Forever free /sov.

/ tuli muute iha tajuttoman lyhyt: O Lupaan petrata!
Julia tänne med lauren /

Sää oli ehkä Lontoon kaikista huonoin puoli, aamulla saattoi olla lämmintä ja aurinko paistaa mutta jo keskipäivällä pudota asteet nollaan ja muuttua normaali päivittäinen tihkusade lumituiskuksi, nytkin peitti maata ohut lumipeite joka aina tuulen mukana pöllähti kasvoille. Se, että asteet putosivat alle kymmeneen saivat kummasti ihmiset vetämään toppatakkeja päälle, näillä asteilla alettiin jäätyä sisään autoihin ja laudoittaa ikkunoita ja ovia. Ade oli ehtinyt vuosien saatossa tottua suurinpiirtein ikuisiin kesiin joten kylmyys tuntui vielä kylmemmältä kun muille, lisäksi aamulla oli ollut paha huomata ettei omistanut mitään nahkarotsia paksumpaa. Mies oli harkinnut pysyvänsä koko päivän visusti sisällä mutta tupakanhimo oli vetänyt pidemmän korren, viimeinen syöpäkääryle paloi nyt Aden kävellessä kohti läheistä kioskia aikomuksena hankkia lisää. Niin paljon lisää, ettei hänen tarvitsisi tulla ulos ennen kun vasta kesällä.

Devonin kadut olivat suureksi osin tyhjinä mikä ei suinkaan ollut ihme sillä sitä asuttivat pääasiassa duunarit jotka tähän aikaan vielä rehkivät melkein poikkeuksetta töissä, taisipa säälläkin olla osuutta asiaan. Ade ei rehkinyt - hän ei ollut vieläkään edes aloittanut työn etsimistä saati sen tekoa, mies tiesi kuitenkin ettei kovin kauaa pystyisi vain loisimaan ystävän helmoissa, rahaa olisi pakko repiä jostain. Koulutuksetta oli kuitenkin paha lähteä hakemaan mitään sen parempaa hommaa kun raksa, palkka-armeija alkoi tuntua päivä päivältä paremmalta vaihtoehdolta.

Alex poikkesi askeleissaan tieltä auki olevaa nahkarotsia päällä oikoen oikaistakseen Down Parkin läpi. Tuuli puski inhottavasti läpi ohuista farkuista eikä jack danielssin logolla varustettu hihaton paitakaan kovin paljoa lämmittänyt, Ade oli kaikenkaikkiaan aivan umpijäässä lukuunottamatta sormia joita loppuaan lähenevä tupakka toistaiseksi vielä lämmitti.

Lauren huokaisi saatuaan sunnuntain hätäostokset - mikroruokaa illaksi ja lastenlehti Jesselle - maksettua. Kerättyään tavarat iänikuiseen Lazy Oafin kangaskassiin, nainen ohjasi Jessen sivummalle ja korjasi tytön vaatetusta. Aamulla tyttö oli päätteliäästi valinnut päälleen kesämekon ja valkoiset sukkahousut. Toki se silloin oli käynyt myös verkkareissa kotona köllöttelevälle Laurenille, mutta kun oli kauppaan lähdön aika, Jesse ei suostunut vaihtamaan vaatteita. Siinä sitä sitten etsittiin kaapeista sitä viime talven pidempää talvitakkia... Pipoa tyttö ei suostunut vaaleiden hiustensa päälle heittämään, vaikka Lauren niin esimerkillisesti piti omaa Carlingisin yksilöään välillä sisälläkin. Saatuaan Jessen pukeisiin, Lauren oli vaihtanut itse ylleen farkut ja heittänyt collegepaidan päälle oman ruudullisen talvitakkinsa. Siinä sitten oli talsittu kauppaan - kummallakin yhtä muotitietoisesti UGGit jalassa.

Down Parkin läpi oli kaksi kertaa lyhyempi matka. Lauren astui ulos kioskilta ja kiskoi harmaan kaulahuivinsa nenään asti. Hengityskin muuttui huuruksi, hupun karvareunuskin huurtui. Jesse selitti esikoulun joulujuhlasta ja Lauren hymähteli sopiviin väleihin tai kysyi jatkokysymyksen. Häntä ei varsinaisesti kiinnostanut tytön jutut. Ensimmäinen vuosi Lontoossa oli mennyt yllättävän hyvin.

Yhdellä niistä monista Down Parkin puistoa halkovista teistä Laurenia ja Jesseä vastaan tuli ihmisiä, joista yksi oli Jessellekin tuttu. Laurenin piti katseensa lasittuneena horisonttiin, välillä raahaten Jesseä perässään. Kun vastaan tuli - ihme kyllä tällaisella kelillä - nahkatakkiin pukeutunut mies, Jesse hymyili.

"Moi", Jesse tervehti iloinen virne kasvoillaan ja pysähtyi vetäen ajatuksiinsa keskittyneen Laureniin melkein nurin. Lauren hymyili tuntemattomalle ja pahoitteli Jessen käytöstä tarttuen tytön hartioista.

Ade klippasi tupakan sormistaan lumiseen maahan todetessaan ettei siitä saanut enää irti mitään, tumppi katosi pienen osittain auratun hiekkatien vieressä olevaan kinokseen. Nahkarotsi tuntui aina vain huonommalta vaihtoehdolta kun kylmä alkoi pikkuhiljaa edetä aina luihin ja ytimiin aqsti, parempi se tietysti silti oli kun pelkkä lyhythihainen.. Talvitakki tai edes paksu huppari olisi pakko hankkia jos sää aikoisi tosiaan pysyä vastaavana edes pari viikkoa, Andreas kun oli aina kuvitellut kuolevansa johonkin ihan muuhun kun hengiltä paleltumiseen.
Mies kolusi takin taskuja vain todetakseen, että oli tosissaan polttanut viimeisen tupakan, tyhjä aski lensi kaaressa ojanpientareelle. Andreas ei paljon ilmastonmuutoksesta kantanut huolta, hän ei pystyisi yksin maailmaa pelastamaan eikä myöskään sitä tuhoamaan, joten mitä väliä? Sen aiheuttamat säämuutokset häntä tietysti häiritsivät, kuten vaikkapa juuri huomattavasti kylmentynyt ilma.

Andreas ei kiinnittänyt ohikulkioihin sen enempää huomiota ennen kun kuuli jostain alhaalta päin iloisen "moi" hihkauksen joka pakostikkin veti puoleensa harhailevatkin ajatukset, mies hidasti automaattisesti askeleitaan ja katsahti alaspäin tavoittaen hetkeksi pienen tytön katseen. Mies kiinnitti ensimmäiseksi huomiota tytön silmiin jotka olivat suurinpiirtein täydelliset kopiot hänen omistaan, palaset loksahtivat mielessä nopeasti paikalleen eikä Ade voinut olla katsahtamatta tytön mukana olevan naisen kasvoihin. Ade olisi tunnistanut Laurenin koska tahansa, vuodenkin eron jälkeen, huolimatta siitä, että tuo oli peittänyt kasvonsa lähes kokonaan huivilla ja karvahuppu valui silmille. Kieltämättä mies hämmästyi, sitä, että pari ylipäätään oli täällä, Lontoossa, Devonilla, samassa puistossa samalla tiellä, mutta myös sitä, ettei Lauren osoittanut mitenkään hänet tunnistavansa, pahoitteli vaan Jessen käytöstä kun puhuisi täysin tuntemattomalle. Joko nainen kantoi edelleen kaunaa, mikä tietysti oli ihan ymmärrettävää jos otettiin huomioon mitä Ade oli tehnyt, tai sitten tuo ei oikeasti häntä tunnistanut. Andreas ei ollut muuttunut käytännössä laisinkaan, ainakaan omasta mielestään, mitä nyt tatuoinut kämmenselät ja rystyset, ajellut hiukset siiliksi ja muuta pientä.

Mies pysähtyi samaan aikaan kun Jessekin joka sitkeästi roikkui äitinsä kädessä tuijottaen takaisin hymy kasvoja koristaen. Ade ei tiennyt miten reagoida, antaa Laurenin mennä ja jatkaa elämäänsä kaikessa rauhassa ja viedä siinä ohessa tyttö taas mukanaan vai vaatia naista huomioimaan häntä edes vähän enemmän kun tuntematonta.
"Jesse?", Aden oli aivan pakko tuoda ajatuksensa julki yhden sanan muodossa. Katsoiko hän ihan oikeasti tytärtään? Ja Laurenia? Vain vuosi sen jälkeen kun oli kuvitellut menettäneensä molemmat lopullisesti. Mies päätti jättää tilanteen kehittymisen täysin Laurenille, jos hän jotain oli oppinut viimeaikoina niin sen, ettei ihan aina kannattanut olla se hyökkäävä osapuoli.

Kun Jessen nimi mainittiin kysyvänä, oli Laurenin pakko nostaa katseensa siihen tuntemattomaan mieheen, joka katsoi naista itseään tiiviisti tarkkailen, ehkä hieman hölmistyneenä ja hämmentyneenä. Niin oli myös Lauren - pikku hiljaa hän alkoi yhdistellä edessä seisovan mieshenkilön piirteitä ja vanhoja muistoja. Ade. Lauren suoristui täyteen sadankuudenkymmenenviiden sentin mittaansa ja katsoi Ade neutraali ilme kasvoillaan, piilottaen hämmennyksensä. Lontoo. Houston. Täysin eri mantereellakin. Devon Street. Miten ilkeä kohtalo olikaan.

"Ade. Andreas Wood?" Lauren aluksi totesi, lopulta kysyvällä äänellä. Loppujen lopuksi toinen oli muuttunut - paljon. Näytti viisi kertaa terveemmältä. Pakko sanoa, että Lauren ei välttämättä olisi miestä tunnistanut ilman Jesseä. Eikä välttämättä sittenkään. Vaikka ulkonäkö oli muuttunut, ääni oli yhä sama. Ei yhtä käheä, mutta silti samanlainen.

"Sä... Lontoossa.. Mitä sä teet täällä?" Lauren kysyi katkonaisesti.

Ade ei tiennyt miksi hän jäi paikalleen tuijottamaan kun pahinkin stalkkari kun olisi voinut vain lähteä ostamaan sitä tupakka-askia jonka vuoksi oli ylipäätään ulos uskaltautunut. Mies tiesi, ettei saisi mennyttä takaisin vaikka tekisi mitä, vaikka rukoilisi polvillaan.. Ei hän edes odottanut saavansa, toivoi ehkä, muttei uskonut, eikä vaatisi naista anteeksi antamaankaan, joten mitä hän haki Laurenin huomion kiinnittämisellä? Pelkkää huomiota? Nostalgiaa?
Andreas ei ollut ajatellut Laurenia saati Jesseä pitkään aikaan, hän oli pikkuhiljaa tottunut siihen ajatukseen, että nuo elivät onnellisena siellä missä elivät ja sillä hyvä, päättänyt, ettei tällä kertaa olisi niin itsekäs että tunkeutuisi takaisin noiden maailmaan, pilaisi sen, ihan kun viimekerrallakin.. Ja tässä hän nyt oli, kykenemätön enää kieltämään itseään. Jumalan olisi pitänyt näpäyttää kerrankin kunnolla sormille ja retuuttaa kauas pois, laittaa nurkkaan häpeämään huonoa itsekuria.
"Jeesh", mies myöntyi ja nyökkäsi pienieleisesti, ääni oli paljon rennompi kun Ade oli uskonut, melkein tilanteeseen sopimattoman rento.. Se tuskin häiritsi ketään muuta kun Adea itseään joka kiinnitti asiaan turhankin paljon huomiota, kuten myös siihen kuinka typerältä he mahtoivat näyttää seistessään siinä molemmat täyteen pituuteen suoristautuneena vastatusten, jännittyneinä ja sen oloisina, etteivät tienneet juostakko kiljuen pakoon, alkaa kinastella asioista siltä istumalta vai mitä, halata ehkä jälleennäkemisen kunniaksi ja lähteä vaihtamaan ylimpinä ystävinä kuulumisia kahvilaan.
Lauren oli huomattavasti lyhyempi, eroa oli varmasti reilu kymmenen senttiä. Vähintään. Alex ei koskaan ennen ollut kiinnittänyt huomiota siihenkään, että joutui katsomaan Laurenia vähän alaspäin.

Oli kohtalon ivaa, että Ade oli valinnut päämääräkseen juuri Lontoon. Hän oli miettinyt nykiä, losia, miamia.. Sveitsiäkin, puhumattakaan saksaan palaamista, ja silti hän oli valinnut nimenomaan ankean sateisen Lontoon ja työlaiskorttelin. Devon Streetin. Ei yhtään hänen tapaistaan.
"Asun", Andreas vastasi kysymykseen muitta mutkitta, "hetken ny ainaki." Mies jätti Laurenille tilaisuuden sanoa ei, ja hän takuulla lähtisi jos nainen sitä vaatisi.

"Mmm.. Me asutaan kanssa tossa... Devon Streetillä. Kaksin", Lauren lisäsi ja katsahti maahan. Jesse vain katseli Adea virne naamallaan. Kai se muisti Andreas-sedän. Laurenin harmiksi. Tai onneksi. Oikeastaan, Lauren oli vain kietoutunut kuoreen muuton jälkeen. Hän ei yksinkertaisesti uskaltanut tavata uusia ihmisiä, ja ainoat uudet ystävät olikin avulias vanha pariskunta naapurista.

"Vieläkö sä, umm... Niittaat ihmisiä tosta vaan?" Lauren kysyi laskien kätensä Jessen harteille ja kohotti kulmiaan merkitsevästi Adelle. Ehkä he saisivat asian jotenkin kuntoon. Laurenin täytyi vain erittäin mielipuoli ja omata harvinaisen outo miesmaku. Kovin moni ei tunne mitään narkkareita, jotka tapattavat toisia kuin vettä vain, kohtaan. Mutta Lauren tunsi. Raukkaparka.

"Asutko sä meidän naapurissa?" Jesse kysyi kirkkaalla äänellä nykäisten Aden takin helmaa.

Parin välillä ei varmasti koskaan ollut ollut yhtälailla vaivaantunutta tunnelmaa kun nyt. He olivat aina eläneet joko täydessä sopusoinnuissa tai keskellä ilmiriitaa, eivät koskaan niin, että toisen seurassa olo olisi kiusallista, vaivaannuttavaa tai mitenkään muuten erityisen epämiellyttävää (lukuunottamatta paria tiettyä tapaamista), riidellessäkin oli välillä ollut aina tietynlainen yhteinen sointu.
Lauren esitti kantansa melko selvästi vain yhdessä lauseessa, Ade ei kuitenkaan osannut lukea naista enää kuten ennen joten hänelle ei ihan suoralta kädeltä auennut kannattaisiko häipyä maasta vai ei. Kysymykseen oli melkein mahdoton vastata antamatta itsestään joko hyvin alistuvaa tai röyhkeää kuvaa, eikä mies sitä paitsi edes tiennyt mitä olisi vastannut jos olisi voinut puhua ihan kuten halusi seurauksia sen suuremmin ajattelematta, kuten ennen, saati sitten nyt kun tilanne ja seura asetti tiettyjä rajoja. Mukaanlukien Jessen jonka kuullen ei voinut sanoa ihan mitä tahansa. Olisiko hän valmis tappamaan jos joku pyytäisi, jos hän saisi teostaan korvauksen? Todennäköisesti kyllä. Omine lupineen varmastikkaan ei, ei nyt kun seuraukset oltiin koettu karvainta kautta.
"Tuskin omine lupineni", Andreas vastasi ympäripyöreästi kääntymättä suuntaan tai toiseen, ainakaan hän ei valehdellut. Jokainen joka Aden oli joskus tuntenut tietäisi tämän valehtelevan jos hän yllättäen olisikin esimerkillinen kansalainen joka ei edes kärpästä hutaisisi lehdellä.

Melko vakavasta ja räjähdysalttiista tilanteesta huolimatta Ade ei voinut pitää hymyä kasvoiltaan katsahtaessaan Jesseen joka sitkeästi hymyili ja kyseli asuiko hän naapurissa takin helmasta nykien.
"En mä taida asua", mies pudisti päätään. Kai hän tietäisi jos asuisi Laurenin ja Jessen naapurissa - eikö? Ei sillä, että Ade olisi kauheasti lämmitellyt välejä naapureihinsa, ei hän ollut tainnut niitä koskaan edes nähdä.. Se olisi ehkä turhankin epätodennäköistä. Tosin epätodennäköistä oli ollut myös se, että he olisivat paenneet samaan maahan, kaupungista ja korttelista puhumattakaan.

Lauren hymähti vastaukselle, ja heti perään Jessen kysymykselle. Periaatteessä hän oli tyytyväinen siihen, että tyttö oli mukana. Ties millainen keskustelu parivaljakolla olisi käynnissä ilman Jesseä. Lauren olisi kaksi kertaa suorapuheisempi. Ja sitä hän haluaisi olla. Jesse nyhti Aden takin helmaa ja hymyili jatkuvasti. Lapset olivat outoja. Adenkaan kasvoilta ei pysynyt hymy pois, Lauren tunsi itsensä ulkopuoliseksi lähinnä sarkastisella ilmeellään. Niinpä nainen loihti kasvoilleen sievän tekohymyn ja kyykistyi sitten Jessen viereen.

"Jesse-kulta, meetkö hetkeksi leikkimään? Äidin pitäisi puhua aikuisten juttuja Ade-sedän kanssa", Lauren hymyili tyttärelleen, joka nyökkäsi. Aikuisten jutut eivät tienneet hyvää, joten Jesse katsoi parhaaksi mennä katselemaan lähellä visertäviä pikkulintuja.

"Arvaa mitä. Ei oo sinänsä hyvä juttu Jesselle, joka on kasvanut ilman isää tai isähahmoa ylipäätään, saatika sitten mulle, että me satuttiin taas tapaamaan sut. Se olis ollu okei alkuvaiheessa, mutta loppujen lopuks me ollaan asuttu täällä siitä lähtien kun... Niin, kun mulle selvis kaikki. Ja mä... Se tavallaan oli aika musertavaa mulle kuitenkin", Lauren piteli oikeasta käsivarrestaan kiinni, puri huultaan ja kaiversi kengänkärjellään maata.

Andreas oli osunut vastauksensa kanssa sen verran lähelle napakymppiä, ettei Lauren ainakaan näyttänyt loukkaantuneelta tai halveksuvalta vaikkei tosin kovin iloiseltakaan, sen puutteen kuitenkin korvasi Jesse jonka suupielet lähentelivät pikkuhiljaa ohimojen tasoa pienten hampaiden välkkyessä näkyvissä ja joka edelleen nyki Aden takin helmaa vaikka oli saanut jo vastauksen kysymykseensä.
Aikuisten jutut keskustelumuodossa eivät oikeastaan koskaan olleet erityisen mukavia, pelkästään niiden mainitseminen tiesi paria kiusallista lauseen vaihtamista. Ade aavisteli vastaavaa tilannetta nytkin kun Jesse lähetettiin kauemmas leikkimään ja valmistautui henkisesti puolustelemaan tekojaan ja kuuntelemaan naisen omia kantoja. Ade ei perääntynyt kuten mieli teki vaan päätti, että etenisi edelleen ihan Laurenin ehdioilla vaikka se sitten tarkoittaisikin nyt jäämistä lähtemisen sijaan tai epämukavaa keskustelua, menneisyyden demonien kohtaamista, mitä vaan.

Laurenin tapa aloittaa keskustelu toi mieleen ujon koulutytön, sellaisen joka joskus ala-asteella oli tullut ujostellen pyytämään pariksi liikuntatunnille tai vastaavaa, nyt tiedossa oli kuitenkin kaiken järjen mukaan jotain merkityksellisempää kun kevyt kuulumisten vaihtaminen tai harmiton pyyntö. Sitä ei olisi tarvinnut peittää Jessen korvilta.

"Sun ei tarvi selittää tota mulle", Ade keskeytti Laurenin puheen,
"sanot vaan ja mä lähen." Mies tarjosi Laurenille jälleen avokätisesti tilaisuutta päättää, nyt huomattavasti selvemmin kun aikaisemmin. Andreas melkein toivoi jonkun muun tekevän päätöksen hänen puolestaan, jos Lauren haluaisi hänen lähtevän.. Silloin Andreas olisi poissa ennen viikon loppumista. Jos Lauren ei halunnut olisi hän valmis sopimaan asioista aivan kuten nainen parhaakseen näki. Adella ei ollut käynnissä mitään, hänellä ei ollut edes suunnitteilla mitään mikä saisi hänet jäämäät, periaatteessa olisi aivan täysin sama lähtisikö hän etsimään oneeaan nykistä vai ei. Pelissä oli vain Laurenin ja Jessen elämä - Ade oli jo menettänyt omansa, nyt saattoi vain koittaa selvitä hengissä loppuun asti.

Ade ilmoitti, että voisi hyvin lähteä jos Lauren niin tahtoisi. Nainen katsoi hetken Adea kuin tämä olisi jotenkin jälkeenjäänyt. Mitä mies luuli? Että Lauren oli loukkaantunut niin verisesti, ettei halunnut enää ikinä nähdäkään Adea? Väärin. Lauren oli aluksi kuvitellut juurikin niin, ja ajatuskin Adesta sai hänet tuntemaan pahoin.

"Mikä sua vaivaa?" Lauren kysyi ensimmäiseksi kulma koholla.
"Sä yhtäkkiä oletkin muita ajattelevaa ja kiva ihminen, vai mikä on homman nimi?" nainen jatkoi.
"Ja ei sun tarvi lähtee."

/ se jakso olla aikuinen tähän asti : dd /

Jossain muussa tilanteessa Ade olisi ehkä avoimesti nauranut Laurenin reaktiolle, nyt hän vain peitteli tarkoituksellisen tai tarkoituksettoman huonosti huvittunutta virnistystä joka jätti taas arvattavaksi oliko mies ollut tosissaan laisinkaan vai ei.
"Mä koitan saada sut tekemään päätöksiä mun puolesta, sekö tekee musta kivan ja muita ajattelevan ihmisen?". Adesta oli välillä todella vaikea ottaa selkoa - kuten esimerkiksi juuri nyt kun oli puolimahdotonta selvittää edes sitä oliko hän millään muotoa tosissaan vai pitikö koko hommaa vain yhtenä suurena vitsinä, motiivin selvittelyä ei voinut edes harkita vakavissaan jos ei halunnut lähes täydellä varmuudella väärää vastausta. Mies tuskin oli itsekkään selvillä siitä miksi teki mitä teki. Kai sekin oli vain yksi syvälle juurtunut tapa, heittää kaikki asiat yhdeksi suureksi mustan humoristiseksi mysteeriksi joka ei ainakaan täysin antanut hänestä itsestään huonoa kuvaa. Itsesuojelumekanismi, tapa vierittää puolet pahasta omilta harteilta. Periaatteessa Ade teki ihan samaa kun ne ihmiset jotka myöntyivät aina kaikkien muiden mielipiteisiin ja ajatusmalleihin suojellakseen omaa nahkaansa, hän vain teki sen täysin omalla tavallaan.

Andreas antoi sen tutun ilkikurisen kiusoittelevan virnistyksen kivuta toiselle suupielelleen, se ei ihan yltänyt silmiin asti.
"Tarvinko mä syyn olla kohtelias?", mies kysyi ja vilkaisi syrjäkarein Jesseä joka kuuliaisesti pysyi sivummalla aivan kuten Lauren oli käskenyt,
"mut joo, voi sen tietysti noinkin muotoilla."

Laurenilla oli kiusallinen olo. Olihan se kieltämättä outoa tavata mies, jota oli niinsanotusti paennut jopa toiselle mantereelle. Mies, jonka takia Lauren oli loppujen lopuksi käynyt kaikki mahdolliset alamäet nuoruuden lopulla. Ja törmätä siihen nyt keskellä arkipäiväistä puistoa, tulossa jokasunnuntaiselta ostosreissulta. Ensimmäinen kerta yli vuoden jälkeen. Andreas Wood seisoi nyt ilmielävänä Laurenin edessä, parivaljakon hidas ja kiusallinen keskustelu ilmoilla. Kun Ade aukaisi suunsa ilmiselvästä huvittuneena, Lauren tuijotti miestä kuin jälkeenjäänyttä.

"Puhunko mä ihan varmasti Andreas Woodille?" Lauren kysyi epäuskoina ja vilkaisi Jesseä, joka oli kyykistynyt maasta jonkun heittämiä siemeniä nokkivia lintuja tutkiskelemaan.
"Aiemmin sä oisit luultavimmin jatkanut matkaan sen suurempia välittämättä. Vaikka tuskinpa sä ikinä paljoa välititkään", nainen hymyili ja veti hupun päästään korjaten samalla piponsa asentoa. Lämpimänruskeat hiukset oli värjätty vaaleiksi ja kun ne yhdisti kasvonpiirteisiin, näytti koko yleisilme varsin neutraalilta, ehkä hiukan ivalliselta ja halveksivalta.

Ade ei ollut sen kummemmin vaivannut päätään miettimällä millainen jälleennäkeminen ehkä olisi ollut, tälläiseksi hän ei sitä kuitenkaan olisi kuvitellut. Lauren näytti ihan aidosti olevan hämmästynyt siitä, että Andreas oli vaivautunut edes pysähtymään, huomioimaan kaksikkoa mitenkään, jonkun muun kohdalla se olisi varmasti ollut itsestäänselvyys, muttei Aden. Kai hän olisi voinutkin laittaa tupakka-askin hakemisen arvoasteikolla korkeammalle vuosi sitten, nyt se ei kuitenkaan tuntunut ihan niin tärkeältä.
Mies jäi hetkeksi miettimään asiaa ja joutui pian myöntämään itselleen, ettei hän koskaan ollut viettänyt Laurenin kanssa kovin montaa tovia täysin vesiselvänä joten nainen oli saanut enemmän tai vähemmän väärän kuvan. Aineilla ja alkoholilla oli tapana korostaa luonteesta niitä tiettyjä piirteitä, Aden kohdalla juuri niitä kaikkein epämiellyttävimpiä, narsistisia, rasistisia, väkivaltaisia.. Juuri niitä joihin kukaan ei halunnut tutustua sen tarkemmin. Tai sitten hän oli ihan oikeasti muuttunut eikä (huume)raittius ollut ainut tekijä.

"Et, sä puhut Alex Davisille niin kauan ko Lontoossa ollaan", mies valotti tilannetta sekoittaen Laurenia todennäköisesti vielä entistäkin enemmän. Kyllä Lauren tajuaisi, se oli fiksu nainen. Andreas ei turhaan selitellyt enempää nimi- tai henkilöllisyysasiaa koska oletti tuon ratkaisevan asian aivan itse. Ei siinä oikein ollut mitään selitettävää - hän oli joutunut pakenemaan Houstonista, ja jotta velkojat eivät pääsisi jäljille oli oleellista muuttaa myös nimi siinä samassa kun karkasi maasta.
Lauren ei tosiaankaan säästellyt sanojaan yhtään enemmän kun aiemminkaan - tuo laukoi faktoja toistensa perään eikä Ade oikein keksinyt miten puolustautua vai puolustautuakko laisinkaan. Makuasioistahan ei voinut kiistellä, eihän?
"Tohon on aika paha sanoa mitään. Okei, mä olin, tai olen, miten vaan, itsekeskeinen kusipää, mut siitä saatto ainaki osittain syyttää puhtaasti aineita", Andreas ei sanoillaan yrittänyt oikeastaan puoltaa kumpaakaan puolta, kunhan vain tarjosi neutraalin kannan tekemisiinsä,
"sä et tiedä kuinka monta ihmistä mä oon jättäny vaan koska muo ei kiinnostanu. Jos mä en välittäis susta, tai Jessestä, mä olisin lähteny jo sinä päivänä kun sä kerroit olevas raskaana."

"Alex Davis...? Okei, mitä sä olet tehnyt? Kadonnut kokonaan maailmasta?" Lauren katsoi Adea kulmat kurtussa. Nainen oli suoraan sanottuna tippunut kärryiltä. Ade, se Ade, jonka Lauren oli kuitenkin tuntenut aika monta vuotta, puhui nyt tuollaisia ja esitteli itsensä Alex Davisiksi.
"Vieläkö sä tottelet Adea?" Lauren kysäisi hymynkareen nykiessä suunpieltä. Kulmien rypyt suoristuivat naisen kohottaessa toista tummaa kulmakarvaansa. Ade näytti Laurenin silmään hämmentyneeltä, ehkä hieman hätkähteneeltäkin hänen syytöstensä jälkeen. Tai eiväthän ne syytöksiä varsinaisesti olleet, vaan naisen kärkkäitä kokemuksia heidän yhteiselostaan.

Lopulta Ade mainitsi aineista ja esitti lausahduksen, joka sai Laurenin hetkeksi häkeltymään niin, ettei tämä edes huomannut jo lintujen tarkkailuun kyllästynyttä Jesseä, joka tepasteli paikalle hiiren hiljaa.
"Sä puhut preesensissä", Lauren huomautti hiljaa ja oli jatkamassa lausettaan, kunnes Jesse nykäisi naisen takinkulmaa ilmoittaen olevansa kylmissään. Lauren kyykistyi tytön tasolle suoristaen takkia ja korjaten kaulahuivia.
"Mitäs laitoit hameen aamulla? Mähän käskin pistää järkevästi päälle", nainen totesi ehkä hieman happamana. Jesse kuitenkin vain virnisti vastaukseksi harvalla hammasrivillään - viimeisen vuoden varrella Jesse oli tajunnut, että vaikka Lauren oli ajoittain hyvinkin hapan ja etäinen, tämä silti välitti Jessestä eniten. Pikkutyttö kääntyi mittailemaan Adea katseellaan.
"Tuutsä meille leikkimään?" Jesse yhtäkkiä kysyi kirkkaalla äänellä. Lauren suoristautui hieman jäykästi ja katsoi Adea huolestuneena. Lauren tiesi kasvatusperiaatteidensa olevan sellaiset kuin ne olivat, liian hennot ja hän oli aina ollut Jesselle liian kiltti. Tyttö oli aina saanut mitä oli halunnut. Siksi Lauren nytkin katsoi Adea, ehkä hieman anovasti - muuten olisi kotona kiukuttelua luvassa riittämiin.

Lauren osui arvauksellaan lähemmäs kun uskoikaan - Ade tosiaan oli periaatteessa kadonnut maan pinnalta. Vain pari satunnaista ihmistä (nyt Lauren ja Jesse mukaanluettuna) tiesivät hänen olinpaikastaan, ne jotka jäljille yrittivät päästä joutuivat happamina toteamaan ettei nimeä löytynyt yhtään mistään eikä miehestä missään oltu mitään kuultu. Adelle oli aina ollut vaikea pitää matalaa profiilia joten siinäkin mielessä oli uusi henkilöllisyys helpompi ja turvallisempi ratkaisu, hän sai pitää itsestään niin kovaaa melua kun vaan ikinä halusi joutumatta pelkäämään, että nimi eksyisi vääriin korviin, tieto leviäisi ja pian oven takana olisi pari vanhaa tuttua aseiden kanssa.
"Suunnilleen, ja riippuu ihan siitä kuka kutsuu", mies myöntyi vähän huvittuneena keräten itsensä kunnioitettavan nopeasti hämmentyneestä tilasta takaisin kasaan aivan kun mitään ei olisi tapahtunut, ihan kun edelleen vaihdeltaisiin hyvänpäiväntutun kanssa rennosti kuulumisia. Hymy nousi tahattomasti jälleen kasvoille sen vittumaisen minä-tiedän-paremmin virnistyksen tilalle sen löytäessä tiensä Laureninkin huulille. Ade ei edes muistanut milloin oli viimeksi nähnyt naisen hymyilevän.
Ulkopuolinen ei olisi mistään huomannut, että puheenaihe olisi ollut mitenkään epätavallinen, kiusallinen tai hankala, kukaan ei muutenkaan kiinnittänyt pariin sen enempää huomiota kävellessään ohi.

"Paska englanti", Ade kuittasi saksaksi kieltäen jälleen sen, että puhetavalla, tai tässä tapauksessa aikamuodolla, olisi jotenkin erikoinen merkitys. Olihan sillä, ja Laurenkin tiesi sen, eikä takuulla kääntäisi päätään ja uskoisi huomautusta, tuo oli varmasti kuunnellut Andreaksen kanssa ollessaan tekosyitä ihan riittämiin, niin paljon ettei uskonut enää ihan kaikkea vaikka olisi kuinka sinisilmäinen. Ei Lauren ollut niin typerä kun orava joka palaisi takaisin paikkaan josta sai ruokaa vaikka menettäisi samalla reissulla häntänsä. Okei, surkea vertaus, mutta ajoi saman asian kun se, että jos tarpeeksi monta kertaa poltti näppinsä tulella leikkiessään oppi lopulta olemaan varovainen.

Lauren oli selvästi pitänyt kiltimmän kasvatuslinjan jos Jessen asenteesta ja vaatteista oli jotain pääteltävissä, nainen ainakin loi Adeen anelevan katseen Jessen pyynnön myötä aivan kun pelkäisi, että joutuisi muuten tytön kanssa vastateloin. Adella ei ollut siihen oikein mitään kommentoitavaa, hän oli hoitanut kasvatuksen omalta osaltaan vielä huonommin kun surkeimmat koti-isät, hän ei ollut viitsinyt olla edes paikalla (vaikkakaan vankilassa ajan vietto kotona olon sijaan ei välttämättä ollut ihan oma päätös).
"Ehh.. No ehkä hetkeks", Ade myöntyi vähän vastahakoisesti. Tässä hän nyt sitten tuppautui takaisin kaksikon elämään.

Jesse päästi riemuisan kikatuksen, joka sai Laurenin puremaan huultaan hymyillen. Herttainen lapsi, jolla oli Laurenin kasvonpiirteet ja kaikentahtova luonne, mutta Aden vaaleat hiukset ja pyöreät, maailmaa tutkivat silmät. Aden nopean vastauksen Lauren kuittasi sarkastisella hymyllä ja nyökkäyksellä. Jesse otti pari askelta kotiinpäin ja jäi sitten katsomaan liikkumattomia aikuisia. Lopulta Lauren huokauksen säestämänä noukki kangaskassinsa maasta ja päästi Jessen kädestä irti. Tyttö käveli hiukan Laurenin edellä, hetken takaperin katsellen jalanjälkiään, kunnes taas käveli eteenpäin tarkkailen puistoa kiinnostuneena vähän joka suunnasta.

Lauren katsahti Adeen, joka näytti vastahakoiselta.
"Älä yhtään näytä tolta. Mä en osaa kasvattaa lapsia. Damian kasvatti, mut mä menin aina siitä, missä aita oli matalin", Lauren totesi happamasti, painottaen Damianin nimeä ivallisesti. Hapan, ja ivallinen, kaksi sanaa, jotka olivat olleet viime aikoina yleisimmät adjektiivit naista kuvaamaan.

"Haittaako tää sua paljonkin?" Lauren hymähti talsiessaan Jessen jalanjäljissä. Ei se häntä itseään varsinaisesti haitannut, kieltämättä se oli kiusallista. Mutta jos nainen itse vain nauttisi kahvia tai vastaavaa, ja Ade olisi poissa silmistä tyttärensä kanssa leikkimässä. Lauren ei tiennyt, mitä jatkossa sitten kävisi, kun he olisivat tietoisia toisistaan ja asumisestaan samassa korttelissa. Se olisi huomisen murhe.

/ kiitos kivasta pelistä < : /

Jesse oli kieltämättä aika hellyyttävä, tytön lähellä oli mahdoton pysyä vakavana kun tuo itse kikatteli, virnisteli, hymyili ja hyppeli ympäriinsä jatkuvasti, näperteli ja testaili kaikkea mihin osui. Ihan ymmärrettävää, ettei Laurenin kasvatus ollut mennyt ihan nappiin, jossain vaiheessa alkoi varmasti tympiä oli lapsi kuinka suloinen tahansa ja siinä oli sitten turha yrittää väkisin syöttää käytöstapoja tai komennella, oli paljon helpompi vain pitää tuo tyytyväisenä. Tyttö olisi tarvinnut isähahmon elämäänsä pitämään kuria, harmi vain, että Ade näki tilanteen näin vasta vähän turhan myöhään, sen jälkeen kun oli sen kyseisen täydellisen isähahmon hoitanut pois kuvioista.
Varmasti Jessekin joskus kuitenkin kasvaisi ulos yltiöpositiivisuudesta ja kaikesta tuosta energiasta isähahmon ja kurin puuttumisesta huolimatta, Adella ei tosin ainakaan ollut mitään sitä vastaan vaikka tyttö pysyisikin tuollaisena lopun ikäänsä. Mies oli itse ollut pikkupentuna tuossa iässä oikeastaan ihan samanlainen, häneltä ne piirteet eivät kuitenkaan olleet kuluneet ihan täysin pois, energiaa ja kokeilunhalua riitti vieläkin aina kun tilanne vaati. Kaikki piti kokea, kaikki piti tietää eikä mitään voinut jättää rauhaan. Kieltämättä alkoi oma lapsuus tulla mieleen mikä sai tuntemaan itsensä ikälopuksi vanhukseksi, toisaalta se sai Andreaksen myös tajuamaan, että Jesse ihan oikeasti oli hänen tyttärensä. Hänen vertaan ja lihaansa.. Ja mies teki aivan samaa mitä hänen oma isänsä oli tehnyt, asettanut hauskanpidon lasta ja perhettä korkeammalle, ja Ade oli melko täydellinen esimerkki siitä mitä tapahtui kun niin teki, paitsi että hän oli ainakin jotenkin rämpinyt ylös sudenkuopastaan.

Jessellä näytti olevan kova kiire kotiin lämpimään joten parivaljakko lähti tytön perään Laurenin ensin noukittua laukkunsa lumesta.
"Kuka muka oikeesti osais", Ade kommentoi ja sivuutti Damianiin viittaavan kommentin reagoimatta siihen erityisesti mitenkään. Menneen talven lumia oli turha ruveta seulomaan läpi, tehty mikä tehty, perään itkeminen ja syyttely ei auttanut yhtää ketään. Korkeintaan häiritsi Damianin hautarauhaa.
"Ei ny oikeestaan", Alex kohautti harteitaan ja käveli Laurenin vierellä takaisin Devonin asuinalueelle.