Shoot the bird down [Vapaa]

[ Joku Tomin seuraksi istumaan puistossa ja tutustumaan uuteen tulokkaaseen, kiituus ]

Tom saapui puistoalueelle yksin, kulkien kulmat kurtussa ja ruskeat hiukset silmillä. Hän oli tunkenut kädet taskuihin, ja suuntasi erään penkin luo, oikeastaan edes miettimättä asiaa. Hän vain käveli sinne, ympärilleen katsomatta, vaikka ei ollut ollut koko paikassa koskaan aiemmin. Hän oli juuri muuttanut isänsä kanssa Rashee Roadille, eikä Tom ollut vielä sen kummemmin tavannut ketään, vaan tunsi olonsa yksinäiseksi. Harvemmin hän oikeastaan ajatteli sitä tunnetta, mutta nyt ei ollut juuri muuta ajateltavaa. Muuta kuin se, että vapaus ja matkusteleminen olisivat ohi. Hänet olisi kahlittu tähän paikkaan, luoja tietää kuinka pitkäksi aikaa. Tai, ainakin hän niin luuli ajattelevansa. Jossain alitajunnassaan hän oli ihan tyytyväinen vakituisesta asuinpaikasta. Olihan se ollut aika häilyvää, reissata paikasta toiseen, mukana kaikki tarvittava. Yöpyä motelleissa ja syödä pikaruokaloissa. Mutta nyt hänen isänsä Michael oli saanut päähänsä opetella laittamaan ruokaa. Sitä Tom oikeastaan oli paennutkin. Kamalaa käryä, joka syntyi kun hänen isänsä yritti valmistaa heille päivällistä. Lisäksi, kyse oli ollut vain valmisruuan laittamisesta mikroon, ja Michael oli tyrinyt. Ei sitä jaksanut katsella tai kuunnella. Ja savu kirveli silmiä. Palohälyttimen ulina särki korvia. Joten oli ollut helpointa lähteä kävelemään.

Tom oli kävellyt katuja pitkin, haahuillen. Oikeastaan hän ei ollut edes katsellut ympärilleen, vaan kävellyt eteenpäin, silmät sumeina. Tavallaan hänellä oli haikea olo, maailma oli ollut hänen kotinsa. Mutta nyt hän istui täällä, penkillä jossain jumalan selän takana, paikassa josta ei ollut koskaan aiemmin kuullutkaan. Ainakaan Tom ei muistanut.
Nyt hänen rintaansa puristi järjetön yksinäisyys, ja ikävä jotakin kohtaan. Hän ei tiennyt mitä hänen oli ikävä, eikä hän ymmärtänyt sitä tunnetta. Ei hänellä koskaan aiemmin ollut ollut ikävä mitään. Paitsi äitiään, silloin joskus pienenä. Mutta ei tässä iässä, ehei. Ei Tom hyväksyisi sitä tunnetta. Mutta yksinäisyyden hän ymmärsi. Hän ymmärsi sen kuristavan tunteen, kun näki joidenkin kulkevan puiston poikki. Jotkut katsoivat häntä ohi kulkiessaan, ehkä hiukan nenänvarttakin pitkin, mutta kukaan ei pysähtynyt. Tom istui edelleen yksin, ja hän todella toivoi että olisi ottanut mukaan lehtiön ja kynän. Hän olisi voinut piirtää tai kirjoittaa. Se vei yleensä yksinäisyyden pois.

Tom hätkähti vasta kun tulokas oli pysähtynyt hänen eteensä. Poika nosti katseensa toiseen, silmät suurina ja ilme hiukan arvioivana. Hän vilkaisi muihin penkkeihin. Tyhjiä, vai niin. Tom ei voinut olla naurahtamatta hiljaa ja nyökkäsi sitten lyhyesti.
"No etköhän sä tähän mahdu", Tom vastasi lopulta, nostaen kasvoilleen pienen hymyn. Tavallaan häntä epäilytti hiukan pojan askelten tahtiin kuulunut kilinä. Ei hän ollut kuvitellut että toinen suuntaisi hänen luokseen, mutta siinä hän nyt oli. Siinä he nyt olivat. Ja tavallaan Tom oli tyytyväinen, ettei hänen tarvinnut olla enää yksin. Ei hän silti unohtanut olla varuillaan, hänhän oli aina varuillaan. Mitä sitä ikinä voisikaan tapahtua, jos ei olisi? Tom tiesi hyvin, mutta sysäsi ajatuksen mielestään päätään pudistamalla. Hän teki niin aina kun halusi ajatuksista eroon. Pudisti tai ravisti pienesti päätään, ja liike saattoi ulkopuolisen ja tietämättömän mielestä näyttää typerältä, tai kielteiseltä. Ei Tom sitä kuitenkaan niin tarkoittanut, mutta ei hän osannut ajatella asiaa ulkopuolisten kannalta. Harvemmin hän ajattelikaan asioita muiden, kuin itsensä kannalta.

Tom hätkähti ajatuksistaan ja jatkoi sitten toisen tuijottelua. Tietenkin hän voisi aina paeta paikalta, jos siihen tulisi tarvetta. Ei häntä kukaan voisi estää, ja Tom oli hyvä juoksemaan. Kyllä, hän piti itseään maailman parhaana juoksijana. Samoin maailman parhaana tekosyiden keksijänä ja puhujana. Hän keksi aina jotakin, minkä varjolla saattoi paeta tilanteesta kuin tilanteesta. Kertaakaan hänelle ei ollut vielä sattunut sellaista, että hän olisi jäänyt hiljaa, ettei hän olisi keksinyt mitään sanottavaa.

"Paikka tosiaan näyttää olevan aika täynnä", Tom jatkoi jutusteluaan ja naurahti hiukan vapautuneemmin. Nyt he olivat aivan kahden, eikä puistossa ollut ketään muuta.

Tom kohautteli olkiaan toisen puheille ja katseli puistoa. Tosiaan, miksi ihmeessä siellä oli niin tyhjää? Hän ei kuitenkaan takertunut asiaan sen kummemmin, vaan käänsikin pikeapuoliin katseensa takaisin tuohon tulokkaaseen. Toisen viimeinen kysymys sai Tomin kohottamaan hiukan toista kulmaansa, ja pieni hymy käväisikin pojan kasvoilla.
"Kunhan istuskelen", Tom vastasi lyhyesti, hiukan hiljaa. Äänessä oli kuitenkin jonkun verran huvittuneisuutta, eikä poika sille mitään mahtanutkaan, vaikka yrittikin pitää sen äänestään poissa.

Tom käänsi katseesa taas seikkailemaan puistossa. Siellä oli mukavan hiljaista, mutta olihan se ollut hyvä saada seuraa. Vaikka ei Tom ollut unohtanut pakoonjuoksemisen mahdollisuutta, hän ei varovaisena ihmisenä koskaan unohtaisi sitä. Eikä hänen kyllä koskaan kannattaisikaan ,ei sitä koskaan tietäisi milloin juoksemiseen tulisi tarvetta. Jos olisi liian luottavainen ihmisiä kohtaan, kävi helposti kalpaten. Ja Tom tiesi sen kyllä, hän oli matkustellessaan tavannut tuhansia erilaisia ihmisiä, joista osan hän olisi mielummin jättänyt tapaamatta.
Näihin ajatuksiin Tom vajosi hitaasti, unohtaen pikkuhiljaa että hänen vieressään istui ventovieras mieshenkilö. Eikä Tom ravistanut ajatuksia päästään, se ei käynyt hänen mielessäänkään. Liikaa mietittävää. Aivan liikaa ajatuksia.

Tom hätkähti ajatuksistaan linnun rääkäistessä jossain lähettyvillä. Poika nosti samantien katseensa tähyämään taivaalle, etsimään äänen lähdettä. Sitten hän käänsi katseensa vieressään istuvaan, kuin vasta olisi tajunnut että siinä oli joku.