A caged bird can never be free (sov.)

Jälleen kerran Ada oli tiirikoinut ikkunansa lukon auki - isäpuolihan luuli vieläkin, että ne pidättelivät häntä - ja lähtenyt seikkailemaan omille teilleen. Vaikka neiti hienostoalueelta olikin, hän ei katsonut suinkaan muita nokkaansa pitkin - no, ainakaan usein jollei ajatellut kaataa jotakuta sänkyyn yhdeksi yöksi. Siinä vaiheessa ulkonäöllä oli merkitystä. Muutoin se saikin jäädä. Lyhytkorkoisilla saapikkailla asteleva neitokainen oli eksynyt Rashee Roadille - toisinaan siellä tapasi mielenkiintoisia ihmisiä, toisinaan samantekevää väkeä. Vihreä huivi oli nopeasti kietaistu jonkinsortin pannaksi pään päälle ja muutoinkin vaatekokonaisuus ei tainnut olla sellainen, mitä Rashee Roadilla usein näki. Äiti yritti kovasti ostella ainokaiselleen jotakin siistiä ja sopivaa, mutta Ada ei ajatuksista innostunut. Karen oli aivan kuin eri ihminen, ei hän ollut enää se äiti, jonka Ada tunsi. Sitä paitsi, jos neitokainen koki elämänsä olevan rajoitettua ja mustavalkoista, ei kaikki voinut olla täydellisen hyvin.

Monesti Ada halusi lähteä tutkimaan uusia paikkoja ja katsoa mitä maailmalla - tai tässä tapauksessa Lontoolla - oli annettavaa. Se ei ehkä ollut niin ylellistä, mihin Ada oli tottunut, mutta toki hän sopeutui. Ja no, kaikki hänen tuntemansa Yellow Avenuelaiset kulkivat yhtälailla nokka korkeuksissa kuin pohatat ja rikkaat yleensäkin. Ada ei koskaan olisi halunnut olla niin rikas tai maineekkaan isäpuolen tytärpuoli. Elämä Manchesterissa äidin kanssa olisi riittänyt hyvin. Ennen Ada oli ollut hyvinkin nöyrä ja kuuliainen, mutta kaikki oli muuttunut jo vuosia sitten. Hän vain pakkasi kaiken sisälleen - äitihän siitä valitti, ettei tytär puhunut enää mistään heille - ja antoi olla. Ihmeellistä, ettei hän ollut hajonnut.

Siinä sitä sitten oltiin. Rashee Roadilla, Elm Squaren laitamilla, joka todellakin oli täysin erilainen kuin Yellow Avenue. Farkut ja pitkä, neulottu villatakki (alla tietenkin tummanvihreä pitkähihainen neule) ja korkosaapikkaat eivät oikein sopineet Rashee Roadilaisten asuvalikoimiin. Kalliista Jimmy Choon kengistä puhumattakaan. Eikä Ada olisi niitä muuten pitänyt, mutta ne sattuivat olemaan helkutin hyvät kävellä. Sieltä täältä kuului jotakin huutoa ja jostakin kuului vähän räiskyvämpää ääntä ja tietenkin uhkarohkea neitokainen päätti kääntyä juuri siihen suuntaan. Hän nosti kädet olkavarsilleen ja päätti kopsutella koroillaan eteenpäin kohti ääntä. Ties mihin tämäkin tie veisi.

Travis oli kirjaimellisesti ongelmissa. Ei olisi ikinä kannattanutkaan lähteä kotoa siinä mielentilassa.

Nuorukainen oli tuntenut kotona olevansa aivan liian turhautunut. Aikansa kuluksi hän oli yrittänyt lukea sanomalehteä alusta loppuun, ratkoa ristisanoja, ampua tyhjiä pulloja ritsalla, puhdistaa aseensa ja tehnyt itselleen risottoa. Sitten olikin lentänyt koko kattila seinään ja poika lähtenyt läksimään. Takki niskaan ja that’s it. Yleensä mukana kulkeva käsiase oli jäänyt pöydälle, eikä Travis hyväkuntoisena kaverina kuitenkaan pärjännyt kellekään. Kun tämä hassu seikka muistui pojan mieleen, hän oli ikävä kyllä suututtanut jo pari karskia kaveria, joiden tiesi olevan osa jompaakumpaa kadulla pyörivistä jengeistä. Alkoipa tuo sitten kopeloida taskuaan, ja kaivoi yksinkertaisesti mustanpuhuvan sidekickinsä ja sai kaverit perääntymään. Ja sitten poika pinkaisi karkuun kuullen vain vihaisia huutoja perästään. Ei MIT:n kaveri ollut ollenkaan huono juoksija, hetken päästä hän oli juossut syrjäseudulta Elm Squaren lähettyville. Siellä pyöri pari satunnaista ihmistä, pari hassua juoppoa, luultavasti pilvessä ollut hippilikka ja yksi neitokainen.

Takki viipottaen juokseva tummanpuhuva hahmo olisi varmasti herättänyt kummastusta, joten Travis päätti kävellä nopeaa tahtia aukion ohi. Kujan päässä seisoi yksikseen joku känniläinen kujalla, näyttäen mustanpuhuvan takkinsa kanssa aika lailla samalta kuin Travis itse. Poika katsahti taakseen, korstojen ääni kuului, muttei näkynyt kuin pitkät varjot. Niinpä Travis peruutti hieman, piiloutui epämääräisen, luultavasti puoliaution kerrostalon pimeään syvennykseen. Poika hengitti tiheästi ja liimasi itsensä seinään. Se oli sopivasti varjossa ja tarpeeksi piilossa. Tuskinpa noita kavereita olisi siunattu sekä älyllä että voimalla.

Travis näki, kuinka kaksi kaveria juoksi ohi huutaen. Hän oli selin heidän tulosuuntaansa, ja näki, kuinka juoppoa alettiin töniä, mollata ja hakata. Lopulta toinen otti esiin astetta raskaamman aseen ja alkoi leikitellä sillä. Aluksi pari laukausta ilmaan, ja yksi seinään. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota, se oli niin arkipäivää Rasheella. Hetken päästä Travis kuuli lähestyvää korkojen kopinaa.

”Ei helvetti”, mies kuiskasi itselleen ja vaihtoi varovasti puolta, jotta näki tulijan. Sama neiti, joka oli kulkenut juuri Elm Squarella. Kuului uusi laukaus, ja korot yhä lähempää. Travis ei miettinyt hetkeäkään, vaan veti neidin seurakseen piiloon. Hän hengitti yhä kiivaasti, tosin ei ollut enää hengästynyt. Adrenaliini virtasi.

Ada katseli ympärilleen hieman varuillaan, sillä ikinä ei voinut tietää mitä Rashee Roadilla liikkui. Neitokainen kuuli jo selviä laukauksia jostain, mutta se oli Rasheen arkipäivää. Tai ainakin oli ollut kun hän oli käynyt aikaisemmin. Ensiksi hän oli sätkynyt, mutta niihin tottui. Jengiläiset kuitenkin harvemmin tuppasivat hyökkäämään ohikulkijoiden päälle jos nämä eivät olleet loukanneet jengiläisiä mitenkään. Eikä Ada tietääkseen ollutkaan. Adan askeleet tuntuivat varmemmilta yksi toisensa jälkeen. Hän kääntyi välillä katsomaan taakseenkin ja varmisti, ettei häntä seurattu ja ettei ilmasa ollut häntä uhkaavia merkkejä. Hän kulki Elm Squarelta poispäin, vaeltaen ehkä hiukan päämäärättömästi. Nautti illasta, kun sitä vielä oli jäljellä. Joka tapauksessa hänen piti palata kotiin yöllä.

Ada ei kuitenkaan ollut valmistautunut siihen nykäisyyn, jolla hänet vedettiin pois kadulta, jonkinlaiseen syvennykseen. Hän katsahti kohta nuoreen mieheen, joka hänet oli syvennykseen vetäissyt ja riuhtaisi itsensä irti. Eipä hän kuvitellut koskaan löytävänsä itseään tällaisestakaan tilanteesta.
"Mitä helvettiä sinä oikein luulet tekeväsi?" Ada kivahti ja katsoi nuoreen mieheen. "Mitä sinä oikein haluat? Minulla ei ole mitään aineita, joten anteeksi, mutta en ole se, jota ehkä etsit."
Ada seisoi hetken siinä, mutta lopulta kääntyi takaisin kadun suuntaan tarkoituksenaan jatkaa matkaansa - tai no, vaellustaan.

Nainen, tai ennemminkin tyttö, vaikutti hyvin vastahakoiselta. Travis sen sijaan näki sivusilmästään toisen kaverin vilkaisevan kadun suuntaan. Ei kukaan halunnut kenenkään muun näkevän tappohommia… Ja sitä tässä oli luultavimmin tulossa, huudon ja miksi-vitussa-teit-niin-kysymysten perusteella. Humaltuneen miehen huudot ja anelut eivät luultavasti auttaneet, kaveri ei edes yrittänyt selittää, ettei ollut se, joksi toiset häntä luulivat. Siinä menisi jonkun toisen henki, mutta Travis piti omaa henkikultaansa tärkeämpänä sillä hetkellä. Herkempi Travis olisi jo syöksynyt polvilleen tuonne anelemaan, että säästäisivät sekä hänen että tuntemattoman hengen.

Tyttö alkoi tiuskia ja kivahdella, jolloin Traviksen otsalle nousi kylmänhiki. ”Vittu, nyt hiljaa”, Travis kiskaisi tytön aivan viereensä, iskien kätensä tiiviisti tämän suun päälle ja katsoen tätä totisesti. ”Hiljaa”, poika muotoili äänettömästi huulillaan ja kuuli raskaita askelia lähemmän. Hän näki toisen kaveruksista rapsuttavan aseella niskaansa. Travis rukoili, ettei se tajuaisi tutkia lähiseutua tarkemmin.

Hetken päästä poika päästi kätensä tytön suun edestä. ”Anteeksi vain, saatoin pelastaa, tai pelastan, meidän molempien hengen. Ne kaverit tuolla, ne jahtaa mun henkikultaani”, Travis kuiskasi ja virnisti. Toinen oli kiivastuneen ja samalla kovistelevan näköinen – eikä ihmekään kun joku oli juuri kiskaissut hänet Rashee Roadilla johonkin varjoisaan nurkkaan – mutta tuskinpa rasheeroadilainen itse, sen verran fiinisti pukeutunut alamaailman yöhön.

”En ole ennen nähnytkään sua? Kuka sä oot?” Travis tajusi kuiskata hiukan rauhoittuneen hengityksensä lomasta.

Ada ei ollut erityisen mielissään tästä tempauksesta ja lähinnä mietti toisen sormen puremista kun tämä sihisi Adalle ja pisti käden suun eteen. Mutta siinä vaiheessa Adan mielessä alkoi muodostua ällöttävä kuva siitä, että missähän tuonkin sormet olivat käyneet. Pitikö ajatella, pitikö ajatella. Ada oli suhteellisen varma siitä ettei ollut itse minkäännäköisessä vaarassa, tuskinpa nuo olisivat uskaltaneet tulla ulkopuolisen kimppuun. Jossain kaukana menneisyydessä Ada olisi toivonut kuitenkin harrastaneensa karatea, olisi voinut rökittää tuollaiset mennen tullen.

"Tietääkseni mä en pyytänyt sua pelastamaan mun henkeäni", neitokainen sanoi närkästyneenä nuorukaisen laskiessa kätensä alas.
Ada katseli tähän vain hiukan epäilevästi, tutkiskeli ehkä hieman ja mietti mikä juju tässäkin oli. Adalla oli ollut mielikuvia siitä, miten ilta päättyisi tai etenisi, mutta tämä ei suinkaan kuulunut yhteen niistä. Nuorukaisessa oli jotain hieman kiehtovaakin, mutta Ada ei sillä hetkellä pystynyt ajattelemaan mitä - hän oli liian ärtynyt ajatellakseen ylipäätään mitään järkevää ja jaksaakseen kiinnostua.
"En usko että sä hyödyt mun nimestäni mitenkään", neiti tokaisi tälle.
Olisihan hän voinut sanoa vääränkin nimen, mutta no. Ei Ada tähän tapaukseen vielä niin paljoa luottanut, vaikka mitäpä harmia yhden nimen kertominen nyt olisi tuottanut. Ellei tuo lähettäisi jotain palkkamurhaajia ovelle. Mielikuvitus rullasi, minkäs sille mahtoi, mutta Ada palautui kuitenkin maan pinnalle ja varovaisuuteen.

"Tietääkseni mä en pyytänyt sua pelastamaan mun henkeäni", tyttö sähähti ärhäkästi. Travis suorastaan kavahti. "Mä en halua, että joku yellowavenuen hienohelma on seuraavana päivänä lehdissä - kuolleena", poika sähähti takaisin. Aluksi hän oli miettinyt toisen olevan lähinnä kiitollinen, mutta tällä hetkellä Travisin mielessä kävi, että heittäisi likan saman tien kaveruksille. Nuo vieläkin leikittelivät miesparalla, mutta Travis ei keskittynyt siihen, Hän lähinnä tuijotti kahteen kissamaiseen silmään suorastaan ärtyneenä. Samassa tyttö tuhahti jotain nimestään. "Nyt muija turpa kiinni. Nää ei ehkä oo niitä jokapäiväisiä tallaajia, joita sä näet täällä harhaillesasi, nää tappaa tosta vain. Tuo kaveri tuolla vain sattui eteen, ei niiden sitä oikeesti tarvi tappaa, ne vain haluaa", Travis päätti hiljaisen palopuheensa.

"Okei, neiti Vastahakoinen, Travis", poika tarjosi kättään eikä edes kantanut mitään huolta hiljalleen kohti kujan päätyä. Sitten kuului laukaus, huuto ja toinenkin laukaus. Lisää huutoa ja kaksi kertaa kovempaa. Todellakin leikittelivät.

/lyhytlyhytlyhyt

Ada tyrskähti. Yellow Avenuelainen kuolleena lehdessä. Sepä vasta uutinen olisikin. No toisaalta, oli se joskus ollut varteenotettava vaihtoehtokin, mutta neiti oli päättänyt että isäpuolen hermojen raastaminen oli mukavampi nautinto. Tai ainakin tuntui paremmalta vaihtoehdolta silloin.
"Mä en tietääkseni tilannut prinssiä valkoisella ratsulla mistään postimyyntiluettelosta, joten sori, mutta sulla on väärä osote", Ada totesi. "Enkä mä ole mikään Yellow Avenuen hienohelma. Sä et tiedä musta mitään."
Nuorukainen alkoi selittää jotain näistä tyypeistä, jotka parhaillaan jahtasivat siellä kaduilla jotakuta.

"Miten vaan Raven", Ada totesi tarttumatta nuorukaisen käteen.
Niin no, käytöstavat olivat jääneet odottamaan Adaa huoneeseensa - Manchesteriin. Kujalta kuului huutoa, mutta Ada keskitti katseensa kuitenkin nuorukaiseen. Mistä sitä tiedi, jos tämä oli yhtä hämärä kuin nuo siellä kujallakin. Jos Ada oli jotain Rashee Roadilla seikkaillessaan oppinut, niin se oli varovaisuus. Kehenkään ei pitänyt luottaa - ei sillä, että Ada ylipäätään luottaisi ihmisiin helposti. Ada näytti närkästyneeltä, mutta samalla ehkä vähän uteliaalta. Siinä vaiheessa hän oli oikeastaan vasta kiinnittänyt huomiota siihen, että jokin tuossa tyypissä ei sopinut Rashee Roadille. Siinä oli jotain outoa.

Travis naurahti kuivasti prinssi ja valkoinen ratsu -vertaukselle. Ehkä normaalisti se olisi huvittanut häntä enemmänkin, nyt tuo naurahdus oli ehkä jopa sarkastinen ja ivaa täynnä. Yellowavenuelaisuuden kiellolle poika sen sijaan tyrskähti. "Kato peiliin ja tuu sitten kertoon kuka sä oot", poika virnisti alentavasti ja hivuttautui sitten kulmalle katsomaan. Siellä ne potkivat sitä kaveria, joka ei enää pitänyt minkäänlaista ääntä. Tuskinpa nuo kaksi sitä olivat vielä tappaneet, ampuneet ehkä jalkoihin tai käsien seudulle. Kunhan leikkivät ja hankkivat oman iltaviihteensä.

Esiteltyään itsensä, Travis luonnollisesti odotti käytöstavoille kasvatetun tytön puristavan kättä reippaasti ja kertovan oman nimensä. Sen sijaan tyttö tylysti ignoorasi koko esittelyn ja kutsua Travisia Raveniksi. "Hei, likka, mä en välttämättä tarvi sun nimeäs, mut vois se olla ihan käteväkin", Travis mutisi ja katsoi hetken tyttöstä päästä varpaisiin. Tuskinpa tämä oli yli parikymppinen, korkeintaan vuoden pari yli. Ehkä alle kahdenkymmenen kuitenkin? Nuori ja uhkarohkea.

Kääntyessään taas vilkuilemaan älykaksikon touhuja, Travis seurasi hetken tilannetta. Kulmabaarista tuli muutaman hengen porukka ulos ja alkoivat miettiä tapahtumia naurun säestämänä, kunnes tajusivat tilanteen laidan. Travis näki siinä nurkassa kyhjöttäneen parivaljakon tilaisuuden. "Noni, vauhtia", poika hetken päästä veti äkkiarvaamatta toisen mukanaan juoksuun ja siitä Elm Squaren aukiolle, nopeasti hiljentäen normaaliin kävelyvauhtiin, lopulta päästäen irti toisen ranteesta.

"Jos sä et kerta kaipaa tällaisen rentun seuraa, se on hyvästi sitten", Travis virnisti, tarttui takinhelmoistaan ja niitä levittäen kumarsi tytön edessä. Sarkasmia täynnä koko paskiainen, ivallinen virne ja sanoista suorastaan kuulsi pilkka.

Ada hymähti ilottomasti nuorukaisen kommentille. Hän ei oikeasti voinut välittää vähempää mitä tuo ajatteli. Neitokainen olisi rehellisesti sanottuna lähtenyt jo kävelemään, ellei olisi ollut suhteellisen varma siitä, että tuo olisi takuulla vain vetänyt hänet takaisin pimeään piilopaikkaan. Ada ei kiinnittänyt lainkaan huomiota siihen mitä kadulla tapahtui vaan pikemminkin seisoi siinä paikallaan varpasillaan. Ehkäpä tapa, joka oli jäänyt baletin harrastamisesta. Ada huomasi nuorukaisen huomanneen hänen vääntävän tämän nimen tahallaan erikoiseksi. Toisaalta Ada tiesi olevansa hyvinkin ärsyttävä ja nokkava kun sille päälle rupesi. Tai kun hän itse ärsyytyi.

Kohta tämä Travis - tai Raven, kuten Ada tahallaan nimitti - vetäisi hänet pois syvänteestä ja lähti harppomaan muutamilla juoksuaskelilla Elm Squaren aukiota kohti. Siellä tämä päästi tytön ranteesta irti ja jätti seisomaan paikalleen. Nuorukainen kumarsi syvään kuten mikäkin kettuilija ja sanoi hyvästit, kääntäen selkänsä. Ada seisoi hetken siinä paikallaan miettien mitä tekisi seuraavaksi, kunnes huokaisi. Ehkä tuo ei ollut suunnitellut mitään murhayritystä tai vastaavaa.
"Hei, Raven!" tyttö huusi tämän perään. "Se on Ada."

Travis jätti tyttösen siihen yksikseen seisomaan ja lähti itse kävelemään kotia kohti, selvästi rentoutuneempana. Hän potkiskeli matkalla kiviä pienoisesti hypellen - pieni äksöni päivään piristi mukavasti, Travis tunsi itsensä eläväiseksi ja pirteäksi. Tässähän voisi lähteä vaikka baariin! Näitä mietteitä poika ei ehtiny kauaa, kun kuuli takaansa huudon Ravenille. Poika pysähtyi saman tien ja pieni omahyväinen virne kerääntyi tämän kasvoille. "Se on Ada", tyttö huusi oman nimensä. Travis selvitti kurkkuaan, pyyhki virneen kasvoiltaan ja kääntyi. "Okei, Mary, lähetkö mun kanssa baariin?" Travis huusi toiselta puolen Elm Squarea kädet tötterönä suunsa ympärillä. Hän oli aina ollut teatraalisia ihmisiä.

Mary ja Raven, Ada ja Travis. Travis tunki kädet farkkujensa taskuun ja keikkui päkiältään kantapäälle odotellen Adan vastausta. Toisesta ei osannut arvata mitään ja se jos mikä viehätti nuorta herraa. Periaatteessa - Travis laski aina erilaisia todennäköisyyksiä päässään, mittiläinen mikä mittiläinen - Ada olisi ihan hyvin voinut heittäytyä mukaan, heittäää nokkavan nartun roolinsa nurkkaan ja olla kivaa ja hauska ja mukava kaveri, mutta toisaalta tuo saattaisi ihan hyvin huutaa poitsulle sayonarat ja kipittää koroillaan kohti kotia tai kiusallaan Rasheraspiin jonkun toisen kanssa.

Mitään ei ikinä voinut tietää, kun ihmisten kanssa liikuttiin. Siksipä Traviskin oli insinööri - hän tiesi tasan tarkkaan talojen tunnetilat ja niiden reagoinnit mihin tahansa asiaan. Esineiden kanssa oli helpompi kommunikoida. Ihmiset olivat ongelmallisia.. Olisi ollut täysin turhaa yrittää perehtyä psykologian ja muun sellainen paskan pariin - aihe olisi aivan helkkarin laaja eikä ihmiset ikinä tiedä kaikkea toisesta. Kukaan ei voi ikinä perehtyä ihmismielen saloihin niin syvälle, että pystyisi arvaamaan toisen ajatukset, reaktiot ja mietteet pienestäkin eleestä. Hullua, kuinka jotkut jaksoivat yhä uudelleen ja uudelleen perehtyä sellaisiin asioihin.

Travis ei millään ymmärtänyt psykologeja. Kuuntelivat miljoonien erilaisten ihmisten valituksen aiheita tienaten tonneja päivittäin. Miten ne mokomat jaksoivat? Toinen valittaa siitä, ettei ole kykenevä saamaan lapsia ja toinen itkee perään kun on raskaana. On se jännä tämä maailma. Travis havahtui mietteistään hetken päästä ja tyhjille kasvoilla palasi leikkisä virne.

Mary. Olisihan se pitänyt arvata. Tosin Ada oli tottunut siihen. Ehkä neiti voisi edes yrittää olla hitusen ystävällinen. Hieman yllättävä ehdotus lähes täydelliseltä muukalaiselta kysyä Yellow Avenuen kasvattia seuraksi baariin. Ei sillä, ei Adalla ollut mitään sitä vastaan ja sitä paitsi, koti oli kuitenkin odottamassa. Mitä pidempään hän saisi tekosyyn olla pois sieltä, sen parempi. Ada oikeastaan huvittui hiukan nuorukaisen teatraalisesta eleestä ja hymähti hymyillen.
"Ai teillä on täällä jopa sellainen?" Ada teeskenteli vetäen suunsa varmaan ensikertaa sinä päivänä ilkikuriseen virneeseen. "Ajattelin ettei täällä varmaan ole varaa edes pitää sellaista. Mutta mitäpä mä tietäisin. Olenhan vaan joku Yellow Avenuen tyttö."
Ada otti Travisin kiinni muutamalla askeleella.
"Kai saan ottaa henkivartijani mukaan?" Ada piruili hiukkasen, ehkä hiukan ystävällisempään sävyyn kuitenkin. "Ei mutta unohdin, että sain jostain paketissa prinssin valkoisen ratsun kera. Puuttuisi enää se puoli valtakuntaa."

Ada pysähtyi Travisin eteen ja kohautti olkaansa, vaihtaen äänensävynsä hieman leppoisampaan.
"Saatan olla suhteellisen vakuuttunut siitä, ettei sinulla ole jengiä odottamassa kulman takana, joten miksei. Mitä kauemmin keksin syitä ulkona olemiseen sen parempi. Kerrohan kuitenkin yksi asia: miten eksyit Rashee Roadille? Sinä et ole täältä päin", Ada totesi suoden hiukkasen hymyä tälle. "Viihdytä minua."

"Come on, Rasherasp on semmonen mörskä, ettei siihen ole voinut paljoa rahaa mennä", Travis virnisti kun Ada asteli pojan eteen. Tulihan neiti sieltä. Travis oli ennemminkin miettinyt tytön heittävän egoa sivaltavan kommentin ja lähtevän painelemaan. Mutta ei, ja Travisin oli pakko myöntää, että hän oli yllättynyt. Olihan se kiva, että likka piti mielenkiintoa yllä, eikä saman tien antanut periksi - ei lähtenyt kotiin eikä mukaan helpolla. Haaste oli aina mukavaa, eikä Traviskaan ollut aivan varma, mitä haki baarireissulta. Ehkä humalatilaa lähinnä? Ei poika ollut aivan varma, viitsisikö vetää päätä täyteen - kännissä ei aivot toimineet yhtä hyvin, ei ollut tasapainoa eikä voimaa, eikä asettakaan. Olisi täysin muiden armoilla... Ei houkuttanut Travista.

"Mun valtakunta on Rashee Road", Travis virnisti ja levitti kätensä. Rasheen alue ei todellakaan ollut Travisin kulmia, yleensä hän liikkui syrjäisemmillä seuduilla. "Mulla ei ole täällä gängiä, olen oman itseni kuningas", Travis kohotti kulmakarvansa ja hymyili viekkaasti. "Mitenkö mä tänne eksyin? Mä olin kiva poika, opiskelin MIT:ssä, jos satut tietämään, tunnetuin koulu tässä maailmassa ja silleen. Ja sitten kävikin hassusti", Travis virnisti lopulta ja laittoi kädet takkinsa taskuihin.

"Sä et haluu kuulla koko tarinaa", poika totesi happamasti hetken päästä ja kääntyi kannoillaan kohti Rasheraspia. Pieni hymynkare kuitenkin palasi huulille melkeinpä saman tien. Miksi Travis kailottelisi muille omia sekoamisiaan? Hän oli pimahtanut aivan tyystin saatuaan päästyään MIT:stä ulos. Travis ei itsekään pystynyt selittämään omia tuntemuksiaan, eikä typeryksen mieleen tullutkaan käydä lääkärillä tai psykologilla tarkastelemassa pääkoppaansa... Idiootti mikä idiootti.

Eikä Travisia muutenkaan huvittanut kertoa omasta pääkopastaan, kun hän ei itsekään tiennyt tapahtumia sen sisällä. Eikä kukaan muukaan. Ja kun sana sekopäästä leviäisi, sitä ei saisi talttumaan millään - ei menisi kauaakaan kun joku olisi hankkinut Travisin hanttihommiin ja sysännyt kaiken paskan tämän niskaan, koska "eihän se skitsofreenikko mitään tajuaisi". Harmi, että Travis oli niinkin älykäs kuin on.

"Ehkei rakennukseen, mutta viinaan", Ada totesi ja lähti kävelemään Travisin kanssa eteenpäin.
Adan mottona oli pitkälti "kaikkea pitää kokeilla kerran" ja kaipa se koski myös Rashee Roadin omaa baaria. Ada oli lähinnä tottunut Yellow Avenuen tasokkaisiin yökerhoihin ja ihmisten omiin kotibileisiin, mutta mikäs siinä. Olisipa Rasheraspkin nähty sen jälkeen. Ja mikäs siinä, aina jokunen drinkki maistui, vaikkei Ada ollutkaan tarkoituksella lähtenyt Rashee Roadille etsimään baariseuraa. Tekihän se tietenkin vaihtelua lähteä spontaanisti puolituntemattoman kanssa jonnekin, mutta joku nuorukaisessa sai Adan antamaan hitusen luottamusta sille, ettei tämä yrittänyt saada häntä hengiltä. Se olisi ollut hyvin mahdollista näillä kaduilla.

"Joten käytännössä saisin puolet Rashee Roadista?" Ada tiedusteli jo hyväntuulisesti. "MIT? Vau, sun täytyi olla joko lapsinero tai hemmetin rikas. Ne ovat ainoat keinot jolla tiedän kenenkään päässeen sisään."
Ada oli kieltämättä sekä yllättynyt että hyvin vaikuttunut. MIT? Ja asuu Rashee Roadilla? Jonkin oli täytynyt mennä tosiaan pieleen.
"Miksen?" Ada kysyi tältä. "Jatka vaan. Tässä on elämä aikaa."

"Halpaa viinaa, kultaseni", Travis naurahti Adan kommentille. Tämä oli ehkä tottunut juomaan ties mitä drinksuja ja shotteja, Rasheraspissa saisi luultavasti olutkanisterin tai vodkalasin eteensä. Travisia huvitti jo etukäteen, millainen neitokainen hänen vierellään talsivasta likasta tulisi humalassa. Yleensä tuollaiset olivat joko tavattoman narttumaisia tai aivan liikaa kikattelevia blondeja. Kumpikohan Adasta tulisi? Tuurilla ei kumpikaan, Travis huomasi ajattelevansa. Ei tosiaan, Adasta ei osannut kertoa mitään ulkomuodon, eleiden, käytöksen tai mielialan perusteella. Koko tyttö oli aivan omaa luokkaansa.

"Saat ton hiljasemman puolen, 18th Street ei tykkää jos joku rikas pentu tulee hoiteleen niiden kulmia", Travis virnisti ja potkaisi kiven ilmaan. Se kolahti ränniin ja samalla saattoi jo kuulla ärjynnän Rasheraspin tienoilta. Baarin edessä oli porukkaa enemmän kuin laki sallii, suurin osa tappelemassa, mutta sisällä yleensä oli melko rauhallista - ainakin tiskillä. Ties mitä takahuoneissa tai perimmäisissä nurkissa tapahtui, puhumattakaan naistenhuoneesta tai miesten läävästä.

"MIT:iin pääsee olemalla nero", Travis kopautti pääkoppaansa. Kyllähän pojalta älliä löytyi, mutta olihan iskä lahjoittanut yhden siiven lisää koululle, joten... Mutta sitä ennen Travis oli jo vakuuttanut pari johtokunnan jäsentä ja saanut varman paikan. Isä oli vain yrittänyt varmistaa, mokomakin paskiainen ei voinut hyväksyä sitä, että joku oikeastaan pärjäsi ilman rahaa.

"Saat ite miettiä. Musta olisi ihanaa kuunnella sun arvauksia", Travis loi Adaan kiinnostuneen katseen. Hän arvuutteli aina kaikilla menneisyyttään. Kukaan ei ollut ikinä osunut oikeaan. Too bad.

"Teitä huijataan", Ada totesi. "Se on jotain geenimanipuloitua kuitenkin."
Ja katsos, Adalla oli ihan oma puolivaltakuntaa. Kiven osuminen ränniin kuulosti hiljaisemmalta kun Yellow Avenuella. Toisaalta Rasheella oli yleensä enemmän melua muutenkin. Yellow Avenuelaiset kun tuppasivat käyttäytymään kohteliaasti ja kiltisti. Rasherasp ei toki näyttänyt miltään fiiniltä yökerholta, tosin ei Ada ollut sellaista odottanutkaan. Korkeintaan jotakin alamaailman räkälää. Tulipa ainakin kokeiltua sitä uutta. Ja mistäs sitä tiesi, saattoihan neiti jopa pitää paikasta. Yökerhoihin kyllästyi nopeasti.

"Arvasinhan että sä täytät jommankumman kriteerin", neitokainen sanoi tälle. "Jos mulle olisi koskaan yritetty ostaa tietä yliopistoon niin olisin aika reilusti saanut huutaa sille, joka yritti ostaa mut sisälle."
Ada käveli toisen vieressä hitaammin kuin normaalisti, koska muuten neiti olisi kiitänyt kymmenen askelta edellä. Nuorukainen alkoi arvuutella sitä mitä hänelle oli tapahtunut. Mitä olisi voinut käydä? Tuo oli ollut MIT:ssä ja päätynyt Rashee Roadille. Mikään siinä ei ollut loogista.
"Arvaan näin: hemmoteltu lapsuus, mutta rakkauden sijaan vanhemmat antoivat tavaroita. Lopulta päätit näyttää kykysi menemällä MIT:n. Toinen vanhemmista ehkä kuoli jossain välissä? Eivät välittäneet ja lopulta ei tainnut sitten olla muutakaan vaihtoehtoa? Mutta MIT:sta Rashee Roadille? Siinä täytyy olla joku traaginen käännekohta tai murtumispiste. En vaan osaa lukea sitä susta", Ada totesi.

Travis ei voinut olla hymyilettä kuunnellessaan toisen arvauksia. Hetken tämä näytti miettivän mahdollisuuksi Travisin menneisyyden suhteen. Olihan se kieltämättä hyvin epätavallista, että tuollainen kaveri päätyisi tällaiseen paikkaan. Travis oli luultavasti ainoa rasheelainen, jolla oli paperit MIT:stä. Pienen hetken ajan poika aikoi antaa pari vihjettä Adalle, kunnes tämä aloitti kertomuksensa. Se kuulosti suhteellisen kaukaiselta Travisin korvaan lukuunottamatta rahaa muttei rakkautta -osiota, mutta kai jokin hänessä antoi ymmärtää niin. Tai sitten se oli Adalle tuttu aihe. Travis ei kuitenkaan tohtinut sanoa tytölle tästä, antoi vain hymyn virua huulillaan.

"Ahaa. Kaukaa haettu, tai suht läheltä. Oli lupaava alku, ja that's it", Travis virnisti Adan lopeteltua ja katsoi tätä hiukan huvittuneena. "Mä voisin antaa sulle vihjeen", poika totesi mietteliäällä äänellä ja raapi niskaansa. Mitä sitä kertoisi? Ampumavälikohtausta, jossa poikaparka totaalisesti pimahti, tuskin kannattaisi mainita, mutta ehkä jotain muuta, mikä pitäisi sekä Rashee Roadin pahamaineisen alamaailman kuin MIT:nkin puolia? Ah, Travisilla välähti.

"Mä pakenin vankilasta", poika heitti jäätävän hymyn Adalle ja asteli sitten kadun yli kohti Rasheraspia. Siellä oli joku sammunut tai hakattu - ehkä jopa nirhattu - keskelle tietä, mutta tyynesti Travis asteli käden takkinsa taskussa sen yli ja piti Adalle Rasheraspin ovea auki. Se oli yllättävän hyvin äänieristetty - kun oven sulki, tuntui kuin joku olisi painanut Pausea. Lähes yhtään musiikkia ei kuulunut ulkopuolelle.

"Mutta oliks toi sun tarina vai arvaus mun tarinasta?" Travis lopulta rohkeni kysyä pieni pilke silmäkulmassaan. Toki häntä kiinnosti, ehkä kannattaisi jopa jättää tänään juomatta ja juottaa toinen umpihumalaan, jos tilanne hiukan aukenisi Travisillekin.

"Mä luen ihmisistä jotain, mutta jotkut osaa vaan peittää kaiken", Ada sanoi. "Sanotaanko, että niiden pitäisi olla näyttelijöitä."
Ada odotti toisen vihjettä ja Travis näytti miettivän sitä jonkin aikaa, katsoen nuorukaiseen odottavasti. Vasta sitten tämä näytti keksivän tarpeeksi hyvän vihjeen. Ada mietti kyllä ensin pelleilikö toinen ja heitti vain päästään mitä sattui, värittämään vähän tarinaa. Mutta mikäs siinä, jos se totta oli. Jos ei niin voi voi.
"Ai, olit vankilanarttu", Ada virnisti. "Kai sellikaverinasi oli edes Al Capone?"

Ada seurasi Travisia sisälle ja riisui villatakkinsa sitten käsivarsilleen. Toinen piti hänelle ovea auki ja sen sijaan että olisi tallonut maassa makoilevan miehen päältä, hän oli päättänyt kiertää tämän. Tämä seisoi ovella ja Ada siirtyi peremmälle, seisahtuen siihen.
"Vaan arvaus", Ada sanoi. "Mä en kerro tarinaani kellekään helpolla, mutta toki on hauska nähdä kun yrität. Yhdeksänkymmentäyhdeksän prosentin mahdollisuudella epäonnistut. Toisaalta, on siinä se prosentin mahdollisuuskin. Jos sua onnistaa, annan ehkä sun tarjota mulle juotavaa."
Neitokainen siirtyi peremmälle, katsellen vähän ympärilleen.

"Tai joillakin on vain niin kova ulkokuori", Travis mutisi. Hän ei tiennytkään, kuinka samanlaisia he olivatkaan. Kumpikin piti sisällään jotain, mitä ei halunnut muiden tietävän. "Aika lähellä, joku italialaiskaveri. Oli ollut jonkin sortin ammattirallikuski kunnes ajoi viskin ja huumeiden kanssa parin ihmisen päältä. Nero se oli. Siks mä en istukaan mun elinkautista enää", Travis virnisti ja paljasti vahingossa ihan liikaa. Elinkautinen tosiaan. Tai niitä Travisilla oli kaksi, toinen kahden ihmisen murhasta ja toinen kylmäverisestä murhasta. Revolverilla ampuu kuusi kertaa, kaksi kullekin. Travis oli ampunut kahta miestä kaksi kertaa, naista kolme kertaa. Eli hän oli ladannut revolverin vielä kerran, vain ampuakseen naista vielä kerran. Ehkä joskus vielä selviää Travisin tarkoitusperät, sillä tuskinpa kukaan olisi vetänyt ihan hatusta tuollaista. Lisäksi oli turha väittää, että hän olisi syytön - vankilassahan sitä paitsi kaikki olivat syyttömiä ja lakimies oli kussut koko homman. Travis virnisti ajatukselle katsellen maahan, mutta vakavoitui saman tien kun alkoi miettiä sitä iltaa taas kerran.

Kun Ada ilmoitti omasta menneisyydestään, Travis oli yllättäen heittäytynyt vakavaksi. "Mä en kerro tarinaani kellekään helpolla, mutta toki on hauska nähdä kun yrität. Yhdeksänkymmentäyhdeksän prosentin mahdollisuudella epäonnistut. Toisaalta, on siinä se prosentin mahdollisuuskin. Jos sua onnistaa, annan ehkä sun tarjota mulle juotavaa", Travis kuuli etäisesti, mutta ignoorasi sanat hetkeksi.

"Joo. Veikkaan, että sun vanhemmat on rikasta kamaa, toinen kuoli niinku sä sanoit?" Travis virnisti hetken päästä.

"Tai joillakin on kova ulkokuori", Ada myönsi. "Damn. Ihan vaan tiedoksesi, Al Capone on koirani nimi. Pieksisi sinut mennen tullen. Mutta mikäs siinä. Se siis ilmeisesti auttoi sut pakoon? Mitä sä oikein teit päästäksesi vankilaan ja vielä elinkautiseen?"
Oli oikeastaan jännittävää kuulla välillä toisenlaisiakin tarinoita. Lähinnä Ada sai kuulla vain juoruja kuinka joku oli tyrinyt jossakin tai kuinka jonkun pitäisi saada potkut - tai vaihtoehtoisesti kuka oli mennyt naimisiin ja kenen kanssa ja sitä rataa. Ne olivat uutisia, jotka olivat neidille ihan tarpeettomia, mutta kerran kun hänen äidistäänkin oli tullut seurapiirirouva ja isäpuoli oli isokin kiho, niin pakko sitä oli joskus kuulla.

"Aina sä voit arvailla, muttet saa koskaan ehkä tietää", Ada totesi tälle.
Neitokainen löysi baaritiskin täältäkin. Hän lähti sen kummempia miettimättä kävelemään sitä kohti, jokseenkin odottaen, että Travis seuraisi häntä kyllä. Täältä tuskin saisi mitään mansikkamargaritoja, mutta onni oli, ettei Ada juonut sellaisia. Hänelle kelpasi oikeastaan mikä vain. Tequila, vodka, rommi, viski ja ties mitä. Kaikki meni kyllä alas. Ylöstulemisesta ei tietenkään koskaan tiennyt. Mutta rehellisesti sanottuna, mikä tahansa meni.

"Vitut, mä meidät sieltä haneen hommasin", Travis virnisti. Toinen kaveri oli ollut lähes fyysisesti vahva, Travis itse henkisesti. Yhteistuumin kaverukset siis pääsivät lähtemään kiven sisältä. "Arvaa", Travis jälleen kohotti kulmakarvojaan ja hymyili viekkaasti. "Kun kerran arvauspeliä lähdettiin pelaamaan, niin go ahead", poika totesi ja sulki oven Adan asteltua sisään.

Olihan siitä jo vuosi. Vuosi siitä adrenaliinista, joka virtasi Travisin suonissa koko sen yön ajan. Se italialaiskaveri oli vaikuttanut kaksi kertaa rauhallisemmalta, mutta olihan tuo istunut vankilassa jo viitisen vuotta, tullut 18-vuotiaana ja lähti kaksikolmosena. Travis tiesi, että kaverilla oli edessä pitkä kakku, muttei elinkautista. Tai niin muut puhuivat - kaikki kyllä puhuivat aivan puuta heinää jos heitä huvitti. Välillä joku jopa repi viihteensä siitä, että kertoi valheita ja aiheutti draamaa vankilassa. Jos jostain kuulit, että "toi numero 341592 tappoi sun tyttöystävän", niin kyllähän sinä kimppuun menit. Vankilassa ei voinut ikinä tietää mikä oli ja mikä ei, oli parempi pelata varman päälle. Travis oli sentään niin fiksu, että oli löytänyt tiensä ihan mukavaan porukkaan, missä osa istui jo toistakymmentä vuotta ja osa vasta kolmattaan.

Ada lähti kuin tykin suusta kohti baaritiskiä. Travis vain virnisti ja lähti perään. "Mä en osaa arvata muuta, sä ite kerroit mulle noin", poika vihjaisi ja istui yhdelle tyhjistä jakkaroista. Baarimikko tuli hetken päästä paikalle ja Travis pyysi itselleen viskin.

"Toki", Ada totesi ja virnisti. "Jos kerran olet ollut elinkautisessa... murha tai terrorismi. Koska et vaikuta terroristilta, etkä sen puolesta siltäkään, että olisit välttämättä tappanut jonkun.. käännyn ehkä murhan puoleen. Terrorismin vuoksi sulla olisi jo naamasi ympäri maailmaa lehdissä."
Ada harvemmin pelkäsi mitään. Ehkä tuntui hieman oudolta sitten jutella jonkun kanssa, joka oli ehkä tappanut ihmisiä, mutta koskapa Ada olisi ollut omasta puolestaan huolissaan? Aivan, ei koskaan. Ada harvemmin mietti mitä teki, hän vain teki. Spontaanisti tai suunnitellusti, kummatkin vaihtoehdot sopivat hänelle. Kerran piti kokeilla. Ja mikä ei tappanut, vahvisti. Tai jotain sinne suuntaan.

"En väittänyt että se olisi ollut mun tarinani", Ada sanoi vihjaavasti. "Ja kuten sanoin, katson kyllä mielelläni kun sä yrität. Onhan sulla se prosentin mahdollisuus."
Ada istui baarijakkaralle Travisin viereen. Tämä tilasi itselleen viskiä. Okei, meni ihan hyvin, joten Ada tilasi samanlaisen - tuplana. Mistä lie oikeasti oppinut juomaan kuin pahainenkin vanha alkoholisti. Suurin osa hänenikäisistään ja varsinkin naisista vältti kaljaa ja vahvempia. Shotit ja drinkit olivat suosikkeja. Adalle meni tosiaan mikä vain. Ihme tyyppi.

"Oikeesti olin syytön", Travis huikkasi nopeasti ja otti kulauksen viskistään. "Ehkä mä en tehnyt mitään, vaan mut lavastettiin", poika ehdotti varsin uskottavalla äänellä. "Näytänkö mä tappajalta? Ja elinkautisen voi saada muustakin", Travis selitti painottaen elinkautista yksikössä. Turha sitä olisi monikossa levitellä, tyttöhän painelisi pian kohti kotia itku kurkussa. Olihan kaksi elinkautista aika hurja juttu, vielä parikymppisenä - kyllä sitä kehtaisi levitellä jos olisi jossain porukassa, mutta kun ei. Travis halusi pitää menneisyytensä omana tietonaan. Jos joku tajuaisi tonkia parin vuoden takaisia amerikkalaisia lehtileikkeitä, saisi tietää lähes kaiken pojan menneisyydestä.. Touché.

"Mutta sä tempaisit sen ilmasta", Travis totesi. Hän osasi varsin vakuuttavasti kertoa itsesepittämiään faktoja, ja useimmiten ihmiset söivät ne helposti. "Yleensä, kun ihmisten täytyy arvata, ne vertaavat tilannetta ensimmäisenä itseensä - mitä itse tekisi siinä tilanteessa. Tässä tapauksessa, millainen menneisyys sulla itselläsi olisi. Silkkaa psykologiaa, kultapieni", Travis kääntyi jakkarallaan ja joi viskinsä loppuun. "Heitä olut", poika pyysi ja työnsi tyhjän lasin baarimikolle.

Ada oli saanut oman juomansa. Ja siitä saattoi päätellä, ettei tuo mikään keltanokka ollut ja aika selvästi humalahakuisena joi. Travis oli päättänyt juoda vain viskin ja oluen, niistä ei vielä tulisi humalaa, ehkä hiukan nousuhumalaa muistuttava tilanne. Samalla hän tunnusteli takintaskujaan, ja tunsi niissä olevan pari puntaa, ehkä jopa kymmenen. Kai niillä omat juomansa maksaisi. Vieressään istuvan juopon juomia hän ei kyllä maksaisi, Travis huomasi ajattelevansa Adasta ja virnisti itsekseen.

"Ja pitäisikö mun uskoa?" Ada tiedusteli mielenkiinnolla. "Periatteessa syyllistyt kumminkin karkaamiseen, vaikket olisi tehnyt mitään."
No, oli Ada ainakin ihan tyytyväinen ettei tuo terroristi ollut. Yksi vuosi ja yksi terroristien hyökkäys riitti kyllä hänelle. Ikuiset traumat, ei terapiaa, ei psykologia vain omat pakokeinot. Sillä tapaa sekin vuosi oli kulunut. Se oli aika pitkälti ollut niitä vuosia kun neitokainen tutustutettiin viinaan ja bileisiin. Mikäs siinä, kului se niinkin se aika, kun äiti ei jaksanut huolehtia. Too bad, mutta näin oli asianlaita.

"Mä tempaisen mitä tahansa ilmasta vertaamatta ensin itseäni tai ketään muutakaan suhun", neiti sanoi tälle. "Ei psykologiaa, pelkkää järjenjuoksua ja liikaa luppoaikaa elokuvien parissa. Ei sillä, on niissä ihan hyviä pointteja kyllä. Silkkaa mielikuvitusta kultapieni."
Travis ehti juoda viskinsä ja Ada sai omansa samoihin aikoihin eteensä. Viski tuplana. Se auttanut mihinkään. Tarvittiin lähemmäs kymmenen samanlaista, että Ada pääsisi edes tunnelmaan. Viski lämmitti kuitenkin kurkkua ihan mukavasti. Ei sillä että ulkona olisi jäätävää ollut, ehkä ihan pikkuisen vilpoista.
"Missä päin Rasheeta sä asut?" Ada vaihtoi puheenaihetta. "Hiljasella vai vilkkaalla puolella?"

"Ja pitäisikö mun uskoa?" Ada kysäisi epäuskoisena. Travis katsahti tätä kuin hölmöä: "No joo?" Poika onnistui näyttämään erittäin aidosti hämmästyneeltä, hiukan humoristiselta. Teatraalisuus, minähän sanoin, teatraalisuus. Tosiaankin, Travisin oikeasta uravalinta olisi ollut näyttelijä - olisi pysynyt pentu poissa Valloista eikä olisi kakkuakaan herunut. Kai. Toisaalta, mistä sitä tietää, olisiko poitsu pimahtanut ollenkaan, jos olisi pysynyt Liverpoolin esikaupunkialueella koko ikänsä. Ehkä hän asuisi siellä tällä hetkellä kauniin vaimon ja pikkupojan kanssa, komea urheiluauto siistin omakotitalon pihassa.. Haaveilla saa. Miten olisi paluu todellisuuteen, aina niin aurinkoiselle Rashee Roadille?

Sisäistettyään Adan seuraavan kommentin, Travis joutui miettimään hetken jotain sopivaa vastausta. Tosin hän ei näyttänyt sitä Adalla, vaan naurahti peittääkseen sen. Itse asiassa Travis oli suhteellisen varma, että oli väärässä, mutta tyhmä mikä tyhmä, seisoi oman mielipiteensä takana vaikka tietäisikin olevansa väärässä. "Tai sä et vain halua myöntää", poika kuitenkin virnisti.

Sutjakasti likka vaihtoi puheenaihetta. Olisiko osunut jonnekin, Travis äkkäsi saman tien. "Siltä väliltä. Riippuu vuoronkauden ajasta. Toisaalta, Rashee on hei niin pieni alue, kun vertaa esimerkiksi Yellow Streetiin. Siellä on kaikki. Devon on puolet siitä koosta, ja Rashee on puolet Devonin koosta. Mä asun..." Travis venytti sanaa miettiäkseen, kunnes lopulta tuli aivan toisiin tuloksiin. "Sanotaan nyt näin - en haluu ketään mun ovelle."

"Toki", Ada vakuutteli nyökyttäen päätään niin, että se näytti siltä ettei hän olisi uskonut. "Kai sä nero olet jos pääsit MIT:kin."
Ada katseli välillä lasiaan, välillä Travisia ja välillä muita baarissa olevia ihmisiä. Musiikki kuului ainakin suht kovalla, mutta myös muiden asiakkaiden äänet kuuluivat paremmin kuin tarpeeksi. Pariin kertaan joku melkeinpä huusi kävellessään Adan ja Travisin ohitse. Muutama tyyppi oikein jäi tuijottamaankin Rasheelle eksynyttä häkkilintusta. Noh, kaipa hän olikin vähän kummallinen kaikkien noiden joukossa.
"Tai sitten se oli ihan tosissaan hatusta vetäisty", Ada sanoi tälle. "Mutta jos sä haluat uskoa niin, niin siitä vaan, jos elämäsi helpottuu."

Eipä kertonut osoitettaan. No ei sinällään, ei Ada olisi mennyt välttämättä itse koskaan käymään.
"Ai, pelkäätkö että mä lähetän jonkun hämäräheikin sun oven taakse?" Ada kysäisi ja otti toisen kulauksen. "Mä en ole ihan sellainen. Yellow Street on iso mutta sut löydetään vaikka yrittäsit piiloutua tai jotain. Kaikki tuntee toisensa ja sana kulkee."
Ada joi viskilasinsa tyhjäksi ja iski sen sitten tiskiin.
"Olen tainnut nähdä jo kaiken kun olen nähnyt yhden kadun ja baarin. Vai onko täällä kenties vielä jotain enemmän?" Ada virnisti.

// Anteeks, tosi lyhyt ja tasoton. Kiitetään tätä saatanan iPodia + paniikkikohtausta