We will find friendship again

Ulkona oli juuri alkanut tihuttaa vettä ja taivas oli harmaa. Sadepisarat osuivat punatukkaisen tytön kasvoille tuulen mukana, jotenkin ihanan raikkaan tuntuisena. Hän käveli melko nopeaa tahtia kirjastoa kohti, yrittäen vältellä syvempiä vesilätäköitä, sillä hänen rakkaimmissa tennareissaan oli reikä pohjassa. Päivä tuntui harmaasta säästään huolimatta jotenkin yllättävältä ja ihanalta. Noelle pääsi vihdoinkin kirjaston suurille oville ja hän käveli sisälle. Hänen rastoille nyöritetyt punaiset paksut hiuksensa olivat tapansa mukaan laitettu vain kiinni taakse. Ne olivat tihkusateen ansiosta aivan kostean harson peitossa, joka kuitenkin kuivui lähes heti tytön tullessa sisätiloihin. Hän katsoi pienesti hymyillen ympärilleen, avaraa kirjaston aulaa. Tyttö oli aina rakastanut lukemista ja kirjaston suurien käytävien tuomaa fantasiamaista tunnetta. Nimen omaan fantasiakirjoja Noelle rakasti. Sateisen ja tuulisen sään ansiosta paikka näytti aika tyhjältä. Vain ne normaali asiakkaat istuivat lukupöydissään suurien ikkuinoiden edessä. Nuo samat nipottavat rillipäät tuntuivat olevan kirjastossa aina. He eivät kuitenkaan tyttöä häirinneet. Hänellä oli hyvä vapaapäivä jonka hän oli päättänyt kuluttaa lukien ja suklaata syöden. 'Onkohan suklaa haitaksi jos on raskaana? Ihankuin joku olisi joskus sanonut niin..' Tyttö rupesi yhtäkkiä miettimään ja katsoi taskustaan löytynyttä suklaapatukkaa mietteliään näköisenä.

'Pitäisiköhän sittenkin lukea vauvakirjoja?' Noelle tuumasi mielessään ja laittoi suklaan takaisin taskuunsa. Hän herkutteli niin harvoin, ettei ainakaan ilman hyvä perusteita aikonut luopua suklaansyönnistä. Hän käveli tuhahtaen fantasiakirjojen ohi ja meni suoraan realistiseen todellisuuteen. Hän liikutti sormeaan pitkin suurta kirjahyllyä, etsien vauvakirjoja. Tyttö ei tiennytkään, että kirjastossa olisi eräs hänen entisistä ystävistään, jonka kanssa yhteydet olivat vain elämän riepotuksissa katkenneet.

Sen jälkeen, kun Harriet oli ensikertaa todella kohdannut oman, biologisen äitinsä, hän oli ollut aivan muissa maailmoissa. Hän ei ollut osannut tehdä, ei ollut osannut ajatella mitään - kaikki hänen tekonsa ja ajatuksensa pyörivät Kittyn ympärillä. Margaret - äiti, oli ollut valmis toimittamaan Harrietin jo psykiatrillekin, mutta tällä kertaa Harriet oli kieltäytynyt. Hän tiesi olevansa aavistuksen alavireinen, ehkä hieman masentunutkin, mutta nyt hän ei tarvinut psykologia. Nyt hän vain halusi ajatella asioita. Kotona ilmapiiri oli ahdistava, kun äiti yritti saada Harrietin ymmärtämään Kittya, edes hieman. Harriet ei kuitenkaan vielä ollut hievahtanut päätöksessään, vaan oli sitkeästi jokaisena vapaapäivänään lukittautunut huoneeseensa, tutkien tietoa adoptioon ja kaikkeen muuhunkin Kittyyn mahdollisesti liittyvään. Nyt Harriet oli kuitenkin tuntenut kolunneensa kaikki internetin sopukat lävitse, joten hänen piti yksinkertaisesti kadota kirjastoon. Hän sujautti päälleen ensimmäiset mukavat vaatteet, suki hiuksensa suoraksi ja loihti kasvoilleen vain kevyen meikin. Juuri sen verran, ettei hän näyttäisi juuri itkeneeltä. Luojalle kiitos siitä, että Harrietin huone oli ensimmäisessä kerroksessa - hänen ei tarvinut käyttää etuovea, kun hän saattoi hyvinkin pujahtaa ulos ikkunan kautta. Ensimmäiset sata metriä Harriet juoksi, kunnes hidasti kävelyyn.

Hän otti ensimmäisen mahdollisen bussin keskustaan. Hän tiesi tarkalleen, minne kirjastoon menisi ja mitä etsisi. Hän jättäytyi pois pysäkkiä liian aikaisin, mutta onneksi pysäkinvälit eivät olleet pitkiä. Alle viiden minuutin Harriet oli jo kirjaston pääovilla, joista hän asteli sisään ja katsoi ympärilleen. Ihana vanhojen kirjojen tuoksu täytti Harrietin ympärillä olevan tilan - hän tunsi jollakin tapaa saapuneensa kotiin. Harriet lähti etsimään tietoa adoptiosta. Luultavasti se löytyisi samalta suunnalta, kuin raskautta, synnytystä ja vauvoja käsittelevät kirjatkin. Hetken aikaa Harriet joutui pujottelemaan korkeiden hyllyrivien välissä, kunnes todella pääsi oikeaan kohtaan. Adoptio, adoptio, adoptio... Kirjoja oli niin monenlaisia. Mitkä näistä Harriet todella lainaisi? Missä olisi eniten sellaista tietoa, joka kiehtoisi Harrietia? Hän oli ajatuksissaan liikkunut paikoillaan, hän tunsi toisella puolellaan jotakin pehmeää - toisen ihmisen. Vaistomaisesti Harriet kohotti katseensa kirjoista pahoitellakseen sitä, että hän oli onnistunut törmäämään toiseen.
"Anteeksi, mä en ollenkaan huomannut", Harriet sanoi pahoitellen.
Katse nousi hetken päästä toisen silmiin saakka. Vaikka hiustyyli olikin muuttunut aiemmasta, kasvonpiirteet olivat edelleen samat. Saattoiko se olla...? Ei. Nyt Harriet vain kuvitteli. Hän jäi tuijottamaan muutaman sekunin ajan liian pitkään nuoren naisen kasvoja, mutta lopulta hän ei voinut kieltää tosiasioita. Sen oli pakko olla Noelle.
"Noelle? Oletko se sä?" Harriet sanoi hieman arastelevalla äänellä, mutta kuitenkin kuuluvasti.
Harrietin kasvot valtasi hymy. Hän ei muistanut, milloin oli viimeksi nähnyt Noellen, siitä oli pakko olla aikaa. Hehän olivat leikkineet pienempinä yhdessä niin paljon, jakaneet toistensa salaisuudet? Mitä oli tapahtunut? Mikseivät he olleet enää pitäneet yhteyttä? Ei sen kuitenkaan ollut enää niin väliä. Pääasia, että he kohtasivat jälleen.

Syvissä mietteissään Noelle etsi yhä uusia vauvakirjoja luettavaksi. Toisinaan hänestä tuntui, että hän oli tyystin kelvoton äidiksi, kun ei tiennyt ollenkaan mitä lapsen saaminen on. Mielessä pyöri joka päivä niin monta asiaa, ja välillä tuntui mahdottomalta jatkaa uuden elämän kasvattamista sisällään, yksin.
Silti tyttö oli jo päässyt tähän asti, hänellä oli ollut jo pieni ihme mahassaan hieman yli kolme kuukautta, ja nyt hän katseli suuressa holvimaisessa kirjastossa vauvakirjoja.
Ei fantasiaa? Ei. Vaan vauvakirjoja, suoraan todellisuudesta, johon oli pakko havahtua jossakin vaiheessa. Noelle oli itsekin niin ajatuksissaan, ettei edes huomannut katsoa, että sivulta oli tulossa joku.

Yhtäkkiä tuntuikin pieni töytäisy, ja tyttö havahtui ajatuksistaan. Hänen kohdalleen osui toinen nuori nainen, joka nyt pahoitteli ajattelemattomuuttaan. Noelle huomasi toisen kasvoilla saman tien jotakin todella, todella tuttua ja nostalgista. Tytöt tapittivat toisiaan silmiin hieman pidempään kuin hetken. "Noelle? Oletko se sä?", toinen kysyi sitten ja hymyili jo hämmästyksestä ja riemusta. Silloin Noellekin sai vahvistuksen mielensä väitteille- tuohan oli Harriet, hänen lapsuudenystävänsä."Harriet! Mähän se tässä oon! Ihana nähdä sua!" Noelle hihkaisi itsekin, melko kovaan ääneen ja hymyili myös jälleennäkemisen riemusta. Samassa pienessä, mutta tärkeässä hetkessä tulvivat mieleen kaikki vanhat muistot. Hän muisti juuri silloin, miltä ne leikkipuistot olivat tuoksuneet ja miten nuo kaksi olivat aina vaihtaneet salaisuuksia toisilleen. Miten huoletonta se kaikki oli ollut, miten pieniä olivat "luurangot kaapissa" olleetkaan. Riidat siitä, kumpi piti luokan kivoimmasta pojasta enemmän, ja kuinka vuodet olivat aina lyöneet tyttöjä kauemmas toisistaan. Muistot päättyivät teiniaikaan, kun molemmat olivat muuttuneet hurjasti henkisellä tasolla.

Se oli varmaan syy, miksi ystävyyssuhteesta ei enää jaksettu pitää kiinni. Enää ei puhuttu, tai soiteltu. Kaveripiirit olivat vaihtuneet tyystin. Mutta nyt he olivat siinä vastakkain, aivan kuin ennenkin. Noelle pyyhki ilon kyyneleen silmäkulmastaan. "Susta on tullu upee." Tyttö sanoi Harrietille ja katsoi tuota päästä varpaisiin. Hän todella tarkoitti sanomaansa. Yhtäkkiä käytävän päästä kuului kovaääninen rykäisy. Eräs lukutoukista katsoi nuoria naisia tuimalla ilmeellä. Noelle vain naurahti, kun huomasi miten nuo kaksi olivat yhtäkkiä rikkoneet kirjaston syvän ja kunnioitettavan hiljaisuuden. Juuri silloin ei tullut Noellelle mieleen, miten he molemmat olivat juuri näiden kirjasarjojen luona, ensin oli toivuttava ensihäkellyksestä. Hetken tyttö mietti kysyisikö vain ystävältään mitä hänelle kuuluu, vai olisiko se liian spontaania näin monen vuoden jälkeen. No silti, hän päätti kysyä. "Mut.. Mitä sulle kuuluu?" Hän sanoi ja lopetti kokonaan vauvakirjojen ajattelun, olihan tärkeämpää kuulla mitä Harrietille kuului elämään nykyään.

Noellen huudahdus sai Harrietin kasvot sulamaan leveään hymyyn. Hän ei edes muistanut, milloin hän viimeksi olisi tuntenut olonsa tällä tavalla onnelliseksi. Normaaliksi. Noellen tavoin myös Harriet muisti samalla hetkellä kaikki heidän lapsuuden leikkinsä, kuinka he olivat jakaneet keskenään kaiken salaisuuksista alkaen. Hymy leveni edelleen virneeksi, eikä Harriet voinut vastustaa kiusausta. Hänen oli yksinkertaisesti aivan pakko saada halata Noellea, joten hän kapsahti hetkeksi tämän kaulaan ja jäi katselemaan Noellea. Muutos oli selkeä, mutta siitä huolimatta Harriet todella tunnisti ystävänsä. Se oli Noelle, todella oli Noelle. Ilo kupli Harrietin sisällä, kun hän muisti heidän hulluimpia kokeilujaan. Hän muisti myös, että Noelle oli yksi niistä ainoista ihmisistä, jotka tiesivät hänen taustansa. Tarkkoja yksityiskohtia Harriet ei ollut kertonut kenellekään, mutta Noelle oli ihminen, joka tiesi ainakin suurimman osan. Lähes koko totuuden. Siitä Harriet tunsi suurta kiitollisuutta Noellelle - hän oli todella voinut uskoutua tälle.

Aivan kuten Noellekin, myös Harriet huomasi pyyhkivänsä kyyneleitä silmäkulmastaan. Ne johtuivat osittain surusta - muistot hänen biologisen äitinsä kohtaamisesta nuosivat pintaan. Toisaalta hän oli äärimmäisen iloinen siitä, että hän oli törmännyt Noelleen näin pitkän ajan jälkeen.
"Niin sustakin", Harriet hihkui iloisena, tarkoittaen sanojaan.
Vain hädin tuskin Harriet huomasi käytävältä kuuluvaa rykäisyä, se sai hänet vain nauramaan. Ensimmäistä kertaa muutamaan viikkoon Harriet nauroi todella vapautuneesti, vatsansa pohjasta asti. Kun Harriet näki lisää paheksuvia katseita, hänen naurunsa vain yltyi. Tämä oli kirjasto, ei hiljaisuushuone. Mitä pieni nauru ketään haittaisi? Elämää vartenhan kirjastotkin olivat, kuinka kukaan koskaan osaisi olla täysin hiljaa? Harriet erotti Noellen äänen naurunsa taustalla, joten Harriet hillitsi itseään ja pakotti palautumaan takaisin tähän maailmaan - ilman naurua.
"No tuota... Oikeastaan, istutaan alas", Harriet sanoi.

Harriet ei ollut varma miksi, mutta hän tunsi yhä voivansa uskoutua Noellelle. Hänen oli pakko saada puhua jollekin äidistään - biologisesta äidistään. Vähän matkan päässä oli pöytä ja muutama tuoli, pakollisista, pöydän ääressä notkuvista lukutoukista ei kuitenkaan oltu päästy. Harriet istuutui, vetäen vastapäistä tuolia hieman edemmäksi, jotta Noelle voisi istuutua siihen.
"Sä varmaan muistat, kun mä kerroin sulle mun vanhemmista?" Harriet kysäisi surkealla äänellä.
Hän yritti vetää kasvoilleen urhoollisen hymyn, siinä kuitenkaan onnistumatta. Pienessä hetkessä tunnelma oli muuttunut.
"Mä olin yhtenä päivänä vaan puistossa, istuskelin. Mun viereen tuli joku nainen - me juteltiin. Jotain kautta mä mainitsin asuvani puistoa vastapäätä, se näki, kun äiti vilkutteli mulle kotoa ja pyyteli kotiin. Ja näki myös isän. Siinä vaiheessa se sit sanoi olevansa mun äiti. Loppu onkin sit vähän sekava, pitää selittää sulle paremmalla ajalla. Mutta kuitenkin. Ja mun isä, se on kuulemma kuollut."
Harriet päätti pienen puheensa siihen. Ehkä Noelle ymmärsi, miksei Harriet halunnut vielä puhua tämän enempää.
"Mutta mitä sulle kuuluu? Kerro kaikki, siitä on niin pitkä aika", Harriet sanoi ja hymyili jo hieman.

Noelle halasi vilpittömästi lapsuudenystäväänsä takaisin. Se oli hento ja lempeä rutistus joka kuittasi vuosien hiljaisuuden. He nauroivat vielä hetken, kunnes tyttö näki Harrietin hieman vakavoituvan nykyisyyteen liittyvän kysymyksen jälkeen.
Ehkä Noelle itsekin muisti, miten synkeänä ja sekavana Harriet oli aikoinaan kertonut taustoistaan.
Nuori pyysi toista istumaan alas, ja niin he kävivätkin ikkunan läheisen pöydän ääreen istumaan. Noelle tapitti ystäväänsä suoraan silmiin, ja kuunteli tuota, aivan kuin ennenkin.
"Sä varmaan muistat, kun mä kerroin sulle mun vanhemmista?", Harriet aloitti. Noelle nielaisi kovaäänisestä ja nyökkäsi vastaukseksi. Hän todellakin muisti, miten tyttö oli ollut silloin joskus hämillään tapahtuneesta. Nyt Harriet koetti esittää vahvaa, mutta Noelle näki näinkin pitkän ajan jälkeen että kaikki ei ollut hyvin. Hän oli aina nähnyt sen.

Harriet kertoi mitä puistossa oli tapahtunut, mitä ihmeellistä ja ymmärryksen ylittävää oli tapahtunut. Noelle vain katsoi syvälle ystävänsä silmiin, koettaen etsiä sopivia sanoa. Mutta mieleen ei tullut mitään muuta sanaa kuin; "Mitä..?" Noelle mutisi. Pian hän kuitenkin tajusi ottaa tilanteesta kunnolla otteen, eihän hän voisi pelkällä typerällä ja pienellä kysymyksellä kaikkeen vastata. "Tai siis.. Toihan on kamalaa. Miten noin voi käydä..?" Tyttö sopersi, kuitenkaan odottamatta sen syvällisempiä vastauksia. Olihan Harriet kertonut aijemmin, ettei hänen 'äitinsä' ollutkaan hänen äitinsä, mutta tilanne oli ilmeisesti vain pahentunut biologisen äidin paluun myötä. Ainakin niin Noelle päätteli ystävänsä eleistä ja kasvoista. Jos katsoi tarkkaan Harrietin kasvot olivat jollain lailla erilaiset- eivät enää niin eloisat vaan ihmetystä ja uupumusta täynnä.
Hän katsoi ystäväänsä hetken, ehkä hieman säälivästikin, kunnes tajusi tuon kysyneen myös vastakysymyksen. "Mutta mitä sulle kuuluu? Kerro kaikki, siitä on niin pitkä aika", Harriet kysyi hieman hymyillen.

Tuo kysymys tuli jollain lailla täysin puun takaa. Noelle oli omalla tavallaan tietenkin osannut odottaa sitä, mutta nyt kun se kerran kysyttiin, jäi tuo vain katsomaan ystäväänsä hetken, miettien miten sen sanoisi. "No tota.. Tässähän mä vaan etin parempia töitä.. Kun mulle on.. Tulossa lapsi." Tyttö sai kakistettua ulos, ja jäi saman tien tuon sanottuaan odottamaan ystävänsä reaktiota. Harvalle tyttö sitä heti myönsi, mutta Harrietille hän ei voinut olla kertomatta, olivathan he ennen kertoneet toisilleen kaiken. Noelle oli edelleen jollain lailla häpeissään asiasta. Ei lapsesta, vaan siitä että Elliot oli jättänyt hänet kasvattamaan vauvan yksin. Siitä ettei hän ollut kyennyt pitämään poikaystäväänsä luonaan mitenkään keinoin. Ja siitä, ettei hänellä ollut kunnon työtä, vaikka lapsen kasvatus veisi hänen koko elämänsä ja omaisuutensa. Noelle jäi katsomaan Harrietin reaktiota.

Harriet oli yhäkin hieman poissaoleva oman pienen purkauksensa jälkeen, mutta se ei estänyt häntä keskittymästä Noelleen. Hän oikeastaan halusikin vain saada omat ajatuksensa muualle, pois biologisesta äidistä. Harriet ei ollut vielä täysin valmis kohtaamaan omaa totuuttaan, omaa henkilökohtaista helvettiään. Se oli hänelle vielä liikaa. Harriet huokaisi pienesti, kääntyi sen jälkeen paremmin Noellen puoleen. Hän tarkkaili tämän ilmettä - kuvitteliko Harriet vain, vai muuttuiko Noellen ilme todella hieman, ennen kuin hän vastasi? Harriet kummasteli asiaa. Hän ei ymmärtänyt täysin, minkä vuoksi, kunnes toinen todella alkoi puhua. Hetken aikaa Harriet oli hiljaa, hän ei oikeastaan osannut sanoa mitään. Se ei kuitenkaan ollut missään mielessä negatiivista hiljaisuutta - Harriet ei vain osannut päättää, millä sanoilla hän todella onnittelisi Noellea.

"No mutta sehän on fantastista!" hän sanoi lopulta ja kapsahti jälleen uudelleen Noellen kaulaan.
Hän irrottautui hetkeksi, katseli Noellea päästä varpaisiin ja hymyili.
"Oikeasti, tosi upeaa!" Harriet sanoi vielä ja halasi Noellea uudemman kerrankin.
Jokin kuitenkin alitajunnassa sanoi, ettei kaikki lapsen sannissa välttämättä ollut hyvin. Harriet ei vain ymmärtänyt, mikä aiheessa hiersi. Ehkä hänen pitäisi kysyä. Hän kuitenkin halusi nauttia tilanteesta - häntä ei häirinnyt edes se, että muutamat vanhemmat henkilöt olivat siirtyneet katsomaan Harrietia ja Noellea edelleen äärimmäisen paheksuvasti, sillä Harrietin onnittelut eivät olleet tulleet sillä kaikkein hiljaisimmalla äänensävyllä. Hän ei kuitenkaan välittänyt. Kerranhan sitä vain esikoisensa sai, joten miksei hän saisi onnitella Noellea? Hiiteen kirjaston säännöt hiljaisuudesta, ihmisiähän tässä vain oltiin ja juuri ihmisiä varten kirjastot olivat olemassa.

Hetken päästä Harriet siis vakavoitui hieman. Vaikka he eivät olleetkaan nähneet Noellen kanssa pitkään aikaan, hän ainakin kuvitteli osaavansa tulkita jollain tasolla tämän ilmeitä. Harriet pohdiskeli, voisiko hän näin pitkän ajan jälkeen todella kysyä Noellelta, oliko tällä jotain mielensä päällä. Ehkä hän todella voisi. Ainakin kannattaisi yrittää.
"Onko sulla jotain, josta sä haluaisit keventää mieltä?" Harriet kysyi hetken päästä.
Vaikka viimeisimmät uskoutumiset olivatkin koskeneet sen hetkisiä ihastuksia aikapäiviä sitten, tuskin luottamus heidän välillään oli muuttunut mihinkään. Hän oli edelleen pohjimmiltaan sama Harriet, aivan kuin hänen edessään oli varmasti pohjimmiltaan sama Noelle.

Noelle katsoi ystävänsä reaktiota hetken. Hiljaisuus oli hieman piinaavaa, jo siinä ajassa sadat ajatukset kävivät päässä. Mitä Harriet sanoisi? Ei varmaan haluaisi enää kuullakkaan asiasta, kuten Noellen vanhemmat olivat tehneet. Kuitenkin Harriet yhtäkkiä huudahti, että lapsen saaminen olisi fantastista ja tuli halaamaan ystäväänsä. Hieman hämillään Noelle halasi takaisin ja hymyili pienesti. Siltikään lapsesta puhuminen ei tuntunut vieläkään luontevalta millään muotoa.
Harriet hymyili todellakin ja halasi vielä uudestaan, silloin Noellen valtasi pieni helpotus. Ainakaan Harriet ei torjunut ystävänsä aikaansaannosta, kuten monet muut. Ja loppupeleissä, ei Noelle olisi Harrietista sellaista uskonutkaan. Nuorella naisellahan oli aina ollut hyvä sydän, mitä Noelle nyt muisti.

Juuri nyt tuo ei edes huomioinut kirjaston vanhoja hyssyttelijöitä. Hän koetti vain mielessään totutella ajatukseen, että Harriet todella oli onnellinen Noellen puolesta. Sitten tuli taas hiljaista, koska ei Noelle keksinyt oikein mitään sanottavaa, hymyili vain pienehkösti. Harrietin ilme vakavoitui. "Onko sulla jotain, josta sä haluaisit keventää mieltä?", tuo kysyi. Noelle meni aivan hiljaiseksi. Eihän hänellä oikein muuta ollutkaan. Eikä hän ollut puhunut kenellekkään tapahtuneesta, hänellä oli vielä itselläänkin niin paljon käsiteltävää. Ensin se, että Elliot oli vain lähtenyt lätkimään jättäen jälkeensä vain tylyn lapun, ja sitten se, että Noelle saisi pian lapsen. Tytön kädet alkoivat tärisemään ja hän suuntasi katseensa maahan. Hän puri hampaansa yhteen, jottei olisi murtunut. Se tuosta muutenkin eriskummallisesta tilanteesta vielä puuttui. Siinä Noelle oli hetken ja katsoi sitten ystäväänsä vedet silmissään. Hän keräsi rohkeutta sanoa asiansa.

Tyttö rykäisi hieman, saadakseen edes jonkinlaisen äänen suustaan, eikä vain värisevää ja itkunsekaista mutinaa. "Mä olin tän lapsen isän kanssa kaks vuotta, mutta kun se kuuli...Se lähti meneen.." Noelle sai sanottua hampaidensa välistä ja katsoi ulos ikkunasta, jottei näkyisi kuinka kyyneleet nousivat yhä vuolaammin hänen silmiinsä. Yksi niistä jo valahti poskelle, mutta nopeasti tyttö pyyhkäisi sen pois. Hän ei halunnut näyttää heikolta, vaikka eihän sille mitään voinut. Kukaan ei ollut eläissään satuttanut häntä yhtä paljon kuin Elliot. Ja epäinhimillisistä vanhemmistaan tuo ei edes halunnut puhua, ei ollut vielä valmis.

Jollain tavalla Harriet olisi nyt lähes toivonut, että hänen ihmistuntemuksensa olisi pettänyt hänet. Hän kuvainnollisesti katsoen vääntelehti paikoillaan katsellessaan Noellen vaihtuvia ilmeitä. Hän ei osannut kuvailla ilmeistä ensimmäisiä sanoin, mutta se raastoi Harrietia sisältä päin. Jokainen Noellen kasvoille piirtynyt ilme oli uusi kuvaus tuskasta, siitä, kuinka kaikki todellakaan ei ollut kohdallaan. Harriet haki Noellen käden omaansa, puristi sitä aavistuksen verran ja katsoi nuorta naista edessään suoraan silmiin. Vaikka Harriet ei vielä tiennyt, mistä oli kyse, hän aavisti, ettei asia todellakaan ollut Noellelle helppo.

Kun Harriet näki kyyneleet Noellen silmissä, hän nielaisi raskaasti. Miksi hänen oli ylipäätään pitänyt sekaantua koko asiaan, kun se teki niin kipeää Noellelle? Harrietia kadutti hänen oma uteliaisuutensa ja suurisuisuutensa. Harriet henkäisi järkyttyneenä, kun sanat purkautuivat Noellen huulilta. Hän etsi Noellen käden jälleen omaansa, puristi sitä tällä kertaa aiempaa lujemmin. Hän, jos kuka tiesi, etteivät lohdutuksen sanat välttämättä auttaneet yhtään. Kaikkein eniten auttoi, kun joku vain oli läsnä. Jopa mitään sanomatta toisen läsnäolo saattoi tehdä ihmeitä. Hän oli hetken hiljaa, painoi katseensa maahan ja oli alitajuisesti alkanut silittää Noellen kämmenselkää hitain liikkein.

"Mä en edes voi kuvitella, mitä kaikkea sä oot joutunu ton takia käymään läpi", Harriet sanoi hiljaisella äänellä.
Hän nosti katseensa ylös, takaisin Noelleen. Myös Harrietin silmiin oli kohonnut kyyneleitä silkasta myötätunnosta. Vaikka hänellä oli vaikeaa, hän kyllä selviäisi. Hän voisi joko katkaista välit äitiinsä tai yrittää luoda heidän välilleen jonkinlaista sidettä. Noellen oli kuitenkin pakko kantaa vastuu lapsesta, tavalla tai toisella. Harriet ei voinut kuin toivoa, ettei Noelle toistaisi hänen oman äitinsä virheitä. Ei, kyllä Noelle oli järkevämpi. Harriet oli siitä varma. Hän ei halunnut alkaa valistaa Noellea asiasta, varmasti hän oli aivan tarpeeksi aikuinen päättämään itse näistä asioista.
"Äsh, tulehan tänne", Harriet sanoi ja halasi Noellea pitkään.

Helpotti tietenkin, että juuri sillä hetkellä Noelle ei tuntenut olevansa täysin yksin. Ystävän käsi omassa kädessä tuntui vuosienkin jälkeen yhtä turvalliselta, kun edes omilta vanhemmilta ei irronnut myötätuntoa. Joskus tytön oli todella vaikea uskoa, että he edes ikinä rakastivat häntä. Eihän muuten voisi vain kylmäsydämisesti katsoa vierestä, kun toinen kärsii. Nyt tyttö oli kuitenkin varma että hän ei ollut asian kanssa täysin yksin, ja ääneen myöntäminen oli nyt ohi. Todellakin se oli vaikeaa, eikä Noelle itsekään osannut uskoa sitä todeksi. Mutta nyt hän joutuisi kestämään kaikki pelot ja ilot lman Elliotia vierellään. Joskin, tuskinpa miehestä olisi koskaan siihen ollutkaan. Joskus oli vaikeaa olla niin kiltti. Jos Noelle hädintuskin pystyi tappamaan kärpäsen, miten hän olisi ikinä voinut tappaa oman lapsensa? Se ei edes ikinä ollut vaihtoehto, ei.

Harriet vain istui hiljaa Noellen vieressä. Tuli hetkellinen raskas hiljaisuus. Noelle huomasi kuinka Harrietinkin silmiin oli tullut kyyneleitä. Ystävykset halasivat toisiaan. Pienesti niiskuttaen Noelle oli taas hetken päästä äänessä. "Sori, ei mun ollu tarkotus ruveta heti itkeen. Voishan asiat olla paljon pahemminkin." Hän sanoi hymyillen pienesti toisella suupielellään. Kirjaston ihmiset katsoivat hieman kummaksuen, kun ensin huudettiin hurraata ja nyt nyyhkytettiin. Eräs mies pyöräytti silmiään ja hänestä oikein näki mitä hän ajatteli: 'Naiset.' Noelle naurahti hieman. "Mutta elämä on tällästä, asioita tapahtuu, eikä sille voi mitään." Nuori sanoi hieman pirteämmin ja katsoi ystäväänsä silmiin. Hän yritti kovasti keventää tunnelmaa, vaikka jonakin kauniina päivänä hänen pitäisi saada nämä asiat kokonaan purettua jollekin.

"Hei, se on ihan ymmärrettävää", Harriet lohdutteli ja yritti hymyillä.
Häneenkin oli tarttunut Noellen surun myötä hieman surullinen olo - ei hän halunnut, että Noelle joutuisi kestämään tämän kaiken yksin. Harriet katseli Noellea hetken aikaa, yrittäen tavoittaa tämän ajatuksia. Se oli kuitenkin mahdotonta, eihän kukaan heistä ollut ajatustenlukija. Harriet kuitenkin olisi siinä, tukisi ystäväänsä siinä, missä vain voisi. Ei hän lähtisi juoksemaan karkuun. Harriet yritti koota itsensä mahdollisimman hyvin, eihän hänen tässä kuulunut itkeä. Hänen kuului tässä tilanteessa olla osapuolista vahvempi - se, joka tuki vaikeina hetkinä.
"Oot tossa kyllä ihan oikeassa. Ei koskaan tiedä, mitä milloinkin tulee eteen", Harriet sanoi hiljaa.
Nyt oli hänen vuoronsa vakavoitua. Hänen ajatuksensa karkasivat väkisinkin hänen äitiinsä - henkilöön, jota Harriet ei todellakaan juuri sillä hetkellä halunnut ajatella. Hän tunsi pienen piston omallatunnollaan, mutta työnsi sen kauemmaksi.

Harriet huokaisi hiljaa. He kumpikaan eivät olleet saaneet ainoatakaan kirjaa eteensä ja mikäli tarkkoja haluttiin olla, Harriet ei enää edes jaksanut alkaa keskittyä kirjojen lainaamiseen. Harriet huokaisi uudelleen, katsahti Noelleen. Hänen huulilleen alkoi hyvin itsepintaisesti kaartua pieni hymy, joka kuitenkin lopulta purkautui ulos naurahduksena. Harriet ei tarkalleen ottaen tiennyt, mikä tässä hänen mielestään oli hupaisaa, mutta jollakin tavalla aiempi, hieman surullinenkin tilanne oli nyt huomattavasti hullunkurisempi. Harriet pyöritteli itselleen päätään ja naurahti.
"Mitäs jos mentäis vaikka käyään kahvilla?" Harriet kysyi viimein, kun hän hillitsi naurahtelunsa hetkeksi.
Hän katsoi ympärilleen - he olivat jälleen saaneet yleisöä omituisen käyttäytymisensä vuoksi. Kaipa tästäkin olisi syyttäminen naishormoneja aivan, kuin niin monista muistakin asioista.

Noelle ei tuntenut itseään niin kummalliseksi, kun Harriet totesi, että ei itkemisessä ollut mitään pahaa. Jotenkin paikka jolle tämä kaikki sattui, ei ollut se kaikkein luonnollisin. Pieni hiljaisuus seurasi jälleen, kun Harriet sanoi, että eihän sitä ikinä tiennyt mitä tuli eteen. Huokaisujen perusteella, Harrietin ajatukset varmaankin vaeltelivat jossain siinä, josta hän oli aikaisemmin kertonut. Noelle ei löytänyt juuri silloin oikeita sanoja, mutta hän piti kätensä Harrietin kädellä ja yritti jollain tapaa rohkaista tuota. Tilanteen mentyä ohi tuli taas koominen olo, kun tuntui että koko kirjaston väki olisi ollut yleisöä, ja nämä nuoret naiset taas esiintyjiä päärooleissaan. Harriet alkoi naurahdella, eikä Noellekaan voinut pitää kauaa huvittuneisuuttaan sisällään. Hänkin tirskahteli pari kertaa ja hymyili tämän jälkeen.

Kahvilla käyminen kuulosti hyvältä Noellen korviin. Hän ei edes muistanut milloin viimeksi olisi liikuskellut jonkun tosiystävänsä kanssa ulkona, kuten normaalit ihmiset. Eikä kirjojen lainaaminen enää muutenkaan kiinnostanut, niitä ehtisi hakea milloin vain myöhemminkin. Noelle hymyili iloisesti ja nousi tuoliltaan. "Mennään ihmeessä.", tuo sanoi ja oli jo kävelemässä lähtösuuntaan päin.

//Loppuuko peli tähän, vai viedäänkö nämä vielä kahville tjs.? :p Multa tulee taas näköjään lyhyttä :<

(( Lopetellaan vaan, laittelin yksäriä! :) ))