitettiin lipaston päälle ja kengät otettiin pois jalasta, jotka siirrettiin vaivalloisesti kenkätelineeseen. Silloin kuuluikin tuttu naisen ääni hänen läheltään, joka pakotti Stevenin suoristamaan ryhtinsä ja kääntämään katseensa blondiin naiseen.
"Hyyyyyvä", mies sanoi pörröttäen laiskasti hiuksiaan kädellään ja hymyili pienoisesti, "Selvä. Kiitos, että tulit vahtimaan heitä. En tiedä, mitä olisin tehnyt jos en olisi saanut heille kaitsijaa täksi päiväksi."
Mies työnsi kätensä collegehousujensa taskuun, josta kaivoi puhelimensa, jonka akku oli ilmeisesti loppunut, kun se ei reagoinut minkäänlaiseen näppäilyyn ja näyttö pysytteli pimeänä. Ja kun Peyton jälleen puhui, siirrettiin katse tähän neitoon ja nyökättiin. "Kahvi voisi maistua. Ja kunnollinen sellainen. En tajua, miksi aina joku tuo mukanaan töihin jotain halpiskahvia, joka maistuu kaikelle muulle kuin kahville. Ilmeisesti minun tulisi ottaa se homma vastuulleni.. Kaikkien niiden muiden hommien lisäksi." Steven naurahti ja seurasi Peytonia keittiöön.

Väsynyt palomies kaivoi yhdestä keittiön laatikosta laturin esiin, kytki sen puhelimeensa ja laittoi sen pistokkeeseen asettaen puhelimensa keittiötasolle. Sen jälkeen hän ottikin itselleen ja Peytonille kaapin ylähyllyltä kahvikupit, jotka laittoi keittönpöydälle istahtaen sen ääreen.
Ja nyt kun hän oli päässyt kotiin, väsymys oli melkein kokonaan tiessään. Aina näin kävi. Kohta se tulisi takaisin kahtakin kamalampana, mutta sitä odotellessa..
"Miten teillä meni?" kysyi Steven nostaen ruskeat silmänsä pöydästä, jotka siirsi blondin puoleen.

Peyton hymähti ja hymyili vinottain. Yhtä rauhallisesti lähdettiin kävelemään keittiöön kuin olohuoneesta eteiseen. "Tai sitten teidän täytyy palkata joku kahvivastaavaksi pitämään huolen siitä, että saatte kunnon kahvia." Peyton naurahti ja vilkaisi Stevenia olkansa ylitse. "Meillä nakitetaan nuoremmat konstaapelit huolehtimaan kahvin keittämisestä." Jokainen ylemmässäkin virassa oleva oli aikoinaan joutunut keittämään pannutolkulla kahvia työtovereilleen. Samalla tehtiin myös selväksi, että halvat kahvipaketit kannatti jättää vain kaupan hyllylle, mikäli ei mielinyt joutua koko aseman silmätikuksi.

Peyton tiesi suurinpiirtein Stevenin keittiön järjestyksen. No, helppoahan se oli. Oli kyseessä kenen tahansa koti, keittiön järjestys ei yleensä poikennut kovinkaan paljon. Mukit, jauhot, kahvinporot, suola ja sokeri oli siitä syystä helppo löytää kenen tahansa keittiöstä. Kahvinporot löytyikin ilman sen kummempaa etsimistä. Ne laskettiin työtasolle, kahvinkeittimen viereen odottamaan omaa vuoroaan. Peyton nappasi kahvipannun seuraavaksi käteensä ja laski sen lavuaariin, pitäen kantta ylhäällä. Hän päästi veden juoksemaan ja vilkaisi Stevenia, joka oli ehtinyt kaivamaan kupit kaappien syövereistä kaksikolle, käynyt keittiön pöydän ääreen istumaan ja laskenut kupit samalla pöydälle odottamaan, kunnes kahvi olisi valmista. "Hyvin meillä meni." Peyton vastasi pehmeästi hymähtäen. "Tytöt olivat tosi nätisti. Mitä nyt vähän kinasivat iltasadusta, mutta sekin johtui varmaan vain ihan väsymyksestä." Ainahan lapset ottivat vähän yhteen. Pienimmistäkin asioista. Ei siitä isoa numeroa kannattanut tehdä. "Kovia ne on auttamaan." Nainen lisäsi ja sammutti vedentulon. Hän siirtyi jälleen kahvinkeittimen eteen ja kaatoi vedet säiliöön. Luulisi kuuden kupillisen riittävän kahdelle ihmiselle paremmin kuin hyvin. Pannu asetettiin takaisin paikoilleen ja seuraavaksi tartuttiin kahvipakettiin. Oikea määrä poroja ja homma oli sillä selvä. Kahvinkeitin päälle ja kahvipaketti lykättiin takaisin kaapin suojiin. Peyton suuntasi askeleensa keittiön pöydän luokse ja asettautui istumaan Stevenin viereen. Hän tukeutui toisella kyynerpäällään pöydän pintaan ja nojasi poskensa kevyesti vasten kämmentään. Väsytti lastenvahtiakin ja ihan syystä. Koko ajan oli pitänyt olla tekemässä ja menossa. Normaalisti Peyton pääsi töistä suoraan kotiin, ellei Damien keksinyt kiristää entistä kihlattuaan mukaansa yhdelle, jotka muuttuivat väkisinkin pariksi ja kolmanneksi ja neljänneksi... Okei, tajusitte varmaan. Joka tapauksessa tavallisesti kotiin päästyään Peyton asettautui laiskasti löhöämään television eteen, kunnes silmäluomet alkoivat painamaan liikaa ja oli pakko hankkiutua nukkumaan. Vapaapäivät vietettiin kutakuinkin samoissa merkeissä. Joskin sängystä päästiin ylös vasta kahdentoista aikaan aamupäivästä ja loppupäivä vietettiin tekemättä yhtään mitään, joten mikään ihme se ei ollut, että Peytonista alkoi todella tuntua siltä, että oma sänky ja tyyny olisivat kovin houkuttelevat heti kotiin päästyä.

"Niin tosiaan kovia ne auttamaan. Tehtiin ruokaa, niin joka asiassa tytöt olisi halunnut olla mukana." Peyton kertoi lämpimästi hymyillen. Sanoja ei meinattu lainkaan moitteeksi, vaan ne sanottiin kaikella rakkaudella ja lempeydellä. "Annoin niiden kattaa pöydän. Kantoivat lautaset ja mukit yksi kerrallaan pöytään. Se oli aika herttaista." Hän huokaisi, suoristautuen samaan aikaan tuolillaan. Huulilla pysytelleestä hymystä ei ollut vaikea päätellä, että nainen todella piti Stevenin tyttäristä. Nämä olivat kovin reippaita ja herttaisia kaikesta tapahtuneesta huolimatta. "Mitäs töihin? Pitikö kiirettä vai lusmuilitteko vaan asemalla?" Nainen kysyi vastavuoroisesti.

Kahvin tuoksu levisi hiljalleen huoneeseen. Peyton nousi lopulta ylös todettuaan, että kahvi todella oli tippunut. Hän haki pannun ja huolehti vielä kummankin mukin täyttämisestä. Kahvinkeittimen luokse palattiin vain sen verran, että pannu palautettiin ja napattiin samalla mukaan maito sekä sokeri. "Mä en muista käytitkö sä sokeria, mutta kuitenkin." Peyton totesi tyrkätessään sokerikippoa lähemmäs Stevenia. Oman kahvin sekaan oli sekoitettu jo lusikallinen sokeria ja kaadettu maitoa kaveriksi. Hiljalleen nainen hämmensi kahviaan lusikalla. Ensimmäinen hörppykin otettiin pian ilman, että poltettiin kieltä tai kitalakea. Kerrankin oli osattu kaataa sopiva määrä maitoa joukkoon. Kahvi ei ollut jäänyt liian kuumaksi, muttei myöskään mennyt liian kylmäksi. Hyvä, hyvä.

"Tiedätkö, sun täytyy hankkia tytöille koira. Ne oli ihan innoissaan, kun käytiin pikaisesti piipahtamassa leikkipuistossa ja matkalla tuli vastaan sellainen kultaisennoutajanpentu. Lacey ja Kaylee sitä rapsuttelivat ja leikittivät ties kuin kauan. Meinasi tytöiltä unohtua leikkipuisto ihan kokonaan." Peyton virnisti hyväntuulisesti. "Olisit nähnyt niiden naamat."

//Pahoittelen vastauksen kestoa! Olen vain yksinkertaisesti ollut niiiiiiiin laiska täti, ettei mitään rajaa xD

Steven naurahti. Voi kunpa heidänkin yksikössä olisi asiat samalla tavalla kuin poliiseilla. Mutta näin ei kuitenkaan ollut. Heillä haluttiin tuntea yhteenkuuluvuutta sun muuta yhtä tylsän, mutta järkevän kuuloista, joten mikäs siinä sitten.
"Niin, se voisi olla hyvä idea, mutta eiköhän se siitä. Olemme jo selvinneet parisen vuotta, joten todennäköisesti selviämme hyvin jatkossakin", totesi herra naiselle ja jatkoi, "Aika julmaa touhua teillä.. Meidän porukkamme haluavat sitä niin sanottua tasa-arvoisuutta, koska muuten kaikki muut saisivat huolehtia kahvin keittämisestä paitsi minä."
Niin. Eihän jokaisessa yksikössä ollut kuin vain yksi johtaja ja se oli hän. Muut olivat sitten vain palomiehiä, jotka tanssivat hänen pillinsä mukaan työkeikan tullen.

Kun Peyton vastasi hänen kysymykseensä kertomalla, että heillä oli mennyt hyvin, ei Steven voinut muuta kuin hymyillä tyytyväisesti. Ja totta kai iltaisin kuka tahansa oli enemmän tai vähemmän känkkäränkkä kun väsytti, varsinkin Lacey ja Kaylee, mutta eivät nämä koskaan olleet onnistuneet saamaan ketään raivonpartaalle niskurointinsa takia.
Ainakaan vielä.
"Tytöt ovat aina innolla auttamassa, varsinkin kotitöissä. Äitiään he ainakin kovin mielellään auttoivat. Paljon parempihan se niin on kuin että tuhon aiheuttamista olohuoneessa tai omassa huoneessa." brunette sanoi seuraten katseellaan keittiössä hääräävää blondia kaunokaista ja haukotteli sitten huomaamattomasti.
Voi helvetti.. Pysyisi nyt väsymys edes hetken aikaa poissa, jotta hän voisi jutella aikuiselle naiselle, joille ei turhan usein pääse juttelemaan muuta kuin siitä, kuinka tyttöjä tulisi hoitaa jne.
"Oli itseasiassa aika rauhallinen päivä. Ehdimme lusmuilla kokonaiset puoli tuntia asemalla tehden aivan jotain muuta mitä pitäisi. Mutta mielummin pidimme pienen rentoutumistauon kuin että rehkimme punttien parissa", Steven kertoili tasapaksuksi muuttuneella äänellään ja pörrötti laiskasti hiuksiaan.
Tällainen niitä näitä -puhuminen oli hyvin rentouttavaa. Toki hän onnistui harjoittamaan sitä myös tyttöjen kanssa, tosin vain hieman kaunistellummin. Eikä tietenkään kannattanut unohtaa työkavereita, joiden jutut olivat kyllä vähän väliä niin älyvapaita, että huh huh.

Saatuaan mukinsa täyteen kahvia, kiitti Steven kohteliaasti kahvin keittänyttä Peytonia ja laittoi oma-aloitteisesti pari lusikallista sokeria kahvin sekaan ja pienen kulauksen maitoa, joka viilensi mukavasti kahvia. Lusikalla sekoitettiin huolellisesti maito ja sokeri kahviin ja siitä otettiin pitkä hörppäys.
Ah, kahvi maistui paljon paremmalta aina iltaisin kuin päivisin. Joko se johtui siitä, että töissä sai yksinkertaisesti vain niin kamalan makuista kahvia (niin kuin aina saikin!) tai sitten siitä, että väsyneenä oli vain mukavempaa juoda jotain hyvää ja lämmintä.
"Joo, kyllä koira on ollut harkinnassa, mutta aina vain nousee kysymys, kuka sitä hoitaa. En nimittäin voi vaatia, että tytöt hoitavat kahteen pekkaan sen. Mutta emmeköhän jotain keksi", niin, ainahan he jotain keksisivät. Ja tytöt olivat jo pitkään jaksaneet vinkua koiraa, että jopa hän oli jo melkein antanut sille periksi. Vielä vain oli se auki, että minkä rotuisen koiran he ottaisivat ja niin kuin hän sanoi, kuka sitä hoitaisi silloin kun hän olisi 24 tunnin työvuorossa?

(Mä jo ihmettelinkin, että onko mun vastaus mennyt sulta ihan ohi vai, mikä. Mutta juu, eipä mitään. Sattuuhan sellaisia. (: )

Peyton oli kääntänyt rintamasuunnan Steveniin päin ja nojasi toisella kyynerpäällään kevyesti pöytään. Samainen käsi, jonka varaan paino oli varattu, piteli kahvikuppia. Sinisten silmien katse oli suunnattu mieheen. "Hmm, totta." Peyton myönsi ja nojasi taaksepäin, ristien samalla jalkansa. Kuusivuotiaita tyttöjä ei voisi mitenkään velvoittaa huolehtimaan niin suuresta vastuusta yksinään kuin minkä koira toi mukanaan. Nainen haroi vaaleita hiuksiaan mietteliäänä. "Ellei sitten..." Peyton aloitti yhtäkkiä. Hän kohotti katseensa, joka oli tippunut pöydän pintaan, takaisin Steveniin. Huulet kaartuivat lempeään hymyyn. "Eihän se mulle tietenkään kuulu, mutta tuli vaan mieleen. Että tietysti tytöt voisi auttaa jonkun teidän naapurin koiran kanssa? Viedä sitä ulos silloin, kun sä olet kotona. Se voisi hillitä niiden koirakuumetta ainakin hetkeksi. Varmasti teidän naapurustosta löytyy joku, joka mielellään antaa koiransa Laceyn ja Kayleen lellittäväksi. Hommaatte oman koiran sitten, kun tytöt on vähän isompia." Olkien kohautus. Sellainen järjestely saattaisi vaikka toimiakin, tai sitten ei. Senhän näkisi vasta käytännössä. "Niin kuin sanoin, ei se kuulu mulle, joten jos... Unohda." Peyton naurahti hyväntuulisesti ja puisti päätään, ottaen sitten siemauksen kahvistaan. Hän ei halunnut vaikuttaa liian... tunkeilevalta ajatuksineen.

Aika oli kulunut turhan nopeasti, kuten aina. Peyton oli aina nauttinut Stevenin seurasta. Hän oli tuntenut olonsa hyvin luonnolliseksi miehen seurassa. Syytä siihen ei tiedetty, eikä erityisesti kaivattukaan. Pääasiahan oli, että seura oli mieluisaa. "Oletko jo juonut sen?" Peyton kysyi kipattuaan viimeisimmätkin tipat kuppinsa pohjalta suuhunsa. Mieheen loihdittiin vielä kysyvä katse hymyn kera. Saatuaan myöntävän vastauksen (sorisori), nappasi Peyton sekä oman kuppinsa, että myös Stevenin kupin käsiinsä. Pöydästä nousiin kiireettömästi ylös. Askeleet suuntasivat takaisin keittiöön. Nainen taivutti toisen kätensä selkänsä taakse, kiskaistaakseen paitaansa suoremmaksi, pysähtyessään tiskialtaan eteen. Huokaisu pakeni naisen huulilta, kun molemmat kupit laskettiin tiskialtaaseen. Väsymys alkoi myös painaa selkeästikin lastenlikkana toiminutta poliisia. Peyton tiskasi kupit ja nosti ne sitten tiskikaappiin kuivumaan. Eivätpä ainakaan jäisi Stevenille seuraavaan aamuun. Eikä kahdessa kahvikupissa nyt niin paljon vaivaa ollut - ainakaan sellaiselle, joka oli tottunut siivoamaan huushollia yhden hunsvotin jäljiltä. Damien ei ollut koskaan käsittänyt, että siivoamista olisi toisinaan hyvä harrastaa, mikäli ei mielinyt asua kaatopaikalla. Peyton ei koskaan unohtanut, miltä Damienin asunto oli näyttänyt, kun hän oli ensi kertaa miehen luona vieraillut. Muistelot kirvoittivat tuskin huomattavan hymyn naisen huulille. Ah, kultaisia muistoja, tai ehkä vähän vähemmän kultaisia. Pikemminkin kauhukuvia.

Peyton sulki juoksevan veden ja ravisteli käsiään altaan yllä ennen kuin kuivasi ne keittiöpyyhkeeseen. "Mun pitäisi varmaan alkaa lähtemään. Kello on tosi paljon ja sä haluat varmaan rankan vuoron jälkeen päästä nukkumaan." Nainen totesi kääntyessään Stevenin puoleen. Peyton jäi hetkeksi aikaa katselemaan miestä. Tämä näytti niin nuuntuneelta, että melkein sääliksi kävi. Hei, eipäs tuijotella (vaikka silmäniloahan Stevenissä riitti jaettavaksi saakka, köhköh). Hymähdys ja katse lattiaan, josta se vain hetkeä myöhemmin nousi takaisin mieheen. "Ai niin, tosiaan. Pesukoneessa on likaisia vaatteita ja pesu- sekä huuhteluaine jo valmiina, joten sun ei tarvitse muuta kuin laittaa se päälle sitten kun jaksat ja kerkeät. Pyykkitelineen vaatteet on tänään pestyjä. Ne varmaan alkaa olemaan kuivia. Ja, tuota, astianpesukone on tyhjä, joten..." Peyton selitti. "Mutta joo, mun pitäisi tosiaan mennä. Damien alkaa kuitenkin kohta soitella perään." Tai pahempaa, mielenkiintoisia puheluita, joita sai vain ympäripäissään olevalta ex-kihlatulta.

Stevenin saattelemana (sori, taas) päästiin eteiseen. Hui, kamalaa. Matkalla keittiöstä eteiseen olisi saattanut vaikka eksyä. Peyton kiskoi nilkkurinsa jalkoihinsa ja repi vielä takin niskaansa. Vetoketjua kiinni vetäessään, hän tuli katsahtaneeksi Steveniin. Miehelle hymyiltiin pikaisesti, kunnes taas keskityttiin kiskomaan vastaanhangoittelevaa vetoketjua. Lopulta mokoma taipui takin omistajan tahtoon. "Hankalia. Vetoketjut siis." Peyton naurahti päätään puistaen. Kädet taskuihinsa työntäen, Peyton asteli lähemmäksi Stevenia. Jättäytyen kuitenkin säädyllisen välimatkan päähän miehestä. Siinä seistiin hiljaa hetken aikaa, tietämättä lainkaan mitä tehdä. "Mmm... Ei kai muuta sitten kuin hyvää yötä. Soita taas, jos tarvitset apua." Syy jäänee ikiajoiksi mysteeriksi, mutta sanojensa päätteeksi nainen kurottautui miestä kohden. Aikeena oli painaa viaton, ystävällinen suukko miehen poskelle. Tähtäys kuitenkin meni hieman metsään, sillä suukko painettiin posken sijasta huulille. Virheensä tajutessaan Peyton perääntyi heti takaisin alkuperäisen hajuraon päähän. Oh, shit. "Anteeksi, mun ei ollut tarkoitus. Mä en yhtään tiedä, mistä se tuli. Se oli vaan... jotain. Varmaan väsymys." Puhetulva purkautui huulilta ennen kuin sitä kerettiin estää. "Mun piti poskelle, ei huulille...."