You belong with me k18 [sori ): ]

Alaska, Fairbanks.

Lily Gleason astui ulos lentokoneesta ja vetäisi keuhkoihinsa synnyinpaikkansa ilmaa. Tuntui ihmeelliseltä olla jälleen kotona, paikassa, jossa Lilyllä oli niin monia muistoja, hyviä sekä pahoja. Mutta silti Fairbanks oli hänen kotinsa.
Ja sinne Lily oli keksinyt paeta Lontoosta. Ainakin hetkeksi aikaa. Hän aikoisi viettää yhden yön täällä ja lentäisi huomenna äitinsä luokse Kanadaan, jossa myös Lilyn isovanhemmat asuivat.

Pakeneminen, se... Se oli tuntunut ainoalta vaihtoehdolta, joka Lilyllä oli ollut jäljellä. Oliko Lilyllä nyt siis parempi olo, kun hän oli päässyt pois Lontoosta Devon Streetiltä? - ei, ei ollut. Tämä tuntui pahemmalta kuin itse Lontoossa oleminen. Nimittäin nyt Lily tiesi, ettei hänen ollut enää mahdollista palata Devon Streetille, eikä... Eikä hänellä ja Alecilla ollut enää pienintäkään mahdollisuutta kokeilla uudestaan. Lily oli tiedostanut tämän jo Lontoon lentokentällä, mutta silti hän oli noussut lentokoneeseen. Hän oli päättänyt yrittää löytää elämänsä tarkoituksen uudestaan muuttamalla pois Lontoosta.
Onnistuisiko se, siitä Lily ei menisi takuuseen. Olihan hänen sydämensä jäänyt yhä Alecin luokse.

Linja-autossa istuessaan Lily katseli ikkunasta tuttuja maisemia. Hänen käymä lukio, sen lähellä ollut kauppa, äidin kahvila... Kaikki oli entisellään. Lily jopa tunnisti parin ihmisen kasvot. Neito ajatteli kuitenkin pysyä huomaamattomana, koska... Koska hän ei ollut tervetullut Fairbanksiin. Ei häntä sentään oltu karkoitettu sieltä, mutta sen asukkaat, joiden lapset olivat kuolleet siinä karmeassa bussionnettomuudesssa, eivät halunneet kenenkään Gleasonin palaavan takaisin. Oli julmaa tuomita tuolla tavalla koko suku, mutta jollain tapaa Lily sen kuitenkin ymmärsi. Lapsen menetys oli varmasti hyvin vakava asia, eikä Lily halunnut asiaa kiistää.

Lily jäi sitten pois linja-autosta ja hänen vartalonsa tärisi hienoisesti. Neito sai sitten rohkeutta ja käveli hautausmaan porteista sisälle. Hän oli ollut täällä viimeksi kaksi vuotta sitten, tuntia ennen kuin hänen lentonsa lähti Lontooseen. Lily kuitenkin muisti ongelmita isänsä ja pikkusiskonsa hautapaikat.
Hautapaikat olivat vierekkäin ja ne oli tehty samalla kaavalla. Ne eivät poikenneet toisistaan kuin nimillä. Lily katsoi lasittunein silmin vuorotellen molempia hautakiviä ja päästi värisevän henkäyksen ulos huuliensa välistä.
"Hei isä... Hei Stacy.." Lily kuiskasi hiljaa ja soi hautakiville hauraan hymyn. Neito jäi vain paikoilleen seisomaan hautakivien eteen, eikä ollut aikeissa lähteä siitä vielä pitkään aikaan.

Seuraavaksi Lily matkusti taksissa, joka oli viemässä Lilyä taas eteenpäin. Aurinko alkoi jo pian olla laskemaan päin. Siniharmaat silmät tuijottivat vain eksyneenä ulos ikkunasta. Tämä olikin vienyt Lilyn voimia enemmän kuin hän oli ajatellut. Neito oli kuitenkin ottanut sen riskin, että hän jaksaisi mennä vielä vanhaan kotiinsa katsomaan, missä kunnossa se nykyään oli.
Lily oli arvannut tämän. Kun hän oli astunut ulos taksista ja kävellyt kymmenisen metriä eteenpäin, hän näki entisen kotinsa. Talon seinät oli tuhrittu kaikenmaailman graffitimaalauksilla ja ikkunat oli hajotettu. Terassi oli hajotettu ja puulautoja roikkui siellä täällä. Kodin näkeminen siinä kunnossa oli saada Lilyn romahtamaan, mutta hän vain puristi käsiään tiukasti nyrkkiin ja puri hampaitaan yhteen. Kun hän hetken aikaa oli siinä vain seissyt ja rauhoitellut itseään, Lily uskalsi mennä lähemmäs huonokuntoista taloa. Hänen mieleensä tulvahti kaikki ne muistot tästä talosta, joista osa oli iloisia ja jotkut niitä vähän huonompia.

Lily kokeili ovenkahvaa, mutta ovi oli lukossa. Kauaa Lilyn ei tarvinnut miettiä sitä, miten hän pääsisi sisään, sillä viereinen ikkuna oli hajotettu. Vaaleaverikkö kipusi siitä sisään ja varoi satuttamasta itseään lasiin.
Päästessään sisälle taloon Lilyn silmät näkivät aluksi kuvan talosta, jossa hän oli asunut. Nopeasti silmät kuitenkin näkivät totuuden; paikkoja oli hajotettu ja tavaroita oli varastettu. Kun Lily oli täältä lähtenyt, taloon oli jäänyt kaikki huonekalut. Äiti oli muuttanut vanhempiensa luo asumaan, eikä ollut ottanut mitään mukaan. Eikä Lilykään ollut Lontooseen muutettua ottanut mitään huonekaluja mukaan. Nyt olohuoneessa oli jälkellä vain sohva, jonka Lily oli lähtiessään peittänyt lakanalla, kirjahylly, joka pursui kirjoja ja joitain pöytiä ja vitriinejä. Televisio ja stereot olivat poissa, samoin kuin cd:t ja dvd:t.
Lily katsahti läpi myös keittiön. Sieltä löytyi kaikki muu paitsi mikroaaltouuni ja espressosekoitin. Seuraavaksi hän tarkasti vanhempiensa huoneen, mutta sen huoneen laatikot oli auki ja kaikki korut oltiin viety. Eihän se oikeastaan ollut mikään yllätys..

Niin Lily kävi sitten läpi kaikki huoneen ja säästi viimeiseksi omansa. Hänen huoneensa oli täysin samanlaisessa kunnossa kuin se oli ollut hänen lähtiessään. Kuin huoneeseen ei oltu edes koskettu. Leveä sänky, peilipöytä, julisteet seinällä, kaikki ne turhat tavarat.. Kaikki oli tallella. Lily nielaisi äänekkäästi, kun hän käveli vanhaan huoneeseensa ja istuutui vanhalle sängylleen, josta lennähti pölyä sun muuta likaa hänen istahtaessaan siihen.
Miten jotkin asiat pysyivätkin samoina? Niin kuin sekin asia, että Lily rakasti Alecia edelleen, eikä se rakkaus tulisi koskaan Lilyn osalta kuolemaan.
Vaaleaverikkö tunsi olonsa niin hauraaksi ja heikoksi, kun hän istui vanhalla sängyllään. Voi miten hän toivoikaan, että Alec olisi hänen vierellään tukemassa naista. Tämä vanhan kodin tarkastaminen olisi pitänyt tehdä Alecin kanssa, koska jos Lily olisi murtunut, niin Alec olisi ollut siinä vieressä ja valmiina auttamassa naista selviämään tästä kaikesta. Nyt Lily oli aivan yksin, eikä hänellä ollut Fairbanksissa ketään, kenelle olisi voinut puhua.
Lily tunsi itsensä niin yksinäiseksi.

Taksi odotti häntä edelleen pihalla, eikä Lily voinut enää antaa kuskin odottaa itseään pidempää. Lily menisi nyt hotelliin nukkumaan ja lähtisi aamulla Kanadaan äitinsä ja isovanhempiensa luo.

---

Kanada, Sandy Lake
Lentokenttä.
"Lily!"
Vaaleaverikön pää kääntyi häntä huutaneen naisen suuntaan ja pieni hymy kohosi Lilyn huulille. Vaaleahiuksinen vanhempi nainen kipitti häntä kohti ja veti Lilyn sitten tiukkaan halaukseen.
"Hei äiti.."

Charlotte oli laihtunut ja riutunut, samalla lailla kuin tyttärensä. Mutta nainen oli silti löytänyt hiljattain uuden rakkauden eräästä paperifirman työntekijästä. Lily oli onnellinen äitinsä puolesta, mutta kun hän näki, millä tavalla äiti ja hänen uusi mies jakoivat huomionosoituksia, ei Lily voinut olla tuntematta sitä suurta aukkoa rinnassaan. Elämä ilman rakkautta tulisi olemaan vaikeaa, mutta... Siihen pitäisi kai vain tottua. Eihän Lily näkisi Alecia enää koskaan.
Charlotte asui edelleen vanhempiensa luona, joten Lilykin oli sitten sinne mahdutettu asumaan. Lily joutui jakamaan huoneensa nyt äitinsä kanssa, mutta ei se häntä haitannut. Äitiä se tosin haittasi, koska äiti joutui kuulemaan tyttärensä yölliset itkukohtaukset, eikä saanut niiden takia itse kunnolla nukuttua.

Nyt oli kulunut viikko, kun Lily oli ollut poissa Lontoosta. Lily istui takapihalla puupenkillä ja katseli edessä olevaa näkymää poissaolevana. Viikko. Siitä oli viikko, kun Lily oli Alecin viimeksi nähnyt. Voi, miten Lily miestä kaipasikaan. Mitä hän tekisikään, jos vain saisi nähdä Alecin jälleen kerran. Vaikka mies olikin sanonut hänelle niitä julmia sanoja, niin... Niin se ei silti estänyt Lilyä rakastamasta miestä. Vasta nyt hän alkoi ajatella sitä, miksei hän vain voinut antaa Alecin selittää huutojensa syytä. Miksi Lilyn oli pitänyt mennä niin pois tolaltaan, miksi hänen oli pitänyt murtua juuri silloin, kun olisi voinut antaa Alecin selittää kaikki?
Lily tiesi, että elämä oli epäreilua ja sitä se tulisi varmaan jatkossakin olemaan.

Alec Lawford seisoi Heathrown lentokentällä, nojautuneena vasten metallista kaidetta ja katsellen terminaalin suurista ikkunoista ulos. Ympärillä vilisi suunnattomasti ihmisiä, sillä olihan lentokenttä yksi Euroopan suurimmista ja ehdottomasti vilkkaimmista. Kun ihmiset virtasivat porteista astuakseen lentokoneisiin, niin samaan aikaan kentälle saapui sitäkin enemmän uusia lentokoneita tuoden lisää ihmisiä mukanaan. Alec inhosi lentokenttiä ja vältteli niissä vierailua viimeiseen asti. Mutta silti jokin asia oli tuonut hänet jo tänne asti, eikä mies todellakaan ollut aikeissa keskeyttää suunnitelmiaan kääntymällä takaisin päin, lähemmäs Lontoota.

Oli kulunut vain muutama päivä siitä kun Alec oli saanut kuulla Lilyn pakanneen tavaransa ja muuttaneen Kanadaan. Ja mies oli heti tiennyt mitä tekisi. Hän lähtisi hakemaan Lilyn takaisin kotiin, Lontooseen, minne hän kuuluikin. Siitä ei kuitenkaan tulisi mikään helppo juttu, sillä olihan Kanadaan etäisyyttä reilut 12 tuntia eikä Alec ikinä ollut käynyt Euroopan ulkopuolella, joten melko eksyksissä hän tulisi olemaan yksin vieraalla mantereella. Ja kaiken sen lisäksi mies ei ollut saanut vieläkään puhuttua asioita selviksi Lilyn kanssa.. se olikin yksi niistä syistä miksi Alec oli tähän hommaan ryhtynyt. Lontoosta käsin olisi turha edes yrittää puhua naiselle, sillä toinenhan ei enää edes ollut kaupungissa. Hän oli häipynyt mitään sanomatta Kanadaan ja se.. se oli satuttanut miestä. Lily ei ollut antanut mahdollisuutta Alecille asioiden selittämiseen tai saatika hyvästelyyn ja toiminut noin vain ominpäin, kuvitellen pääsevänsä eroon miehestä. Vaikka Alec olikin huutanut ja haukkunut naisen pystyyn, niin ei sitä nyt olisi tarvinnut tuhansien kilometrien päähän paeta pois miehen luota! Kaikkea ne naiset osasivat sitten keksiä.. mutta mies hakisi hänet takaisin. Tähän asti hän oli päässyt eikä perääntyisi enään yhtäkään metriä takaisin Lontooseen päin.

Muutama päivä oli ehtinyt kulua siksi, koska.. no, kyllähän siinä jonkin aikaa meni ennenkuin Alec oli saanut kaiken suunniteltua. Muutenhan Alec olisi heti siltä istumalta varannut lennon ja rynnännyt lentokentälle, mutta ei asiat ihan niin helposti menneet. Hän oli saanut selvitettyä muutaman puhelun ja netissä surffailun (työajallaan) päätteeksi tarvittavan osoitteen, jotta hän tietäisi minne suunnata. Lily oli kertonut äidistään aikaisemmin miehelle ja kertonutkin tämän asuvan Sandy Lakessa, Kanadassa, joten osoite oli ollut ainoa uupuva tieto.
Niin, ja Alecin oli jotenkin pitänyt yrittää keplotella itselleen vapaata töistä, sillä eihän hän voinut Kanadaan noin vain kadota ja olla ilmestymättä töihin. Lopulta hän oli saanutkin itselleen viikon lomaa viitaten.. työstressiin. Thomas olikin jo itsekin ehtinyt huolestua Alecin poissaolevasta käytöksestä töissä ja suostui antamaan vapaata. Ei mies oikeasti työtään ollut stressannut, mutta olihan se ero Lilyn kanssa hänet saanut tolaltaan ja se oli myöskin näkynyt Alecin työskentelyssä.
Lopulta mies oli saanut itselleen varattua äkkilähdön Montrealiin, jonka lentokentällä vaihtaisi konetta ja suuntaisi Sandy Lakeen. Matkalaukkuun oli tungettu vain kaikki tarpeellinen, eli vaihtovaatteita, hammasharja ja sun muut. Paluulentoa hän ei ollut vielä varannut, sillä Alec ei yhtään tietänyt kuinka kauan aikaa hänellä Kanadassa menisi.. muutamaksi yöksi hän oli itsensä ainakin näin alkuun kirjannut paikalliseen hotelliin.
"Lento BA-355 Montrealiin, viimeinen kuulutus lennolle." Alec havahtui ajatuksistaan kuulutuksen kaikuessa hänen korviinsa ihmismassojen pulinan ylitse ja suuntasi ripein askelin kohti porttia, lentolippu ja passi käsissään.

Sandy Lake, Kanada

Alec oli saapunut edellisenä iltana vihdoinkin Sandy Lakeen. Aikaeron ja pitkien lentojen uuvuttamana mies oli kuitenkin suunnannut heti ensimmäisenä sänkyyn nukkumaan, sillä olihan hänen täytynyt kerätä voimia Lilyn tapaamista varten. Nainenkin arvoistaisi varmasti enemmän sitä, että häntä saapuisi tapaamaan edes jotenkuten levännyt mies kuin seisaalteen nuokkuva ja lentojen jäljiltä rähjääntynyt mies tummat silmänaluset koristamassa kasvojansa..
Mutta nyt Alec oli levännyt. Tai no levännyt ja levännyt, hän oli nukkunut yön aikana neljä tuntia. Mutta oli sekin jotain, ja kyllä hän sitten viimeistään viileän suihkun jälkeen oli virkoillut kunnolla. Hän olisi nyt valmis lähtemään Lilyä tapaamaan.

Alec lähti hotellista käsissään se pieni paperilappunen, johon hän oli määränpäänsä osoitteen kirjoittanut.. mies oli myöskin vuokrannut itselleen auton käyttöön, sillä hän ei pitänyt takseista. Ja oikeastaan mies oli innostunut siitä ajatuksesta, että miltä tuntuisi taas ajaa oikeakaistaisessa liikenteessä. Englannin poikanahan Alec oli tottunut täysin päinvastaiseen ajotapaan, mutta täysin uutta tämä ei kuitenkaan ollut. Olihan hän Suomessa viettänyt vuoden ja sielläkin ajotapa poikkesi brittiläisestä.

Lopulta, ehkäpä noin tunnin kuluttua Alec hiljensi vuokra-autonsa vauhtia. Hän oli tullut paperilappusen määräämälle tielle jonkin aikaa sitä etsittyään vihdoinkin, ja nyt vain täytyisi bongata oikea talonnumero.. ja siinä se sitten olikin. Alec pysäytti auton, mutta ei kuitenkaan vielä siitä ulos astunut. Olikohan osoite edes oikea? Tai siis, tuskimpa kovinkaan montaa naista Sandy Lakesta löytyisi, jotka omistivat täsmälleen saman nimen kuin Lilyn äiti.. mutta silti. Ei ikinä voinut olla varma. Mutta ei Alec enää tässä vaiheessa luovuttaisi, ehei.
Hän astui ulos autosta ja otti hivenen epävarmoja askeleita kohti edessä siintävää taloa.. kunnes pysähtyi sen eteen ja jäi tuijottamaan ovea hetkeksi. Sitten se tapahtui.. Alec oli pimpottanut ovikelloa. Hän ehti jo hieman ruveta panikoimaan.. mitä jos oven takaa ei löytyisikään ketään Lily Gleasonia? Tai jos löytyisi.. mitä ihmettä hän sanoisi? Mies rupesi räpläämään taas hermostuneena ranteessaan olevaa korua ja tuijotti ovea kuin olettaisi sen tekevän jotain hyvin radikaalia, kuten että se päättäisi yhtäkkiä räjähtää tai kadota siitä hänen edestään.. voi, aukea jo..

Lily ei itse tietenkään kuullut ovikellon soimista, sillä olihan hän ulkona. Oli Alecin onni, ettei Lilyn äiti Charlotte ollut vielä lähtenyt töihin. Nimittäin talossa ei ollut ketään muuta kuin Lilyn äiti. Lilyn isovanhemmat olivat lähteneet parin päivän lomalle jonnekin vuoristoon, joten talossa olivat vain Lily ja hänen äitinsä.
Charlottella kesti mennä avaamaan ovi, sillä ovikellon soidessa hän oli ollut puolipukeissa. Nyt hän oli kuitenkin saanut puettua ylleen polviin asti ylettyvän mustan hameen ja paitana hänellä oli valkoinen kaluspaita. Charlotten vaaleat hiukset oli nostettu ylös nutturalle ja huulet oli maalattu punaisella huulipunalla.

Nainen avasi viimein oven, jonka takana seisoi tuntematon mies.
"Niin? Mitä asiaa?" Charlotte kysyi kohteliaalla äänensävyllä. Hänessä oli jonkin verran samaa näköä kuin tyttäressään Lilyssä. Samat huulet ja samanlainen hiusväri.

Samoihin aikoihin Lily nousi seisomaan puupenkiltä ja lähti hiljakseen kävelemään takaisin talolle päin. Hänen aikomuksensa ei kuitenkaan ollut mennä sisään takapihan oven kautta, vaan hän ajatteli kiertävänsä etuoven kautta.

Alec oli kääntymäisillään pettyneenä pois ovelta, kun sitten ovi aukesi. Mies silmäili hivenen hämmentyneenä oven avannutta naista, joka ei ollutkaan Lily. Jotain samoja piirteitä hän kuitenkin omasi miehen kaipaaman naisen kanssa.. ehkä.. ehkä hän oli Lilyn äiti? Tai jotain sukua nyt ainakin. Alec oli nyt nostanut katseensa toisen silmiin toiveikkaana. Ehkäpä hän todellakin löytänyt oikean osoitteen.. ja näkisi pian Lilyn. "Anteeksi häiriö, mutta.. onko Lily Gleason täällä?" Viimeistään nyt puheen läpi kuultavasta brittiaksentista saattoi tajuta, ettei mies todellakaan ollut näiltä kulmilta tai edes Kanadasta kotoisin.

Häneen katseensa harhaili välillä vilkuilemaan ovesta sisään, että josko hän sattuisi näkemään naista edes pieneltä vilaukselta. Niin, jos Lily ylipäätänsä oli täällä.. miehellä ei ollut mitään aavistusta siitä, että nainen oli tälläkin hetkellä kävelemässä kohti taloa, jonka etuovella Alec seisoi.

Nainen katsoi ovella seisovaa miestä kulmat hivenen kurtussa. "Tyttäreni? Kyllä hän on", Charlotte vastasi epäröiden ja katsoi miestä nyt epäilevästi. "Kuka te olette ja mistä tunnette Lilyn?" Olihan se Charlottesta outoa, että joku tiesi Lilyn olevan täällä. Olihan hänen tyttärensä vasta viikon ajan täällä ollut. Miehen aksentti kertoi tämän olevan Englannista. Kenet Lily oli jättänyt Englantiin ja kuka hänen peräänsä oli lähtenyt?

Lilyn katse oli tiukasti maassa, kun hän käveli paljain varpain nurmikolla. Hän astui esille nurkan takaa, muttei katsonut vielä etuoven suuntaan. Charlotte huomasi tyttärensä ilmestyneen kuin tilauksesta. "Lily, sinua kysytään", Charlotte totesi ääneen. Lily havahtui äitinsä äänestä, sillä ei ollut odottanut kuulevansa äidin ääntä. Siniharmaat silmät nousivat nurmikolta etuovelle ja... No, miten tämän sanoisi mahdollisimman selkeästi?

Vaaleaverikkö tunnisti heti, kuka muu ovella äidin lisäksi seisoi. Lily tunsi sydämensä pysähtyvän ja ympärillä pimenevän. Ja silloin Lily pyörtyi. Hän ei todellakaan ollut odottanut näkevänsä Alecia enää koskaan ja reaktio miehen näkemiseen oli siis aivan ymmärrettävä.
"Hyvänen aika, Lily!" Charlotte henkäisi kauhuissaan, kun näki tyttärensä sillä lailla kaatuvan maahan. Miten Lily reagoi noin vahvasti jonkun miehen näkemiseen?

"Olen Lilyn.. ystävä Englannista, Alec Lawford", mies selitti naiselle, joka oli kuin olikin paljastautunut Lilyn äidiksi. Hän oli myöskin kertonut naisen olevan siellä. Alec siis näkisi Lilyn, vihdoin ja viimeinkin! Hänen oli tosin pitänyt Kanadaan asti matkustaa sen tähden, mutta kaikki olisi ehdottomasti sen arvoista, jos hän vain pääsisi edes näkemään naisen. Niin, siis jos Lilyn äiti päästäisi Alecin naisen puheille.. Alec oli juuri avaamassa suutaan kysyäkseen, että jos pääsisi puhumaan Lilylle, kun hänen äitinsä ehti sanoa jotakin.

"Lily, sinua kysytään." Mies oli silmänräpäyksessä kääntänyt päätään siihen suuntaan, mihin Lilyn äiti juuri silloin oli katsonut.. ja onnistui juuri näkemään neidon pyörtymisen. Alec ei ollut ehtinyt reagoida edes naisen näkemiseen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, kun hän huomasi jo ryntäävänsä kohti maahan kaatunutta Lilyä hyvin säikähtänyt ilme kasvoillaan. Mies kyykistyi naisen viereen huolestuneena ja asetti kätensä hänen ranteelleen nopeasti tarkistaakseen pulssin.. pulssi kuitenkin tuntui olevan normaali, joten mitään pyörtymistä vakavampaa ei ollut todennäköisesti käynyt. "..Lily", mies henkäisi kiihtyneesti, sillä hän oli jo ehtinyt säikähtää pahemman kerran neidon kaatumista. Sydämen syke tuntui vasta nyt laskevan normaaliksi pikkuhiljaa.. oliko nainen todella ollut niit järkyttynyt Alecin näkemisestä, että se oli aiheuttanut pyörtymisenkin?

Charlotte ryntäsi Alecin vanavedessä pyörtyneen tyttärensä luo, muttei kyykistynyt tämän vierelle kuten Alec. Hän vain seisoi tikku suorana parin vieressä ja silmäili tilannetta tarkkaavaisesti. Ai pelkkä ystävä? Siltä se ei Charlotten silmiin kyllä näyttänyt. Hän nimittäin aisti jotain läheisempää ja se aura tuli sillä hetkellä Alecista.
"Tuo hänet sisälle", Charlotte sai selvitettyä jotenkin päätään ja lähti jo rientämään sisälle taloon. Nainen suuntasi suoraa päätä keittiöön, kaatoi vettä lasiin ja etsi käsiinsä sitten jotain sokeripitoista.

Lily havahtui kuitenkin nopeasti tajuihinsa ja sopersi hetken aikaa jotain epäselvää, ennen kuin hän avasi silmänsä. Viimeisin muistikuva oli Alecin selkä. Eihän se voinut olla mahdollista, eihän? Alec oli Lontoossa, Lily Kanadassa. Heidän törmäämisensä olisi silkka mahdottomuus. Eikä Lily edelleenkään uskonut ihmeisiin. Tai hän ei ainakaan ollut tätä ennen uskonut ihmeisiin.
Olo tuntui heikolta ja jokseekin huteralta. Lily näki ääriviivat epäselkeinä, mutta yritti parhaansa mukaan saada itseään jälleen kokonaan tajuihinsa.

"... Alec..?" syteen tai saveen, Lilyn oli pakko varmistaa, oliko hän nähnyt oikein. Katse etsi käsiinsä vieressä olevan miehen ja tämän kasvot. Jotka näyttivät niin tutuilta, että Lily ei vain voinut uskoa silmiään. Miten ihmeessä Alec oli täällä? Kanadassa? Sandy Lakella? Lilyn isovanhempien luona?
Mutta voi miten hänen sydämensä huokaisi. Sydän oli näköjään palannut takaisin Lilylle, vahvempana kuin koskaan.

Alec nyökkäsi Lilyn äidille toisen kehoitukselle tuoda Lily sisään, katsettaan kuitenkaan irroittamatta maassa makavasta naisesta. Mies oli juuri aikeissa ryhtyä nostamaan häntä ylös, mutta jäikin niille sijoilleen. Lily oli avannut silmänsä ja katsoi suoraan Aleciin. Hänen sydämensä oli hetkellisesti taas pakahtua onnesta, kun hän sai nähdä taas nuo tutut siniharmaat silmät, mutta todellisuus kuitenkin iski nopeasti miehen tajuntaan.
"..on nimeni. Oletko kunnossa?" Hän kysyi huolestuneeseen sävyyn ja oli auttamassa naista ylös jalkeille tukevasti, sillä hän ei todellakaan halunnut toisen kaatuvan maahan todennäköisesti huteran olonsa johdosta. "Saatan sinut sisään, tarvitset jotakin syötävää nopeasti.."

Niin.. hän ei aikoisi heti ruveta vaivaamaan Lilyä selvittämättömillä asioilla, jotka miehen mieltä silläkin hetkellä piinasivat, koska naisen kuntoon saaminenhan tässä se tärkein asia oli. Lily saattaisi järkyttyä pahemman kerran, jos Alec heti ottaisi puheeksi sen, että mitä Will oli hänelle todellisuudessa tehnyt.

Mies, joka Lilyn vierellä sillä hetkellä oli, myönsi olevansa Alec. Alec. Ihan ihka oikea ja elävä Alec, jonka Lily kuvitteli tälläkin hetkellä olevan Lontoossa. Sen asian tajuaminen, että mies tosiaan oli hänen vierellään, sai hänet melkein pyörtymään uudestaan. Pää notkahtikin pelottavaan malliin taaksepäin, mutta ei neito silti tajuntaansa menettänyt. Ainakaan vielä.
Lily pääsi ylös maasta Alecin avustuksella ja tarrautui jaloilleen päästessään kiinni miehestä. Jälleen siniharmaat silmät etsivät nuo rakkaat ja sydäntälämmittävät kasvot ja pian Lilyn toinen käsi jo tunnustelikin Alecin poskea. Aidolta miehen poski tuntui, ei tämä voinut siis kuvitelmaa olla.

"M-miten... M-milloin? E-en ymmärrä.." neito sopersi epäselvästi ja hänen kulmansa kurtistuivat hienoisesti. Hänen kätensä sipaisi kevyesti miehen poskea. "Olet siinä", Lily totesi hieman surullisen huvittuneena ja hänen huulenpielensä olivat nousseet murheelliseen hymyyn. "Sinä olet... Oikeasti siinä", hän jatsoi päätöntä soperrusta ja nyt hänen kätensä pysähtyi Alecin poskelle.
"Voi Alec", Lily voihkaisi huojentuneena ja painoi päänsä Alecin rintakehää vasten.

Lilyn mieleen oli jälleen välähtänyt se hetki, kun mies oli kutsunut häntä aivan päättömillä nimityksillä. Mutta Lily ei antanut sen häiritä tai vaivata, hän oli kaivannut Alecia niin tuskallisen paljon, että mitään ei voinut verrata hänen suureen kaipuuseensa.
Ne kaksi viikkoa ilman miehen kosketusta, ne... Ne olivat jättäneet jälkensä. Nyt Lily ei tahtonut millään päästää Alecista irti, koska... Koska jos niin kävisi, niin hän ei näkisi miestä enää koskaan. Eikä Lily toivonut tätä. Hän tunsi olonsa typeräksi, turhamaiseksi, itsekeskeiseksi ja pahaksi ihmiseksi sillä hetkellä. Hän oli kuvitellut pakoreissun Kanadaan olleen se oikea ratkaisu, mutta nyt Lily tiesi, että se oli ollut pelkurin ratkaisu.

Alecin hengitys värähteli hienoisesti hänen tuntiessa Lilyn kosketus kasvoillaan, ensimmäistä kertaa koko kahden viikon aikana. Voi kuinka hän oli ikävöinytkään sitä tunnetta.. Alecin kasvoille hiipi helpottunut hymy, kun Lily painoi päänsä miehen rintakehälle. "Niin olenkin, niinkin uskomattomalta kuin se kuulostaakin.." Mies kietoi käsiään naisen ympärille turvallisesti, pitäen häntä entistäkin lähempänä itseään. "Minulla oli kauhea ikävä.." Alec antoi päänsä kiehnätä vasten naisen omaa, ennen kuin painoi hellän suukon hänen päälaelleen. Vihdoinkin, kahden viikon piinallisen odotuksen jälkeen Alec tunsi olonsa taas niin onnelliseksi ollessaan lähellä rakasta naistaan.

"..Mutta meidän pitäisi puhua. Selitän kuitenkin myöhemmin, sillä äitisi varmasti ehtii jo huolestua tilastasi jos et ilmaannu sisälle pian.. pyörryit niin äkillisesti." Alec pudisteli päätään, pieni huvittuneisuuden sävy äänessään. Olihan Lilyn pyörtyminen ihan ymmärrettävää varmaankin ollut, sillä eihän mies ollut ilmoittanut tulostaan ollenkaan ja oli yhtäkkiä vain ilmestynyt naisen isovanhempien talon oven taakse. Ja vieläpä Lontoosta asti. Lontoosta puheenollen..
"Tule takaisin. En.. en pysty elämään ilman sinua. Minä tarvitsen sinua." Sanat olivat kuulostaneet ehkä turhankin kliseisiltä ja siirappimaisilta, mutta totta se oli. Alec ei pysyisi järjissään jos joutuisi palaamaan Englantiin ilman Lilyä ja jättäisi naisen tänne Kanadaan..

Lily huomasi, ettei mies ollut aikeissa enää haukkua häntä. Mikä mieheen oli silloin sunnutaiaamuna oikein mennyt? Miksi Alec oli ollut niin... Niin raivoissaan ja vihainen Lilylle? Eihän Lily ollut tehnyt mitään, mistä Alecin olisi pitänyt olla hänelle vihainen.
Kun miehen kädet kietoutuivat Lilyn ympärille, tunsi neito mitä ihmeellisimmän tunteen. Kuin se kaikki suru, pelko, ahdistus... Kaikki oli yhtäkkiä poissa. Mitään niistä ei ollut enää jäljellä Lilyssä. Alec tosiaan oli ainutlaatuinen, koska ainoastaan mies sai hänet tuntemaan olonsa näin hyvältä ja onnelliselta. Sekä niin suunnattoman rakastuneelta.
Alec sanoi ikävöinensä Lilyä, joka sen jälkeen niiskautti hiljaa miehen rintaa vasten. Ikävä, kenellä tässä suuri ikävä oli ollut? Lily oli riutunut pelkästä ikävästä ja kaipuusta. Mutta nyt niistäkään tunteista ei ollut tietoakaan. Olihan Alec nyt siinä syleilemässä haurasta Lilyä.

Alec otti sen oleellisimman asian puheeksi; heidän pitäisi puhua. Niin, asioiden puhuminen selviksi olisi tietenkin se tärkein tehtävä, koska ilman asioiden selvittämistä molemmat eläisivä epätiedossa. Ja Lily tahtoi tietää, mikä oli saanut Alecin silloin niin pois tolaltaan. Lily nyökkäsi hieman, kasvot edelleen piilotettuna miehen rintakehään.
Ja sitten mies jo pyysi Lilyä muuttamaan takaisin Lontooseen. Nyt Lily nosti kasvonsa pitkästä aikaa, jotta pystyi näkemään Alecin kasvot. Hetken aikaa vaaleaverikkö oli vain hiljaa ja juuri kun hän oli avaamassa suutaan, hänet keskeytettiin.
"Lily, oletko kunnossa?" Charlotte huikkasi ovelta ja piteli käsissään vesilasia sekä suklaapatukkaa. Charlotte oli jo jonkin aikaa katsonut Lilyn ja Alecin 'hetkeä' ikkunasta käsin, mutta nyt hänen oli ollut pakko keskeyttää. "Näytät huonovointiselta."

Lily tajusi, että hänen jalkansa tuntuivat turrilta ja muutenkin heikoilta. Hän ei uskaltanut irrottaa tiukkaa otetta Alecista edes sen takia, ettei vain lysähtäisi takaisin maahan.
Kun Alec oli tosiaan pyytänyt Lilyä takaisin Lontooseen, tajusi nainen sen, että heidän olisi puhuttuva. Suut puhtaiksi, molempien. Koska.. Koska ilman järkevää selitystä Lily ei uskaltaisi palata takaisin Lontooseen. Ties jos Alecin se pelottava käytös toistuisi joskus uudestaankin.
"Puhutaan ensiksi.." Lily kuiskasi sitten surumielisesti. Hän tahtoi niin kovin uskoa, että Alecilla oli ollut jokin syy suuttumiseensa. Lily oikeasti tahtoi palata Lontooseen, takaisin miehen luo ja tämän läheisyyteen. "Mennään sisälle.."

Alec ymmärsi sen, että Lily halui ensiksi puhua ennen kuin lupautui tulemaan takaisin Lontooseen, sillä mies oli todellakin pienoisen selityksen velkaa toiselle käytöksestään, joka oli osoittautunut kohtalokkaaksi. Mies toivoi, että nainen pystyisi antamaan sen anteeksi kuultuaan asioiden oikean laidan.. ja hän toivoi ettei Lily järkyttyisi siitä, mitä tulisi kuulemaan.. olisihan se iha ymmärrettävä reaktio, mutta kaikki oli nyt ohi ja Will oli luvannut jättää neidon rauhaan. Ja jos ei jättäisi niin mies tietäisi kyllä minkälaisen helvetin hänen elämäänsä Alec pystyisi aiheuttamaan yhdellä pienellä lehtijutulla.. eli melko varmasti he eivät kuulisi Willistä enään. Se mies oli liian rakastunut itseensä riskeeratakseen maineensa Lilyn tähden.

"Mennään.. mutta sinä et kävele metriäkään tuossa tilassa", Alec oli ilman minkäänlaista varoitusta jo nostanut naisen kevyesti käsillensä ja lähtenyt kävelemään kohti taloa Lilyä kantaen. Se sujui huomattavasti nopeammin ja turvallisemmin sillä tavalla, sillä Alec ei todellakaan halunnut naisen pyörtyvän vielä uusiksi. Lilyn äiti olikin jo ovella odottamassa tytärtään.. hän oli myös varmaankin huomannut, ettei Alec ja Lily olleet kyllä mitään ihan pelkästään ystäviä. Sen saattoi huomata heistä nimittäin kauaskin, eikä tarvinnut olla mikään neropatti sen tajutakseen.

"Ei minulla enää mitään hät-" Lily ei ehtinyt enempää sanoa, kun hän ei enää tuntenutkaan maata jalkojensa alla. Täytyi myöntää, että kun Alec oli nostanut hänet niin nopeasti käsivarsilleen, oli Lily tuntenut pientä huimausta päässään. Ehkä oli tosiaan ollut ihan hyvä, että mies oli nostanut Lilyn syliin.
Charlotte katsoi, kun tuo äsken paikalle ilmestynyt mies kantoi tytärtään kohti taloa. Tämä mies taisi olla Lilyn yöllisten kohtauksien syynä, sitä Charlotte ainakin kovasti epäili.

"Laita hänet tuohon sohvalle", Charlotte pyysi olohuoneeseen kävellessään Alecin ja Lilyn edellä. Nainen laski pöydälle vesilasin ja suklaapatukan, jonka jälkeen vilkaisi kelloaan. "Ah, minun täytyy lähteä töihin", Charlotte äännähti yllätyksestä, kun kello näyttikin noin paljon. Nainen kääntyi kuitenkin vielä Alecin puoleen ja katsoi tätä hetken aikaa tarkkaillen. Uskaltaisiko Charlotte jättää tyttärensä tuon miehen kanssa kahdestaan?

"Sinä", Charlotte aloitti sitten ja osoitti sormellaan Alecia. Lily katsoi äitiään ihmettelevästi ja pudisti tälle päätään. Vanhempi nainen ei kuitenkaan tästä eleestä aikonut keskeyttää itseään. "Katsokin, että Lily syö tuon." Charlotte osoitti pöydällä olevaa suklaapatukkaa. Lily huokaisi helpotuksesta, sillä hän oli pelännyt äidin saaneen jonkin ihmeen huolehtivaisuuskohtauksen.
"Pärjäilkää. Hei Lily", nainen hyvästeli ja katosi pian mustan käsilaukkunsa kanssa talosta.

Alec seurasi Lilyn äitiä sisälle varovaisesti, sillä olihan hänellä Lily edelleenkin sylissä eikä hän halunnut neidon kolauttavan päätään mihinkään miehen huolimattomuuden seurauksesta. Hän laski naisen hellävaroen sohvalle makaamaan, kuten Lilyn äiti oli pyytänytkin. Nyt nainen sanoi olevansa aikeissaan lähtevän töihin, mutta Alec huomasi hänen kääntyvän vielä miehen puoleen. "Sinä", nainen osoitti Alecia sormellaan eikä mies voinut estää hämmentyneen ilmeen kohoamista kasvoilleen. Ei kai hän aikoisi nyt Alecia häätää pois Lilyn luota..? Ehkäpä hän jotenkin vaistosi sen, että mies oli ollut syynä siihen miksi Lily oli lähtenyt pois Englannista ja tullut tänne? "Katsokin, että Lily syö tuon." Alec hymyili pienesti helpottuneena ja nyökkäsi. "Totta kai."

Nainen sitten hyvästeltyään lähti pois talosta töihin ja Alec nappasi pöydältä suklaan, istuutuen Lilyn vierelle sohvalle. "Kuulit itsekin, että mitä äitisi sanoi.." Mies hymähti ja ojensi patukan vaaleaverikölle. "Sano sitten kun haluat vettä niin ojennan sen sinulle.." Alec hieraisi kädellänsä naisen käsivartta hellästi ja siirsi katseensa toisen siniharmaisiin silmiin. Tuntui vieläkin uskomattomalta ajatella, että Alec todellakin oli siinä. Vielä muutama päivä sitten hän oli vielä tuskaillut sitä, että miten hän mahtaisi naisen löytää, mutta nyt siitäkään ei ollut enään huolta, ehei.

Lily hymähti pehmeästi istuessaan siinä sohvalla. Hän katsahti sitten Aleciin hitusen toruvasti. "En minä nyt niin heikko ole", vaaleaverikkö sanoi, toinen suunpieli kohosi hieman ylemmäs ja nainen otti suklaapatukan miehen kädestä. Vaaleaverikkö nojautui sitten vieressä istuvan Alecin kylkeen, kun samalla availi suklaapatukkaa kuorestaan. Kuin mitään ei olisi heidän välillään tapahtunut, kuin kaikki olisi taas hyvin. Mutta kun ei ollut, sitä tosiasiaa ei saanut unohtaa. Lily ei ollut unohtanut sitä Alecin yllättävää raivostumiskohtausta.

"Kerrotko, mistä silloin oli kyse.." se ei oikeastaan esitetty kysymyksenä, vaan pyyntönä. Lilyn katse oli nauliintunut edessä olevaan pöytään. "Miksi käskit minun mennä takaisin hänen luokseen.." Alec varmastikin tiesi, kuka se hän Lilyn puheissa oikein oli. Jotenkin naisesta nimittäin tuntui, että Will oli syynä Alecin raivostumiseen.
Willistä puheenollen, mies oli käynyt katsomassa naista sairaalassa. Will tosin oli ollut hyvin huonossa kunnossa, nenä murtuneena ja tikkejä leuassaan. Mies oli sanonut joutuneensa vastatusten jonkun ison körilään kanssa. Mutta onneksi Will ei ollut viipynyt pitkään, vaikka Lily olikin miehen ilmestyessä purskahtanut hillittömään itkuun. Mies oli vain sanonut käyvänsä tarkastamassa, että Lily oli kunnossa. Sitten tämä olikin jo poissa. Kuin Will olisi ollut jotenkin... Katumapäällä?

Lily puraisi palan suklaasta ja pureskeli sitä hitaasti suussaan. Hän ei voinut vieläkään uskoa, että Alec oli oikeasti siinä hänen vieressään. Mies oli todellakin tullut ihan Lontoosta asti Lilyä hakemaan. Nainen ei voinut olla tuntematta sitä suurta onnellisuutta rinnassaan, Alec oli juuri osoittanut naiselle välittävänsä tästä. Kovin monella ei nimittäin tällaiseen tekoon olisi rohkeutta.

Alec katsahti pieneksi hetkeksi Lilyyn. Hän halusi tietää, että mistä silloin oli ollut kyse. Mies huokaisi syvään, kääntäen katseensa sitten edessä olevaan pöytään. Jossain vaiheessa heidän täytyisi kuitenkin puhua, joten kai se olisi parempi jos Alec puhuisi suunsa puhtaaksi juuri sillä hetkellä. Muuten asian käsittely siirtyisi vain eteenpäin ja eteenpäin.
"Kun tulin kotiin Manchesterista niin.. yllätin Willin puolipukeissa eteisestäni", Alec aloitti hivenen vaikeana. "Ja sinut alastomana sängyltäni.. ensimmäinen asia, joka mieleeni tuli oli se, että.. olisit pettänyt minua Willin kanssa." Mies puri huultaan. "Sinä olit ihan sekaisin silloin, luulin että olit humalassa. Sanoit vain Willin äidin kuolleen, ja että hän kaipasi sinun lohdutustasi.. ja sitten jatkoit vain uniasi", Alec selitti yön tapahtumia, jotka hän muisti turhankin hyvin. Hän muisti valvoneensa koko yön ja odottaneensa Lilyn heräämistä siinä uskossa, että nainen oli pettänyt häntä ex-miehensä kanssa. "Olin niin vihainen ja tein turhan hätiköityjä johtopäätöksiä. En olisi saanut sanoa sinulle mitään loukkaavaa, enkä todellakaan tarkoittanut niitä sanoja.. olin vain vihainen ja tunsin itseni petetyksi."

"Sitten, päiviä myöhemmin sain kuulla rouva Hopkinsiltä, siltä vanhalta naapuriltani, että hän oli nähnyt kuinka Will oli läpsäissyt sinua ja että olit kaatunut tajuttomana maahan. Ja Will oli kantanut sinut sisälle", Alec oli kääntänyt katseensa nyt takaisin Lilyn silmiin. "Siinä vaiheessa tajusin, että.. olin tehnyt virheen. Minun olisi pitänyt uskoa sinua, sillä sinä itsekin sanoit ettet ollut tehnyt mitään. Olin aikeissa tulla puhumaan sinulle, mutta sitten sain kuulla, että olet joutunut sairaalaan."
"Pääsin katsomaan sinua valehdeltuani, että olen sinun miehesi. Istuin vierelläsi ja kun joku naishoitaja tuli paikalle, niin hän kertoi sinun käyttävän huumeita. Ajattelin ensin, että sen täytyi olla virhe, he olivat varmaankin jotenkin sählänneet verikokeiden kanssa, sillä ei sinun verestäsi millään voisi löytyä huumeita.. mutta sitten muistin erään asian. Will oli jäänyt kiinni huumeiden hallussapidosta. Ja se huume, mitä sinun verestäsi löytyi oli samaa."
Alec oli hetken hiljaa, kun oli vihdoinkin saanut asiat jotenkuten selitettyä naiselle.. toivottavasti tieto vain ei ollut liikaa hänelle. Ei moista nimittäin ihan joka päivä kuullut.
"Jos.. jos minä olisin tullut hetkeäkin myöhemmin kotiin, niin ties mitä olisi ehtinyt tapahtua.. mutta onneksi ei tapahtunut. Äläkä huoli Willistä, minä tein hänelle varsin selväksi sen, että jättää sinut rauhaan ja pysyy kaukana. Olen oikeasti pahoillani kaikista niistä sanoista, en tarkoittanut.."

Sitä oli jotenkin vaikea uskoa tai ainakin sitä osaa, jota Lily ei uskonut. Lily ei nimittäin muistanut mitään siitä, että Will olisi tullut hänen kanssaan Alecin asuntoon ja... Riisunut hänet alastomaksi. Naisen kädet asettuivat puuskaan kuin suojellakseen vartaloaan, jolla ei näköjään ollut Willille merkinnyt yhtään mitään. Siis kuinka.. Kuinka Will oli pystynyt muka tekemään jotain tuollaista? Ja kuinka Alec oli uskonut, että Lily oli mennyt pettämään? Eikö mies luottanutkaan häneen niin kuin Lily oli uskonut?
Ja juttu vain jatkui. Tajuttomuus lyönnistä, huumeista, Will huumeiden hallussapitäjä... Anteeksi mitä? Lily ei ollut millään uskoa mitään noista, mutta ei hän myöskään Alecia valehtelusta epäillyt. Mutta silti.
Eli yhteenveto; Will huumasi Lilyn, vei tämän Alecin asunnolle, läimäytti naisen tajuttomaksi, riisui Lilyn alastomaksi, oli käyttää Lilyä hyväkseen, Alec pamahti paikalle ja luuli Lilyn olleen pettänyt tätä Willin kanssa.

Lily tuijotti järkyttyneen oloisena eteensä. Hänen aivonsa prosessoivat yhä Alecin kertomia asioita, jotka kuulostivat kuin jonkun huonon saippuasarjan juonikaavalta. Nainen oli kietonut kätensä tiukemmin ylävartalonsa ympäri ja vetänyt polvensakin koukkuun. Ajatus siitä, että Will oli oikeasti tehnyt jotain noin julmaa, sai Lilyn tuntemaan olonsa häpäistyksi. Oliko hän oikeasti ollut vuoden naimisissa tuon kyseisen miehen kanssa? Eikö Willillä tosiaan ollut mitään kunnioituksen rippeitä olemassa? Luuliko Will, että Lily ei muka pahastuisi tästä?

Sitten vaaleaverikkö tajusi, ettei ollut muistanut hengittää pitkään aikaan. Lily vetäisi äänekkäästi happea keuhkoihinsa, puristi silmänsä tiukasti yhteen ja painoi päänsä koukistettuja polvia vasten. Hän tunsi itsensä leluksi, jonka tunteita ei tarvinnut huomioida. Hän tunsi itsensä typeräksi, naiiviksi ja myöskin petetyksi.
"... En tiedä mitä sanoa.." se oli ollut pelkkä haikea kuiskaus, joka oli tukehtua Lilyn polviin. Hän piti edelleen päätään polvissaan ja hänen vaaleat hiuksensa peittivät naisen kasvot taakseen. "Kuinka... Kuinka sinä pystyit uskomaan, että.. Että.. Että minä olisin pettänyt sinua..?" sitä oli ollut niin vaikea sanoa ääneen ja nyt Lily tunsikin olonsa niin heiveröiseksi ja särkyneeksi. Kyllä Lily ymmärsi, miksi mies oli niin kuvitellut, mutta silti se tuntui äärettömän pahalta. Lilyhän oli järjestänyt sen romanttisen illallisenkin miehelle edellisenä iltana.

"Väitätkö myös, että... Willin äiti ei olekaan kuollut..?" Niin, eihän LIly enää tiennyt, oliko tuo totta. Mutta jotenkin neito epäili, että Will oli syöttänyt hänelle puuta heinää. Koska tuohan oli juuri ollut syynä siihen, miksi Lily oli ylipäänsä lähtenyt Willin seuraksi. Voi miten typeräksi Lily itsensä sillä hetkellä tunsikaan! Miksi hänen oli pitänyt olla niin sinisilmäinen ja uskoa, että kaikki ihmiset olivat hyviä. Olisi pitänyt vain pysyä epäileväisenä, eikä tuudittua siihen onnellisuuden tunteeseen... Silloin tältä oltaisiin ehkä vältytty. Lily ei olisi mennyt Willin seuraksi, eikä Alec olisi epäillyt Lilyn pettäneen.
Kuinka keheenkään pystyi enää tämän jälkeen luottamaan? Oliko ihmismieli oikeasti noin kiero, että omien suunnitelmien olisi onnistuttava, keinolla millä tahansa? Siltä se nimittäin nyt vaikutti. Ja Lily oli vain yksi nappula pelissä.

Alec käänsi katseensa pois Lilystä häpeissään. Niin, miten mies oli voinut uskoa moista Lilystä? EIhän hän ollut halunnut siihen uskoa aluksikaan, mutta kaikki miehen näkemä ja kuulema vain ruokki hänen uskoaan siihen asiaan. Will oli seissyt Alecin eteisessä pelkissä boksereissa, sopertanut miehelle jotain siitä, että Lily oli kertonut Alecin tulevan kotiin vasta aamulla, Lily oli maannut alastomana sängyllä ja kertonut lohduttaneensa Williä, eikä ollut ruvennut asiaa sen enempää kiistelemään.. mutta silti, Alecin päässä olisi pitänyt soida edes jokin pieni järjenääni siinä tilanteessa. Ei hänen Lilynsä ikinä pettäisi miestä ja pettäisi toisen luottamusta sillä tavalla. Asia oli kuitenkin miehelle muutenkin arka paikka, sillä olihan viimeksikin Alecin suhde päättynyt samankaltaisella tavalla. Silloin tilanne tosin oli ollut täysin eri, koska Eveliinalla ei ollut minkäänlaisia tunteita miestä kohtaan enään ja hän oli oikeasti pettänytkin Alecia. Mutta nyt mies oli satuttanut, loukannut Lilyä ja syyttänyt häntä teosta, mitä hän ei todellakaan ollut tehnyt.
"En tiedä mikä minuun meni.. se kaikki vain.. vaikutti siltä. Enkä tiedä, että onko Willin äiti kuollut, mutta tuskimpa kukaan ihminen noin reagoisi kuolemaan.." Alec hieraisi kasvojansa päätään hivenen pudistellen ja peitti lopulta kasvot kämmeniinsä.
"Mutta minä olen oikeasti pahoillani. Olisin kertonut sinulle ja yrittänyt puhua aikasemmin, mutta en saanut tilaisuutta.. olin tulossa tapaamaan sinua uudestaan, mutta Chlóe kertoi että lähdit pois. Muutit Kanadaan."

Alec laski kätensä nyt pois kasvoiltaan ja kääntyi Lilyä kohden. "Ja siksi minä olen täällä. Olen pyytämässä anteeksi sitä, että satutin sinua ja että edes epäilin sinua.. anteeksi, Lily. En enää ikinä huuda sinulle niin, lupaan sen.."

Lily puri huultaan, jottei alkaisi itkeä. Ei hän enää jaksanut itkeä tämän typerän jutun takia. Kumpikin oli ymmärtänyt toisensa väärin, eikä kumpikaan ollut saanut tilaisuutta selittää tapahtunutta kunnolla. Tähän he olivat päätyneet, molemmat olivat ehtineet pelätä pahinta. Lily että Alec olivat ehtineet pelätä, etteivät he näkisi toisiaan enää koskaan. Mutta Alec ei ollut päästänyt irti, vaikka Lily olikin paennut Kanadaan toivoen, että hänen ahdinkonsa jäisi Lontooseen.
Tosiasia kuitenkin oli se, ettei Lily ollut sen onnellisempi täällä kuin Lontoossa. Vain Alec ja tämän olemassaolo teki naisen elämästä onnellisemman.

Alec pyysi anteeksi ja lupasi, ettei enää ikinä huutaisi hänelle. Tässä vaiheessa Lily ei vain voinut mitään sille surulliselle parahdukselle, joka karkasi hänen huuliltaan. Hän ymmärsi, miksi mies oli kutsunut häntä niillä kauheilla nimityksillä, mutta silti ne pelottelivat Lilyn mielessä. "... 'Valehteleva, tunteeton, kylmä huora...'", Lily toisti Alecin kerran lausumat sanat hiljaa ja henkäisi sitten väristen. "Ne sanat oikeasti satuttivat.." vaaleaverikkö sopersi ja niiskautti.

Mutta Lily nosti sitten päätäänsä polvista ja siirsi murheelliset silmänsä Aleciin. Neito katsoi Alecia hetken aikaa, mutta hymyili sitten surullisesti. "En voi oikeasti elää ilman sinua.." nainen kuiskasi ja hänen silmänsä vesittyivät. Alec oli kerran vetänyt hänet pois siitä syvästä pimeydestä ja siitä Lily olisi miehelle ikuisesti kiitollinen. Siitä hetkestä lähtien hän oli tiennyt, että vain Alec pystyi tekemään hänet onnelliseksi.
Lilyn käsi haki Alecin käden omaansa ja hän nosti käsiä suukottaakseen miehen kämmenselkää pehmeästi. "... Anteeksi, että karkasin.." hän kuiskasi miehen kämmenselkää vasten ja painoi uuden suukon. "Mutta silloin minulla ei tuntunut olevan muita vaihtoehtoja... Tein virheen, anteeksi.."

Alec nosti vapaan käteensä naisen kasvoille ja siirsi hänen vaaleita hiussuortuviansa pois naisen kasvoilta. Mies siveli neidon kasvoja peukalollaan rauhoittavasti, katse tiukasti kiinni toisen siniharmaissa silmissä. "Ei se mitään, Lily.. kaikki tekevät joskus virheitä", Alec sanoi hiljaa. "Ja virheistä voimme oppia välttämään niitä jatkossa.. eikö niin?" Hänen kasvoille oli kohottautunut jo pieni hymy. Hän halusi, että he vain pääsisivät jatkamaan elämäänsä normaalisti ja pystyisivät unohtamaan koko Willistä aiheutuneen jupakan.. helppoa se ei tosiaankaan tulisi olemaan, eikä Alec voisi naista syyttääkkään siitä jos hän ei kykenisikään antaa asian olla. Alec oli kuitenkin syvästi järkyttänyt ja satuttanut Lilyä harkitsemattomilla sanoillaan ja huudollaan.. mies halusi perua tekonsa sydämensä pohjasta, mutta se ei valitettavasti ollut mahdollista.

Alec selvitti hivenen kurkkuansa. "Haluan vain, että olisit onnellinen.. en välttämättä ole mikään täydellinen, mutta teen parhaani." Miehen toinen käsi Lilyn poskella jatkoi edelleenkin sitä rauhallista, sivelemää liikettä. "Päivät Lontoossa olivat täyttä helvettiä ilman sinua.. en kadu yhtään sitä, että tulin tänne asti sinua tapaamaan", hän huokaisi syvään. Mitäköhän Alec tälläkin hetkellä tekisi, jos ei olisi päättänyt lähteä Kanadaan? Hän ei halunnut kuvitellakkaan sitä tunnetta, nyt kun Lily siinä hänen vierellensä oli turvallisesti. "Rakastan sinua eikä sydämeni kuullu kenellekkään muulle kuin sinulle.."

Alec puhui siihen malliin, että mies uskoi heidän päätyvän vielä takaisin yhteen. Lily katsoi vieressä olevaa miestä lasittunein silmin ja kuunteli tarkoin, mitä Alec hänelle sanoi.
Lily oli herkkä ja naiivi, hän uskoi yleensä aina kaiken, mitä joku toinen kertoi hänelle vakavalla naamalla. Nyt viimeistään Alec oli vakuuttanut Lilyn siitä, että he voisivat vielä onnistua, jatkaa yhdessä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Nainen piti siitä, kun mies silitti hänen poskeaan. Se tuntui hyvältä, hellivältä ja turvalliselta. Alec oli turvallinen.

"Sinä olet täydellinen, Alec Lawford", Lily henkäisi sitten ääni väristen katsoen miestä suoraan silmiin ja yksi kyynel vierähti hänen poskelleen. Se ei johtunut surusta. "Ja vain sinulle minun sydämeni kuuluu.. Minä rakastan sinua, en ketään muuta..." neito lopetti ja hymyili rakastuneena.
Sitten Lily jo kietoi kätensä Alecin kainaloiden alta ja painautui tiiviisti rakkaansa rintaa vasten. Ei Lily enää jaksanut panna vastaan. Hän luovutti. Hän oli jälleen antanut itselleen luvan rakastaa ja luottaa Aleciin. Lily ei vain yksinkertaisesti tulisi pärjäämään ilman tätä miestä, Alec oli Lilylle kuin kukille aurinko. Kukat eivät kuki, ellei aurinko paista.

"Kiitos, että tulit hakemaan minua.."

Mies tunsi suurta helpotusta ja lämmintä tunnetta kuullessaan ne sanat naisen huulilta. Hän ei tarvinnut mitään muuta kuin Lilyn ollakseen tyytyväinen elämäänsä ja äskeinen taas todisti sen tosiasian. Naisen kiedottua kädet Alecin kainaloiden alta ja painauduttua miehen rintakehää vasten hän ei epäröinyt lainkaan kietoa omia käsiään Lilyn ympärille. Tuntui, että kaikki olisi taas hyvin, elämä jatkuisi taas hyvällä mallilla eikä rakastavaisten tarvitsisi enään tuhlata kallista aikaansa suruun.

"Kiitos, että tulit hakemaan minua.." Mies sulki silmänsä ja hymyili onnellisesti pää vasten naisen omaa. "..Joten, tarkoittaako tuo sitä, että palaat Lontooseen..?" Hän kysyi toiveikkaalla äänellä Lilyltä. Tai olihan se nyt päivänselvää, ettei suhde tulisi olemaan normaali jos he kaksi asuisivat tuhansien kilometrien päässä toisistaan, mutta silti.. Alec oli luullut, ettei nainen vielä haluaisi palata Lontooseen, kun oli täällä ehtinyt vasta viikon asua. "Sinun ei tarvitse pitää mitään kiirettä, ymmärrän kyllä.." Mies kyllä toisi Lilyn mielellään takaisin Englantiin vaikka heti seuraavalla lennolla, mutta pitihän toisenkin toiveet aina ottaa huomioon.

Kyllä Lily tiesi, mitä hän tahtoi. Hän tahtoi olla Alecin kanssa. Tästä eteenpäin, joka päivä. Neito siis pudisti päätään miehen rintakehää vasten, kun Alec sanoi ettei Lilyn tarvinnut pitää kiirettä. Käsien otetta tiukennettiin hieman toisen ympärillä. "Minä tiedän, mitä haluan", vaaleaverikkö mumisi Alecin rintaa vasten painautuneena ja nosti kasvonsa sitten viimein niin, että hän pystyi katsomaan tuikkivilla siniharmailla silmillään miestä ruoraan silmiin.
"Haluan sinut ja haluan olla sinun kanssasi", Lily sanoi yksinkertaisesti, rehellisesti ja suoraan. Ei hänen tarvinnut säästellä sanojaan millään lailla.

Hetken aikaa Lily vain katsoi miestä, kunnes toi kasvojaan vähitellen lähemmäs Alecin huulia. Noita huulia Lily ei ollut päässyt yli kahteen viikkoon koskettamaan ja täytyi myöntää, että Lilyllä oli ollut ikävä niitä, toisen hellää ja välittävää tapaa suudella.
Neito ei kuitenkaan painanut vielä huuliaan Alecin huulille, kuten antoi varmasti olettaa. Hänen otsansa painautui kiinni miehen otsaan ja heidän nenänsä koskettivat. Lily hengitti hiljaa ja rauhallisesti ja sulki sitten silmänsä. Heidän huulien välillä oli eroa vain pari hassua senttiä.
"Jäisitkö tänne pariksi päiväksi..? Haluan, että tutustut äitiini enemmän.." vaaleaverikkö kuiskasi sitten mietteensä ääneen melkein miehen huulia vasten ja pieni hymy kipusi hänen huulilleen. Äiti ei varmaan vielä käsittänyt, millainen suhde hänen tyttärellään ja tällä brittiaksentin omaavalla henkilöllä oikein oli, joten Lily halusi selventää sen. Olihan kyseessä hänen oma äitinsä.

Tuntui ihanalta olla jälleen näin lähellä miestä, jota Lily rakasti aivan liikaa. Lily ei koskaan pystyisi kertomaan miehelle rakkautensa määrää, mutta hän pyrkisi kertomaan rakkaudestaan monien asioiden kautta. Ja nyt Lilykin oli viisaampi; hän ei antaisi minkään epäselvän syyn rikkoa heidän välejään, vaan epäselvyydet puhuttaisiin selviksi.

"Tietysti jään", Alec vastasi Lilyn esittämään kysymykseen siitä, että jäisikö hän sinne vielä pariksi päiväksi. Tosiaan, nyt olisi sopiva aika tutustua Lilyn äitiin, sillä tuskimpa mies enää tämän jälkeen tulisi Kanadaan asti pahemmin matkustelemaan. Kumppanin perheeseen tutustuminen oli varsin olennainen asia siinä, jos haluaisi suhteen etenevän entistäkin vakavammalle tasolle.. ja Alec esittelisi varmasti Lilynkin omallekkin perheelleensä jossain vaiheessa. Mies oli melko varma jo nyt siitä, että hänen äitinsä tulisi pitämään naisesta kovasti, sillä eihän Lilyä parempaa naista ollutkaan maailmassa olemassakaan Alecille?

Mies sulki silmänsä tyytyväisenä hymyillen ja painautui lähemmäksi neitoa, niin että parin huulet kohtasivat toisensa viimeinkin. Alec suuteli häntä pitkään ja hellästi noille kaivatuille huulille, hyväillen samalla naisen selkää käsillään, jotka oli kietoutuneina edelleenkin siinä. Hän ei ymmärtänyt, että miten oli jotenkuten onnistunut edes pysymään järjissään ne pitkät viikot ilman neitoa.. mutta nyt kaikki oli taas hyvin, mies oli löytänyt hänet Kanadasta ja he olivat saaneet asiat puhuttua selviksi hyvällä menestyksellä.

Alec oli kaiken lisäksi viimeistään tämän kokemuksen myötä tullut sataprosenttisen varmaksi siitä asiasta, että Lily olisi hänelle se oikea eikä hänen elämäänsä enään pääsisi ketään toista naista. Hän haluaisi viettää naisen kanssa koko loppuelämänsä, siitä ei ollut epäilystäkään. Eihän mies muuten olisi Kanadaan asti lentänyt Lilyn perässä, ellei hänen tunteensa naista kohtaan olisi olleet niin vahvoja.

Alecin myöntävä vastaus sai Lilyn huulille kohoamaan vielä suuremman hymyn. Miten kaikki olikin niin nopeasti muuttunut hyväksi. Tämä tuntui aivan ihmeellisen mahdottomalta. Ihmismieli oli kuitenkin pääasiassa tunteiden vallassa ja nyt Lily oli onnellinen. Hän ei enää ajatellutkaan niitä murheellisia ajatuksia, joita hän oli ajatellut kaksi viimeistä viikkoa.
Lily henkäisi onnesta, kun miehen huulet painautuivat hänen huulia vasten. Naisen kädet, jotka olivat kietoutuneet miehen ympärille tämän kainaloiden alta, päästivät Alecista irti ja etsivät nyt uuden paikan. Lily liu'utti kätensä pois Alecin kainaloiden alta ja kietoi ne nyt miehen niskalle. Neidon toinen käsi siveli Alecin niskaa, kun taas toinen käsi oli eksynyt vuorostaan miehen tummien hiusten sekaan.

Ja tätä Lily ei ollut saanut tuntea kahteen viikkoon! Järjetöntä, hullua. Lily oli jo alusta asti tiennyt, että elämä ilman Alecia ja tämän huulia olisi mahdotonta, mutta silti hän oli paennut Kanadaan asti. Miten typerää, miten ajattelematonta. He molemmat eivät selvästikään pystyneet elämään ilman toisiaan, se oli nyt todistettu.
Alecin läsnäolokin oli jo sellainen asia Lilylle, joka jaksoi pitää hänet iloisena ja onnellinen. Mutta Alecin kosketus ja hyväily, ne vasta saivatkin Lilyn rakastamaan miestä. Hän oli niin huumaantunut Alecista, että ne kaksi viimeiset viikkoa tuntuivat olleen hänelle kuin huumeriippuvaiselle kaksi viikkoa ilman huumeita. Niin vahvaksi tätä Lilyn kiintymystä Aleciin pystyi kuvailemaan.
Lily ei antaisi tämän hyväilyn ja puhumisen lakata, ei koskaan. Heistä ei tulisi sellaista paria, jotka kuuden vuoden yhdessäolon jälkeen lakkaisivat puhumasta toisilleen ja koskettelu sun muu hyväily loppuisi. Niin oli käynyt Lilyn vanhemmille. Mutta Lilyn isovanhemmat taas olivat olleet jo 50 vuotta yhdessä ja he jaksoivat edelleen välittää toisistaan. He olivat todellakin löytäneet sen oikein kumppanin. Ja tästä Lilykin oli unelmoinut. Hän haluisi saada paljon lapsia, kasvattaa ne saman miehen kanssa ja elää tämän kanssa niin pitkään ennen kuin kuolema puuttuisi peliin.
Lily osasi kuvitella Alecin vierelleen, nyt ja aina. Se kuulosti ehkä sillä hetkellä ajattelemattomalta ja typerältä, koska olivathan Lily ja Alec jo melkein eronneet ja nyt vasta antaneet toisilleen anteeksi. Tämä oli ehkä onnellisen naisen kuvitelmaa, mutta Lily oli oikeasti onnellinen. Hän oli ollut Alecin seurassa onnellinen siitä hetkestä lähtien, kun he olivat sopineet ensimmäiset treffinsä. Mutta vielä silloin neito ei vain ollut antanut itsensä olla onnellinen, vaikka hän sitä olikin.

"Rakastan sinua.." Lily kuiskasi Alecin huulia vasten, kun hänen oli ollut pakko irrottautua miehen huulista happea saamaan. Neito piti edelleen silmiään kiinni ja antoi otsansa levätä Alecin otsaa vasten. Lily painoi vielä nopean suudelman miehen huulille, kunnes erkani taas. "Ei enää koskaan olla näin pitkään erossa toisistamme", vaaleaverikkö sanoi ääneen, vaikka se oli enemmän tarkoitettu oman pään sisälle. Lily naurahti hiljaa ja antoi käsiensä siirtyä miehen kasvoille alkaen sivellä Alecin poskia.
"Me saamme olla kahdeksan tuntia kahdestaan..." Lily henkäisi sitten hitusen vihjailevasti ja painoi huulensa jälleen Alecin huulille. Lilystä tuntui, että häntä ei pystyttäisi nyt lähitunteita mitenkään irrottamaan Alecista ja tämän huulista.