The Road of Memories/To Die Must be an Awfully Big Adventure

[Yksinpeli, jonka aikana Ethan kuolee. Halusin tunkea mukaan erilaisia muistoja, ehkä siksi että minullakin on kauhea ikävä Lontoota!(:]

Pisarat rummuttivat mukulakivikatua. Vain muutama satunnainen turisti uhmasi ikävää keliä ja käveli sateenvarjoineen kuningattaren vartioidun palatsin edestä kamerat kädessä. Pari autoa ajoi jonossa liikennevalojen kautta suuremmille teille. Taisi olla kaksi taksia.
Vain yksi paikallinen istui sateessa suurella portaikolla, kultaisen enkelipatsaan alla omissa ajatuksissaan. Hänen vaatteensa ovat märät, hänen kiharat hiuksensa olivat sekaisin tuulesta ja sateesta, sadepisarat piiskasivat yksinäisen hahmon silmiä. Tämä nuori mies laski katseensa ja kukaan ei tälläisessä säässä olisi edes huomannut, että pienet kyyneleet valuivat hänen silmistään. Tällä kertaa syy itkuun oli äidin vakava sairastuminen. Tämä oli saanut vakavan aivoinfarktin viime yönä ja rakas äiti oli vajonnut tajuttomuuteen. Lääkäreiden mukaan hänellä olisi elinaikaa korkeintaan pari tuntia.

Juuri sairaalasta Ethan oli tulossa. Hän oli kävellyt kiertoteitä pitkin Buckinghamin palatsin eteen, hänen jalkojeen vihloi, samoin hänen sydämensä oli useana palasena hänen rinnassaan. Hänen ainoa tukensa, aino turva. Ei hänellä olisi mitään, kun äiti olisi poissa.
Ja vielä hän oli niin nuori, ettei edes tiennyt kuka halusi olla. Millainen hän oli sisimmältään, ja hän tarvitsi omaa äitiään itsensä löytämiseen. Ei ketään sijaiskodin akkaa tai sosiaalitanttaa.
Ethan kohotti katseensa taivaisiin, hänen olisi tehnyt mieli huutaa niin kovaa kuin jaksoi.
Mutta samalla hän teki päätöksen.
Hitaasti hän nousi ylös ja lähti kävelemään St. James'n puiston läpi. Oravat juoksentelivat sadetta piiloon, muutama lintu makasi suuren lehvistön alla. Ethanin huulille nousi hymy, niin monet kerrat hän oli täälläkin käynyt lintuja syöttämässä. Kerran kokonainen parvi puluja oli lentänyt hänen käsivarrelleen. Ethan naurahti hieman, kun hän muisteli tuota kaikkea.
Kaukana rakennusten yllä näkyi London Eye. Sielläkin hän oli käynyt useat kerrat, usein se oli täynnä turisteja, jotka napsivat innoissaan valokuvia. Ethan ei tarvinnut valokuvia, hän muisti Lontoon syrjäisemmätkin kadut hyvin. Monet kerrat hän oli tullut tänne erilaisia ystäviään tapaamaan.
Puiston jälkeen Ethan saapui hiljaiselle kadulle ja otti nopeita askelia kohti kaukana häämöttävää London Eyea. Kohta näkyviin saapui Big Benin huippu ja koko Westminster Abbey. Sielläkin hän oli käynyt monet kerrat sisällä, upea paikka se oli, ei sitä voinut muuten kuvailla. Ei häntä kauheasti historia kiinnostanut, mutta siinä paikassa jokin teki hänet sanattomaksi. Big Benin kulmalta hän käveli hevosvartijoiden ohitse ja pysähtyi nopeasti taputtamaan yhtä hevosista. Sen nimi taisi olla Brego - tai siksi hän oli sitä pienestä pitäen kutsunut. Se oli tumma, kuten kaikki muuten vartiohevoset, mutta tämän silmissä oli se katse, minkä Ethan tunnisti aina.

Hevosvartijoiden jälkeen edessä taivasta halkoi Nelsonin korkealla seisova patsas. Ethan käveli Trafalgar Squarelle ja katseli hetken suihkulähteitä. Niistä pulppuavaa vettä ei edes erottanut pahemmin, niin rankka sadekuuro oli. Hänen vieressään olivat mustia leijonia esittävät patsaat. Ethan kosketti niitä kämmenellään. Ne olivat kylmiä.
Seuraavaksi Ethanin reitti johti taidemuseon ohitse bussipysäkille, minne tyhjä bussi saapui täysin ajallaan. Ethan ajeli usean pysäkin ja katseli ikkunasta ulos. Niin paljon muistoja. He ajelivat suuren sillan ylitse. Ethan vilkaisi mustaa vettä. <hän muisti kuulleensa, että joskus satoja vuosia sitten Thames oli jäätynyt useana vuonna peräkkäin. Kumma juttu.

Erilaiset patsaat ja tunnetut rakennukset vaihtuivat pikkuhiljaa syrjäkaupungin pieniin puistoihin ja kaupunkilaisten omiin ruokakauppoihin ja asuntohin.
Ethan jäi jossakin Rashee Roadin tienoilla pois, kiitti kuskia ja käveli suoraa päätä syrjäiselle kujalle. Kujalla seisoi musta ovi, johon Ethan koputti hiljaa.
"No, asiaa?" kuului matala ääni, jonka Ethan tiesi kuuluvan Teddyksi kutsutulle parikymppiselle huumediilerille.
"Olisi ostettavaa", Ethan sanoi hiljaa ja astui avatusta ovesta sisään likaiseen pieneen huoneistoon. Talo oli sotkuisa, jokaisessa nurkassa oli erilaisia pahvilaatikoita ja musiikki pauhasi.
"Mitä sais olla. Varastot vähä emptit, seuraava erä tulee vast ylihuome", Teddy hymähti ja heittäytyi istumaan tuoliinsa, joka pyörähti ympäri.
"Ööö, jotain tosi vahvaa", Ethan sanoi tahdonvoimalla.
"No jos oot varovaine, vaikka ihaku mä muka välittäsin. Voin antaa sulle tän, saat alennust vähäse ku ei tät muute kukaa ikinä osta", Teddy kaivoi yhdestä pahvilaatikosta nestemäistä ainetta.
"Oisko ruiskuu kans?" Ethan kysyi. Teddy ojensi hävelle neulan ja ojensi kätensä. Toisen käden sormilla hän näytti hintaa, mikä oli Ethanin mielestä ihan mieletön. Mutta hän antoi rahat mukisematta, ei hän niitä tarvitsisi enää.

Ethan sujautti pussin takkinsa alle astuessaan ulos. Hän juoksi takaisin bussipysäkille ja hyppäsi seuraavaan autoon. Hän käveli pysäkiltä kotiin ja juoksi omaan huoneeseensa.
Hän kaivoi ison kasan erilaisia lääkkeitä sänkynsä alta ja söi ne kaikki - kerralla ilman vettä.
Sitten hän mittasi kädet täristen ruiskun täyteen tuota kellertävää nestettä ja nosti hihaansa. Hän ei ollut ennen tehnyt tätä, mutta tiesi mihin tämä johti. Niin monet kerrat häntä oli varotettu.
Kun Ethan oli nostamassa ruiskua, hänen mieleensä tuli kirjoittaa viimeiset ajatuksensa kirjeeseen. Joskus hänet joku löytäisi ja löytäjän olisi saatava tietää, miksi hän teki mitä teki.

Ethan kaivoi kynän, suttuisen paperin ja kirjoitti sinne ajatuksiaan. Äidin sairastuminen (jos sitä siksi saattoi kutsua), elämän turhuus, elämä ilman rakkautta tai tosiystäviä. Hän esitti toivomuksensa, mitä äidin ruumiille tehdään, kuhan siitä pidettäisiin huolet. Ethan etsi talosta kaikki viimeisimmät rahansa ja pisti ne samaan kirjekuoreen kirjeen kanssa. Ne käytettäisiin äidin hautaan, enempää hänellä ei ollut antaa.
Kyynelten valuessa hän kävi sängylle makaamaan ja nosti ruiskun toistamiseen. Sitten hän upotti ruiskun kärjen syvälle ihonsa alle ja tunsi, miten aine virtasi hänen suoniinsa.

Ethan sulki silmänsä ja toivoi, että kaikki tapahtuisi nopeasti ja kivuttomasti. Ja niin se tapahtuikin.
Juuri ennen kuin Ethan vaipui syvempääkin syvempään uneen, hänen puhelimeensa saapui viesti.

"Ethan, äitisi selviää. Tule tänne, Marge"