Back in the life you left from

Ilma ei ehkä ollut mikään lämpimin tai korkokengät eivät ehkä olleet otollisimmat kävelyyn bussiasemalta Rashee Roadille, mutta Coraline ei pahemmin siitä välittänyt. Toisessa kädessään hän kantoi aivan normaalia luonnonvaaleaa laukkuaan - joka tosin oli ehtinyt saada jo ties minkälaista väriä pintaan ja toisessa kädessään hän raahasi pientä matkalaukkua, jossa oli ihan vain tärkeimmät tavarat, jotka hän oli pakannut hätpikaa mukaan lähdettyään kotoaan Oxfordista. Hän oli päätynyt ainoaan paikkaan jossa hänellä oli ylipäätään ketään jäljellä - omia kouluaikaisia ystäviäänkään hän ei ollut nähnyt pariin vuoteen tai ollut edes kunnolla yhteydessä.

Mihinpä muualle Coraline sitten olikaan päätynyt kuin Rashee Roadin lähiöön. Hän sai omat tuijotuksensa kaduilla kulkiessaan, vaikka olikin pukeutunut mustaan pitkähihaiseen ja vaaleaan hameeseen. Ehkäpä matkalaukku ja toisessa kädessä kulkeva jackrussell antoivat myös ilmi hänen statustaan - joskin statustaankin hän oli lähtenyt pakoon. Ei Coraline ollut koskaan oikein nauttinut avioliiton tuomista rikkauksista tai aviomiehestään enää vuoden jälkeen. Tälläkin hetkellä toiseen käsivarteen koskeminen kivisti, sillä viimeiseksi hänelä oli murtunut käsi, jota hän oli kyllä käynyt näyttämässä. Puhumattakaan useista mustelmista ympäri koko kehoa. Kasvoihin tuo ei sentään ollut iskenyt.

Viimein neitokainen löysi sen mitä etsikin: (toivottavasti) oikean oven. Coraline tutki hetken aikaa tätä paikkaa katseellaan ja ehkäpä hiukan pelokkaanakin - olihan hyppy rikkauksista tällaiseen maailmaan suuri. Hän kuitenkin keräsi rohkeutensa ja koputti oveen.

Jos kahdentoista hengen joukko oli mokannut sadantuhannen keikan, kuinka montaa piti rangaista, keitä kaikkia ja miten? Sitä, joka oli mokannut, niitä jotka eivät olleet tehneet mitään, niitä jotka olivat lähteneet pakoon vai niitä jotka olivat tilannetta selvittäessään sotkeneet pahemmin? Jeffrey tuijotti pöydällä lojuvaa kännykkäänsä turhautuneena, juuri nyt hän olisi mielummin ollut käyttämättä aivojaan, nukkunut ehkä viikkokausien univelkoja lyhyemmäksi jotta jaksaisi sitten herätä kahdentoista pintaan tekemään jotain. Ihan mitä tahansa, mutta ei järkeilyä, ei jengiä. Ei nyt.
"Vittu", mies ärähti ja sysäsi kädestään lapun johon oli raapustettu pari nimeä ja puhelinnumeroa, homma ei tosiaankaan sujunut kehuttavasti, Jeff ei ollut edistynyt pohdintojensa kanssa mihinkään koko päivänä, parin tunnin aikana hän oli vain onnistunut lietsomaan hermoromahdusta.

Ei sillä, että Jeff alkaisi kyllästyä jengiin tai jotain, ei tosiaankaan, se oli edelleen 99 prosenttia hänen koko elämästään, homman ongelma oli vain se, ettei mistään lomista tai vastaavista ollut mitään käsitystä. Töitä raadettiin niska limassa vuorokauden ympäri välittämättä siitä oliko joulu vai ehkä pääsiäinen, tietysti mies pääsi vähän helpommalla kun muut kun ei joutunut enää ensikädessä likaisiin hommiin, mutta rasittavaa se oli hänellekkin. Dayton oli ehkä ainut ihminen koko maailmassa joka jaksoi hommaa täydellä teholla päivästä toiseen vuosikausia väsymättä ikinä - ei siinä oikein voinut muuta kun olla ylpeä pikkuveljestään ja ihmetellä mikä helvetti tuon aivoissa oli vialla.

Jeffrey päätti sysätä asian hetkeksi mielestään ja tämä nousikin pöydän äärestä juuri sopivasti, ovelta kantautui hyvin.. Neitimäinen koputus. Pari terävää napsautusta luisevilla rystysillä. Ysimillinen tarttui automaattisesti mukaan kun mies lähti kävelemään ovelle, koskaan ei voinut olla liian varovainen eikä aseen hallussapito ainakaan Jefiä tappanut. Tämä avasi oven rennon oloisesti ja tervehti sen takaa paljastuvaa blondia kepeästi, ei tilanteessa sinänsä ollut mitään outoa.

Coraline mietti mitähän velipojat mahtaisivat tuumia siitä, kun pikkusisko ilmestyisi noin vain heidän ovensa taakse. Toisaalta - neitokaisella ei ollut puhelinnumeroita, vain osoite. Se sai kelvata. Hän ei ollut nähnyt kumpaakaan veljeään ainakaan kymmeneen vuoteen. Sen sijaan neitokainen itse oli sidottuna sisäoppilaitokseen ja myöhemmin vielä avioliittoonkin. Eipä hän kieltämättä syyttäisi velipoikia, jos nämä eivät tunnistaisi häntä. Dayton oli kuitenkin soittanut viisi vuotta takaperin Jeffin olleen kuoleman sijasta vankilassa. Olihan se tietenkin uusi shokki, varsinkin kun oli uskonut vanhimman veljen kuolleen jo aikoja sitten. Ja yhtäkkiä tämä olikin elossa. Ei Coraline niin yhteyttä pitänyt itsekään, sillä siinä vaiheessa sisäoppilaitos kattoi melko suuren osan elämää ja täti vaati vielä enemmän. Minkäs sille voi jos neitokainen oli hieman sinisilmäinen.

Nuorikko oli kuulevinaan askelia sisältä - tiedä sitten oikeastiko vai liekö ollut vain kuuloharhaa - ja odottelikin hieman jännittyneenä sitä, mitä oven takaa paljastuisi. Olihan se tietenkin vähän töykeää mennä koputtelemaan toisten ovelle noin vain. Coraline ainakin uskoi siinä veljiensä hyväsydämisyyteen, etteivät nämä heittäisi häntä kadulle - jos hän saisi edes pari yötä nukkua näiden luona, kunnes löytäisi jostain jonkin asuinpaikan. Sen vain tiesi, että sisäoppilaitoksen kaverit tuskin häntä ottaisivat ja jos ottaisivat, niin ilmoittaisivat takuulla olinpaikan Chaselle. Ja sitä Coraline viimeiseksi tahtoi. Että Chase tulisi hakemaan hänet takaisin Helvettiin.

Lopulta ovi avautui ja viimeks 13 vuotta sitten nähdyt kasvot näyttäytyivät, tervehtien Coralinea. Neitokainen itse jäätyi siihen paikkaan ja oikeastaan kaikki mitä päässä oli liikkunut, valui ulos. Hän katseli Jeffreytä hetken. Okei, kolmessatoista vuodessa olikin kyllä varaa muuttua. Ja no, ei Coraline olisi välttämättä tunnistanutkaan veljeään heti, jos he olisivat törmänneet satunnaisesti kadulla. Ja hän epäili, ettei velipoikakaan olisi häntä tunnistanut.
"Ajattelinkin miltä sinä näyttäisit nykyisin", Coraline sanoi. "Veli."

Miehen vaistot iskivät päälle välittömästi, kuten asiaan kuuluikin. Silmät eivät olisi voineet syödä oven takana seisovan nuoren naisen kehoa enempää, eikä Jeff voinut edes syyttää itseään, todennäköisesti melkein kuka tahansa hetero olisi hänen tilassaan käyttäytynyt tismalleen samoin. Paitsi Dayton joka olisi käynyt suoraan käsiksi.
Vaaleat kiharat reunustivat täydellisiä nukkekasvoja, syvän vaaleansiniset silmät tuijottivat vastaan niin vilpittöminä, niin viattomina.. Tyttö oli takuulla neitsyt, tai ainakin se näytti siltä kaikin puolin. Musta pitkähihainen mukaili tarkasti rintojen muotoa, kaarsi täyteläisten muotojen mukana ja tarjosi rintavaon ohikulkijoiden ja onnenonkijoiden silmiin. Hame jätti reisien kaaret paljaaksi jättäen peittoon kuitenkin kaiken, mitä ei tuntemattomien silmille sopinut näyttää, sääret kaartuivat pehmeästi ja nilkat taipuivat korkeiden korkojen yllä tuoden mieleen vähän ne elokuvien lähikohtaukset jossa nainen kävelee kaupungilla korot napsuen ja lantio pienen hameen peittämänä keinuen. Värivalinnat vaatteissa olivat selvästi menneet väärin päin, kutistava musta olisi pitänyt tunkea perseen peitoksi ja suurentava valkoinen korostamaan rinnustaa. Ei sillä, että kumpaakaan puolta olisi pitänyt korjata plastiikkakirurgialla tai edes värivalinnoilla.
Ei Jeffrey kauaa antanut ajatustensa karkailla, kuten ei katseensakkaan, hän kokosi itsensä ennen kun kukaan edes ehti mitään tajuta.

Kun mies sai revittyä katseensa rintavaosta pisti hän huomiolle myös blondin mukana olevan matkalaukun ja - kyllä, herrajumala - kainalossa lokottelevan koiran. Epäilyttävää? Todellakin. Joko tyttö oli harvinaiset sitkeä onnenonkija tai eksynyt, selvästi tuo oli ainakin kotoisin jostain yellow avenuen kaltaisesta paikasta joten eksyminen oli ihan hyvä arvaus.
Jeffrey nojasi rennosti ovenpieleen ja kuunteli pieni virnitys huulillaan tytön puheen joka oli kai tarkoitettu vakuuttavasi ja dramaattiseksi, ikävä kyllä sitä alusti epäröinti ja arkailu mitä tosiaankin tuhosi vaikutelman joka olisi muuten voinut olla tosi hyvä. Okei, ehkä sana veli sai Jeffin vähän ajattelemaan, hänellä kuitenkin oli pikkusisko joten.. Ei hän kuitenkaan mitenkään suuremmin reagoinut siihen.
"Hauska tavata", Jeffin ääni oli puhtaan huvittunut ja siitä tosiaankin tuli ilmi, ettei hän ollut millään muotoa tosissaan tai vakavin mielin.

Hauska tavata? No kieltämättä Coraline ei ollut ihan sellaista vastaanottoa odottanut, joskaan hän ei ollut myöskään odottanut että nämä syöksyisivät halaamaan. Ei, oli hän odottanut jotakin neutraalia, mutta nyt tuntui lähinnä siltä, ettei velipoika edes uskonut, että hän tosiaan oli kaksikon nuorimmainen sisarus. Toisaalta - olisiko hän itse uskonut jos joku olisi tullut hänelle väittämään, että oli veli. Olisi. Ainakin Coralinen tuntien, jota oli helppo huijata ja siksi tyttönen olikin joutunut pettymään useampaan kertaan. Mutta kukaan muu ei luultavasti uskoisi heti että hei edessä seisoi se päälle kymmenen vuotta sitten viimeksi nähty sisko.

"Älä viitsi, Jeff", Coraline sanoi. "Kyllä sinä minut tunnet. Tai no kai kolmetoista vuotta muuttaa, mutta... olen yhä se sama Coraline, jonka nallen pelastit Riley Jacksonin käsistä kun olin viiden."
Niin tosiaan, oli Coralinekin saanut osansa veljien rakkaudesta. Riley Jackson, naapurin kymmenenvuotias poika oli eräänä päivänä törmännyt Coralineen, joka oli ollut nallensa kanssa ulkona ja vohkinut tämän. Coralinella oli tietenkin ollut paha mieli ja suru puserossa ja silloin 14-vuotias Jeff kävi hakemassa Coralinen nallen takaisin. Neitokainen muisti sen yhä - oikeastaan hän muisti paljonkin lapsuusajalta ja siltä ajalta kun heidän vanhempansa olivat vielä elossa.

Ei siinä voinut muuta kuin odottaa, että toinen muistaisi saman. Tai toivoa, että toinen muistaisi saman.

Tyttö kieltämättä saattoi näyttää jotenkin etäisesti tutulta, silmät ainakin jos ei mikään muu. Jeff muisti ne elävästi vaikkei osannutkaan yhdistää niitä mihinkään, kyseessä oli enemmän jonkinlainen deja vu juttu kun aito muistikuva. Ihan ymmärrettäväähän se oli ettei hän muistanut jos kerta kyseessä oikeasti oli sisko, he olivat tavanneet viimeksi joskus reilu kymmenen vuotta silloin, ja molemmat olivat olleet hyvin eri näköisiä. Jeffrey muisti siskonsa polvenkorkuisena ja kikkurapäisenä, rumana lapsena, ja ennenkaikkea häiritsevänä, eikä se ollut ihmekkään.
Mies oli aina ollut niin paljon vanhempi, polttanut ensimmäisiä tupakoitaan ja menettänyt poikuuden siinä vaiheessa kun toinen oli vasta kelluskellut äitinsä vatsassa ja kiljunut keuhkojaan pihalle synnytyssairaalassa, matkalla, kotona, öisin, päivisin, ruokailulla, kylvyssä.. Oli ihan ymmärrettävää sekin, miksei heillä koskaan ollut ollut minkäännäköistä kunnollista sisarussuhdetta, Jeff oli kuitenkin nähnyt häkin heilahtavan kuusitoistavuotiaana jolloin pikkusisko oli ollut vasta kahdeksan eikä tajunnut maailmanmenosta vittuakaan.

Blondi tuntui nyt vasta keksivän mitä sanoa, yhdessä lauseessa tuo todisti henkilöllisyytensä melko vakuuttavasti. Jeff - helvetti sentään - muisti kun hän oli nyrkin ojossa käynyt hakemassa sen nallen takaisin naapurin pojalta, se oli meinannut kusta alleen mutta oli silti väittänyt vastaan, aina siihen asti että Jeff oli nätisti pyytänyt nallea takaisin ja tunkenut tuon jonnekkin puskan suunnille. Niin, väkivaltainen huligaani pikkupennusta asti. Niihin aikoihin Jeffrey oli tosin tutustunut myös jengeihin, ja silloin oli ollut pakko jotenkin muuttua paremmaksi ja kovemmaksi, omankin terveyden uhalla.

"Dayton tais sanoa jotai sinne suuntaan, ett mä oisin sulle kuollu", Jeff nyökkäsi hyväksyen asian tyynen rauhallisesti. Jos tuo kerta oli sisko ja seisoi oven takana russelin ja laukun kanssa, niin mitä muuta mies voisi tehdä kun toivottaa tuon tervetulleeksi? Ja toivoa tietysti, ettei yksikään siroista piirteistä ollut periytynyt häneltä.

No muistihan tuo, lopulta. Ei Coraline tosin ollut pelkästään sen varaan laskenut, hän olisi luetellut vain enemmän kaikkea, mitä vain hän itse olisi voinut tietää. Olihan se aina uhkarohkeaa lähteä rikkailta näyttävine vaatteineen ja laukkuineen rähjäisille sivukujille ja oli ihme, ettei Coralinea ollut ryöstetty matkalla - tai ylipäätään että matka oli ollut kaikin puolin turvallinen. Tosin oli neito katsonut useasti olkansa ylitse. Kerran hän jopa luuli saaneensa seuraajan, mutta tämä kääntyikin lopulta toisille kujille. Tiedä sitten oliko tämä oikeasti ollut aikeissa tehdä jotain, mutta pelkäsi tätä aluetta.

"Itse asiassa se oli isä, joka väitti sun kuolleen", Coraline korjasi. "Dayton oli se, joka kertoi että sä olet hengissä."
Niin, toden totta. Isähän se oli - jossei äitikin siinä vieressä - joka väitti lapsille Jeffreyn kuolleen sen sijaan että olisivat sanoneet tämän olevan vankilassa. Olihan sisaruksilla ikäeroa sentään yhdeksän vuoden verran, joten tuskinpa Coraline olisi kunnolla silloin edes ymmärtänyt. Ja tuskin olisi edes päässyt katsomaan Jeffiä.

"Dayton kertoi sillon missä te asutte", neiti jatkoi. "Mä en oikein keksinyt ketään muutakaan kenen luo mennä."
Niin tosiaan, eipä niitä tuttuja paljon olleet, jotka eivät olisi neidin olinpaikkaa tädille tai siipalle ilmoittaneet.
"Voisinko mä viipyä pari yötä? Lupaan kyllä raahata tavarani pois heti kun löydän jostain asunnon."

Jeffrey ymmärsi vanhempiaan ja noiden tekemiä päätöksiä pääasiassa hyvin, kahdeksanvuotiaalle oli niin paljon helpompi selittää veljen katoaminen kuolemalla kun kertoa tämän olevan vankilassa. Tilanne oli tullut shokkina oikeastaan kaikille, siihen asti Jeff oli pitänyt kaiken kasassa eikä ollut paljastanut kellekkään tekemisiään, kun häkki sitten oli heilahtanut vanhemmat olivat järkyttyneenä kieltäneet pojan kokonaan ja selittäneet Kialle tämän kuolleen. Tyttö olisi varmasti halunnu tulla tapaamaan jos olisi saanut tietää, eikä se arvatenkaan ollut tullut kyseeseenkään. Jeff oli ihan rauhassa saanut lojua linnassa kuusi vuotta, melkein puolet hänen koko aiemmasta elämästään, ilman, että oli ollut perheeseensä missään yhteyksissä. Kun mies oli sitten päässyt ulos olivat vanhemmat kuolleet jengien ristitulessa, Cora passitettu jonnekkin sukulaiselle ja Dayton muutti iloisena kimppaan haluten kovasti kovan luokan murhaajaksi. Sukuvika, mikä muukaan.

Ei Jeff pitänyt nykyelämäänsä tai menneisyttään mitenkään negatiivisena tai huonona asiana vaikkei se aina ollutkaan silkkaa ruusuilla tanssimista, aina välillä pisti kukkien välistä huumepiikki tai hyökkäsi joku puukon kanssa kimppuun köynnösten suojasta.
Daytonin Jeffrey olisi etsinyt käsiinsä vaikkei mies koskaan olisi omatoimisesti paikalle ilmaantunut, sisartaan tämä ei sen sijaan koskaan ollut osannut kaivata. Hän ei ollut suonut tytölle ajatustakaan, oikeastaan mies oli unohtanut tuon täysin.

"Etköhän sä voi" Jeff myöntyi, ehkä vähän vastentahtoisena. Ei hän halunnut sotkea Coraa mukaan siihen kaikkeen - tyttö oli niin viaton ja likaamaton, tietyllä tapaa koskematon, viaton, kuin puhtaanvalkoinen kangas.. Ihmisen olisi pitänyt olla paljon julmempi kun Jeffreyn pystyäkseen satuttamaan tuon kaltaista. Jotain moraalirajoja oli kaikilla. Ei miehellä ollut myöskään loputonta hinkua saada toista elämäänsä kaikkien vuosien jälkeen.
Mies viittasi tyttöä tulemaan sisälle ja laski ysimillisen kädestään lähellä olevalle pöydälle.

Coraline laski Zorron maahan jääden kuitenkin pitelemään sen hihnasta. Koira haukahti pari kertaa ja tassutteli sitten muutaman askeleen sisälle. Coraline nappasi matkalaukkunsa ja seurasi tätä sitten. Nostaminen teki toisella kädellä kipeämpää ja siksipä tyttö oli ratkaissut sen ongelman niin, että piteli kipeämmässä kädessään koiran hihnaa ja toisessa kantoi matkalaukkuaan - se nyt ei ollut mikään kovin iso, kun kiireellä hän oli lähtenytkin, mutta sinne mahtui kaikki tarpeellinen. Muun hän saisi varmaan hankittua jostakin. Tai no, eihän sitä koskaan tiennyt millainen valikoima Rasheella oli - itse paikasta päätellen ei kovin laaja - mutta ainahan oli Devon Street. Ja Yellow Avenue tietenkin, joskaan sinne hänellä ei olisi varaa lähteä.

"Voin nukkua sohvalla, en halua häiritä teitä sen enempää", Coraline totesi ja pysähtyi sitten sohvan kohdalle. "Zorro!"
Hän päästi irti matkalaukustaan ja otti kiltisti käskyä totelleen koiran takaisin syliinsä. Hän ei lainkaan tiennyt, miten velipoika suhtautuisi koiriin, mutta no - ei hän kai viipyisi kuin pari päivää ja sitä ennen toivottavasti löytäisi jostain työpaikan ja väliaikaisen asunnon. Kunhan ei joutunut takaisin Chasen luo. Toisaalta hänestä oli kurjaa jättää toinen yksin mutta toisaalta hän kai suojeli siinä itseään - koettaa nyt sitten päättää kumpi oli kannattavampi: olla tunnollinen vaimo vai pitää itsensä hengissä. Koska tosissaan, Coraline oli liiankin tunnollinen ja siksi epäröi jopa lähtiessään siinä missä kuka tahansa muu olisi ottanut hatkat jo kauan aiemmin.
"Mitä sulle kuuluu nykyään?" Coraline kysyi Jeffiltä.

Jeff katsoi hyvin pitkään tytön kainalossa olevaa koiraa. Hän ei varsinaisesti ollut eläinrakas ihminen - vahtikoirat menivät koska niillä oli joku tarkoitus ja kultainennoutaja oli silloin tällöin hyvä seuranpitäjä, mutta mitä järkeä oli rotan kokoisessa pölypallossa? Ei kertakaikkiaan mitään, millään eläimellä jota pystyi kantamaan kainalossa ei ollut merkitystä, ja tarpeettomia asioita ei kannattanut säästää saati hankkia. Rotta muuttui entistä epämiellyttävämmäksi kun se pääsi lattiatasolle ja tassutteli sisään kynnet lattiaa vasten rohisten, korvat värähdellen ja silmät innosta laajentuneina.
"Et anna sen kusta mihinkään tai saatte molemmat häipyä saman tien", mies varoitti tuijottaen koiraa ja nostaen sitten katseensa taas sisarensa kasvoihin ohimeneväksi hetkeksi oikeastaan vain kuljettaen sen tuon yli.
Jeffrey sulki oven kun blondi oli päässyt sisään ja vilkaisi vaistonvaraisesti, vaikkakin vähän vainoharhaisesti, ulos ikkunasta kadulla kulkevia ihmisiä. Kellään ei ollut rynnäkkökivääriä, kukaan ei näyttänyt sekopäältä tai tuhopolttajalta, joten toistaiseksi kaikki oli hyvin.

"Eiköhä Dayton lahjota sulle mielellään oman sänkynsä", Jeff vihjasi, Dayton olisi se joka nukkuisi sohvalla jos joku siinä nukkuisi, miehen omasta puolesta Dayton voisi tietysti nukkua vaikka Kia kainalossa jos ei tilanne muuten ratkennut, omia yöuniaan hän ei kuitenkaan ollut valmis riskeeraamaan. Dayton oli iso mies, ja talo oli Jeffin, ja Coraline oli vieras.. Joten yhtälö oli selvä; Dayton sohvalle, jos tuo ei halunnut muuttaa jostain yllättäen löytämäänsä omaan asuntoon tai kadulle.

"Hyvää vaa." Jeffrey ei koskaan ollut ollut kovin hyvä näyttelijä, nyt hän ei edes yrittänyt salata tietynlaista salailun ja petoksen sävyä äänessään ja katosi keittiöönkin sen enempää selittelemättä palaten jälleen aikaisemman ongelman ääreen.

"Zorro on sisäsiisti", Coraline totesi Jeffille. "Et edes huomaa sitä."
Coraline laski koiran taasen alas ja se vilisti katselemaan paikkoja. Kun uusi alue olisi tutkittu, se palaisi takaisin ja käpertyisi pöytää vasten nokosille. Sellainen se oli aina ollut. Mutta tarpeen tullen Zorro oli harvinaisen uskollinen vahtikoira. Siitä oli seuraa, vaikkei se osannutkaan puhua. Ja yksinäisyyttä Chasen kanssa oli oikeastaan riittänytkin. Tai no, olihan hänellä seuranaan hovimestari, kokki ja pari sisäkköä, mutta harvemmin nämä ehtivät töiltään. Koirat olivatkin olleet hänen ainoita seuralaisiaan. Zorro niistä kaikkein rakkain ja sillä muut hauvat olivatkin saaneet jäädä Chasen luo.

"Oletko ihan varma että se sopii?" tyttö varmisti.
Eihän hän halunnut Daytonia pois omasta sängystään ajaa pakolla. Ihan tosi, Coralle riitti ihan hyvin sohvakin. Hän laittoi matkalaukkunsa vaakatasoon ja avasi sen katsellen itselleen uutta vaatepartta. Olisi helpompi olla kun vetäisi vain farkut jalkaan ja vaihtaisi paidan toiseen. Kun hän löysi omat tummansiniset farkkunsa ja niiden kanssa mustan, kevyen pitkähihaisen, hän sulki kannen ja nousi ylös.
"Mun pitäisi vaihtaa vaatteet. Vessa on varmaan toi tossa?" Coraline oletti, ainakin ovi näytti jokseenkin sennäköiseltä, että takana voisi olla vessa.

Ja oikeassa hän olikin. Coraline jätti oven raolleen jutellakseen samalla jotakin Jeffin kanssa. Hän riisui ensin mekkonsa ja puki farkut ylleen. Sen jälkeen hän kuoriutui paidastaan, muttei heti vetänytkään toista tilalle. Hän silmäili peilistä ylävartaloaan, joka oli aivan mustelmilla - uusilla ja vanhoilla. Kieltämättä siihen sattui aina välillä, mutta särkylääkkeet oli onneksi keksitty.
"Oletko viihtynyt täälläpäin Lontoota?" tyttö jatkoi, silmäillen selkäpuoltaan peilistä ja kääntyen sitten taas kasvot peiliä kohden.

Jeff ei kuunnellut sisarensa puheita laisinkaan joten hänellä ei ollut aavistustakaan mitä nainen meni tekemään tai minne - kuulumisten kyselyt menivät vanhalla rutiinilla ohi niin ettei niistä suodattunut läpi oikea asia eikä puhujalla ollut asiaan mitään vaikutusta. Mies nappasi kännykkänsä keittiöstä ja ruttasi puherinnumerolapun housujensa taskuun piiloon uteliailta katseilta, ei sillä, että hän kuvittelisi Kian heti rupeavan penkomaan paikkoja. Kai.
Zorro tassutteli mystisesti varmaan kolmannen kerran edestä kynnet ärsyttävästi lattiaan rapisten ja tuntui luovan Jefiin pahan katseen, se ei ainakaan parantanut ensivaikutelmaa tuosta kapisesta piskistä, rotasta, jos sitä saattoi edes niin jalossa nimellä kutsua. Rotista oli sentään yleensä hyötyä jollekulle, minikoirasta ei kellekkään. Jeffrey olisi mieluusti halunnut heittää sen ulos talosta silläkin uhalla, että sisko lähtisi samaa vauhtia. Mies potkiskeli koiran ohimennen pois tieltään keittiön puolelle heitellen sen perään pari kirousta.

Jeff suunnisti naisen ääntä kohti tiedostaen tuon lopulta olevan vessassa, koska ovi oli kuitenkin auki laitteli tuo todennäköisesti vain tavaroita paikalleen. Mies aikoi saman tien ilmoittaa lähtevänsä ainakin loppupäiväksi asioille, hommat oli parempi hoitaa nyt saman tien alta ennen kun Cara vahingossa onnistuisi sekoittumaan mukaan.
"Pärjääksä hei..", Jeffrey aloitti ja nojautui ovenkarmia vasten niin, että olisi periaatteessa saanut hyvin suoran katsekontaktin niin halutessaan. Jeff tajusi heti, ettei ehkä sittenkään ollut tullut ovelle hyvään aikaan, hän kääntyi poispäin vaan kääntyäkseen heti takaisin. Katse jäi kiinni naisen kehoon - eikä suinkaan sen muotojen vaan värin vuoksi. Niin, värin. Koko kroppa näytti olevan erilaisten mustelmien kirjoma, osa oli selvästi vanhoja kun taas toiset korkeintaan parin päivän ikäisiä.
"Mitä vittua", mies ärähti ja otti reaktiona kiinni naisen käsivarresta nyt-et-tasan-lähe-mihinkään-vaan-selität otteella katsoen tuon kehoa inhonsekaisesti.