Road to nowhere

/ sovittu /

Rem hyppi tasajalkaa paikallaan, vaihteli tupakkaa kädestä toiseen ja koitti pysytellä sen kapean räystään alla, joka piti edes pahimman sateen poissa niskasta. Kelit olivat ehdottomasti yksi Lontoon hienouksista, sai olla tyytyväinen, jos vain tihkutti, eikä satanut kuin saavista kaatamalla. Jokaisen tupakoitsijan ehdoton unelma-asuinpaikka, etenkin kun enää harvassa paikassa sai polttaa sisällä. Poika oli ollut maassa vasta kaksi päivää, joten ei kovin varmasti voinut sanoa, oliko keli ympäri vuoden samanlainen, sade ja valtava vesimäärä oli kuitenkin käynyt hermoille jo näiden kahden päivän aikana. Tuntui typerältä mennä illalla suihkuun, kun oli läpimärkä jo valmiiksi. Vettä tunki sisään ja ulos korvista, silmistä ja suusta, etenkin, kun ukrainalaisnuori ei ollut vielä ehtinyt hankkia edes sateenvarjoa tai ainuttakaan vaatekappaletta, joka olisi oikeasti ollut vedenkestävä. Asiaa tuskin auttoi myöskään se, että hän oli tähän mennessä onnistunut käyttämään viiden minuutin kauppamatkaan yli tunnin, koska ei selvästikään osannut seurata ohjeita tai suunnistaa laisinkaan. Stratón oli kuljeskellut päättömästi ympäri asuntoaluetta pitkän tovin, ennen kun oli löytänyt edes jonkinnäköisen keskustan. Kauppaan hän ei ollut vielä päässyt, mutta oli kyllä löytänyt mukavan oloisen pienen kahvilan matkan varrelta ja jäänyt tyydyttämään nikotiininhimoaan.

Valkoisen hupparin huppu oltiin vedetty suojaamaan siiliksi vedettyä päätä ja (teko)nahkatakki oli ainakin toistaiseksi estänyt suurinta osaa vedestä pääsemästä läpi, farkut sen sijaan olivat liimaantuneet lähes kiinni jalkoihin ja tennarit litisivät ärsyttävästi joka askeleella. Sormetkin olivat ehtineet jo muuttua kohmeisiksi, vaikkei edes ollut mitenkään tavattoman kylmä, märkää vain. Siinä missä tupakka tuntui yleensä kestävän aivan liian vähän aikaa, tuntui se nyt palavan vähintäänkin ikuisesti. Ehkä sekin ivasi, paloi tavallista pidempään osoittaakseen viattomalle polttajalle, kuinka typerä tapa tupakoiminen oli, kuinka sen takia joutui seisomaan sateessa jäätymässä aivan turhaan. Poika vannoikin itsekseen, että lopettaisi, vaikka tiesi jo nyt, ettei pitäisi lupaustaan. Hän inhosi toimettomana olemista, ja tupakoiminen oli hyvä tapa tuhlata aikaa, sillä sai käsille jotain tekemistä ja usein seuraakin, vaan ei tälläisellä kelillä. Pari oli käynyt nopeasti seurana, mutta harva oli jäänyt tai ollut puheliaalla tuulella. Ei sillä, että Remkään olisi hieronut tuttavuutta, hän oli niin kaukana omalta mukavuusalueeltaan, että koki paremmaksi vaihtoehdoksi vain olla hiljaa ja uppoutua massaan.

"Vihdoinkin!", mustatukkainen hihkaisi itsekseen ukrainaksi, kun viimeinkin veti savukkeestaan viimeiset henkäykset, pudotti sen vesilammikkoon ja jätti sinne sammumaan kun itse pakeni sisälle. Kahvila oli pieni ja täpötäynnä, sisustettu vaaleilla väreillä muistuttamaan ilmeisesti olohuonetta, ei tosin kovin onnistuneesti. Vaikutelma ei ollut kodikas, vain sotkuinen ja huolittelematon. Ilmassa leijui kahvin ja märkien ihmisten haju, ei kovin miellyttävää. Rem ei ollut koskaan oppinut juomaan kahvia, kitkerä juoma oli hänestä lähes oksettavaa, jos siihen ei sekoittanut puolta mukillista maitoa ja ainakin viittä sokerinpalaa. Kaakaosta hän sen sijaan piti, ja teekin meni hunajan ja maidon kanssa. Märkä poika laski hupun päästään ja suuntasi tiskille jonon jatkoksi hytisemään kylmissään.

Rocky Winchester

Ensimmäinen autollinen tavaraa oli kannettu jo sisään asuntoon, mikä omalta osaltaan toki oli hymyn arvoinen saavutus tässä säässä, mutta ei se oloa kovin kummoisesti siltikään kohottanut, kun mietti, että toinen samallainen lasti tulisi vielä huomenna -puhumattakaan tavaroiden paikalleen asettelemisesta. Itsensä tuntien Rocky oli varma, että osa tavaroista lojuisi pahvilaatikoissa vielä kesälläkin, mutta no, eipä tuo kai haittaisi. Hiljaa hyvä tulee vai miten se meni. Joka tapauksessa nyt oli hyvin ansaitun kahvitauon paikka, ja samalla Rocky ehtisi vilkuilla kunnolla ympärilleen. Vai tällaiselle seudulle sitä sitten oltiin eksytty... Hienosti ainakin alkoi, kun muuttopäivänä taivaalta tippui vettä kuin mielenosoitukseksi. Mies hymähti ajatukselle -onneksi tuo ei ollut taikauskoinen, muutoin hän olisi saattanut ottaa jalat alleen ja nopeaan.

Okei, okei, ei Rockylla ollut mitään valittamisen varaa. Ei hän itsekään ollut ajatellut perivänsä näin suuria isoisältään, vaikka he läheisiä olivatkin olleet. Tottakai mies oli ikuisesti kiitollinen isoisänsä anteliaisuudelle, eihän tällaisia lottovoittoja joka päivä kohdalle satelisi. Muutenkin maiseman vaihto tekisi Rockylle vain hyvää, saisi viimeinkin karistella kotiseudun pölyt jaloistaan ja astua uudelle polulle. Ruskeasilmäinen oli innoissaan uudesta mahdollisuudestaan, sillä mitä vain voisi tapahtua -jokainen kuja ja tie oli mahdollisuuksia täynnä, jokaisen kulman takaa voisi löytää vaikka mitä, piti vain osata etsiä oikein. Hmm, tai pikemminkin elää, sillä "onnihan löytyisi eläen, ei etsien".

Rocky oli jo valmiiksi silmäillyt katua ja etsinyt katseellaan jonkinnäköistä kahvilaa tavaroita asuntoonsa kantaessaan. Yksi olikin miehen silmään osunut, ja nyt tuo tuore lontoolainen hyppeli märän autotien yli kadun toiselle puolelle ja hölkkäsi kahvilan ovelle sadetta karkuun. Hitusen hengästyneenä mies astui sisään pieneen kuppilaan huomatakseen sen olevan turhankin täynnä. Hetken Rocky ajatteli lähtevänsä etsimään toista paikkaa, mutta kahvilan lämpö ja kuiva sisätila veivät voiton -Rocky käveli nöyrästi jonon perälle riisuen samalla märän takkinsa päältään. Vuoroaan odotellessa oli hyvin aikaa katsella ympärilleen. Kahvilaa ei voinut sanoa siksi kaikkein viihtyisämmäksi, missä Rocky oli käynyt, mutta toivoi tarjottavien olevan parempaa luokkaa. Kuuma kahvi piristäisi oli paikka sitten kuinka epäonnistuneesti sisustettu tahansa. Tiloja kiertävä katse hoksasi muutamat vapaat paikat sieltä täältä kahvilaa. Jonossa ei ollut enää kuin muutama ihminen, joten eiköhän istumapaikka vielä löytyisi.

Kuka idiootti oli keksinyt laittaa kassalle harjoittelijan ruuhka-aikaan? Finninaamaisella, punaisesta tukasta päätellen irlantilaisella teinillä oli ongelmia käyttää kassakonetta, laskea rahoja, tehdä juomia ja tuoda ne kassalle asti.. Se oli hidas kaikessa, pudotti kolme vaahtokarkkiakin maahan kun yritti laittaa niitä jonkun kaakaoon. Rem ei tiennyt olisiko pitänyt itkeä, nauraa vai hakata päätä seinään - hänellä oli kylmä, sormet olivat kohmeessa, jalat tärisivät ja väsytti. Hän olisi halunnut vain mennä lämpimän kaakaon kanssa istumaan johonkin, vajota hetkeksi ajatuksiinsa, ei odottaa siinä typeränä seisoskellen, että joku keksisi, miten paljon vitosesta piti antaa takaisin, jos tuote maksoi kaksi viisikymmentä. Stratónkin olisi osannut laskea sellaisen laskun, ja hän oli matematiikassa tavattoman huono. Omat rahansa poika laski valmiiksi tasan, ettei niiden kanssa säätämiseen menisi enää yhtään enempää aikaa. Ärsytti. Unkarissa homma toimi paljon paremmin. Ehkä sade oli mennyt paikan omistajien päähän ja pehmäntänyt niiden aivot?

"Yks kaakao", Rem tilasi kun viimein pääsi itse kassalle, ja joutui toistamaan kolmesti, ennen kun kassatyyppi ymmärsi. Stratónilla oli aksentti, kyllä, mutta ei hän niin epäselvästi puhunut, etteikö myyjä olisi saanut selvää. Sen jälkeen se jankutti vielä siitä, laitettiinko kermavaahtoa tai vaahtokarkkeja. Ei laitettu, ukrainalaisnuori oikein tiuskaisi, laittoi tasarahan myyjän käteen ja odotti, kun se hitaasti laski kolikko kerrallaan ja lähti sitten hakemaan sitä kaakaota. Poika mutisi jotain "no jo on perkele" tyylistä mutta kuuliaisesti odotti, vaihteli painoa jalalta toiselle paikallaan huojuen ja puhalsi pari kertaa käsiinsä. Sormet alkoivat pikkuhiljaa lämpeämään ja jalatkin tuntumaan, mikä tosin teki märistä farkuista vielä inhottavammat päällä.
Kohteliaasti siilitukka kiitti, kun sai pahvimukin itselleen ja päästi seuraavan asiakkaan jankuttamaan tismalleen samoista asioista. Ehkä Stratónin pitäisi lopettaa au pair hommat ja ruveta kahvilan myyjäksi, ne saivat kuitenkin ihan hyvää palkkaa, ja jos tuollaisellakin älykkyysosamäärällä pärjäsi.. Poika osasi sentään keittää kahvia ja kuljettaa sen ongelmitta tiskille asti.

Remillä kävi hyvä tuuri, kun yksi kahden hengen pöytä vapautui ja hän pääsi heti istumaan. Tennarit potkittiin jalasta ja nahkatakki heitettiin penkin selkämykselle kuivumaan, sormet käärittiin hetkeksi lämpeämään kuuman pahvimukin ympärille.

Parin asiakkaan vähentyessä edessä seisovasta jonosta Rocky veti lapaset käsistään ja kaivoi kolikoita takin taskustaan. Vasta kassalle päästyään jonon hitaan etenemisen syy selvisi, kun mies näki punatukkaisen nuorukaisen tiskin takana. Toisen ilmeestä päätellen ruuhka-ajat eivät olleet kahvilassa työskentelevien mieluisimpia työaikoja, ja Rocky kyllä ymmärsi yskän. Hänellä itsellään olisi varmasti mennyt hermot jo moneen kertaan, mikäli olisi joutunut paasaamaan kaikkia niitä asiakkaita siinä hullunmyllyssä. Pisteet nuorukaiselle sinnikkyydestä, mutta väkisin kohosi Rockyn kasvoille huvittunut hymy tuon seuratessa teinin laskuoperaatiota miehen ojennettua tälle rahat kahvista. "Siitä tulee kolme ja kaksikymmentä", Rocky tokaisi seinille kuin ohimennen seurattuaan mielestään jo tarpeeksi kauan nuoren puuhia. Vaihtorahat saatuaan mies nappasi mukin tiskiltä ja astahti jonosta sivuun. Sitten istumapaikka.

Hmm. Melkoisen täyttä edelleen. Yksi vapaa paikka ulko-oven vieressä, toinen keskellä kahvilaa... Niinpä tietysti. Juuri, kun Rocky oli jo tyytymässä kohtaloonsa ja kävelemässä ulko-oven vieressä sijaitsevaan pöytään, tuo äkkäsi vielä yhden vapaan paikan hieman sivummalta, seinän vierestä. Rocky käveli lähemmäs vapaata pöytää luoden arvioivan silmäyksen pöydän toisella puolella istuvaan mieheen. Kaipa hänet istumaan päästettäisiin, joten Rocky jatkoi matkaansa pöydän luo.
"Onko tämä vapaa?" Rocky kysyi katsoen mieheen rennosti hymyillen.

Rem maistoi varovaisesti kuumaa suklaajuomaansa koittaen parhaansa mukaan olla polttamatta kieltään. Se maistui suussa vaahdoteltulta sokerilta, josta pystyi erottamaan vielä pieniä rakeitakin, ja vedeltä, ehkä aavistuksen tummalta suklaaltakin sitten lopussa. Todella makeaa, lähes ylimakaeaa, juuri sellaista, joka alkoi oksettamaan jos erehtyi juomaan koko mukillisen, ihan kuin siideri, paitsi että kaakaossa ei ollut humaltumisen riskiä. Tai toivoa humaltumisesta Stratónin tapauksessa.
Ainakin juoma näytti hyvältä, poika ajatteli itsekseen kun otti kannen pois saadakseen sen jäähtymään nopeammin. Vaahtoakin oli, ei vain ruskeaa litkua, harmi, ettei maku ollut yhtä hyvä. Jos Rem olisi ollut (vielä) rikas, hän olisi jättänyt kaakaonsa kesken ja vaihtanut paikkaa, nyt ei auttanut kun tyytyminen siihen mitä oli saanut eteensä. Pari puntaa oli paljon, kun joutui itse ostamaan kaiken vaatteista hammasharjaan. Vakioasiakasta ukrainalaisnuoresta oli turha toivoa, hän pysyisi jatkossakin visusti talossa eikä turhaan hoipertelisi ympäri kaupunkia eksymässä.

Poika tunsi itsensä melko typeräksi yksin istuessaan. Melkein kaikilla oli seuraa, joku jolle puhua. Hän oli ihan yksin, ja toistaiseksi aivan liian järkyttynyt tilanteestaan ja uudesta elämästään pystyäkseen tekemään asialle mitään.
Rem oli kuvitellut, ettei näyttäisi erilaiselta kuin paikalliset, muutama samanikäinen ja yksi vanhempikin oli kuitenkin jo käynyt kysymässä, mikä ihme hänen ihossaan oli vikana. Ukrainalaisnuori oli selittänyt olevansa albiino (mikä ei ollut totta), mutta mitä todennäköisemmin oli paljastanut jotain taustastaan heti suunsa avatessaan. Stratón oli myös pelottavan varma siitä, että kaikki Yellow Avenuella olisivat roturasisteja ja puukottaisivat hänet yöllä sänkyyn, jos hän uskaltaisi näyttääkään päätään pihalla. Hostperhe oli kertonut kaikkien olevan kilttejä ja avoinmielisiä, mutta toisaalta ne olivat myös väittäneet, että kauppa oli heti kulman takana.

Rem katsahti hätkähtäen ylös mukistaan, kun kuuli jonkun puhuvan.
"On, istu vaa", poika tokaisi ja nyökkäili, ihan vaan sen varalta, että tämä mies olisi yhtä tyhmä kun kassatyyppi, eikä ymmärtäisi selkopuhetta. Vaaleat silmät mittailivat toisen nopeasti läpi ja palasivat sitten kaakaoon. Vaahto oli jakaantunut pieniin osioihin ja kellui ruskean litkun päällä. Mmmm..

Tällainen suurkaupunki, mikä Lontoo oli, vaikutti tällaisella koiranilmalla paljon surumielisemmältä kuin maaseutu. Sade sentään oli välttämätön asia luonnolle, se jotenkin kuului asiaan siellä, missä metsiä ja nummia riitti silmän kantamattomiin. Kotikylässään sade oli tuntunut aivan toisenlaiselta. Se ei ollut näin armottoman tylyä, vaan jotenkin pehmeämpää, suvaitsevaisempaa. Toista oli kaupungissa, sen Rocky oli ehtinyt jo huomata. Täällä sade tuntui täysin turhalta ja ylimääräiseltä asialta, ei sitä kaupungissa tarvittu. Oli kuin ilma olisi halunnut purata ahdinkonsa kaupunkilaisten niskaan. Betoniset rakennukset vain murjottivat harmaiden pilvien alla ja sade sai kadut autioiksi. Ikkunasta ulos vilkaistessa Rocky näkikin vain yhden ihmisen kävelemässä kiireesti katua alas kera vihreän sateenvarjon. Varsin lohduton näky, myönnettäköön. Siksipä mies päättikin unohtaa kuppilan ulkopuolisen elämän hetkeksi aikaa ja keskittyä kahviinsa -ja mahdollisesti pöydän toisella puolella istuvaan mieheen, mikäli hänestä juttuseuraa saisi. Se olisikin Rockyn ensimmäinen kunnon keskustelu Lontooseen muuttonsa jälkeen -ei siinä, eihän mies ollut edes vielä nukkunut yötäkään uudessa asunnossaan. Tuo toivoi vain, että ensimmäisten sosiaalisten kontaktien puolesta olisi vähän parempi onni matkassa, kuin mitä säähän tuli.

Toisen vastattua miehen kysymykseen Rocky heitti lapasensa pöydälle, laski mukin niiden viereen, viskasi takkinsa epämääräisesti tuolin selkämykselle ja istahti alas. Kädet kävivät haromassa hiuksista suurimmat vedet pois ennen kuin ne siirrettiin kahvimukin luo.
"Mahtava sää viettää ensimmäinen päivä Lontoossa", Rocky naurahti kevyesti jotain sanoakseen. Joo, säästä puhuminen oli se vanha kliseinen puheenaihe, kyllä mies sen tiesi, mutta se toimi aina. Mitäpä sitä muutenkaan turhaan miettimään, mitä puhuisi, ei tässä missään työhaastattelussa oltu.

Nyt Rocky ehti katosa uutta tuttavuutta hieman paremmin. Aksentista päätellen mies ei ollut syntyjään brittiläinen, ja kun tarkemmin katsoi, ei hän välttämättä tyypilliseltä enkkulaiselta näyttänytkään. Samapa tuo Rockylle, oliko jutteluseura samaa maata tai vaikka kiinalainen, eihän kotimaa tai kansalaisuus ihmisestä kertonut vielä yhtään mitään. Jokainen ihminen nähtiin yksilönä, ja jokainen sai mahdollisuutensa itse kertoa, kuka oli. Rocky oli aina valmis ja varsin uteliaskin tapaamaan uusia ihmisiä, ja muutto uudelle seudulle antoi miljoonittain mahdollisuuksia tähän. Eikä mies jättäisi tilaisuuttaan käyttämättä.
Missään vaiheessa mies ei jäänyt epäkohteliaasti tuijottamaan toista, vilkaisi vain aina välillä miehen suuntaan, ennen kuin laski katseensa mukiin, josta säännöllisin väliajoin hörppäsi suullisen. Kovin paljoa ei Rockya houkutellut palata ulos, joten tuo ei pitäisi kiirettä kahvinsa kanssa.

Stratónin oli pakko myöntää itselleen, ettei seuran saaminen ehkä ollutkaan niin huono asia. Vastapäätä istuva oli eittämättä hyvännäköinen - lihaksikas, pitkä, tummahipiäinen, hymyilevä.. Jos Rem olisi ollut humalassa, hän olisi varmasti kupsahtanut tuon käsivarsille ja oikein tyrkyttänyt itseään, nyt hän oli kuitenkin vesiselvä, ei vain pystynyt hellittämään suojauksistaan vaan pysytteli sitkeästi eleettömän varautuneena. Poika ei ollut saanut kovin hyvää kuvaa brittiläisistä, ainakaan niistä, jotka asuivat Yellow Avenuella tai sen liepeillä. Ne kaikki kävelivät nokka pystyssä, tuijottivat halveksivasti, juorusivat ja puhuivat paskaa niin, että suu vain vaahtosi. Mies oli kyllä osoittanut, ettei ollut vielä omaksunut paikallisia tapoja ihan vain istumalla seuraan ja aloittamalla rennosti keskustelua.

"Ensimmäinen päivä?", mustatukkainen ihmetteli ääneen ja nosti jälleen katseensa, "mistä sä sit tuut?"
Rem ei mennyt mukaan puhumaan säästä, koska ei halunnut valittaa, eikä keksinyt mitään mukavaakaan sanottavaa. Olisihan hän tietysti voinut kertoa, kuinka paljon nauttikaan meri-ilmastosta, tai mikä ihme britanniassa sitten vallitsikaan, ja kosteudesta, kuinka tuntui ihan kun olisi ollut retkellä jossain viidakossa tai sademetsässä. Siltä tuntui muutenkin, ihan kun olisi alkuasukkaiden keskellä. Ei tuntenut tapoja, kieltä tai kulttuuria. Paitsi että Stratón taisi olla se, joka oli lähempänä alkuasukasta - Britannia oli Unkarin rinnalla hyvin kehittynyt maa. Mielialaa ehkä vähän paransi se, että toinenkin oli paikalla vasta ensimmäistä päivää, vaikka kuitenkin mitä todennäköisemmin oli jostain päin englantia alkujaankin.

Poika onnistui maalaamaan kasvoilleen kohteliaan hymyn ja kiinnostuneet katseen odottaessaan vastausta. Olisiko hänen pitänyt esittäytyä tai jotain? Smalltalkia ehkä? Rem ei tiennyt, joten päätti vain hörpätä kaakaotaan ja pysyä hiljaa. Ei hän nyt sentään halunnut nolata itseään, eihän hän edes osannut sitä paljon mainostettua small talkia.

Toisen äänen kuullessaan Rocky nosti katseensa kahvistaan ja suuntasi ruskeiden silmiensä katseen toiseen mieheen. Vieras vaikutti näin ensivaikutelmaltaan mukavalta kaverilta, jonka kanssa varmasti saisi mukavasti kuluttettua sen kahvinhörppimishetken. Tosin Rockylle olisi tällä hetkellä kelvannut lähes minkälainen juttuseura tahansa, mutta mitä miellyttävämpi sen parempi tietenkin.
"Colwyn Baysta, Pohjois-Walesista. Satuin perimään asunnon tuosta kadun toiselta puolelta", Rocky vastasi leppoisaan äänensävyyn, mutta tarkkakorvaisimmat saattoivat erottaa äänessä myös Rockyn kunnioituksen isoisäänsä kohtaan. Puhumisen jälkeen tuore lontoolainen nosti taas kahvikupin huulilleen, hörppäsi hieman jo vähän jäähtynyttä kahvia ja laski mukin takaisin pöydälle samalla ikkunasta ulos katsoen.
"Tosin en ole oikein varma, onko tämä seutu se sopivin mulle, mutta enpä voi valittaakaan", tuo vielä jatkoi, siirtäen katseensa takaisin toiseen ja hymähtäen huvittuneesti.

Saisi tosiaan nähdä, millaiselle seudulle sitä olikaan päädytty. Kuulopuheiden ja ensivaikutelman perusteella Yellow Avenue todella oli porvarialuetta, eikä Rocky todellakaan ollut tottunut sellaiseen. Kotikaupungissaan hän oli ollut kuin kuka tahansa muukin tavallinen tuulipukukansalainen. Ja nyt yhtäkkiä hän löysi itsensä Lontoosta, keskeltä rikkaiden asuinaluetta. Kuin kala kuivalla maalla. Mutta no, toivon mukaan tämä kala tekisi poikkeuksen ja oppisi hengittämään myös ilmaa, sillä muuten olot saattaisivat käydä tukaliksi. Yritys olisi ainakin kova, mutta samalla Rocky toivoi, ettei itse muuttuisi itserakkaaksi nokka pystyssä kulkijaksi, joka välitti vain omasta hyvinvoinnistaan, vaikka muiden kustannuksella. Okei, ei saa yleistää, eikä mies toki edes pystynyt kuvittelemaan itseään sellaiseksi. Mutta eihän sitä voinut koskaan tietää, mitä huominen tullessaan toisi.

"Entä sitten itse?" Rocky kysäisi samalla paljastaen, että oli huomannut toisen olevan jostakin muualta kotoisin. "Mikä sut on saanut tänne, jos saa udella?"

Stratón ei oikeastaan tiennyt mitään iso-britannian rakenteesta. Eikö se ollutkin jaettu kolmeen alueeseen? Englantiin, irlantiin ja skotlantiin.. Alaosa, erillinen "saari" sivummalla ja yläosa. Mikä ja missä oli Wales? Sama asia kun Skotlanti? Tuskin. Ehkä britannia oli sittenkin jaettu neljään osaan ja Wales oli aivan oma osansa jossain lähellä. Tälläisissä tilanteissa poikaa melkein kadutti, ettei hän ollut kuunnellut maantiedon tunneilla, olisi ollut kiva omistaa edes jonkinnäköinen yleinen käsitys siitä, mitä oli missäkin. Hän olisi tuskin osannut sijoittaa edes Ukrainaa oikeaan paikkaan maailmankartalle, mikä oli jo perin huolestuttavaa. Siilipää ei ollut koskaan joutunut miettimään tälläisiä asioita aiemmin. Vanhemmista oli ollut tärkeämpää, että hän ymmärsi rahan arvon ja bisneskiemuroita, puhui mahdollisimman montaa kieltä ja osasi laskea verot (mitä hän ei osannut).
Vaikka poika ei tiennytkään mistä toinen puhui, ja paikan nimi muistutti häntä vain yhdestä jenkkifutisjoukkueesta, nyökkäili hän kiltisti mukana ja hymähti hyväksyvästi, ihan kun tietäisi tarkalleen, mistä puhuttiin, olisi vähintäänkin käynyt siellä lomalla joskus.
"Kaikkeen sopeutuu", Rem huomautti ja jätti sanomatta, että ainahan toinen voisi muuttua ylimieliseksi kusipääksi jos siltä tuntuisi, sopia yllättäen paljon paremmin muiden joukkoon. Stratónin ei oikeastaan tarvinnut muuttua; hänhän oli periaatteessa vain piika, palvelija ja lapsenvahti, ei "rahvaan" odotettu käyttäytyvän yhtä kohteliaasti tai pukeutuvan yhtä hyvin kuin muiden. Lisäksi poika osasi jo olla itsekeskeinen, kettumainen idiootti, ei hän tarvinnut sillä saralla yhtään enempää harjoitusta, ainakaan jos halusi jatkossa saada yhtään ystäviä.

Toisen kysymys ei tullut yllätyksenä, tapa, jolla tuo sen esitti tuli. Siilipää joi ennen vastaamista pitkän kulauksen kaakaotaan.
"Odessasta", Rem vastasi lausuen paikan nimen Ukrainaksi, "se on teollisuuskaupunki etelä-ukrainassa." Kysymyksen toiseen osaan hän ei osannut vastata suoraan. Miksi hän olikaan alunperin lähtenyt kotoa? Osittain sen takia, että maine oli levinnyt tuttavapiirissä, eikä nuori ollut halunnut olla tunnettu sinä "juoppona pilleristinä, jota ei voinut päästää hetkeksikään silmistään", ilonpilaajana ja rikkaan perheen pilalle hemmoteltuna esikoisena, joka ei tehnyt mitään muuta kun pilasi sekoiluillaan muiden illan, joka julmasti pakotti pikkuveljensä hoitamaan omia sotkujaan ja löi aina vähän yli. Hän ei myöskään ollut kestänyt vanhempiensa vaatimuksia tai osaansa isän bisneksen perijänä. Syitä oli ollut monia, osa pienempiä ja osa suurempia, ja yhdessä ne olivat periaatteessa ajaneet siilipään ulos maasta.
"Mä vaan halusin nähä maailmaa, ei kai mitään sen ihmeellisempää"

Rocky joi taas kulauksen kahvistaan kuunnellessaan toisen puhetta. Ilme muuttui hieman kysyväksi tämän kuullessa paikannimen, josta toinen oli kotoisin, mutta saikin vastauksen äänettömään kysymykseensä saman tien. Vai että Ukrainasta. Siellä ei Rocky ollut käynytkään, vaikka maailmaa olikin paljon kiertänyt.
Vielä yksi hörppy, ennen kuin muki laskettiin jälleen kerran takaisin pöydälle. Vilkaisu ulos ikkunasta kertoi, että ulkona sateli vieläkin. Mahtavaa. Toisen aloittaessa taas puhumisen Rocky käänsi päänsä takaisin kohdistaen katseensa siilitukkaiseen.
"Eipä se muuta vaadikaan", mies tokaisi hymyillen. Hän piti toisen asenteesta. Ei moni ollut valmis lähtemään maailmalle vain haluakseen nähdä paikkoja, monet tarvitsivat siihen kunnollisen syyn, kuten työ taikka parisuhde. Avarakatseisena ja seikkailunhaluisena ihmisenä Rocky lähes sääli näitä ihmisiä, joilla ei ollut rohkeutta, tai mitä se nyt sitten onkaan, lähteä ja jättää kotinurkat taakseen, aloittaa puhtaalta pöydältä uusissa maisemissa. Se jos mikä oli elämää, josta otettiin kaikki irti, ainakin Rockyn mielestä.
"Oletko sä sitten kauankin täällä jo asunut?"

Taas Rocky vilkaisi ulos, kuin ajatellen, että voisi katseen voimalla lopettaa sateen. Harmi vain se ei oikein niin toimisi, ja mies saikin nähdä edelleen ikkunan, jonka pintaa pitkin valui jatkuvasti vettä. Onneksi tämän päivän muuttokamat oli saatu sisään ennen pahempaa sadetta...
"Ainiin", mies sanoi yllättäen ojentaen samalla oikean kätensä pöydän yli kohti jutustelutoveriaan "Rocky Winchester." Eihän tässä oltu edes esittäydyttykään vielä, ja olisihan se mukava saada nimi sille, kenen kanssa vaihtoi sanoja.