Mrs. Smith is back in the town

// Rad & Jeff //

Kello näytti seitsemää illalla ja kaupungissa alkoi hämärtyä. Tai no, Yellow Avenuella loistivat tietenkin kaikki katuvalot, mutta Rasheelle valoja tarjosivat harvakseltaan asetetut, kelmeät katulamput ja pari ikkunasta kajastavaa sädettä. Sonja oli jostain kumman syystä eksynyt Lontoon roskasakin keskustaan, mutta minkäs teit kun perittävä siellä kuljeskeli. Hän ei viitsinyt edes nojailla mihinkään, ties mitä kaikkea talojen seinissäkin oli. Sen sijaan hän seisoi Elm Squaren kulmilla - tai koko paikkaa olisi voinut hänen puolestaan kutsua Elm Streetiksi - ja silmäili aukiolle eksyviä ihmisiä. Homma oli hänelle selvä: hänelle oli annettu kuva, jonka avulla hän tunnistaisi tyypin, kävelisi tämän luokse ja perisi velat. Tavalla tai toisella. Jos rahoja ei löytynyt, ei löytynyt sopimuksiakaan, nimi mustalle listalle, varoitus ja joku perään. Sonja ei niitä hommia hoitanut sillä koko perhe piti pienestä metsästyksestä. Hän vain oli se, joka antoi varoitukset näille velallisille.

Sonja oli pukeutunut hieman polven ylitse ulottuvaan mustavalkoiseen mekkoon ja korkosaapikkaisiin. Hänellä oli mukanaan pari asetta ihan vain varmuuden vuoksi - yksi hänen laukussaan ja yksi reiteen kiinnitetyssä kotelossa. Tarpeen tullen hän saisi kummatkin nopeasti käyttöön. Aikaa oli kulunut jonkin aikaa kun tämä Murdoch oli päättänyt ilmestyä Elm Squarelle. Sonja oli saanut tämän osoitteenkin, mutta oli sittemmin päättänyt tehdä koko homman hauskemmaksi ja soittanut kaverille ja lirkuttanut sitä ja tätä. Siinä vaiheessa hän tiesi, että tyyppi tulisi kulkemaan Elm Squaren läpi ja hän oli odottamassa. Sitä paitsi, tuo oli myöhässä. Erittäin huono ominaisuus...

Sonja kopsutteli kohti nuorta miestä - tuo tuskin oli hädin tuskin parikymppinen ja silti sotkeutunut jo tällaisiin kuvioihin. Kävi sääliksi - tai oikeastaan ei, Sonjan ei käynyt ketään sääliksi. Oma valinta alusta lähtien. Saavuttaessaan tyypin hän käveli tämän taakse ja pysähtyi.
"Missä rahat on, Murdoch?" hän kysyi.
"Mitkä rahat?" mies pällisteli ikään kuin ei olisi koskaan kuullutkaan
"Ne, jotka oot velkaa Genoveselle", Sonja tarkensi.
"Mä mitään ole velkaa", nuorukainen väitti kivenkovaan.
"Älä sitä mulle sano, vaan sille joka haluaa joko rahat tai sun pääsi", Sonja selvensi ilmekään värähtämättä nostaen aseen laukustaan ja leikitteli sillä osoittaen miekkosta. "Joten missä ne rahat on?"
"Sä oot erehtyny ihmisestä", tämä yritti selitellä ja Sonja käveli lähemmäksi, kunnes oli miltei kiinni nuorukaisessa.
"Mä en usko. Mä annan sulle pienen varotuksen sanan", nainen aloitti uhkaavasti. "Jos sä haluat pitää pääs harteillas, niin sä hankit ne rahat jostain harvinaisen äkkiä. Viiskymmentä tonnia. Tasan. Ei senttiikään vähempää."

Jeffrey käveli nuhjuista kujaa pitkin mätänevien asuntojen luomissa loppuillan varjoissa Rasheen sydämessä. Kadut olivat entistä tyhjempiä jokaisen kulman jälkeen kunnes lopulta niitä ei tallannut enää edes satunnainen ohikulkija, asianomattomat paikalliset osasivat häipyä näiltä kulmilta illan pimetessä ja tiesivät pitää nenänsä poissa asioista jotka eivät sopineet paljailla silmillä ja viattomalla mielellä katsottaviksi. Tänään oli erityisen hyvä syy pysyä poissa, vain muutama hassu tunti ja paikka olisi täynnä aseistautuneita ihmisiä aineiden kanssa, harhaluotien tielle eksymiseen ei vaadittaisi edes lahjakkuuta niiden lennellessä harkitsemattomasti jokaisen tuntemattoman hengittävän ihmisen suuntaan. Ei tosiaankaan mukava paikka keltanokkaiselle pikkupennulle, vaikkakin juuri sellainen aiottiinkin paikalle 18th streetin toimesta raahata, tai pikemminkin ohjastaa, poika kun ei tuntunut olevan kovin vastentahtoinen. Houkutuslinnuksi tuota nimitettiin, vaikka poika itse kuvittelikin suorittavansa tärkeää tehtävää joka päätyisi jonnekkin ihan muualle kun ruumishuoneelle. Antoi sen kuvitella olemattomia - kuolema olisi paljon mukavampi jos kuvittelisi kuolevansa jonkun puolesta. Die for something, or live for nothing, tai siihen suuntaan. Seuraava teksti jonka Jeff hakkauttaisi ihoonsa, aivan alaselässä olisi vielä tilaa, jalkoihin hän ei tatuoisi toistaiseksi mitään. Katse hakeutui automaattisesti rystysiin joiden ihoa oli näkyvillä hädintuskin lainkaan.

Mies ei suuremmin eronnut valtavirrasta mikä oikeastaan oli pitkälti tarkoituskin, huomiota sai herätettyä ihan muullakin kun sillä, että veti päälleen naurettavat vaatteet (ja tuli ammutuksi koska myöhemmin osoittautui ettei niiden kanssa voinut liikkua kovin hyvin). Päällä oli perinteiset tummat farkut, valkoinen mustan printin omaava rento löysä paita joka ei turhaan päästänyt tatuoitua pyykkilautavatsaa oikeuksiinsa ja käytössä kulunut punasävyihin taittuva musta nahtakki, kaulassa roikkui ohuessa metalliketjussa rautainen koristenyrkkirauta, hiukset oli pitkästä aikaa leikattu lyhyeksi siiliksi ja kasvoja koristi pieni sänki. Ympärillä leijui tavan mukaan tupakan vahva savu johon sekoittui myös asteen makeampi savu jonka lähde tuskin jäi kellekkään tuntemattomaksi. Itse Jeff ei sätkään ollut koskenut - hän ei aikonut pilata illan keikkaa vain sen takia, että halusi pitää hauskaa. Polttaa ehtisi myöhemminkin jos mieli vielä silloin tekisi.

Jeff kaartoi jälleen yhden kulman taakse suunnistaen kohti erästä tiettyä umpikujaa, korviin kantautui suhteellisen hiljainen naisen ääni sekä värisevä mutta siltikin uhmaikäisen selvästi nuoren miehen ääni. Jälkimmäinen oli tuttu. Mies katsahti vasemmalle puolelleen ja huomasi sen enempää ympärilleen tähyilemättä puhuneen parivaljakon, ja sen teinipojan hän tunnistikin. Houkutuslinnun, jota ei suinkaan kannattanut nyt päästää karkuun. Poika näytti selvästi olevan alakynnessä joten Jeffrey päätti ihan hyvää hyvyyttään raahata tuon ainakin pois paikalta ennen kun tuo saisi hermoromahduksen tai jotain.

Mies kuuli viimeiset sanat ja sai jutun juonesta nopeasti kiinni, parilla askeleella hän ylitti tien ja laski kätensä pojan olalle kääntäen tuon melko väkivaltaisesti ympäri ja työntäen kauemmas naisesta.
"Kyni se vasta huomenna", Jeffrey enemmänkin määräsi kun ehdotti, poika otti välittömästi jalat alleen ja pinkaisi paikalta kun pirun ajamana.

Sonja ei sen kummemin nauttinut keskeytyksistä, sitä kauemmin homma vain kesti. Muutoin ei olisikaan ollut mitään vastaan, mutta nainen inhosi myöhästelyä. Eivät aikataulut niin tiukat kylläkään olleet, mutta Sonja halusi pitää myös vapaa-aikaa. Lontoossa sitä luultavasti riittäisi. Sonja ei kuitenkaan näyttänyt eleelläkään että tämä keskeyttäjä turhautti häntä. Harvinaisen monta vuotta mafian kierteissä opetti. Huijaukset olivatkin Sonjan suosikkeja. Niissä pääsee näyttelemään ketä tahansa. Sitä paitsi hän rakasti sitä, että sai yllättää ihmisiä - yleensä vähemmän positiivisesti. Helpostihan sitä luuli että naisilla ei olisi voimaa kaataa jengiläisiä maahan ja että naiset harrastelivat vain catfighteja, mutta jo pariin kertaan sekin oli tullut harvinaisen selväksi.

"Ja kuka sä olet?" Sonja kysyi ja pentu näytti lähtevän karkuun. "Pennun isä?"
Sonja ei milloinkaan paljastanut suunnitelmiaan. Kieltämättä se oli vuosien harjoittelun tulos vaikka isä olikin kutsunut luonnonlahjakkuudeksi. Se tosin johtui siitä, että isä oli aina isä.
"Samaa näköä teissä ainakin on", Sonja totesi kuroen muutamalla hassulla askeleella senkin välin umpeen.
Hän tarkkaili aukiolle ilmestyneen miehen reaktioita. Säälimättä nainen käytti hyväkseen oman sukupuolensa etuja ja laski toisen kätensä viettelevästi toisen olalle kiertäen sen sieltä niskan taakse. Sonja katseli toista hetkisen, mittaili vähän sieltä ja täältä, kunnes hän kumartui miestä kohti niin, että huulet miltei koskettivat tämän korvaa.
"Ehkäpä mun pitäisi kyniä sut", Sonja kuiskasi tälle ehkäpä paria sekuntia ennen kun iski kyynärpäänsä voimalla miehen mahaan.
Siinä samassa hötäkässä hän otti aseen reisikotelosta ja iski sen miehen poskea kohti - voimaa hän ei turhaan säästellyt. Vielä yksi voimakas tönäisy ja mies oli selällään maassa. Mahtoiko edes tietää mitä oli tapahtunut. Oli miten oli, Sonja oli niskan päällä ja osoitti tätä aseella. Varmistaakseen, ettei mies ollut lähdössä mihinkään hän nosti toisen jalkansa tämän rinnan päälle. Voisiko sanoa, että piikkikoron tuntu ei tehnyt kovin kivaa.
"Mä ehdottaisin ettet tunge nokkaas toisten asioihin", Sonja totesi.

Vasta sen jälkeen Sonja pääsi kunnolla katsomaan toista. Jotain tuttua siinä naamassa oli. Ihan kuin hän olisi nähnyt sen ennenkin, mutta Amerikassa. Tokihan nuorena heillä kierteli ihmisiä kuin vettä (mafiaan kun haluttiin yllättävän paljon), mutta harvemmin Sonja pisti ketään muistiin. Kulmat eivät vaivautuneet kurttuun, mutta kyllä neitokaisella välähti.
"Jeffrey East", Sonja totesi kuin käärme tajuttuaan kuka mies oli.

Mitä helvettiä juuri oli tapahtumassa?

Jeff ei osannut reagoida tilanteeseen mitenkään. Vaikka vaisto käski häipymään paikalta pikkupennun perään ja harvinaisen äkkiä sanoivat ne yleensä suhteellisen hyvin hallinnassa olevat miehen vaistot jotain ihan muuta, etenkin siinä vaiheessa kun nainen otti pari viehkeää lantiota keinuttelevaa askelta eteenpäin, kiersi käden vihjaavasti kaulan ympärille ja puhui kynimisestä kun katuhuora auton takapenkin hyödyntämisestä. Mies muuttui epävarmaksi sinä silmänräpäyksenä kun hänelle valkeni, että nainen oli se joka oli johtanut tilannetta tähän asti, ei hän itse. Jeffrey oli niin tottunut siihen, ettei kukaan koskaan väittänyt vastaan, ylipäätään tehnyt mitään mitä hän ei erikseen käskenyt.. Hän oli hämmentynyt. Hyvin hämmentynyt, ja juuri sen vuoksi menetti tilannetajun hetkeksi, ja se kostautui. Miehen heikkous, halut jotka heräsivät muutaman viehkeän silmänräpäyksen ja ohimoa hamuilevien huulien ohessa kysymättä lupaa keltään. Ihan niin pentu Jeff ei kuitenkaan ollut, että olisi siltä istumalta mitenkään ulkoisesti tilanteen näyttänyt, ei, mies piti pokerinaaman yllä eikä antanut sen värähtäkkään.

Tilanne tuntui painostavalta, liian pitkältä, ja pikkuhiljaa lähestyttiin sitä pistettä, että jomman kumman pitäisi tehdä jotain. Jeffrey jäi jälleen hitaammaksi - hän tunsi naisen kyynerpään iskeytyvän vatsaansa, rintalastan alareunaan voimalla jota ei tosiaankaan pitänyt löytyä pienestä naisesta. Oli suoranainen ihme jos kaikki oli säilynyt ehjänä, hengitys ainakin salpaantui hyväksi toviksi. Mies taipui reaktiona iskuun pakonomaisesti rajusti eteenpäin eikä saanut tilaisuutta edes henkäistä rintakehästä säkenöivästä kivusta kun tunsi kasvojaan vasten iskeytyvän kylmän metalliesineen. Aseen. Tieto iskeytyi mielen joka kolkkaan kerralla - naisella oli ase. Hänelläkin oli, mutta se ei ollut kädessä, toisin kun naisella. Järjen ääni alkoi vihdoin huutaa niin lujaan ääneen ettei sitä voinut jättää huomiotta, se oli vain armottomasti myöhässä, nyt olisi paha lähteä pakoon tai tehdä mitään puolustautuakseen. Jeff ehti vetää henkeä vasta siinä vaiheessa kun oli jo pudonnut selälleen maahan, tällöinkin jäi ilman saaminen keuhkoihin vähälle kun terävä korko iskeytyi jälleen rintakehälle.

Mitä helvettiä oli juuri tapahtunut?

Jeffrey ei osannut päättää oliko nöyryytetty, hämmentynyt, vihainen, ärtynyt vai huvittunut. Nainen oli ihan oikeasti selättänyt hänet. Tietysti asiaan vaikutti se ettei hän ollut ollut valmistautunut ja pikkupentu oli häirinnyt, ja asekkin oli varmaan jumittunut (sinänsä kun se oli melkein ehtinyt käteen asti).. Tappio se oli silti, eikä Jeff ollut ikinä ennen maannut selällään kadulla piikkikorko rintakehällään tuijottamassa pyssynsuuta.
"Mitä vittua?". Jeff ei keksinyt mitään viisaampaa sanottavaa, hän ei myöskään tunnistanut naista joka selvästikkin tiesi hänen nimensä, ja se oli vielä entistä hermostuttavampaa (mutta onneksi pokerinaama pysyi edelleen).

Kyllä, pakko sen oli olla juurikin se Jeff East, jonka Sonja oli tavannut natiaisena. Ja kyllä, Sonjalla oli omia kalavelkoja makseltavanaan tälle. Kuinka pieni maailma olikaan. Siitä oli yli kymmenen vuotta - neljätoista, jos Sonja muisti oikein. Jeff oli silloin saapunut Amerikkaan ja hakenut Genovesen mafiaan. Valitettavasti tämä oli häipynyt melkein heti Sonjalle silloin tärkeä koru mukanaan. Auta armias, jos se olisi ollut hänen äitinsä perintökoru, niin mies olisi ollut jo vainaa. Eihän korulla enää tunnearvoa ollut, mutta muita oli aina mukava höykyttää. Sonja nosti korkonsa pois miehen päältä, mutta laskeutui kyykkyyn tämän viereen osoittaen tätä yhä kädessään olevalla aseella.

"Harmi ettei isä lähettänyt ketään perääsi", Sonja sanoi tälle. "Minä olisin."
Sen jälkeen Sonja pöllämystytti tuota uudella lyönnillä - tällä kertaa avokämmenlyönnillä miehen toiselle poskelle. Eipä ainakaan jäisi turhaan sävyeroja.
"Olisin miettiny kaks kertaa ennenkuin olisin vienyt sen korun", Sonja totesi. "Mutta ei, eihän sun päähäs mahtunut mitään muuta kun säälittävä kleptomania ja ties mikä. Sun onnesi. Isä olisi saattanut kouluttaa sua kunnolla."
Sonja nousi takaisin ylös, irrottamatta kuitenkaan katsettaan miehestä. Tämä saattaisi hyvinkin tehdä jotain ja Sonja halusi olla varautunut.
"Joten...", Sonja kysyi. "Hinta nousi. Kuuskymmentä tonnia. Maksatko sä vai haluatko hakee pentus takasin?"

// Sorsa, lyhyttääää //

Sävykkäät ruskeat aavistuksen kihartuvat hiukset saati edes selväpiirteiset sirot kasvot tai kalvakka iho ei tuonut Jeffin mieleen kertakaikkiaan ketään. Ei yhtään ketään. Hän tiesi kymmenittäin brunetteja, mutta tämä nainen ei selvästikkään lukeutunut niiden joukkoon. Jeff pysyi erossa väkivaltaisista naisista viimeiseen asti, hän määräsi, ja piste. Naiset olivat leluja, nukkeja, marionetteja joiden piti taipua mukisematta hänen tahtoonsa, kestää pystypäin kaikki mitä hän halusi ja olla itse vaatimatta mitään, miellyttää häntä omasta tahdostaan riippumatta ja täysin ehdoitta. Tämän naisen otteet olivat tähän asti sotineet Jeffreyn periaatteita vasten hyvin rajusti, tilanteesta ja omapäisen bruneten luota pakeneminen ei kuitenkaan onnistunut jos ei halunnut riskeerata henkeään. Ladattuun aseeseen tuijottaessa oli paha tehdä äkkinäisiä liikkeitä tai pakosuunnitelmia, adreanaalini jyskytti suonissa hiljentäen kaiken järkevän ajatustoiminnan.

Kenen isän Jeff tunsi? Mieleen ei tullut ketään, yleensä hän ei missään suhteessa päässyt niin pitkälle, että tutustuisi jonkun vanhempiin, jonkun äidin hän oli nähnyt, mutta isä.. Ei, hän ei tosiaankaan tuntenut kenenkään bruneten isää. Vai tunsiko? Selvästi tunsi, tuskin naisen isäpappa olisi muuten vaivautunut edes keskustelemaan jostain perään lähettämisestä. Ajatustoimintaa ei ainakaan nopeuttanut se, että nainen lääppäisi jälleen poskea, nyt sentään avokämmenellä. Ainakin silmäkulma säilyi ehjänä, jos ei ollut sitten jo aseella lyömisen ohessa hiertynyt verille.
Kun brunette mainitsi korun löysivät kaksi ajatusta miehen päässä toisensa hyvin etäisesti. Jeffrey ei koskaan ollut ollut varkauksien perään - hän oli varastanut elämänsä aikana tasan yhden korun. Hänelle oli tullut kiire amerikasta kotiin lontooseen, rahat eivät olleet riittäneet matkustukseen joten hän oli pöllinyt jonkun tytön korulippaasta kalleimman korun minkä oli löytänyt ja myynyt sen.. Hetkinen.

"Sonja?"

"Ei vaan Anya", Sonja totesi hieman vittumaisesti. "Vai tuleeko sun mielees muitakin keiltä oot varastanut koruja?"
Sonja piteli asettaan yhä valmiina laukaisemaan kuulan johokin toisen ruumiinosaan, jos tilanne niin vaati. Niskan päällä hän oli ollut alusta asti, joten sillä perusteella Sonja uskoi, ettei toinen välttämättä ryhtyisi yrittämään mitään. Tosin kyseessä oli Jeff, joka varasti jotain mafiapomon tyttäreltä, joten siinä kohtaa sai jo olla suhteellisen tyhmä. Koru ei ollut silti merkinnyt mitään ja käytännössä Sonjakin piti tässä vain hauskaa kurittaessaan Jeffiä. Oli miten oli, mies oli kuitekin varastanut häneltä, mutta isäpapalla oli aikoinaan liian kiire lähettää ketään pikkupojan perään. Eikä nainen odottanut edes löytävänsä sitä korua enää, se olisi jo kaukana muualla. Mutta aina hän voisi periä sen rahana.

"Nouse ylös. Sä näytät säälittävältä siinä", nainen totesi. "Mä en viitsis toistaa, eli miten on?"
Sonja oli oppinut mafiassa toimiessaan sen, että vastapuolen liikkeet tuli laskelmoida jo etukäteen. Itselle oli aina plussaa jos saattoi hyödyntää sukupuolietujaan - yleensä niitä tosin löytyikin vain naispuolisilta. Miehet, mitä idiootteja toisinaan. Vähän kun paljastavasti pukeutui ja käyttäytyi kuin kiimainen katuhuora, niin nämä olivat heti kähmimässä ja heti alakynnessä. Siinä he tekivät virheen. Tosin no, oli niitä viisaampiakin. Onneksi.


// ANTEEKSTÄÄONNIIHELVETINLYHYT!!! //

Jeff ei muistanut aivan ensimmäisistä nuoruusvuosistaan oikeastaan mitään, muistikuvat olivat selviä vain jostain kahdestakymmenestä ikävuodesta eteenpäin, sitä ennen oli vain yksittäisiä muistikuvia, ampumiskohtauksia, huumeita, sekoilua.. Ota ja tiedä sitten miksi. Hän oli kovasti halunnut olla pesunkestävä kovanaama, olla osa jengiä, mafiaa, ihan mitä tahansa mikä oli ollut käden ulottuvilla. Mafiasta Jeff ei ollut sen suuremmin innostunut, hän kyllä pyrki mukaan ihan hyvällä menestyksellä, kotipaikkakunnalla oli kuitenkin joku jengien iso huumekuvio käynnissä ja se veti puoleensa niin paljon enemmän, että mafiaperheeseen liittyminen jäi siltä istumalta eikä hän oikeastaan ollut koskaan katunut päätöstään.
Yhteenkuuluvuus oli nuorena niin paljon tärkeämpää kun nykyään, silloin oli ollut mahtava huomata, että takana oikeasti seisoi ihmisiä eikä ollut ihan yksin. Nyt kaikesta oli tavallaan mennyt jo hehku, mutta kai sama asia tapahtui jokaiselle jokaisen ammatin parissa. Korun varastaminen ei silloin ollut tuntunut edes mokalta tai mitenkään isolta jutulta, mielessä ei ollut käynyt edes ohimenevän harhajatuksen muodossa, ettei mafiapomon tyttäreltä ehkä ollut viisasta ottaa mitään mukaansa. Korusta oltiin kuitenkin pulitettu paljon kun vähän oli kehuskellut materiaaleja, rahat olivat riittäneet kunnialla kotiin asti ja niillä oli saanut vielä tupakka-askinkin niin, ettei katumus ollut turhaan mieltä kaivartanut jälikäteenkään. Mikä lottovoitto.

Sonjan Jeffrey muisti vielä hunommin kun korun. Polvenkorkuinen pikkutyttö jolle hän ei koskaan ollut puhunut mitään sen kummemmin. Jos mies olisi silloin tajunnut, että naisesta voisi oikeasti kuoriutua jotain ainutlaatuista hän olisi ehkä voinut lämmitellä suhteita ihan vaikka sen vuoksi, ettei koskaan joutuisi poikkiteloin mafian kanssa ja saisi silmänruokaa, pikkulapset eivät vain silloin olleet kiinnostaneet laisinkaan, eivätkä kiinnostaneet vieläkään. Jeff oli surkea lasten kanssa - hän ei turhaan halunnut koskaan omia, jo Daytonissa oli ihan tarpeeksi holhottavaa, puhumattakaan Corasta. Koti alkoi muistuttaa lastentarhaa eikä sinne tosiaankaan kaivattu juoksemaan vielä paria vaahtosammutinta ja vaimoketta.

"Se kylmätään parin tunnin sisällä, voit käydä tyhjentämässä kämpän", Jeff tarjosi avokätisesti ja nousi seisomaan edelleen pyssynsuun saattelemana, huomattavasti aiempaa varautuneempana. Tällä kertaa hän ei tasan kaatuisi pienestä tönäisystä, jotain järkeä piti päässä olla vaikka naisella kuinka olisi muodot kohdillaan ja esillä.