Luck and intuition play the cards with spades to start

(Vary + Chris)

Vuoro oli alkanut hiljaisesti. Vain pari peruskeikkaa: nuorten häiriköiden ajamista toisaalle eräisen kerrostalon pihasta, yksi kotikäynti ja Devon Streetillä vähän matkan päässä poliisiasemalta sattuneen kolarin selvittelyä. Ei yhtään mitään muuta. Partiointikaan ei auttanut saamaan iltaan minkäänlaista äksöniä. Niinpä Peyton ja Damien olivat päättäneet ajaa takaisin asemalle juodakseen kupin kahvia ja syödäkseen läheisestä pizzeriasta haetun pizzan. Ruokatauko oli pakko pitää jossain välissä, joten se oli aivan sama pitikö sen heti vai tunnin kuluttua, jos ilta jatkuisi yhtä rauhallisena.

Damien rojahti mukavasti istumaan taukotilaan asetetulle jo parhaat päivänsä nähneelle sohvalle. Käsissään miehellä oli ensimmäinen siivu pizzasta. "Missä sun käytöstavat on?" Peyton virnisti sohvalla röhnöttävälle ystävälleen ilkikurisesti ja sitoi pitkät, vaaleat hiuksensa uudestaan ponihännälle. "Oh, please." Damien puoliksi vaikersi ja pyöräytti silmiään suoristautuessaan sohvalla. "Ne on luultavasti haudattu samaan paikkaan kuin sun huumorintaju." Damien ei voinut estää leveää virnettä kohoamasta huulilleen, kun taas Peyton tuhahti närkästyneesti. Damien viittasi sanoillaan aamuiseen herätykseen. Jostain syystä neiti Lockhart ei nähnyt mitään hauskaa siinä, että eräs nimeltä mainitsematon (murhaava mulkaisu sohvalle) herra oli ilmestynyt kuuden aikaan hänen sänkynsä viereen ja paukauttanut kattilan kannet aivan hänen korvansa juuressa yhteen. Peyton oli pelästynyt yhtäkkistä ääntä pahanpäiväisesti. Kädet ja jalat olivat täriseet ja korvissa soinnut vielä puoli tuntia tapauksen jälkeen. Ei varmaan tarvitse sanoa, että joku oli ollut pahalla tuulella enemmän tai vähemmän koko päivän. Damien-parka oli saanut osakseen myrkyllisiä katseita ja pari mojovaa iskua kylkeensä aina. Peytonin kiukusta huolimatta tämä jaksoi silti virnistellä yhtä ärsyttävästi kuin aina ja myös säännöllisin väliajoin muistuttaa pikkukepposestaan. Mokomakin kakara, kasvaisi aikuiseksi.

"Se oli hauskaa! Olisitpa nähnyt ilmeesi." Damien naurahti ja puisteli päätään hymyillen. "Joo. Heko heko. Oli varmasti äärimmäisen hupaisaa." Peyton murahti happamasti. Samassa poliisipäälikkö John Quinn pelmahti taukohuoneeseen. "Ah, te kaksi. Töihin siitä. Nyt heti! Saatte käydä ottamassa lausunnon eräältä todistajalta." Vanhempi mies ärähti käskevästi. Peyton nousi ylös tuoliltaan, mutta Damien ynähti protestoivasti ja osoitti vapaan kätensä etusormella toisessa kädessään olevaa pizzapalaa. John katsahti alaistaan vähintäänkin epäuskoisesti. Peyton pyöräytti silmiään ja tarrasi Damienin vasempaan ranteeseen, kiskoen tämän ylös. Työtoveri talutettiin ovelle ja ohi mennessä napattiin raportti poliisipääliköltä.

Damienin ajaessa kohteeseen, keskittyi Peyton tutkimaan saamaansa raporttia. Pikkukioskin ryöstö. Valvontakameroiden nauhalta näkyi asiakas, jonka henkilöllisyys oli tiedossa, mutta kuulustelun hoitanut nuorempi konstaapeli oli unohtanut ottaa lausunnon. Kuinka mahtavaa. Nimen kohdalla papereissa oli pelkkä Chris. Omituista. Mutta osoite löytyi kokonaisuudessaan. Nimikin selviäisi kokonaisuudessaan, joten hätää ei ollut. Auto pysähtyi. Peyton vilkaisi ulos ikkunasta ja sitten Damienia, joka kohotti kulmiaan merkitsevästi. "Perillä ollaan. Pärjäätkö sä yksin? Sehän on vaan pelkkä lausunnon ottaminen." Niinpä tietysti. Joku istui mieluummin mukavassa ja lämpimässä autossa kuin kävi jututtamassa ryöstön todistajaa. Peyton hymähti, muttei vastannut Damienin kysymykseen muutoin. Hän nousi autosta ja suuntasi askeleensa taloa kohden.

Terävä koputus. Nainen hengähti kevyesti ja vilkaisi ympärilleen, jäädessään odottamaan oven avautumista. Käsi oli varmuuden vuoksi aseen päällä. Siitä oli vain tullut tapa. Pääsisi puolustautumaan nopeammin, kun ei tarvitsisi alkaa hapuilemaan asetta, vaan oli jo valmistautunut pahimpaan mahdolliseen. Peyton palautti katseensa juuri sopivasti oveen, kun se samaisella hetkellä avautui. Oven takaata paljastui pitkä ja lihaksikas mies, joka varmasti aiheutti jo kunnioituksen ja pelon sekaisia tunteita kadulla kävellessään. Peyton kuitenkin sivuutti ajatuksensa täydellisesti. Hän oli paikalla pelkän lausonnon takia. Ketään ei oltu raahaamassa asemalle, joten tuskin miehellä oli mitään syytä rettelöidä. Nainen loihti kasvoilleen ystävällisen hymyn. "Iltaa. Olen Peyton Lockhart, vanhempi konstaapeli." Käsi ojennettiin kättelyä varten, kuten vanhemmat olivat opettaneet. "Tehän olitte viime viikolla erään pikkukioskin ryöstön todistajana, mutta ikäväksemme nuorempi konstaapeli unohti ottaa teiltä lausunnon, joten voisinko tulla sisälle kysyäkseni muutaman kysymyksen ryöstöön liittyen? Peruskysymyksiä, ei mitään sen kummempaa." Hymy pysytteli Peytonin kasvoilla koko sen ajan kuin hän puhui ja vielä sen jälkeenkin. Mieheen luotiin odottava katse.

// Tullaanpi! //

Koko päivän Chris oli kärsinyt krapulasta edellisen illan jälkeen. Hän oli hoitanut juomansa kotiin asti, koska ajatteli sen tulevan halvemmaksi, eikä syntyisi turhia tappeluita ja mies tajuaisi heräävänsä putkasta. Tänään Christpoher oli siis kirjaimellisesti nukkunut koko päivän, ja löhönnyt ikälopulla sohvallaan, kun pullot olivat alkaneet vallata muuta asuntoa kaiken tupakantumppien kera. Välillä mies tuijotteli laiskasti avatuista sälekaihtimista vastakkaista rakennusta, johon katuvalot alkoivat jo heijastamaan oranssihtavaa valoaan. Chris oikeastaan piti siitä väristä, jos tarkemmin mietittiin. Hän ei siis odottanut mitään tekemistä tälle päivälle – eikä varsinkaan ongelmia!

Jonkin ajan kuluttua kuului ovelta harvinaisen määrätietoinen koputus, joka sai Chrisin hätkähtämään ja terävöittämään väsynyttä katsettaan. Hetkessäkös andrenaliinia virtasi vereen miehen könytessä ylös sohvalta vain katsoakseen oveaan. Joku taisi taas vaihteeksi mennä sekaisin rakennuksen ovista? Kaikki näyttivät samalta, eikä olisi ensimmäinen kerta.. Mies huokaisi syvään rentouttaen hartioitaan. Eikä ollut ainakaan kiireellä menossa ovea avaamaan, kun hän hieroi kasvojaan näyttääkseen edes vähän pirteämmältä. Suurin osa päänsärystä oli onneksi tipotiessään.

Chris kirosi itsekseen miksi juuri hänen ovelleen piti joku tulla koputtelemaan. Varsin tympääntyneen katseen kera mies sen avasi.... Mutta näköjään ongelmat tulivat hänen luokseen jos Chris ei niitä itse etsinyt.. Miehen katse terävöityi entisestään ja kulmat menivät totiseen kurttuun hänen tajutessa koputtajan olevan poliisi, jolla oli käsi aseellaan! Mitä tämä oli? Hän katsahti olkansa yli vain nähdäkseen oliko ulkona olevilla poliisiautoilla hälytysvalot päällä, mutta siinä vaiheessa rouva poliisi avasi suunsa. Ei ainakaan osoittanut pistoolillaan ohimolle eikä äänensävykään kuulostanut hyökkäävältä.. Chris siis puhalsi hetken pidätetyn hengityksensä sierainten kautta ulos.

Katse käväisi Peytoniksi esittäytyneen poliisin kädessä, ja mies hieman vastahakoisesti sekä hämmentyneesti ojensi oman kätensä kättelyyn.”Okeei..”, hän ei pitänyt poliiseista, joka oli nyt ensimmäinen asia mikä tuli mieleen, ja vielä vähemmän Chris halusi niitä ovestaan sisään, tai tekemään mukamas tuttavuutta. Peyton onneksi avarsi tilannetta entisestään, joka sai Chrisin oitis muistamaan sen pikkuryöstön, mutta hän ei silti halunnut poliiseja kuulustelemaan.. Niistä oli jo ihan tarpeeksi kokemusta, eikä mikään niistä ollut missään ystävällisissä mielissä tapahtunut, joten konstaapelin hymy ei kovin vakuuttanut.. Nyt tuo halusi sisäänkin! Mitä jos Chris olisi sanonut ei?

”Vähäks aikaa, koska mulla on tekemistä..”, hän murahti antaen poliisille tietä, pamauttaen oven kiinni tuon takaata vähän liiankin lujaa. Paljon tekemistä tosiaan.. Chris ei sen enempää eteisestä siirtynyt, vaan tuijotti Peytonia hetken kuin vahtikoira. Ei rashee roadilla muutenkaan asunut kovin lainkuuliaisia ihmisiä, joten.. Mitä tuo oikein oletti? ”No mitä sä haluat kuulla?", Chrisin katse laski toista päästä jalkoihin ja takaisin. Tuollaisiakin naisia poliiseina, jotka voisivat saada töitä jostain muualtakin pelkän ulkonäkönsä perusteella..