La noche es bella (sovittu repan kanssa)

Nuru viihtyi Down Parkissa iltaisin. Paikka oli tytön mielestä yllättävän kaunis sijaitakseen kaupungin keskellä, aivan hälisevän ostarin kupeessa. Nurusta oli mukavaa tavata siellä ihmisiä, siellä saattoi törmätä yllättävän kiinnostaviinkin tapauksiin. Nyt oli tosin oudon hiljaista. Aurinko oli kääntymässä laskuunsa ja puistikossa liikkui vain satunnaisia koiranulkoiluttajia ja jokunen teiniporukka suuntaamassa ostoskeskukselle päin. Nurulla ei ollut kiire yhtään mihinkään. Tyttö kuunteli musiikkia mp3 – soittimestaan ja käyskenteli eteenpäin olematta oikeastaan matkalla mihinkään. Hänellä oli vapaailta ja kuten tavallista kotiin meno ei kiinnostanut ollenkaan. Vanhemmat olivat siellä eikä Nurua kiinnostanut alkuunkaan istua koko iltaa huoneessaan kuuntelemassa musiikkia. Siitäkin tulisi kuitenkin vain valitukset, musiikki oli liian kovalla, tyyli oli ihan vääränlainen, plaa plaa plaa… Nuru tuhahti hiljaa itsekseen, mikseivät vanhemmat vain voineet antaa hänen olla rauhassa? Hän ei ollut tuonut yhtäkään tyttöä kotiin moneen kuukauteen, ei edes kaverimielessä. Tosin hän tiesi ulkonäöllään ärsyttävänsä varsinkin äitiään ihan ilman tyttöystäviäkin. Nytkin tytön päällä oli matalavyötäröiset, maastokuviolliset reisitaskuhousut, musta t-paita ja miesten tummanvihreä huppari, joka roikkui rennosti Nurun päällä, takkia tyttö ei ollut ottanut ollenkaan, koska ilma oli leuto eikä Nuru yleensäkään juuri palellut. Hiukset, tai se vähä mitä niitä oli, olivat äskettäin trimmatut ja silmien ympärillä oli tumma ripsikehys. Jalassa oli mustat tennarit ja olalla tummanvihreä kangaskassa, johon oli kirjoiteltu muutamia laulujen sanoja ja kiinnitetty useampikin pinssi. Jopa laukku ärsytti vanhempia, koska siihen oli kiinnitetty useampikin sateenkaari – aiheinen pinssi.
Nuru huokaisi hiljaa, kun saisikin pian rahat kasaan ja voisi muuttaa omaan asuntoon, ei tarvitsisi enää kuunnella jatkuvaa huokailua siitä, mitä naapuritkin nyt oikein ajattelivat kun tyttö kulki tuon näköisenä pitkin katuja. Ihan kuin ihmisten mielipiteillä olisi todella ollut jotain merkitystä... Tai vanhemmille kai oli, mutta Nurua mokomat eivät olleet kiinnostaneet enää moneen vuoteen. Mitä hän teki muiden mielipiteillä, häneltä löytyi sentään melkoisen iso liuta omiakin.
Nuru työnsi vanhempansa kiivaasti pois mielestään. Hän ei tahtonut pilata mukavasti alkanutta iltaansa murehtimalla perhettään. Sen sijaan hän vaihtoi pirteämpään soittolistaan ja istahti eräälle penkille, joka tosin oli inhottavan kostea ja viileä. Nuru manaili hiljaa itsekseen, hän inhosi talvia. Nytkin oli satanut räntää muutaman päivän ja kadut olivat harmaita. Nyt tosin ilma oli kirkastunut ja hiljalleen painuva aurinko heitteli säteitään taistellen hämärää vastaan. Nuru nojasi penkin huteralta tuntuvaan selkänojaan ja katseli ympärilleen. Tytön vilkas mielikuvitus lähti lentoon, hän kertoi hetken mielessään itselleen tarinaa tytöstä, joka istui siinä samaisessa puistossa, katseli ohikulkijoita ja mietti miksi oli erilainen. Hetken kaavailtuaan Nuru kaivoi laukustaan mustakantisen kirjan ja kynän. Niiden lisäksi laukussa ei paljon tavaraa ollutkaan, se piti sisällään vain rahapussin, pullon energiajuomaa ja tupakka-askin, josta oli poltettu vain muutama tupakka, vaikka se oli ollut Nurulla jo pitkän tovin. Viime aikoina vanhempien välttely oli onnistunut sen verran hyvin, että Nurulle ei ollut tullut näiden takia suurempaa hermoromahdusta. Nuru katsoi askia huuliaan hieman mutristaen, muttei tarttunut siihen. Ei tehnyt alkuunkaan mieli polttaa, olo ei nyt ollut ahdistunut eikä ärtynyt. Sen sijaan hän laski laukun penkille viereensä, nosti polvet koukkuun eteensä, nojasi muistikirjansa niihin ja avasi sen seuraavalta tyhjältä aukeamalta. Sitten hän alkoi kirjoittaa aukeamalle äsken sepittämäänsä tarinaa, tai mietelmää, miksi sitä sitten jälkeenpäin haluaisikin kutsua. Nuru uppoutui hetkeksi tarinaan, kohottaen katseensa vain silloin tällöin miettiessään miten kuvailisi jonkin ajatuksensa paperille.

//Nuru sai luovuuspuuskan, sen saa tulla herättämään haavemaailmoistaan takaisin todellisuuteen, että saan jatkossa enemmän tapahtumaa viesteihini ^^//

[Anteeksi kesto! Ollu inspis vähän jäissä, mutta yritän nyt ryhdistäytyä]

Asla oli kävelyllä tutustumassa uuteen kaupunginosaansa. Hän ei vielä tuntenut paikkoja kovin hyvin, joten oli olemassa pieni eksymisenvaara, mutta se tuntui ainoastaan piristävältä lisältä myöhäiseen kävelyretkeen. Nainen päätti oikaista puiston poikki ja samalla tarkastaa, millainen paikka se oli näin kevättalvella. Varmaan aivan yhtä harmaa kuin muukin kaupunki, mutta ehkä hän yllättyisi positiivisesti ja puisto osoittautuisikin kaupungin kauneimmaksi paikaksi. Se ei toisaalta olisi paljoa vaadittu, sillä kaupunki oli harmaa ja ankea näin talvella -varsinkin nyt, kun loskakelit olivat jälleen alkaneet.

Nainen asteli puiston porteista sisään ja loi silmäyksen ympärilleen. No, jos tämä ei nyt kaupungin kaunein paikka ollut niin ainakin ihan mukavannäköinen. Tänne voisi ehkä pysähtyä hetkeksi hengähtämään ja unohtamaan arjen kiireet. Nainen ei oikeastaan pitänyt työstään, muttei inhonnutkaan sitä. Hän oli iloinen, että sai tehdä työtä, sillä liian monta vuotta hän oli hukannut päihteille. Normaalielämä tuntui antavan paljon, paljon enemmän kuin holtiton päihteily ja Asla oli iloinen, että oli saanut jälleen yhden raittiin päivän elämäänsä, sillä sitä ei voinut koskaan sanoa varmaksi, tulisiko hän vielä joskus retkahtamaan. Kaikki oli niin epävarmaa, kun oli kyse kaksoisdiagnoosilla varustetusta päihdeongelmaisesta, joka yritti parhaansa mukaan raitistua.

Asla kaivoi taskustaan tupakka-askin ja nappasi sormiensa väliin yhden savukkeen. Hän asetti sen huulilleen ja avasi tulitikkuaskin -vain todetakseen, että se oli tyhjä. Hetken nainen mutristi harmistuneena suutaan, kunnes katse osui muutaman metrin päässä olevaan tyttöön. Hän käveli tuon luokse ja pisti iloisena merkille sateenkaari-pinssit tuon laukussa. Hengenheimolaisia, hän hymähti mielessään.

"Anteeks.. Ei sulla sattuis oleen tulta? Sulla on muuten tosi makee tyyli", hän hymyili ja haroi aukinaisia hiuksiaan. Hän oli pukeutunut tänään farkkuihin, pitkään oranssiin tunikaan ja niiden parina oli musta vartalonmyötäinen, ohut takki. Kenkinä toimivat mustat tennarit ja jalassa oli vielä oranssit villasukat, jotka pilkottivat hieman tennareiden varren yli.

// Anteeksi, anteeksi, anteeksi! Lupaan potkia itseeni liikettä ja vastailla jatkossa ahkerammin, pitämättä kuukauden taukoja//

Nuru hätkähti hereille haavemaailmoistaan tajutessaan musiikin loppuneen. Mitä? Tyttö laski kirjan kädestään ja kaivoi soittimen esiin. Se vilkutti valoa sen merkiksi, että akku oli vähissä. Nuru rypisti kulmiaan laitteelle miettien itsekseen miten kummssa siitä saattoi akku loppua. Juurihan hän oli sen ladannut... Toissapäivänä? Vai sitä edellisenä? No, vasta äskettäin kuitenkin, ei hän ollut voinut kuunnella musiikkia niin paljon, että akku oli nyt jo päässyt loppumaan.
Hiljaa itsekseen huokaisten Nuru laittoi soittimesta virran kokonaan pois ja työnsi laitteen kuulokkeineen laukkuunsa. Se pitäisi muistaa tyrkätä kiinni koneeseen, kun joskus jaksaisi mennä kotiin asti..

Musiikin kadottua Nuru jäi hetkeksi kuuntelemaan kaupungin ääniä ympärillään. Puisto oli hiljenemään päin, ensisilmäyksellä Nuru ei nähnyt siellä enää ketään. Koiria ulkoiluttavat mummot olivat kai painuneet jo turvallisesti neljän seinän sisälle siinä pelossa, että joku humalainen tai muuten sekava teini kävisi päälle ja varastaisi rahat tai pahimmassa tapauksessa rakkaan koiran. Nurulla ei sitä huolta ollut, hän ei omistanut käteistä rahaa sen enempää kuin koiraakaan. Eikä Nuru muutenkaan juuri jaksanut huolehtia, hän yleensä karkotti liian tuttavalliseksi käyvät humalaiset pois pelkällä ulkomuodollaan. Nuru kun ei ihan sopinut miesten perinteiseen kauneusmuottiin.

Nuru laski katseensa takaisin muistikirjaansa ja mietti mitä voisi siihen seuraavaksi kirjoittaa. Samalla hän tajusi, että tarina oli sidoksissa musiikkiin, joten sitä ei voinut jatkaa nyt, kun ympärillä oli vain puistikon ulkopuolelta kaikuva kaupungin meteli. Tietysti metelin olisi voinut kuvailla tarinaan, mutta se nyt ei olisi sopinut kuvioon ollenkaan. Jutun harmonia olisi särkynyt siitä paikasta ja Nuru ei halunnut sitä. Niinpä tyttö käänsi sivua ja jäi lukemaan aikaisemmin aloittamaansa tarinaa miettien voisiko saada siitä otetta tähän hätään.

Siilitukan mietteet keskeytyivät kun hän kuuli askelia ja hetken päästä nuoren naisen äänen, joka kysyi tulta. Nuru kohotti katseensa ja kohtasi vieraan nuoren naisen katseen. Hän kallisti kevyesti päätään ja sulki kirjansa luoden naiselle hymyn. "Joo, löytyyhän multa. Ja kiitti, hieno tyyli on sullakin" Nuru kehaisi ja laittoi kirjansa laukkuun, kaivaen samalla esiin sytkärin. Toisen tyyli oli melkoisen erilainen kuin hänen omansa, mutta hieno silti. Nuru piti ihmisistä, jotka erottuivat jollain tavalla massasta. "Tossa, ole hyvä" Nuru ojensi sytkärin toiselle ja tarkasteli tätä samalla uteliaana. "Mä oon Nuru, saako kysyä mikä sun nimi on?"

Asla vastasi toisen hymyyn ja nappasi sytkärin tuon kädestä. Hän kuuli aina silloin tällöin kehuja tyylistään, mutta yleensä vain niinä päivinä, kun jaksoi pukeutua hieman persoonallisemmin. Turhan usein häntä laiskotti ja hän oli farkut + huppari -linjalla. Nyt oli tosin pitkään ollut sellainen kausi, että hän oli jaksanut hieman panostaakin siihen, mitä päälleen pisti. Inspiraatio pukeutumisasioita kohtaan vaihteli huimasti, mutta ei hän mitään paineita ottanut siitä, ettäkö olisi pitänyt aina näyttää viimeisen päälle laitetulta.

"Kiitti", nainen sanoi ja napsautti sytkäriä tupakan päässä ojentaen sen sitten takaisin toiselle. Hän imi savukkeesta pitkät henkoset ja puhalsi savuvanan taivaalle varoen, ettei hönkäillyt toisen suuntaan, sillä ei halunnut olla epäkohtelias ja puhallella savuja kenenkään naamalle. Siilitukka esittäytyi Nuruksi ja Asla hymyili tuolle ilahtuneena siitä, että toinen vaikutti halukkaalta hieromaan ehkä hieman tuttavuutta. Hän oli ollut todella yksinäinen uudessa kaupungissa, sillä ei tuntenut vielä juuri ketään. Hän oli lopen kyllästynyt roikkumaan yksin omalla asunnollaan musiikkia kuunnellen ja soittaen. Kirjatkin alkoivat jo kyllästyttämään eikä vähään aikaan ollut ollut mitään järkevää mielenosoitustaaan, johon osallistua ja jossa olisi voinut tutustua uusiin ihmisiin. Baarissa hän ei enää käynyt, joten sellaisestaaan ei voinut hankkia uusia tuttavuuksia. Ainoa paikka, missä hän sai jutella kunnolla jonkun kanssa oli terapia, mutta ei se korvannut kavereita tai ystäviä.

"Mä oon Asla. Saanko mä istua sun seuraks?" hän esittäytyi ja kysyi toiselta luvan istahtaa alas. Olisi mukavaa tutustua tuohon tyttöön, jolla oli niin persoonallinen tyyli. Nuru vaikutti muutenkin mukavalta ja kuului ainakin pinssin mukaan sateenkaarikansaan, johon myös Asla oli lukeutunut vuosia.