The Beginning of Another Life

[ Rame paikalle Ivvien kanssa o/ ]


”Puolet sisällä, puolet ulkona”, arvioi Nathan mutisten ja silmäili muuttolaatikoita, jotka odottivat sisäänpääsyä uuteen asuntoon. Niitä oli jäljellä vielä noin 10 kappaletta. Nathan pyyhki hikeä kasvoiltaan harmaaseen, nuhruiseen t-paitaansa ja huokaisi syvään. Jos isä ja äiti olisivat tienneet Rashee Roadista, vanhaa Toyotaa ei olisi liiennyt tähänkään keikkaan. Pahamaineinen kadunpätkä henki kaikkea muuta kuin lapsiperheiden onnea. Vaan mitäpä hän sillä onnella tekisikään, nuori ja yksinäinen mies. Opiskelijabudjetti oli juuri ja juuri antanut myöten tähän asuntoon, perheidylli sai luvan odottaa muualla. Nathan otti yhden laatikoista ja kannatteli sen painoa käsivarsillaan. Kylkeen oli suherrettu paksulla tussilla CD:itä ja muuta sälää ilmeisen kiiressä. Tätä muuttoa oli odotettu, ja jos totta puhuttiin, kerrostalokaksio Rashee Roadilla tuli olemaan 26-vuotiaan Nathan Heeven ensimmäinen oma asunto.
Nathan riensi laatikoineen rappukäytävään ja kapusi ylös portaita: hänen onnekseen kämppä oli toisessa kerroksessa. Näennäisestä hiljaisuudesta huolimatta käytävässä vallitsi omituinen rauhattomuus. Se oli kätkeytynyt asukkaiden ovien taakse epämääräisinä äännähdyksinä, kilkkeenä ja hysteerisenä nauruna. Nathan pysähtyi parantaakseen otetta kantamuksestaan ja huomasi erään oven kylkeen liimatun kirkuvanpunaisen tarran. Huoneistossa kotieläimiä, se sanoi, ja kirkasturkkisen saksanpaimenkoiran kuva komppasi sanomaa iloisesti kieltä roikottaen. Eläin-parka. Nathan jatkoi matkaansa, kunnes saapui omalle ovelleen. Hän oli jättänyt sen raolleen kulkemisen helpottamiseksi, vaikka siinä talossa tuplalukitus, turvaketju ja ovisilmä kuulostivat enemmän kuin paremmilta vaihtoehdoilta. Nathan kampesi oven auki: mitään ei oltu vielä toistaiseksi viety. Hän jätti laatikon eteiseen muiden tavaroiden jatkoksi ja kääntyi kannoillaan palatakseen alas kadulle.

Siirsin tämän Rasheelle asumukset-osioon, koska sinne tämän nähtävästi piti mennä? : D + heivasin otsikosta tuon sovittu-merkinnän poies.
t. Sikko-täti

//Tämä oli varmaan tarkoitus alottaa asumuksille? :D//

Ives lopetteli tämänpäiväistä työpäiväänsä aikaisin. Viikonloppu, ei paikkaa kärsinyt liian pitkään auki pitää tai siinä menetti vain useita tunteja omasta vapaa-ajastaan. Tämä toki oli työ jota hän rakasti, mutta työvuorot olivat aina joustavat, suorastaan ylellisen joustavat, ja eilen pidetyt ylimääräiset parituntiset takasivat hänelle aikaisen viikonlopun alun.
Punapää ei tiennyt miksi koki tämän pahaisen seudun kodikseen. Kuka tahansa olisi ennemmin unelmoinut suurista huviloista ja jahdeista, miljoonista osakkuuksista ja kaikesta muusta paskasta, mutta Ives koki ainakin tällä hetkellä viihtyvänsä Rashee Roadilla paremmin kuin hyvin.
Oli totta, että tämä alue vaati varovaisuutta, mutta ainakin se samalla takasi sen, ettei yksikään päivä ollut samanlainen edellisen kanssa ja punapää jos kuka piti vaihtelusta, kiivaasta vaihtelusta.

Hän rakasti jo surkeaa yksiötään räkäisen kerrostalon kolmannessa kerroksessa ja sen rumaa, kellertävää parvekekyhäelmää, joka hänen tapauksessaan oli useasti käytössä. Mikä olisikaan voittanut aamiaisen parvekkeella; tupakkaa ja kahvia.
Huokaisten Ives suuntasi askeleensa kohti muutaman korttelin päässä sijaitsevaa kerrostaloa, jota vastasaapunut tuskin erottaisi muista kusenvärisistä - tai ainakin tässä valaistuksessa siltä vaikuttavista - rakennelmista.
Lävistäjä hipelteli mietteliäänä huulikorujaan ja imi rennosti alahuultaan. Olisiko hänen sittenkin pitänyt käydä kaupassa ensin? Pikavisiitti alueen pikaruokaravintolassa tuskin pidentäisi hänen matkaansa paljolti ja hän saisi samalla ruokaa ainakin muutamaksi seuraavaksi päiväksi.
Ives ei ollut tunnettu nauttimansa ruo'an määrästä, ennemminkin juuri sen vähyydestä ja viinan paljoudesta.

Liki puolta tuntia myöhemmin hän löysi itsensä oikean kerrostalon edestä. Näky ei viehättänyt häntäkään, vaikkei hän nähnytkään elämänlaadussaan suurtakaan valittamisen aihetta.
Punapää nykäisi yltään hyvää vauhtia putoavia, suurehkoja kangashousuja ylöspäin hoikilla, likiolemattomilla lanteillaan ja siristi runsaan kajaalin reunustamia suklaasilmiään auringonvalossa - joka ei riittänyt hänen oloaan piristämään vaan juurikin päinvastoin.
Ives asteli rappukäytävään ja kapusi ylös portaita maihareiden pohjat porrasmateriaalia vasten kumahdellen, pikaruokalan muovipussia toisessa kädessään laiskasti kantaen.

Toisessa kerroksessa hän kuitenkin sai osakseen mielenkiintoisen yllätyksen nuoren tai vähintäänkin jossain määrin viattomalta vaikuttavan miekkosen lähestulkoon lennähtäessä hänen syliinsä punapään itsensä väistettyä avonaista ovea, joka sekin olisi voinut nuorukaisen tavoin läiskähtää hänen eteensä.
Ives kallisti päätään - eikä niinkään tavoitellut sellaista suloista japsiulkomuotoa - ja imeskeli alahuultaan antaessaan arvioivan katseensa tarkkailla toista. Hänen katseensa kävi sen jälkeen asunnon ovessa ja kuin synkähkön ulkomuotonsa ja ensivaikutelmansa vastapainoksi Ives kohotti piirrettyjä kulmakarvojaan, kohautti itsekseen olkiaan ja avasi viimein suunsa, ainoastaan todetakseen;
"Mietinki miten saan nää yksin syötyy."
Sen todettuaan hän naurahti ja marssi kyselemättä sisälle avoimesta ovesta käyttämättä ajatustakaan sille, oliko asunto edes toisen ja olisiko tämä edes tahtonut häntä asuntoonsa. Hän ei sentään ollut niin röyhkeä, että olisi napannut yhden toisen laatikoista ja juossut se mukanaan ulos asunnosta, hm? Joten kaiketi tämä oli sentään parempi näin.

Ives laski muovipussinsa ensimmäiselle eteensä sattuneelle, suuremmalle pöydälle ja antoi katseensa tutkailla asuntoa. Hän kiristi poninhäntää ylhäällä takaraivollaan, estäen kirkkaanpunaisia suortuvia karkaamasta - vaikkakin etuhiuksensa eivät edes pompulalle ylettäneet ja osa hiuksista oli päässyt jo pakenemaan.
"Tarttetko apua?" Ives tiedusteli pyörähtäessään ympäri maihareidensa kannoilla kohtaamaan tuon hänelle tuntemattoman miehen, jota hän jostain kumman syystä oli päättänyt auttaa mikäli tämä ei oitis heittäisi häntä ulos. Tosin Ives epäili, ettei toisen tahdonvoima siihen riittäisi.
Hän osasi olla sitkeä kuin likatahra. Liekö viikonlopun tulo se, mikä sai hänet kerrankin näin ystävälliselle tuulelle vai tahtoiko hän vain löytää uuden tuttavan, jota piinata?

//Oh noes, en tullut edes ajatelleeksi, minne tämän lykkäsin 8D kiitos, että autatte noobia mäessä//

Nathan väisti täpärästi tuon leiskuvatukkaisen miehen, joka mitä ilmeisimmin oli talon asukas. Soperrettuaan pahoittelunsa hän käännähti ympäri loihtiakseen hymyn naapurisovun ylläpitimiksi, mutta tarkempi katsaus miehen ulkoiseen olemukseen mykisti hänet totaalisesti. Sentään hän kuuli miehen sanoneen jotakin, sitten naurahtaneen, mokoman, ja ennen kuin hän ehti estellä, mies oli astellut sisälle asuntoon ja laskenut mukanaan olleen muovipussin pöydälle. Nathanin aivotoiminta alkoi jälleen raksuttaa, eikä ajatustenjuoksua tuntunut pysäyttävän mikään: Herranjumala. Sinne se livahti tuosta noin vain ja minä seison edelleen tässä kuin tikku paskassa. Ei Bedfordshiressä koskaan tällaista tapahtunut. Ovi on ollut auki tunnin ja ensimmäinen vieras on jo kutsunut itsensä kylään. Onkohan sillä puukko?
Nathan havahtui miehen kysyvään katseeseen.
”Anteeksi?” hän henkäisi ja tavoitteli kohteliasta äänensävyä. Hän luuli kuulleensa miehen tarjoavan apua.
”Niin, niin...” Nathan sopersi ja liikahti kohti ovea. Mitä helvettiä hän epäröi? Kaiken järjen mukaan hänen olisi pitänyt heittää tunkeilija pihalle, mutta kenelle hän olisi tehnyt sillä palveluksen? Sitä paitsi, nyt kalvakassa asunnossa tuoksui ehta roskaruoka.
Nathan raivasi tiensä pikkuruiseen olohuoneeseen pahvilaatikoita väistellen ja ohitti miehen sanaakaan sanomatta. Suuri pöytä (yhä matkalla keittiöön) vei huoneen tilasta miltei puolet, ja suuret laatikot kävivät väliaikaisista tuoleista. Nathan vilkaisi muovipussia, laatikoita, naapuriaan, jälleen muovipussia, sitten taas naapuriaan, ja päätti viimein avata suunsa:
”Kuule, mulla on alhaalla vielä kymmenisen laatikkoa. Jos roudaat ne mun kanssa nopeasti ylös, voidaan lopettaa talkoot tältä päivältä ja istua alas. Mitäs sanot?”

Ives ei voinut kieltää sitä, etteikö miehen ilmeiden seuraaminen olisi käynyt viihteestä. Oli mielenkiintoista kuinka helposti yleisen hämmennyksen aiheuttaminen loppujen lopuksi kävi. Ainakin tästä miehestä huomasi oitis sen, ettei tämä ollut tällaisella seudulla ennen asunut ja mikäli oli niin aika viattomana tämä oli selvinnyt.
Tämän pitäisi oppia lukitsemaan ovensa ja pitämään siitä hyvää vahtia mikäli tahtoi pitää hänenkaltaisensa ventovieraat ovensa ulkopuolella. Joskin hän ei ollut samoilla asioilla kuin muut, jotka täällä mieluusti olisivat käyneet. Hän ei aikonut murhata toista, kinuta tältä persettä tai aineita eikä sen puoleen edes varastaa tämän omaisuutta.
Hänellä oli tylsää.

"Herrasmiestäkö koitat leikkii?" Ives kysyi ja risti kätensä rintakehälleen. Hän ei todellakaan olettanut saavansa osakseen ystävällistä kohtelua tai ainakaan kohteliasta sellaista. Täällä toinen saisi tottua huonoon käytökseen, ikävystyttäviin iltapäiviin ja suorastaan röyhkeään sikailuun.
Tuolla asenteella ja käyttäytymisellä toinen saisi pian kyrvän perseeseensä jos ei pitäisi varaansa. Täällä päin ei juuri välitetty sukupuolellisista poikkeavuuksista. Ives ei ainakaan. Joskaan hän ei raiskannut, vaikka saattoi pahasti näyttääkin siltä kuin olisi tehnyt juuri sitä mitä tahtoi välittämättä seuraamuksista.
Hänellä oli järki päässään vaikkei sitä välttämättä ollutkaan helppo uskoa.

Ives seurasi toisen katsetta ja piti toisen kulmansa kysyvästi koholla, joskin piirrettyjen kulmiensa vuoksi se tuntui vain lisäävän hänen ulkonäköönsä äkäisen säväyksen, vaikkei se varsinaisesti punapään tarkoitus ollutkaan.
"Mikä perseennuolija sä oot? Enkelipoika", Ives hymähti huvittuneena ja lampsi ovelle sen suuremmin toisen vastausta odottamatta.
Jos hän ei opettaisi toista tämän korttelin tavoille, mies saisi taatusti pian itsensä ryöstetyksi eikä se kerta taatusti jäisi viimeiseksi. Tosin jos hän sanoisi ettei kehenkään pitänyt luottaa, hän samalla kumoaisi kaiken sen, mitä koetti nyt tehdä; jostain kumman syystä vakuuttaa toiselle, ettei hän ollut paha äijä.
Ives ei edes yrittänyt selvittää itselleen sitä miksi käyttäytyi näin. Hän olisi todennäköisesti vain saanut itsensä entistäkin pahempaan solmuun oman itsensä kanssa eikä se koskaan tiennyt hyvää. Hänen mielensä vain oli liian monimutkainen jopa hänen itsensä ymmärrettäväksi.
"C'moon, vipinää kinttuihin ennenku joku tän korttelin enkeleistä varastaa kamas", Ives vihjasi naurahtaen ennen kuin oli jo kadonnut portaita alas ensimmäiseen kerrokseen. Mikä helvetti häntä nyt riivasi!?

Nathan hämmentyi miehen kysymyksestä sekunnin murto-osaksi, mutta kokosi itsensä ja tavoitteli vastauksellaan uutta uhmakkuutta: ”Jos me kaikki käyttäytyisimme epäkohteliaasti, niin...” Niin. Onneksi Nathan ymmärsi ajoissa, että oli turha viedä lausetta loppuun. Kummallista, miten niinkin vankka perusfakta kuin toisten huomioonottaminen oli kääntynyt niiden seinien sisällä täysin päälaelleen. Samalla se laukaisi hänessä nopean itsetutkiskelurefleksin. Oliko hän aina ollut yhtä korni suustaan? Opettiko hän aina ikäisiään (totta puhuen hän ei uskaltanut edes veikata miehen ikää) käytöstavoille? Oliko hänen äitinsä ollut kasvattaessaan poikaansa tietoinen haitoista, joita herrasmiesmäisen käyttäytymisen vaaliminen tuottaisi tällaisissa paikoissa? Ei Bedfordshiressä koskaan...

Vitut Bedfordshirestä.
Nathan seurasi katseellaan, kun mies palasi ulko-ovelle. Hän ei antanut tyrmistyksen enää näkyä, vaikka ”perseennuolija” olikin osunut tarkasti vyön alle. Sana kuvaili häntä nöyryyttävän hyvin, ja vaati itsetuntoa myöntää se edes itselleen. Nathan ei kuitenkaan ollut tyhmä.
Mutta ”enkelipoika”. Sellaisenako hänet yhä nähtiin? Sanaan liittyi runsaasti ristiriitaisia muistoja ensimmäisestä tyttöystävästä ja niistä polttareista, joissa miehet olivat yrittäneet iskeä häntä siinä vaiheessa, kun seurue oli päättänyt vitsikkäästi jatkaa homobaariin. Jälkimmäiseen muistoon ei liittynyt niinkään helliä tunteita, sen sijaan ihkaensimmäisen ja oikean tyttöystävän ajattelu sai hänet yhä värisemään. Tunteet eivät olleet kuolleet, vaikka hän olisi niin tahtonutkin.

Nathan nyökkäsi punapään ehdotukselle ja kiiruhti hämillään tämän perässä rappukäytävään. Hän tunsi itsensä onnekkaaksi, sillä ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö joku talon asukkaista olisi kyennyt kylmäverisesti ryöstämään häntä. Joku niistä ei kuitenkaan ollut tuo mies. Päällisin puolin he vaikuttivat olevan toistensa kanssa täysin eri maata, mutta ainakin joku arvo heidänkin välillään mahdollisti sen yhteistyön, jonka voimin he kuljettivat loputkin laatikot hänen asuntoonsa.

”Se oli siinä”, Nathan puuskahti, kun hän laski viimeisen laatikon eteiseen. ”Ja puolet lyhyemmässä ajassa siitä lähtien, kun sä ilmaannuit paikalle. Ei voi muuta kuin kiittää.” Hän kääntyi miehen puoleen, tavoitteli jotakin hymyntapaista ja yritti välttää kiusallisen hiljaisuuden hinnalla millä hyvänsä.
”Toivottavasti tykkäät punkusta. Muistaakseni toin tänne pari pulloa, joista toinen raaskisi lähteä vaivanpalkkana.” Nathan suoritti pikaisen etsinnän laatikkomeressä, kunnes löysi keittiötarvikkeet ja niiden seasta kaksi tummaa pulloa.
”Chileläistä vai espanjalaista?”

//Flunssa on saattanu sekottaa mun päätä entisestään, joten en takaa millasta tekstii tullee :'DD//

Ives ei voinut kuin virnistellä huvittuneena, toiselta salaa. Mistäköhän tämäkin hyypiö tiensä tänne löytänyt? Tämä oli kaiketi tottunut mukaviin oloihin, toimivaan lämmitykseen, hissiin ja sen sellaiseen hienostuneempien ihmisten paskaan, mutta nyt tämä saisi tottua johonkin aivan muuhun, aivan erilaisiin oloihin.
Tämä ehkä oli itsekin niitä, jotka katsoivat kummeksuen tai halveksuen, kun joku hiemankin eri tavoin pukeutuva kummajainen tepasteli ohi, mutta nyt toinen saisi itse tottua siihen, että oli se jota tuijoteltiin oudoksuen tai huvittuneesti. Tämä oli kuin olikin friikkien asuttamaa aluetta ja jos toinen tahtoi tulla toimeen näiden kanssa, tämän olisi parempi opetella korttelin tavoille eikä pahoitella epäkohteliaisuuttaan ja leikkiä ystävällistä.
Toinen saisi kokea vain ikäviä pettymyksiä, jos odotti muilta vastaavanlaista käyttäytymistä.

Ives oli oppinut nämä asiat kantapään kautta, sillä hänellä ei juurikaan alkuaikojen tuttavuuksia Britanniasta ollut. Menneisyytensä Yhdysvalloissa hän saattoi samantien vaikka unohtaa, se ei häntä enää pätkän vertaa kiinnostanut, mutta vaikka hän oli tullut lähestulkoon rutiköyhänä Lontoon syrjäkujille, hän oli silti onnistunut hankkimaan itselleen kaipaamansa koulutuksen ja saanut töitä siinä missä lainaakin.
Hän oli noussut jaloilleen pohjamudista - joissa tosin taisi hienostelijasakin mukaan olla vieläkin vähintäänkin nilkkojaan myöten - eikä se ollut tullut ilmaiseksi. Siksi punapää jaksoikin ihmetellä miksi oli niin mieluusti nyt tarjoamassa apuaan tälle sinisilmäiselle miehelle, joka luonteensa ja käyttäytymisensä puolesta olisi käynyt viisivuotiaasta.

"Täällä päi se on tuntematon käsite", Ives naurahti toisen pohtiessa, ettei tämä voinut muuta kuin kiittää häntä. Ja mitä hän oli tehnyt? Edistänyt toisen työtä vartilla, puolella tunnilla, tunnilla? Entä sitten? Hän sentään aikoi lainata tämän keittiönpöytää päivänsä ensimmäisen aterian nauttimiseen.
Ensimmäisen ja, mitä todennäköisimmin, myös viimeisen. Ives ei osannut pitää hiljaisuutta kiusallisena. Mitä sitä suotta suutaan aukoa, jos ei ollut mitään sanottavaa?

Niinpä hän suuntasikin maihareidensa lompsivat, laiskahkot askeleet pikaruokapussinsa luokse ja istuutui toisen pöydän ääreen, heilauttaen jalkansa pöydälle ja etsi muovipussista rasian, jonne olivat mokomat hänen ranskalaisensa sulloneet.
Hän käänsi oudoksuen katseensa toisen puoleen tämän tarjotessa hänelle viinipulloa eikä punapää kyennyt peittämään yhtäläistä yllättyneisyyttään ja huvittuneisuuttaan.
"Mun maantiedolla mikä vaan menee", hän hymähti ja ojensi vapaan kätensä toista kohden, jotta tämä voisi törkätä pullon hänen käteensä, samalla kun toinen hänen käsistään sulloi yhden ranskalaisen kerrallaan punapään odottavaan suuhun. Se vain, ettei hän omannut sen paremmin käytöstapoja, kuin pöytätapojakaan, joten uusi tulokas ei säästynyt mäiskytykseltä saatika sitten siltä, kuinka punapää onnistui sullomaan kymmeniä ranskalaisia yksi toisensa perään suuhunsa nielaisematta kertaakaan.

Nathan ojensi summanmutikassa toisen pulloista ja istuutui itsekin pöydän ääreen. Hän vilkaisi salaa itselleen jäänyttä viiniä: chileläistä. No, ainakin se oli turvallinen vaihtoehto. Ei pettymyksiä - ehkä. Nathan raaputti korvallistaan ja tarkkaili sivusilmällä punapään lounastamista. Tämä oli taatusti kysynyt itseltään tismalleen saman kysymyksen kuin Nathan: mitä helvettiä hän teki Rashee Roadilla? Maiskutus jatkui taukoamatta. Nathan pohti, oliko mies tehnyt rankkaakin päivää vai kävikö syöminen aina kädestä suuhun. Molemmat vaihtoehdot kuulostivat uskottavilta, jos oli miestä varteen katsominen. Hän oli varsin laiha ja pitkäkin.

”Totta puhuen...” Nathan aloitti nyt tuttavallisemmin. Jää oli murrettava – ainakin hänen osaltaan. Toisesta oli vaikea sanoa. Hän vaikutti olevan tuttavallisessa suhteessa sekä itsensä että ympäristönsä kanssa.
”...totta puhuen mulla ei oo aavistustakaan siitä, mitä mä teen täällä. Mun pitäis varmaan olla tossa Devon Streetillä...” Nathan heilautti kättään naapurikadun suuntaan, ”...mutta tää oli ainoo, mihin mulla riitti rahat. Sori kun avaudun.” Chileläisen viinin etiketti oli musta. Punaiset, kiemuraiset kirjaimet muodostivat espanjankielisen, henkevältä kuulostavan nimen, jonka merkitystä oli edes turha arvailla. Nathan avasi pullon korkin tottuneesti, vanha viinin ystävä.
”Ja lasit on tietysti laatikoissa. No, kai tää menee näinkin”, Hän kohotti pullon suun huulilleen ja kumosi sen maltillisesti.
”Vähän dekadenttia”, hän hymisi makustellessaan voimakasta jälkimakua, ”Näytin varmaan hetken ajan boheemilta juopolta. Liekö edes mahdollista.” Nathan kumartui eteenpäin, ojensi kätensä pöydän yli ja väisti täpärästi maihariparin.
”Nathan, joillekin Nate. Jää sun päätettäväksi, kumpi olen sulle.”

Ives joutui keskeyttämään ruokansa syömisen, jotta sai tapeltua viinipullon korkin auki.
"Vitun hienostelijat saatana, ku pittää näi vaikeesti pullotki tukkii kii", punapää kirosi, kun ei yleensä viinipulloja tullut avanneeksi. Viski ja vodkakin upposivat tähän ruipeloon paremmin kuin viini, mutta eikös sitä sanottu että viini oli loistava valinta tuplajuustohampurilaisen ja ranskalaisten kera?
Vai miten se nyt lie sitten mennytkin.

Ives jatkoi syömstään toisen jo ryhtyessä puhelemaan itsestään. Hänen silmänsä suurenivat, mutta kulmakarvojensa eleet saivat hänen ilmeensä näyttämään yllättyneen sijaan sellaiselta "mitäs minä sanoin"- ilmehdinnältä, kun toinen kertoi, ettei totta puhuen edes tiennyt mitä teki täällä.
Kaupungissa toden totta oli parempiakin paikkoja tarjolla. Sellaisia, jotka enemmän sopisivat toisen kaltaisille miehille. Eikö täällä ollut minkäänlaista nuorille, yksineläville miehille taattua tukea, jonka ansiosta nämä voisivat painua paikkaan, joka oli paremmin näille tarkoitettu?
Ives oli aina tuntenut kuuluvansa ennemmin tänne, mutta että toisen kaltaiset enkelipojatkin joutuivat nykyään tänne, kun eivät omanneet tarpeeksi rahaa elääkseen hienommissa paikoissa?

Ivesin mielessä ei edes käynyt, että hän olisi juonut viininsä lasista ja toisen pohtiessa lasien olevan laatikossa, punapää oli vähällä tukehtua viiniin, jota oli juuri suoraan pullon suulta kulauttanut kurkkuunsa.
"Käytetäänkö tähän laseja!?" Ives parahti ja koetti muistella sellaisia hienostoasukeista kertovia elokuvia, joita oli sattunut joskus katsomaan, muttei hän muistanut sellaisia kuitenkaan missään vaiheessa katsoneensa. Hän joi maidonkin suoraan pullon suulta!
Ei kai hän tarvinnut laseja mihinkään. Kahvikin juotiin kupista tai sitten kaadettiin vain maitoa kahvipannuun ja ryystettiin pannun nurkalta. Ruo'at hän söi suoraan kattilasta tai silloin tällöin lappoi lautaselle, mutta hampurilaisetkin menivät ilman lautasta - kuten nytkin.

"Juopolta? Säkö?" Ives kysyi huvittuneena ja sulloi lisää ranskalaisia suuhunsa, kummeksuen toisen puuhia kunnes tajusi tämän ojentavan hänelle kättään. Punapää kurtisti kulmiaan, pyyhki kätensä housujensa ulkoreiteen ja tarttui hieman epäröiden toisen ojennettuun käteen.
Täällä päin kättelijät olivat joko dorkia tai pilailivat jollain kierolla keinolla muiden kustannuksella. Nyt hän ei kuitenkaan saanut sähköiskua toisen kädestä eikä tämä samaan aikaan varastanut hänen ranskalaisiaan tai pursottanut ketsuppia hänen kasvoilleen. Ehkä tämä sitten oli dorka. Tämän paikan tavoista tietämätön ulkopuolinen, joka olisi todellakin ennemmin kuulunut melkeinpä mihin tahansa muualle kuin tänne!
"Sit sä oot Nate. Se on lyhyempi", Ives mumisi samalla kun pureskeli ranskalaisiaan ja kesti hetken ennen kuin hän tajusi yhä pitelevänsä toista kädestä ja kaiketi syynkin siihen, "Mä oon Ivvie."

”Hauska tutustua” olisi ollut Nathanin turvallisin vakkarilause tällaisissa tilanteissa, mutta estääkseen leimautumasta alueen viralliseksi halinalleksi, hän tyytyi nyökkäämään vaatimattomasti ja sopertamaan jotakin erilaisten viinilasien monisyisistä käyttötarkoituksista. Hän punniskeli, kehtaisiko kysyä Ivvieksi esittäytyneen miehen elämästä sen koommin. Vastaukseksi olisi saattanut odottaa melkein mitä tahansa, paitsi ”Mulla on vaimo ja kolme lasta, tv-kanavapaketti, omakotitalo, kaksi citymaasturia ja kuulkaa ihan hyvin pyyhkii!”. Nathan hymähti ajatukselle ja kohotti pullonsuun huulilleen.
”Mitä sä teet? Käytsä töissä vai...?” hän uteli lopulta ja nojautui eteenpäin.

Viini kilahti nopeasti Nathanin päähän: viime kerrasta oli rikollisen kauan aikaa. Hän tunsi poskiensa kuumottavan ja toimintojensa hidastuvan. Oli parasta olla humaltumatta liikaa, just in case, Rashee Roadilla tuskin kannatti odottaa ruusuista loppua tiedottomana vaeltelevalle. Nathanin katse harhaili keskeneräisessä olohuoneessa, joka näytti olevan samaa harmaata pahvilaatikkomerta koko kämpän mitalta. Samalla hän muisti unohtaneensa muuttokuormasta vanhan pianonsa. Se olisi pitänyt tuoda jo ennakkoon, perhana. Nathan siirsi katseensa Ivvieen ja virnuili löysää, hiprakan pehmentämää hymyä.
”Voit ottaa tän joko loukkauksena tai kunnianosoituksena, mut jotenkin aattelin, että oisit oikee henkilö neuvomaan...” Nathan keskeytti puheensa ja piti omasta mielestään dramaattisen tauon, ennen kuin sammalsi varsinaisen kysymyksensä: ”...missähän täällä mahtaa olla seudun varteenotettavin baari? Musta tuntuu, että mun on päästävä hetkeksi pois tästä muuttohelvetistä.”

Jo seuraavassa hetkessä Nathan kumautti tyhjän viinipullon pöydälle ja ponkaisi ylös seisomaan, tosin ehkä turhankin rivakasti, sillä tämän seurauksena hän horjahti rajusti. Toistaiseksi tasapaino löytyi kuitenkin vielä kohtalaisen hyvin.

Missä mun takki on?

Ives totta puhuen piti toisen pienoistakin utelua hieman epäilyttävänä ja painostavana. Täällä päin ei yleensä tullut vastaan Naten kaltaisia hyväntahtoisia tiedustelijoita, vaan yleensä tuollaisia tietoja saatettiin käyttää jengin keskeisten riitojen ja vastaavien selvittelyyn ja sellaiseen yleensä liittyi myös auttamatta jonkun osapuolen kuolema. Ives ei onneksi ollut sellaisiin sekaantunut, mutta hän oli tietoinen siitä, että valheiden tai sattumien kautta välistä myös sivulliset saattoivat joutua mukaan jengien välisiin sotkuihin ja se saattoi ennemmin tai myöhemmin koitua myös tuon alunperin aivan viattoman sivullisen kuolemaksi.
"Mä...oon töis tatuointiliikkees tos vähän matkan pääs", Ives hymähti ennen kuin sulloi hermostuneisuutensa piilottaakseen lisää ranskalaisia suuhunsa. Toinen oli vain äidin viaton enkelipoika! Mitä tämä tuolla tiedolla muka tekisi!? Silti, Ives oli katsonut lukuisia elokuvia ja toinenhan saattaisi hyvinkin olla vain tekeytynyt kiltiksi enkelipojaksi ja osoittautuisikin sitten etsintäkuulutetuksi pahaksi pojaksi osoittaessaan häntä muutamankymmenen kaliiperin aseellaan ohimoon!

"Ja mikä sä oot? Huono-onnine opiskelija tai jotain?" Ives tiedusteli sitten takaisin ja kurtisti kevyesti kulmiaan tarkkaillessaan toisen liikkeitä. Oliko tämä nousuhumalassa? Punapää vilkaisi omaa viinipulloaan, joka oli jo liki puoliksi tyhjä eikä hän vielä tuntenut mitään erilaista ruumiissaan.
Kenties hän oli antanut alkoholin turruttaa ruumiinsa, mutta kaikesta huolimatta toinen oli juurikin päinvastainen tapaus. Tämän äänestä kuulsi jo kohoava humala eikä Ives voinut olla naurahtamatta. Miltäköhän toisen kaltainen kunnon enkelipoika näyttäisi kunnon humalassa? Kuinka tämä käyttäytyisi? Tosin vaikutti siltä, että toisen 'kunnon humala' olisi neljäsosa viinipullosta ja yksi light-siideri.

"Musta vähä tuntuu, et mun on pakko lähtä ryyppään sun seurakses tai saat huomata herätessäs et joku nahkafetissin omaava rujo äijä on sitonu sut sänkyynsä ja panee sua parhaillaan persauksiin", punapää vastasi naureskellen ja otti viimein paperipussista hampurilaisensa suojakääreineen, nousten samalla pöydän äärestä - laskettuaan luonnollisestikin maihariensa pohjat ensin kattoa kohden kurkottelevasta asennosta takaisin lattiaa vasten.
Ives olikin miettinyt milloin tulisi jälleen lähteneeksi baariin. Toki hänellä oli olutta jääkaapissa ja ei, hänellä ei ollut paljolti ylimääräistä rahaa, mutta ainahan sitä sen verran ylimääräistä oli, että saattoi edes yhden baari-illan viettää ja samalla hän voisi tutustuttaa enkelipojan Rashee Roadin rähjäisiin baaritiloihin ja likaisiin, huoraaviin naisiin!