Lika a star

Ami nyt joi vaikka mitä, mutta se oli yleensäkkin tylsää yksin ja harvemmin mies täysin humala hakuisesti päätään täyteen veti. Nykyisin, ja varsinkaan tällaisessa seurassa. Ehkä joskus iltoja viettämään mennessä saattoi olla seuraavana päivänä turha toivo astua vessan kynnyksen tälle puolen.. "No sitten. Mä tiedän mitä otetaan."
Mutkia ajomatkaan tuskin tulisi edes kahden lasin jälkeen.

Mies ei tiennyt mitä Nicole ottaisi, mutta hinta ei onneksi ollut mikään este, joten nainen saisi päättää ihan oman mielensä mukaan. "Joo eli tota suositeltua cabernet sauvignon viiniä, kaks lasia, ja mä ottaisin ton.. Grillattua possun sisäfilettä, grillattujen tomaattien kanssa.. Ja salaatti.", mies tökkäisi sormellaan menusta valitsemaansa ruokaa, jonka tarjoilija päätään nyökytellen ja tilauksen toistaen kirjoitti sen ylös. "Kiitoos ja neidille?", tarjoilija jatkoi tilausten keräämistä. Beniaminkin loi kiinnostunutta katsettaan Nicoleen, kun toinen olisi tekemässä päätöstä elämän ja kuoleman kanssa. Tottakai kiinnosti.
Ami pisti pisti ruokalistan kiinni ja ojensi sen tarjoilijalle, kun tilaus oltiin hoidettu. "Noniin.", hän nojautui pöydän reunaan hymyilen. Kohta saisi vihdoin jotain vatsan täytettä. Nicolen katsellessa muualle Beniamin otti itselleen mahdollisuuden tutkailla naista tarkemmin. Paremminkin toisen kasvojen piirteitä, jotka olivat kauniit. Sopivat juuri sopivasti punaisiin hiuksiin..

Yhtäkkiä Nicole kysyi kysymyksensä ja Ami vain kohotti kulmiaan sen enempää peittelemättä sitä, että oli tutkaillut naista. Olihan toinenkin mittailut Beniaminia katseellaan kuvien visiotaan varten. Sovitaan, että Amillakin oli jokin visio päässään. Mies hieraisi kämmenellä poskeaan naurahtaessaan. Vai kaloritaulukoita..
"Ei mulla ainakaan.", hän virnisti.. Antoipa hyvän kuvan itsestään kilpatanssijana. Ammattilais sellaisena. "Tai siis ei mulla sellasta mihin kirjotan mitään ylös! Hitsi menisin ihan sekasin. Pääasia, että tietää mitä voi suuhun pistää ja mitä ei. Sitäpaitsi jos oon melkein koko päivän tanssi studiolla niin kaikki kuluu pois mitä tuleekin.", hän selitti ja otti vielä päälle salilla käynnit.
"Tarkemmat ruokavaliot alkaa muutama kuukaus ennen kisoja.. Niinku nyt, mut kukapa ei vois olla syömättä grilliruokaa?", Ami naureskeli. Tämä sentään vielä sallittiin, mutta kyllähän ihmisen piti syödä.

Mies nojautui kauemmas tuolissaan viinin ja veden tullessa pöytään. Hän katsoi laseja, johon tarjoilija kaatoi siististi viiniä ja pyyhkäisi pullonsuuta vielä kädellä olevaan liinaan.
"Kiitos", Beniamin nappasi lasinsa ja odotti kuitenkin minkä tuomion Nicole juomasta antaisi.. Hyvä tuomio sentäs. "Just sopiva grilli ruoalle. Hm. Kippis.. Sun kameralle ja tanssille.", mies kohotti lasia pienesti ilmassa, ettei sentään viinit yli läikkyneet. Keittiöstä tuli marinadin, grillatun lihan sekä vihannesten tuoksu, että hyvä kun ei mennyt sinne tutkailemaan ja maistelemaan. Ami kuitenkin hillitsi itsensä ja laski viinilasin pöydälle.
"Kuinka pitkään sä olet sitten valokuvannut? Tai kuinka kauan semmosen härvelin hallitsemiseen tarvitaan edes.. ", hän jäi näpertelemään sormillaan servietin reunaa. "Nyt mä voin leikkiä haastattelijaa. Haluun vaan tietää miten sillä työllä rahansa pöytään saa. Kilpatanssissa nimittäin kaikki painottuu aika paljon siihen, että pitää voittaa niitä kisoja ja kaikenlisäks opettaa satunnaisesti muita ryhmiä. Se on.. aika rankkaa.", ihan tavallista rupattelua ja odottelua ruokien saamiseen.

Kuinka kovin Nicole olisi halunnut kuristaa miehen sillä pöytäliinalla.
”Älä viitsi! Tuo on jo kidutusta meitä pulliaisia kohtaan!” Nainen nauroi ja nojautui lähemmäs miestä nojaamalla kyynerpäällään pöytään. Tietenkin hän oli kiinnostunut miehen puheista. Hän halusi aina tietää kuvattavansa, jolloin hän osasi tuoda näiden kaikkein parhaat osat esiin.
”Jos olisin tiennyt, olisin ottanut kiduttavan hienon italiailaisen restourantin ja puputtanut sitä selleriä!” Nicole ei voinut olla toteamatta tuota, sillä niissä paikoissa ruuan sijaan hienosteltiin. Se oli anorektikon taivas.

Malja siis nostettiin kameralle ja tanssille, oikein hyvä yhdistelmä. Nicole siemaisi uudelleen viiniään, mutta päätti säästää loput ruokaan. Hetken aikaa hän joutui pohtimaan kauanko oli kulkenut kameran kanssa.
”Viitisen vuotta korkeintaan. Eikä kamera niin vaikea ole hallita, mutta hetkien ottaminen… Se ei tule hetkessä. Opiskelin ranskassa ja opettajani oli tiukka ja terävä vanha mies. Oli vain täydellisyyttä. Vihasin häntä, oikea sovinisti, mutta hän opetti salakavalasti, että jopa kuolleessa maassa on elämää”, Nicolen äänessä ei kuulunut tunteita, paitsi hieman lempeyttä vanhalle muistolle. Tunteet eivät kuuluneet juuri hänen elämäänsä. Hän murtuisi, jos antaisi kaiken tulla.
”Mutta, mä olen vain matkaaja. Hyvä kun pysyn paikallani viittä minuuttia. Minä en ymmärrä vieläkään ihmisiä, jotka jäävät elämään kivaa pikku elämää, kivassa pikku talossa. Miten sä muuten kuulit tästä paikasta?” Nicole ei välittänyt menneestä. Nykyisyys oli paljon tärkeämpää.

Punaisilla hiuksilla oli oma tahtonsa, ja ne valuivat jatkuvasti ärsyttämään naista. Hän sipaisi niitä korvansa taakse jatkuvasti. Hän olisi halunnut kaivaa jostain lakkapullon ja vetää sellaisen määrän lakkaa hiuksiinsa, että ne jäisivät siihen kuosiin, ikuisesti. Ihme kun Ami ei vielä ollut hermostunut ja antanut vaikka pinniä. Nicolen todella pitäisi ostaa itselleen kirjekuoren kokoinen musta-aukko.

"Pulliaisia? Eei, te 'pulliaiset' ette sentään tee sitä työksenne.", Ami naureskeli, sillä nainen ei nyt ainakaan saanut itseään kuulostamaan kovin vakuuttavalta, että Beniamin olisi vetänyt mitään sanojaan takaisin. Mies huvittuneesti kohotti kulmiaan Nicolen sanoille siitä italialaisesta ravintolasta. "Turha luulo syöttää mulle pelkkää selleriä! Mä olen nälkäinen mies. Tarviin paljon ruokaa.", Ami taputteli vatsaansa. Hän ei varmasti jäisi narskuttelemaan mitään ruohosipulin jämiä, jos vaihtoehtona olisi grilliruokaa ja punaviiniä! Sekä hyvää seuraa. Mies oli ehkä punaviinin lipittämisen perinyt äidiltään, joka oli kotona useinkin lasi kädessään kun Ami meni käymään... Beniamin ei tosin niin ahkerasti sitä juonut. Kuulemma ehkäisi sydän- ja verisuonitauteja.

Nyt Ami oli se, joka kyseli. Tottakai hän oli kiinnostunut myös Nicolen työstä. Mies oli oikeastaan tutustunut enimmäkseen ihmisiin, jotka työskentelivät jotenkin mediassa. Siinä sivussa Beniamin tajusi jättäneen asuntonsa vahtimatta rutkasti tuntia pitemmäksi aikaa, mitä oltiin ensin arvioitu.. Ami ei kuitenkaan ollut lähtemässä. Hän tykkäsi olla tässä.. Kuuntelemasa Nicolen selityksiä miten oli valokuvausta opiskellut. Toisen puhuessa Ranskasta sai pienen kadehtimisen pilkkeen Amin silmäkulmaan. Hänkin olisi halunnut opiskella ulkomailla. Kuullosti paljon kiehtovammalta.. Kuten nyt. Ranskasta sitäpaitsi tuli hyviä tanssijoitakin. Oli Beniamin joskus miettinyt pitäisikö hänen mennä opiskelemaan sinne missä hänen sukujuurensa virallisesti sijaitsivat. Romaniaan, mutta se ei kuulostanut miehen mieleen kovin päätä pyörryttävältä. Kuin kukaan ei olisi koskaan kuullutkaan koko paikasta, vaikka kyllä Ami tiesi jotain tanssijoita sieltäkin. Mieluiten mies edusti paikkaa missä nyt oli. Tanssi studio missä Ami nyt oli, oli jo tunnettua ja arvostettua kermaa.

Ami ei voinut kieltää sitäkään, etteikö hänen mielenkiintonsa olisi herännyt enemmänkin Nicolen puhuessa olevansa matkaaja. Mies itse rakasti matkustamista, sillä tanssin merkeissä hän pääsi usein näkemään paljon muitakin kulttuurillisia paikkoja.. Yhtäkkiä nainen latisti jotenkin mielikuvaa kysymyksellään tästä paikasta.
"Grilli paikasta? Ystävä vei kerran. Asuu itseasiassa jossain tässä lähellä. Se tietää, että pidän tällasesta ruoasta. Tietää minne pitää viedä..", hän naurahti. "Ei saa kertoa valmentajalle, että napsin vaan kasapäin ravintolaruokia vapaa-ajalla.", hänen asuntonsa ei ollut edes sen kelpoinen, että siellä olisi voinut tehdä ruokaa. Kerrankos sitä joutui ongelmiin ja sai jonkun vihamiehen pistämään kaiken sekaisin.

"Sitäpaitsi on seuraaviin kisoihin vielä yli puoli kuukautta aikaa.", joka oli oikeasti aika tajuttoman vähän. Näihin aikoihin ei ollut hyvä pysyä harjoituksista pois. Valmentajan nuhtelut tulivat yhdestäkin kerrasta, vaikka Ami väittäisi selkänsä olevan kuinka kipeä tahansa.
"Mut aika jännä.. Mä oon aina halunnu tietää miltä tuntuu opiskella ulkomailla.", hänen äitinsä tosin yritti pitää poikaansa vaikka millä keinoin tahansa tällä puolen maata. Ja äidistä puheenollen... Ami tunsi taskussaan kännykän tärisevän. Soittoääni oli hiljalleen koveneva, joten ei tarvitsisi pää katossa hätkähtää, sillä Beniamin oli tottunut siihen, että hänen äitinsä soitti juuri silloin kun ei pitäisi soittaa.. Mies nojautui taaemmas tuolissaan ja katsahti kännykkäänsä, jonka vetäisi esiin, kuitenkaan nostamatta sitä pöydän yläpuolelle näkyviin. Mies ei näyttänyt yllättyneeltä..
"Mulle soitetaan..", hän sanoi ja nopeasti nosti luurin korvalleen. Äiti ei muuten jättäisi millään rauhaan. "Hei mulla on kiireitä just nyt, puhutaan myöhemmin jos on jotain asiaa. Moi.", Ami sepitti nopeasti ja hänen äänestään kuuli tympääntyneisyyden soittajaa kohtaan.

Äkkiä mies sujautti kännykän takaisin taskuunsa. "Minkä ikänen sä oot?", hän kysäisikin. "Mä olen 26 ja äiti haluaa yhä soitella mulle kerran päivässä..", Ami hieroi kasvojaan naurun sekaisesti. Asia oli tavattoman nolo, mutta mies ei tässä ennättänyt mitään tekosyytäkään keksiä. Mies katsahti keittiön ovelle ja huomasi tarjoilijan rahtaavan käsivarsillaan ruokia, mutta arvailun varaan tulisivatko ne tähän pöytään?

Ilmi selvästi Benjamin oli piilo syöjä. Nicole teki vain suun sulkevan eleen ja hymyili päälle. Puhe kääntyi kuitenkin ulkomailla opiskeluun. Noh, kunhan ei menisi henkilökohtaisuuksiin.
”Ranska, Saksa, Japani, Kiina, Amerikka ja kaikki ne kahdessa vuodessa. Ei mitään herkkua. Kiinalaiset ovat hulluja sääntöjensä kanssa ja Japanissa saat pyydellä anteeksi kaikkea. Amerikkalaiset… Luoja, miten kukaan osaa sanoa ei kiitos, niin pitkästi?”, Nicole ravisti päätään hymyillen. Hän oli kuitenkin nauttinut jokaisesta hetkestä eri kulttuureissa. Opetellut niitä mahdollisimman paljon lyhyessä ajassa. Kiinassa ja Japanissa hän oli ollut vain viikon, mutta sinä aikana hän oli oppinut paljon.

Puhe keskeytyi miehen puhelimen alkaessa soida. Nicole vain nyökkäsi ja käänsi päänsä pois. Puhelu oli kaikkea muuta kuin kohtelias. Mies ei selvästikään halunnut puhua toisessa päässä olevan kanssa. Soittajaksi paljastui äiti kulta. Jotenkin se kuristi Nicolen kurkkua. Hän ei ollut koskaan puhunut äitinsä kanssa kunnolla.
”Hei, olen Nicole Smith, 25 vuotias”, nainen totesi hymyillen ja hieraisi niskaansa, josta kykeni tuntemaan arven jäljet.

Taivaalle kiitos ruuista, jotka tarjoilija kiikutti heidän pöytäänsä. Nicole lähetti äänettömän rukouksen siitä, että Benjamin ei kysyisi mitään hänen vanhemmistaan. Hänen äitinsä oli ollut kuolleena nyt kolme vuotta ja kaksi kuukautta. Ei Nic äitiään surrut vaan sitä, että hän oli tässä maailmassa todellakin yksin. Hänen isänsä ei ottaisi yhteyttä löydettyään uuden vaimon ja saatuaan lapsia. He olivat törmänneet ostarilla, mutta isä ei ollut edes tunnistanut Nicolea.

”Kiitos, näyttää herkulliselta”, nainen totesi ja pyrki kiinnittämään miehen huomion ruokaan ja syömiseen. Silloin toinen ei välttämättä tajuaisi kysellä niin paljoa. Nicole ainakin maistoi omaa ruokaansa ja oli sulaa siihen paikkaan.
”Okei, mä vihaan sua nyt virallisesti, koska tulen lihomaan hemmetisti. Voisin muuttaa tänne!” Nicole hymyili ja otti toisen suupalansa. Se oli todella hyvää! Kun joi vielä hieman viiniä niin, makunautinto oli taattu

Eli Nicole oli käynyt vähän useammassakin paikassa.. Koeta nyt siinä pitää pokkaa, kun toinen selitteli paikkojen pikku yksityiskohtia. No, jokaisessa maassa omat tavat, mutta kieltämättä jatkuva anteeksi pyytely kuulosti oudolta Amin korvaan. Olisi se silti ollut kiva käydä katsomassa, muttei jäädä asumaan. "Mitäköhän ne ajattelee meistä sitten? 'Miten ne voi juoda niin paljon... olutta.' ", mies virnisti ja katsahti viinilasiaan, joka sisälsi kaikkea muuta kuin olutta..

Hyvin värikkään puhelunsa jälkeen mies palautti hetkessä pirteän olemuksensa. Että hän joskus vihasi äitiään... "Nicole Smith. Sen mä taisin jo kuullakkin..", Ami toisti ja naurahti. Hän olisi voinut ihan piloillaan kysellä naisen vanhemmista ja kuinka huolehtivia nuo olisivat, mutta tilanteen kuitenkin katkaisi tarjoilija, joka alkoi rahdata lautasia pöytään. Ami vetäisi kätensä pöydän reunalta servetin kera. Hän hymyilen seurasi miestä, joka pisti aterian ensin Nicolelle ja sitten Beniaminille. Mies katsoi ruokaansa ja teki mieli käydä jo heti kimppuun.. Kai nyt piti edes joku arvokkuus säilyttää.

"Hyvää ruokahalua", tarjoilija vielä toivotti tapansa mukaan. "Bon appetit.", Ami vielä virnisti ja mielellään rupesi jo syömään, mutta tutkaili osittain mitä nainen sanoisi.. Beniamin pisti juuri ensimmäistä lihapalaa suuhunsa, kun Nicole vannoi vihaavansa miestä virallisesti. Ami vain kallisti päätään hymyilen. Olipa paha loukkaus. "Mähän sanoooin.", hän pitkitti ja jatkoi syömistään. Voi kyllä, hän oli grilliruoan taivaassa.. Joskus mietitytti mistä kaikesta kasvissyöjät oikein halusivat jäädä paitsi. "Tuskin sä nyt niiin paljon tuut lihomaan! Pitää vaan valokuvata enemmän, nii eiköhän ne sillä putoo.", mies leikkasi pihvistä palaa ja välillä otti siemauksen viiniään.

Taisi kyllä unohtua kepeästi se mistä he olivat ensin puhuneet. Ami tyytyväisenä söi ateriaansa. Onneksi tämä ruoka oli senverran täyttävää, että tuskin tulisi edes mieleen syödä toista samanlaista heti perään. Tai syödä koko iltana enää mitään. Beniamin pyöritteli viiniä lasissaan ja katseli Nicolen syömistä hetken. "Sun tuokas on kadonnu siitä kohta yhtä nopeesti ku tulikin.", mies virnuili ja laski lasin takaisin pöytään.
"Nii mistäs me puhuttiinkaan. Sä oot 25, Nicole Smith, valokuvaat ja asut parin kilsan päässä tästä ravintolasta.. Onnekas.", Ami kertaili haarukkaansa ranneliikkeellä pyöritellen. "Toimitko sä ihan muutenvaan yksin, vai 'kuulutko' sä jollekkin yhtiölle tai jotain? Musta tuntuu, että oon ehkä kuullu susta joskus. Ja mä täällä sua vaan palkkaan ruokapalkalla!"

”Hienoa, muistat siis vielä nimen”, Nicole sanoi ja virnisti miehelle. Vihansa vannominen Amille oli kovin hankalaa, sillä ruoka oli aivan liian hyvää. Kun alettiin puhumaan Nicolen herkimmistä mitoista, nainen nauroi.
”Mä alan ruokakuvaajaksi!” Hän julisti ja nyökkäili painokkaasti sanojensa päälle. Ruokakuvaajilla oli kuulemma menekkiä ihan kiitettävästi. Hetken kuluttua mies totesi melkein huvittuneesti Nicolen vauhdista. Ruokahalu katosi kuitenkin kun mies palasi edelliseen aiheeseen, mutta luojan kiitos valokuvaamiseen.

Hienostuneesti Nicole siemaisi viiniään ja mietti hetken miten vastaisi esitettyihin kysymyksiin.
”Toimin freelancerina päätoimisesti. Oon kuitenkin pistämässä pystyyn kuvaus studiota. Saa nähdä miten käy”, nainen totesi ja kohautti olkiaan. Hänen talostaan puolet oli juuri valmistunut upeaksi studioksi.
”Mitä nyt pari hassua palkintoa timesin kuukauden kuvaajana ja lahjakkuutena…”, nainen tuhahti kuin moisilla ei olisi mitään merkitystä tälle.
”Viimeisin projektini on myös ehdolla jonnekin. Irak kuvat olivat amnestyllä menestys”, Nicole kertoi ja värähti muistaessaan ne kaikki rikotut unelmat. Miten lapset etsivät vanhempiaan ja sotilaat vain marssivat ohitse. Sen kokemuksen jälkeen Nic oli rakastanut vielä enemmän rakasta kotiaan.

Ruoka katosi nälkäiseen suuhun tasaiseen tahtiin. Ei mitään ärsyttävää näykkimistä. Ruokaa piti arvostaa kun sitä kerran oli. Nicole muisti hyvin hyiset yöt kadulla ja kuinka hän saattoi olla syömättä päiviä. Hän ei tajunnut miten joku selvisi salaatin lehdellä päivässä. Hulluuksia oli monen laisia, mutta laihduttaminen oli joku massa hysteria.

Amin nimimuisti ei onneksi ollut mistään huonoimmasta päästä, vaikka hän tunsi monia ihmisiä. Mies kuunteli taas Nicolen selityksiä. Tulipa siinä todettua mielessä, että valokuvaajankaan ammatti tuskin olisi mikään helppo. Oma studio? Kuulosti kalliilta touhulta. Beniamin nyökytteli, sillä ruoka suussa ei yleensäkkään ollut suotavaa jutella.. Ja pari hassua palkintoa.. Niillä sai mainetta. "Niiden kautta muut ainakin tuntee sut, jos ei muuten.", tottakai Ami haali kaikki palkinnot mielellään, mutta raha siinä sivussa olisi mukavaa myös. Maine tietyissä piireissä teki hyvää ja pitivät motivaation korkealla.

Hän kohotti kulmiaan naisen puhuessa jotain Irak projektistaan. "Pääsee näkeen jotain muutakin kun... Kilttejä juttuja.", mies hymähti. Tottakai hän luetteli aiheen mielessään joksikin sotaan liittyväksi. Varmasti mielenkiintoisia kuvia, mutta vielä varmemmin erilainen kokemus ihmiselle, joka oli ne ottanut. "Haluun joskus nähä.", Ami töksäyttikin. Myönnetään, hän piti kuvista, eniten valokuvista. Ei mitään taulua, jossa oli musta läntti keskellä ja se oli mukamas taidetta. Hän piti kyllä yksinkertaisuudesta, mutta tietyissä rajoissa. Vaikka se ei Amin tyylistä kovin näkynytkään, muutakuin ehkä kotona, jonne ei tosiaankaan vieraat jalallan astuisi vähään aikaan.

Mies söi suhteellisen hitaasti, mutta ruoka oli senverran hyvää, ettei tajunnut koko ajan pitää jotain keskustelua yllä. Hiljaisuus oli muutenkin hyvän ruoan merkki.. Ami naurahti ja siemaisi viiniään. Hän tajusi katsahtaa muitakin ravintolassa olijoita, ja tunnelma pysyi yhä rauhallisena. Tottakai tällaisessa paikassa. Tarjoilijakin välillä sääti pöytien kanssa ja välillä odotteli jotain tekemistä selaamalla lehteä tai jotain vastaavaa.

"Haluatko sä tän jälkeen vielä jotain kahvia?", mies hymyili leveämmin, tosin kahvin voi jättää myöhemmäksi. "Mähän tän maksan, joten pakko tietty tarkistaa käytätkö sä tilanteen hyväksesi.", hän naurahti ja söi lautaseltaan oikeastaan jo viimeisiä paloja. Ami tarkisti vielä, että lompakko pysyi taskussa. Laskut onneksi hoidettaisiin vasta ihan viimeiseksi.
"Ei ainakaan hetkeen tuu nälkä. Pakko sulatella kuitenki vähän, ennenkun suostun tästä mihinkään nousemaan, että turha yrittää vaikka jalasta sinne puistoon raahata.", Ami virnisti nojautuessaan tuolin selkänojaan viinilasi kädessään. Ei hän nyt niin ähkyyn ollut itseään syönyt, mutta kuitenkin.. Sai sitä vähän liioitella.

Kilttejä juttuja Irakista ei saanut tekemälläkään.
”Se oli vain joukko hauta, jossa kaikki eivät vielä olleet kuolleet. Kauneus oli kaukana siitä”, tietty synkkyys varjosti hetken Nicolen kasvoja, mutta se katosi naisen siemaistessa viiniä. Halulle nähdä Nic vain nyökkäsi. Kyllä hän kuvat löytäisi jo googlaamalla Nicolen nimellä, mutta olihan se eri asia nähdä aivan alkuperäiset.

Hiljaisuuden vallitessa Nicole nautiskeli ruuastaan, mutta pikku hiljaa maha alkoi täyttymään. Benjamin kysyessä kahvista, Nicole ei enää halunnut mitään.
”Ei kiitos, luoja tää on täyttävää. Annoksen voisi jakaa puolet pienempiin ja se riittäis hyvin”, nainen totesi ja nojasi myöskin taemmas siemaisten viiniään. Se sentään mahtuisi vielä joukkoon. Muuten tiukkaa teki.
”Vaikka sä maksaisit mulle sen kahvin ottamisesta, en ottaisi”, Nic totesi virnistäen ja haroi vallattomia kihariaan pois silmiltä ja katseli miten Ami suorastaan juurtui penkkiin.
”Mä ajattelin enneminkin viedä vain avaimet, ajaa sisään ja lahdata sut sinne takakonttiin ja ajaa pois. Mä mitään sua rupee kintusta vetämään. Näyttäis siltä kuin sä olisit vaan juonut liikaa ja sammunut ja mun pitäis roudata sut pois”, Nicole totesi päätään pudistellen. Siltä se todellakin näyttäisi.

Viini virtasi hitaina siemauksina kurkusta alas. Nicole tutkaili sisään tulijoita ja lähtijöitä. Kaikki olivat keskiverto luokan edustajia. Ami erottui kalliissa vaatteissaan nuhruisista verkkareista kuin yö päivästä.
”Haittaako sua jos me käännytään hakemassa mun jalustani kameralle?” Nic kysäisi ja joi uuden kulauksen viiniä. Jalustasta olisi apua epätasaisessa puistossa. Nicole ottaisi mielellään myös toisen objektin mukaansa. Naapurin rouva voisi taas jumittaa roskiensa kanssa. Ensin William ja sitten kuuluisa tanssia Benjamin, siinä olisi rouvalle puheen aihetta loppu elämäkseen.

Ihmiset nyt pitivät erilaisten kuvien katsomisesta. Beniamin ei usein mitään kovin radikaaleja kuvia katsellult, mutta sekin kokemus. Sitäpaitsi Nicolen kuvat kiinnostivat häntä. Harvemmin mies törmäsi valokuvaajaan, jonka kanssa saattoi olla näinkin rennosti, vaikka ei oltu tunnettu edes päivääkään.. Ami yleensä tykkäsi puhua ihmisille, mutta jotkut eivät usein mitään vastakaikua antaneet. Ehkä vain vastasivat kysymyksiin..

"Hyvä vaan, koska mun pienet pennoset säilyy lompakossa. Mitä enemmän, sitä parempi.", Ami virnisti, kun kahvia ei tarvittu.. Mies tosin ei voinut olla nauramatta Nicolen suunnitelmalle. "Se suunnitelma on tuhoontuomittu!", Beniamin vakuutteli.
"Mä en anna sulle mun auton avaimia ja toiseks, mä en mene takakonttiin.", hän naureskeli. "Mut jos onnistuisit.. Mä pyörisin lööpeissä varmaan koko loppuvuoden ja saisin jonkun sekopään maineen, mut sitten sä saisit vielä poliisit ovelles.", hän pyöritteli vielä tilkan omistavaa viinilasiaan, Nicolea huvittuneesti katsoen. Olisi siinäkin näyttävä suunnitelma, jonka Beniamin tosin kaatoi sille sijoilleen. Ehkä hän mielummin itse kävelisi autolleen. "Mut on vaikeempi kidnapata kun kuvittelet.", vaikka hän suostui lähes kaikkeen, ei Ami nyt ihan jokaiseen asiaan ollut suostuvainen.

Vähitellen alkoi viini jo loppua, ja ennen puisto etappia tulisi käydä hakemassa kameralle jalusta. "Kelpaa.", Ami naurahti. "Vaikka kaks, kunhan tulee hyviä kuvia. Samalla saan kyylätä mitä sun asunto sisältää.", hän kohautti kulmiaan ja laski tyhjän viinilasin pöydälle. Vaikka vatsa olikin täynnä, Beniamin nosti hieman toista kättään viitotakseen tarjoilijan luokseen. "Lasku.", mies huikkasi ja tarjoilija ymmärsi yskän, mennen pistämään laskua valmiiksi. Sen aikaa Beniamin ähkäisten kaivoi lompakkoa esiin.
"Taika kortti.", hän viristi ja kaivoi oikeaa korttia lompakostaan. Tällä kertaa ei ollut seteletä muille kadehtittavaksi. Amilla kyllä kortteja riitti tyyliin maasta avaruuteen.
"Tässä olisi lasku.", mies katsahti tarjoilijaa, joka toi laskun pienellä tarjottimella... Kera kahden suklaa palan. Hyvä ettei Ami röyhtäissyt ääneen. Suklaa ei menisi enää alas. Ei tosiaan.
"Hm, sä tuut kalliiksi. ", mies pilaili Nicolelle selatessaan laskua ja iskiessään kortin sen päälle. "Odotas.", Ami laski toisen kätensä vielä esteeksi, ettei tarjoilija saisi sitä napattua. Beniamin kaivoi kolikoita taskustaan ja pisti lautaselle ihan hyvän summan tippiä. Mies piti tämän paikan palvelusta ja se olisi joka kerta yhtä tasokasta, kun he muistivat kuka antoi hyvän bonuksen..
"75 puntaa plus tippi. Yhteensä siis.", hän naurahti tarjoilijan vietyä kortin ja tipin mennessään. No, ravintolat eivät mitään halpoja paikkoja yleensä olleetkaan, vaikka ne olisivatkin vain 'keskiluokkaiselle' väelle.

Pian toinen toi pari kuittia ja kortin takaisin. Ami allekirjoitti kuitin ja nappasi kortin itselleen, repäisten toisen kuitin kahtia. Se oltiin maksettu, joten se siitä. Mies ojensi kummatkin suklaat Nicolelle. "Mä nyt pilaan tän sun terveellisen ruokakuurin. Pistä talteen."

Vai ei muka onnistuisi. Nicole nojautui lähemmäs ja kohotti seksikkäästi toista kulmaansa.
”Haluatko lyödä vetoa? Osaan olla hyvinkin suostutteleva ja yllättäen saattaisit kokea hyvinkin tarpeelliseksi mahtua sinne konttiin. Eikä poliiseja kiinnosta jokin näin hurmaava, koska sinähän selvästi sieppaisit minut”, nainen vakuutti hymyillen kuin elokuvien kohtalokkaat naiset, johon miehet aina typerinä sonneina retkahtivat. Poliiseille toimisi sama homma, täydellinen suunnitelma.
”Ton vois ottaa haasteena”, Nicole totesi virnistäen saadessaan kuulla, ettei toinen olisi helppo siepattava. Haasteethan olivat aina kiehtovia. Tosin Nicole ei ollut eläessään siepannut ketään.

Suoraan sanoen, Niciä huvitti suuresti ajatus Amista kodissaan nuuskimassa ympäriinsä, sillä vain studiossa oli kameratarvikkeita.
”Katsele vain, mutta et koske”, Nicole tokaisi ja joi viininsä loppuun miehen vetäistessä ”taikakortin” esiin. Nainen vain kohotti kulmaansa huvittuneen oloisena ja ravisteli päätään. Minkä laisen materialistin hän olikaan löytänyt? Nicol itse ei juuri välittänyt mistään muusta kuin rauhasta ja perus asioista. Niiden puututtua monta vuotta naisen elämästä, yllättäen tavara ei ollutkaan tärkeää.

Laskun summa oli melko korkea, mutta ruoka oli ollut todella hyvää. Silti, hinnat estäisivät ainakin Nicolen paisumisen, jos ei muuten. Kun tarjoilija palasi kahden suklaapalan kanssa, Nicole oli voida pahoin.
”Älä unta nää. Mä muussaisin ne ja en halua nähdä nyt mitään makeaa”, joka sana oli totta. Suklaata ei pätkääkään tehnyt mieli, vaikka normaalisti Nicole olisi ollut iloinen parista palasta. Nyt hän vain nousi seisomaan ja huokaisi tyytyväisenä.
”Benjamin…” Nicole hymyili kuin pieni enkeli ja ojensi kätensä.
”Saisinko minä avaimet, kiltti”, tämä oli testattava! Todellisuudessa Nic ei edes osannut ajaa autoa, mutta ei sellainen pikku asia häirinnyt. Moottoripyörät olivat asia erikseen. Niistä Nicole piti ja ajaminen oli taivaallista. Nyt hän kuitenkin katseli miestä ripsiensä lomasta, hymyillen mitä kauniimmin.

Beniaminista tutui silti, että hän ei mahduttaisi itseään minkään auton takakonttiin, edes vaikka miten seksikäs nainen häntä sinne viekottelisi. Olihan se sentään... takakontti. "Lyödään vaan vetoa.", mies virnisti. Saisi kyllä nähdä jos oikeasti joutuisi sellaiseen tilanteeseen.. Kaikkein mieluiten Ami istui kuskin paikalla. Hän rakasti urheiluautoja. Beniamin ei osannut ottaa tätä haastetta mitenkään uhkaavana. "Aina voi yrittää.", mies piti tosiaan kiinni siitä mitä ajatteli. Luutavasti Nicolen yritys jäisi pelkäksi haaveiluksi, sillä Amin oli aika vaikea kuvitella valokuvaajaa kidnappaajana. Olihan Beniamin lihaksikkaampi ja pitempikin, joten pystyi sen puolesta ainakin pistää hanttiin.

"En mä ajatellutkaan mitään tuhota siellä.", ei Ami ei koskisi. Ihailisi vain. Sitä voidaan katsoa sitten siellä, sillä ensin piti hoitaa lasku. Suklaapalat saivat luvan siis jäädä ravintolan pöydälle.. Tai sitten ei. "Mä otan ne sitten.", hän piilotti suklaat taskuunsa, vaikka ne siellä tuskin kauaa pysyisivät sulamatta. "No äh.", mielummin suklaat pöydälle kuin likaiset housut..

Mies hädintuskin ennätti nousta, kun Nicole sai Amin havahtumaan nimen kuuluttamisella. Beniamin kohotti katseensa nopeasti ja kysyvällä ilmeellä naisen kasvoihin saatuaan juuri lompakon taskuunsa ja autonavaimet käteensä. Sieltähän se tulikin... Nicole pyysi Amin auton avaimia! Mies piilotti avaimet nyrkkiinsä kuin automaattisena reaktiona, ja kaikenlisäksi käden lähemmäs ylävartaloaan. "Mun auto.", hän älähti kuin mikäkin pikkupoika, joka halusi pitää lelutraktorin itsellään. Mitä tahansa muuta, mutta ei autoa! Se oli tällä hetkellä varmasti ainoa, mitä ei oltu pahoinpidelty.
..Beniamin tajusi muutaman muun viereisestä pöydästä katsovan häntä jotenkin oudosti. Ei tiedä tunnistivatko nuo kuka Ami oli, mutta miehen asentokin oli sitä rataa, että hän ei päästäisi autonavaimistaan irti edes viimeisillä hengenvedoillaan. Ei sillä, että Beniamin olisi epäillyt naiskuskeja... Hän ei ajatellut niin. Tilanne näytti vain.. oudolta.

"Siis..", Ami kröhäisi ja koetti näyttää suhteellisen normaalilta. Hän nousi seisomaan ja tarjoilijakin saattoi jatkaa siitä mihin oli jäänyt. Mies väläytti leveämmän hymyn ja työnsi tuolin pöydän alle, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ote löysäsi autonavaimista roikkumaan renkaasta etusormeen. Beniamin vei avaimia lähemmäs Nicolen kasvoja, mutta äkkiä piilotti ne nyrkkinsä sisään.
"Mä ajan.", hymy leveni oikein viehkoksi ja Ami käveli Nicolen ohi "Se on muuten Beniamin. i:llä.", hän virnisti ja nappasi naisen takin ja piti sitä valmiina auki, että toinen voisi kätensä siitä pujottaa. "Hyvä yritys."

Ilmiselvästi suklaita ei jätetty. Nicole suorastaan ihmetteli miten mies pysyi niin hoikkana, kun tämä tuntui syövän hevosen lailla. Ilmeisesti tämän kaikki aika meni liikkumiseen. Autoa Nicole ei kuitenkaan saanut, vaan säikähtäneen lapsen ilmeen ja: ’mun auto’ älähdyksen. Nicolen suu alkoi nykiä uhkaavasti naurua enteillen. Lopulta nainen päätyi vain mutristamaan suutaan ja mulkaisemaan miestä ”murhaavasti”. Se näytti enemmänkin siltä, kuin opossumi olisi ollut vihainen. Ei mitenkään tehokasta. Hän nyrpisti siroa nenäänsä, muka loukkaantuneena ja seurasi pitkää miestä hiljaa jupisten. Hän leikki suorastaan miehen kanssa.
”Mä tiesin, että kuulin sen väärin!” nainen mutisi seuraten miestä narikalle.

Hoikat kädet sujahtivat hihoihin ja Nicole kääntyi hymyillen Beniamin puoleen. Aivan kuin äskeinen olisi ollut muisto vain.
”Noh, tässä kohtaa voin varmaan paljastaa, etten osaa ajaa, muuta kuin moottoripyörää. Halusin vain nähdä antaisitko avaimet”, Nic virnisti syyllisen näköisenä. Hän oikaisi takkinsa ja solmi vyön löyhästi kiinni. Hän odotti Amin olevan valmis ja lähti vasta sitten kohti superautoa. Hän ei kyllä välillä tajunnut miehiä ja heidän lelujaan. Rikkailla tuntui olevan auto joka päivälle ja toinen mokoma varoiksi. Jos vaikka menettäisivät uutuuden kiiltonsa tai jotain. Niihin ei saanut myöskään koskea. Se oli tarkkaa.

Ulkona oli yllättävän viileätä ja Nicole työnsi kätensä syvälle taskuihinsa. Kylmä tuulikin tuntui ilmestyneen jostakin. Nicolen pitäisi ottaa kunnon käsineet, sillä muuten hän jäätyisi hengiltä! Paremmat kengätkin ja… Okei, koko asu uusiksi.

Nainen asettui seisomaan hieman kauemmas pelottavasta ovesta ja tarkkaili sitä varuillaan. Hän ei ollut vakuuttunut auton hienoudesta vieläkään. Makea ja sellainen se kyllä oli, mutta ei Nicolen makuun. Hän vei vain pitänyt niin uudesta ja puunatusta. Liian hienosteleva.

Hetken kestävä toljotus näytti pysäyttäneen ravintolan kokonaan. Nicole näytti Amin mielestä kuin toruvalta äidiltä, mutta pian kuin kateelliselta pikkutytöltä. Varmasti tuli henkinen ikä laskettua parikymmentä vuotta parissa sekuntissa ja näyttivät muutkin ravintolan asiakkaat huomaavan asian. Ei, tämä ei ollut mikään elitisti reaktio. Ami vain suojeli autoaan. Beniamin suhtautui asiaan kuitenkin huvittuneesti jälkeenpäin.. "Et oo kuule ainoo, joka on saman tehny. On mut jossain kilpailuissakin kirjotettu j:llä. Joskus se ärsyttää.", mies naureskeli ja auttoi takin Nicolen päälle, etsien sitten omansa. Nicole tunnusti vielä kuin roisto poliisille rikoksensa, mutta puhe moottoripyörästä sai Beniaminin taas vaiheeksi kiinnostumaan.
"Saat anteeks. Tän kerran.. Onks sulla moottoripyörä?", tottakai nainen sai anteeksi. Beniamin veti kangastakkinsa päälleen ja käveli kuitenkin muutaman askeleen vielä enemmän sisälle ravintolaan. "Kiitti!", hän hihkaisi tapansa mukaan, ennenkuin lähti Nicolen perässä ulos. Kyllä nyt oli vatsa täynnä.

Ulkona tosiaan oli viilentynyt sen aikaa, kun kaksikko oli pysähtynyt grilliravintolaan syömään. Ami katsahti taivasta ja veti vähän enemmän kangastakkinsa hihoja kämmeniensä päälle. Kyllä täällä nyt pärjäisi.. Beniamin olisi voinut säikäyttää Nicolen uudelleen, toisen selvästi tarkkaillessa auton ovea, ettei se juoksisi karkuun tai jotain. Säikäyttämisen mies päätti kuitenkin jättää tällä kertaa. Olihan hän luvannut olla tekemättä sitä uudelleen. "Ei se ovi lyö.", hän painoi lukot auki ja samantien ovet auki. Varsinaisen tyylikäs näky Amin silmään, kun ovet aukesivat samaan aikaan. Varmasti sai jotkut ihailemaan..

Istahdettuaan autoon ja pistettyään moottorin taas käyntiin Ami huokaisten nojautui penkkiin. "Että mä oon täynnä.", mies naurahti pistäessään turvavyön kiinni.
"Sun kamera vielä tallella? Kenenkään ei pitäis läpästä mun DNA ja sormenjälki suojaa.", mies virnuili ja kädet hakeutuivat CD levyjen koteloon, joka oli ovessa. "Mistä musiikista sä pidät? Mulla on aikapaljon romanialaista tanssi musaa vaan. Ei siis kilpatanssi musiikkia. Sitä en kuuntelis vapaa-ajalla. ", hän naurahti selaten levyjä. "Hassuu kyllä. Mä olisin romanialainen, ellei mun vanhemmat olis muuttanu Lontooseen ja vaikka mun sukujuuret onkin täysin siellä... En osaa kieltä.", Ami selitteli huvittunut ilme kasvoillaan. Mies tökkäisi jonkun levyn soittimeen ja musiikki alkasi pauhata kohtalaisella volyymilla. Beniaminhan ei jumputtanut. "Aaa, Laurentiu Dutaa.. Visator. Se tarkottaa unelmoijaa.", sentään jotain sanoja Ami osasi. Joskus Beniamin ei vain tajunnut vanhempiaan. Romanian kieli kuulosti kauniilta, jos suoraan sanottiin. Oli sääli, että Ami ei osannut sitä. Joskus asia otti ihan omaankin päähän. Sukulaisia ei ollut järin paljon, eikä Ami ollut nähnyt heitä kuin kerran tai pari elämänsä aikana..

"Nii sano sitten, kun pitää kääntyä, koska mä en tiedä missä sä asut.", auto ajoi parkistaan, kohti Nicolen asuntoa. Oli se nyt missä vain.

Suurin elämän vääryys oli juuri se, että Nicole ei saanut kokea vauhdin hurmaa.
”Ei ole, mutta heti kun pystyn ostamaan, niin minä olen kaukana maalla ajamassa!” Nicole intoili ja pyörähti kerran ympäri innostuksensa antamin siivin. Kiltin tytön lailla Nicole odotti sen aikaa kun Beniamin sai huikattua kiitoksensa. Ruoka oli todellakin sen arvoista.

Vaikka Ami olisi tullut ritarina estämään kaikki lyönnit, mitä auto saattaisi antaa, Nicole ei ollut vakuuttunut.
”Sanot vaan, oikeasti se juonii jotain”, nainen mutisi istuutuessaan autoon ovien auettua. Hän kiskaisi turvavyön turvakseen ja kohensi hieman hiuksiaan. Automaattisesti kamerasta puhuttaessa Nicole vilkaisi jalkoihinsa.
”Tallella on, sun suojas toimii. Oletin niiden olevan paljon heikompia”, Nicole virnisti ja nappasi laukun syliinsä. Kamera oli visusti sisällä ja turvassa julmalta maailmalta.

Hetken aikaa Nicole katseli Beniamia miettien tätä romaniaan. Mielikuva oli kaikkea muuta kuin onnistunut. Nicole mielsi miehen todellakin kuuluvaksi lontooseen.
”Minä kuuntelen ranskalaista musiikkia. Ballaadeja ja sen sellaista, jos musiikkia kuuntelen. Lenkillä kaikkea missä on vähän voimakkaampikin rytmi”, Nicole kohautti olkiaan, sillä hän ei juuri kuunnellut mitään lista ykkösiä ja vaikka hän haaveili siitä pienosta, oli hän aika aloittelija kaikessa muussakin.
”Romanian kieli sopis varmasti sun suuhusi yhtä hyvin kuin englantikin”, Nic sanoi ja hymyili melkein lempeästi. Hänellä oli itsellään irlantilaisia juuria, mutta parin sukupolven takaa vasta.

Ottaen navigaatio laitteen paikan Nicole ohjasti määrätietoisesti miehen valkean talonsa pihaan, joka oli yllättävänkin lähellä. Rakas rouva oli kiikuttamassa roskia, kun auto kaartoi pihaan.
”Naapurini, ilman elämää”, Nic totesi ja hymyili hieman säälivästi vetäessään omia avaimiaan esiin. Kun he nousivat autosta, rouva melkein tiputti pussukkansa.
”Hyvää iltaa rouva Culter!” Nicole huikkasi ja viittoi Amia seuraamaan etuovelle, joka aukesi ääneti sisälle taloon, joka oli yhtä siisti kuin Nicolekin. Seinillä oli taidevalokuvia, kaikki Nicin ottamia, mutta ei yhtäkään perhe potrettia, missään.

Harmi, ettei Nicole omistanut moottoripyörää. Ami olisi varmasti heti ollut sen kimpussa. "Ilmota muillekkin kun saat..", hän virnisti. Mies tosin piti itseään enemmän auto ihmisenä ja senhän huomasi jo kaukaa.. Mies piti vauhdista itsekkin, mutta Lontoon kadut eivät soveltuneet sellaiseen kaahailuun kovin hyvin, mutta sitten kun lähti jonnekkin muualle.. Silloinhan piti pistää viilettämään ja antaa hevosvoimien tehdä työnsä. Ei auto kuitenkaan lyödä osannut, vaikka Nicole kuinka luulisi. Kyllähän se hyvin kaiken sisällään turvassa piti, kuten naisen kameran. Eikä sen varashälytin ollut mitään ujellus ääntä kummempaa. Mitään nyrkkeilyhanskoja jousen päässä tuskin lentäisi naamaan.. Muutakuin Amilta, jos joku koettai hipaistakkin hänen 'rakkaaseen' ilman lupaa.

"Ballaadeja.", Beniamin toisti naurahtaen. Ranskalainen musiikki sopi kyllä Nicolen kuvaan.. Mies päättikin pistää musiikkia soimaan, vaikka sitä ei pitkään ennätettäisi kunnella. Tuli vain musiikkimausta mieleen. No, kaikilla taas omansa, siitä Ami muistutti itseään. Puheen tullessa kielistä ja ajatuksen kansalaisuudesta Ami katsahti naista huvittuneesti. "Ehkä mä silti mielummin pysyttäydyn englannissa."

Päästiinhän sitä Nicolen asuntoakin kohti, ilman mitään sen suurempia ongelmia. Se olikin ollut lähempänä, kuin Ami olisi osannut odottaa. "Ahaa", hän huomasi oitis roskia kiikuttavan rouvan, joka näytti aika kyylältä Beniaminin silmiin.. Onneksi Amilla ei ollut sellaisia naapureita. Hän sai olla suhteellisen rauhassa kerrostalon ylimmässä asunnossaan.
"Aa, terve!", mies tervehti rouvaa Nicolen jälkeen ja tarkisti, että auton ovet olivat lukossa ennenkuin lähti naisen perään. Pieni olan yli katsahtaminen tuohon hölmistyneen näköiseen rouvaan ja pian Beniamin huomasi olevansa sisällä asunnossa. "Onks toi aina tollanen?", hän kysyi, osoittaen peukalollaan olkansa yli. Outo nainen.

Mies kuitenkin oli enemmän kiinnostunut siitä mitä Nicolen asunto sisälsi. Heti huomasi valokuvia seinällä, mutta se ei tullut yllätyksenä. Ami kohotti kulmiaan ja asteli muutaman askeleen sisemmäs. Kivan näköinen talo.. Ei ehkä olisi heti osannut kuvitella millaisia koteja täällä päin oli.. "Nää kaikki on sun ottamia?", hän kysäisi kuin ohimennen katsoessaan taidevalokuvia lähempää, vaikka tavallaan tiesikin jo vastauksen. Beniamin suoristi kangastakkiaan, sillä ei halunnut vaikuttaa liian asunnosta kiinnostuneelta, vaikka katsahti sitä taas paremmin..
"Hm. Okei mä oon yllättyny. Hyvällä tavalla", mies virnisti ja suhteellisen vapaan tutkailun jälkeen silmään pisti se studio, mistä nainen oli kertonut aikaisemmin. "Whou.", Amin oli pakko ristiä kätensä selkänsä taakse ja tyytyä vain kurotteluun. Hän oli luvannut, ettei koskisi. Sittenhän mies ei koskisi.. Rauha nyt vaan, mutta katse tutki varmasti joka paikkaan, kuin milläkin pikkulinnulla, joka etsi syötävää. Beniamin ei vain kaivannut syötävää tippaakaan.

Naapurin suu oli loksahtanut komeasti komean miehen tervehdyksen takia ja tämä oli suunnattomalla vauhdilla rynnännyt sisään. Varmasti koko naapurusto pitäisi Nicolea jonkin sortin miesten kerääjänä. Ei se sinänsä naista haitannut, mutta hän vihasi juoruja. Nyt hänen kuviteltiin olevan jonkin rikkaan miehen salainen tyrät. Katteja kanssa, hänen isänsä oli porvari, mutta ei muuta kuin petturi ja jättäjä sen lisäksi.

Nicole heitti rennolla liikkeellä avaimensa pieneen kippoon astuessaan sisään. Hän kumartui noukkimaan postin ja asetti sen pienelle pöydälle. Laskuja ja kirjeitä. Ei mitään uutta lehteäkään. Nicole riisui takkinsa asetellen sen naulakkoon. Hän ottaisi toisen puistoon.
”On hän. Tietää kaiken mitä täällä tapahtuu, valittavasti”, Nicole irvisti pienesti ja suki hiuksiaan. Hänen pitäisi tunkea pinnejä hiuksiinsa taas.
”Joo, matkoilta ja muutamat on kyllä ystävien ottamia, mutta ne on tolla seinällä, mitkä ei ole mun”, nainen kertoi viittoen yhtä seinää ja käveli kohti studiota.
”Mukavaa, että pidät ja saat sä nyt koskea, mutta auta armias, jos jotain tuhoat. Tuol on niitä Irakin kuvia”, Nicole totesi osoittaen pöydällä olevaa kuvapinoa. Nicole oli kehittänyt parhaat pimiössään. Hän vihasi niitä muistoja, mutta kuvat auttoivat muistamaan kipeitä asioita, jotka olivat tärkeitä. Nainen räpsäytti valot studioon sinne astuessaan.

Studio oli ison autotallin kokoinen ja siellä oli kuvaus alue ja suuren suuri kaappi. Oli kaikkea muutakin epämääräistä, sillä kaikki ei vielä ollut valmista, mutta kuukauden sisällä Nicole voisi aloittaa työnsä omassa studiossaan.

Suuret kaapit vetivät naista puoleensa ja hän avasi sen varoen pienellä avaimella. Kaapin sisältönä oli nimittäin erilaisia kamera välineitä ja kameroita oli muutama. Hetken aikaa Nicole mietti mitä hänen kannattaisi ottaa ja nopeasti hänellä oli kasassa hyvät välineet ulkoilmaan. Objekti oli hieman pidempi ja jalusta oli vankkaa tekoa. Koska Lontoon säästä ei tietänyt, Nicole otti kameralleen hupun. Hän ei halunnut tuhota kallista kalustoa vain sen takia, että ei tajuaisi ajatella säätä.

Laukku ei ollut mikään itse keveys, mutta nainen oli tottunut kantelemaan melkoisia taakkoja matkoillaan.
”Tutki rauhassa, mä käyn vaihtamassa nää vaatteet. Mä kuolen, jos joudun kyykistymään korkojen kanssa”, Nicole hymyili ja kipusi yläkertaan. Hän uskoisi Beniamin pärjäävän alhaalla edes hetken. Eihän toinen mikään koira ollut, joten huonekalut säästyisivät kaluamiselta.

Kyylä mummo todellakin. Pysykööt kaukana Amin autosta. Jos mies näkisi siinä kiinnostuneita kämmenien jälkiä hän pakottaisi toisen pyyhkimään ja pesemään jokaisen rasvajäljen vaikka väkisin. Beniamin ei siitä kuitenkaan vielä mitään huolehtinut, vaikka asia kävikin mielessä. Hän katseli seinällä olevia valokuvia ja vilkuili välillä toisellekkin seinälle, jossa oli kuulemman muiden ottamia kuvia. Olipa järjestelmällistä, mutta hyvästähän se oli. Ami nyökytteli päätään ja kyllä hänen mielestään Nicolen oma ottamat kuvat olivat hienompia. Beniamin ei vain olisi osannut kuvitella omassa asunnossaan olevan näin paljon kuvia. Muutama taulu olisi ollut mukava, jotain muuta kuin hänen äitinsä päättämää. Beniamin oli saanut sentään päättää suurimmaksi osaksi mitä asunto sisällään piti.

Ne Irak kuvat sunmuut Ami katsoisi läpi myöhemmin. Hän halusi ensin nähdä sen studion, joka oli piilossa oven takana. Tällainen huone olisi kelvannut Beniaminillekkin, muttei mihinkään kuvien ottamiseen.. Ihan vain peilihuoneeksi, jossa voisi olla muutama painonnosto väline tai jotain.. Hän ihaili katsoessaan ympärilleen ja sai luvan jopa koskea johonkin. "En mä nyt mitään riko. Käsittelen niitä kun omaa autoa.", Ami virnisti. Eiköhän se riittänyt varmuudeksi. "Juu, en mä täältä katoa.", hän naurahti Nicolen mennessä vaihtamaan vaatteensa. Beniamin katsoi pitkään naisen perään ennekuin katsahti mitä kaappi sisälsi. Niihin Ami ei kuitenkaan koskenut, vaikka tekikin mieli painaa kaikkia mahdollisia nappeja ja koettaa.

Ehkä kuitenkin parasta mennä katsomaan niitä valokuvia. Ami meni lähemmäs pöytää ja veti kuvia itseään kohti, ennenkuin nappasi ne käteensä. Varoen kuitenkin. Hän selasi kaikki järjestyksessä ja vaikka Ami ei ollutkaan mikään valokuvaukseen perehtynyt henkilö, mies osasi tulkita kuvat hyvinkin ammattimaisiksi. Ihminenhän oli parhaimmillaan silloin, kun oli löytänyt oman juttunsa.. Jotain pientä ajatusta aihekkin herätti, mutta muistutti myös, että maailmassa oli muitankin ongelmia kuin puistojen penkeille nukahtaneet humalaiset..

Lopulta Ami laski kuvat takaisin siihen mistä oli ne ottanutkin. Hyvä on, ehkä mies vähän katsoisi muualle, muttei asunnosta sentään poistuisi. Asunnossa oli ainakin kaksi kerrosta ja Beniamin hetken seisoi portaikon alapäässä. Ehkäpä hän ei menisi ylös, sillä ei tiennyt missä asustuksessa Nicole siellä oli ja missä huoneessa.
"Kauan sä luulet, että sulla kestää?", mies hihkaisi ja varmasti kävi naiselle selväksi, että Ami seisoskeli portaiden alapäässä. Hän piti katseensa ylöspäin kuin näkisi yläpuolella jotain tai paremminkin jonkun. "Koska jos suoritat jokaikisen naisen rutiiniin kuuluvan asian uudelleen, niin me ollaan tässä vielä huomennakin.", Beniamin virnisti ja katosi portaiden juuresta. Hän taputteli hetken pöydän reunaa ja pyöritteli sitten autonavaimia sormessaan.

Ami päätyi lopulta tutkimaan seinällä olevia valokuvia taas lähempää, koettaen löytää niistä samanlaisia yksityiskohtia mitä Nicolekin yleensä ottamistaan kuvista löysi. Pian mies kuitenkin tajusi harovansa hiuksia, katsoen kuvajaistaan, joka niistä heijastui. "Kai täällä on jossain joku kunnon peili?", huvittavaa ehkä, mutta Beniamin ei tainnut kamalasti naisista erota siinä mielessä, että hänen oli pakko tarkistaa harvinaisen usein oliko kaikki kunnossa.

Jokin suuri maailman mullistus oli estänyt Niciä muuttumasta miksikään ulkonäkö friikiksi. Ylös päästyään, saatuaan lupauksen Amilta, että tämä käsittelisi kaikkea kuin autoaan. Nicolen teki mieli huomauttaa, että sittenhän hänen pitäisi olla huolissaan, mutta ei hän niin tehnyt. Nainen oli mennyt vaatehuoneeseen ja kiskonut paidat yltään ja pukeutui neuleeseen ja vaihtoi farkkuihin. Neule oli ruskea ja sopi kyseiselle ilmalle hyvin. Huono puoli oli se, että staattinen sähkö oli saanut Nicolen hiukset räjähtämään. Nainen siis päätti nopeasti harjata hiuksensa ja vetää pari pinniä kesyttääkseen ne.

Kuullessaan huudon alakerrasta, Nicole nauroi.
”Älä pelkää, ei mene kauaa”, Nicole huikkasi takaisin ja kiskoi jalkaansa maiharit. Hän ei kestäisi ulkona ilman lämmintä vaatetta. Hän oli jo nyt hieman jäässä. Saatuaan maiharit jalkaansa ja katsoessaan itseään peilistä, Nicole virnisti eroa. Ammattimainen kuvaaja oli vaihtunut maanläheiseen. Viimeinen puki Nicin mielestä paremmin häntä. Hän oli aidompi ja lämpimämmän oloinen. Tosin, nyt mies olisi häntä huomattavasti pidempi, mikä olisi ärsyttävää. Edellisten kenkien korko, kun oli tasannut eroa mukavasti, mutta siitä ei ollut enää apua.

Nicole liukui portaiden kaidetta alas ja laskeutui sulavasti lattialle kuullen Amin kysymyksen.
”Tuossahan se on, paras koko talossa”, Nicole totesi ja osoitti eteisen peiliä. Hän tajusi todellakin olevansa lyhyempi miestä useita senttejä, mutta sille ei mitään mahtanut. Nicole oli pieni ja piti siitä.
”Oli pakko pukeutua lämpimästi. Jäädyn liiankin helposti ”, nainen totesi ja virnisti, näyttäen pieneltä keijukaiselta.

Kameralaukkunsa nainen oli jättänyt studioon ja hän lähti hakemaan sitä sulkien kaapin ja lukiten sen uudelleen. Hän ei halunnut mitään varkaita taloonsa ja kameroidensa kimppuun. Poistuessaan Nic napsautti valot kiinni ja lukitsi Studionkin oven erikseen.
”Hemputin tarkkaa, kun se on kytketty asuintaloon”, Nicole totesi ja laittoi avaimet taskuunsa. Hän oli asennuttanut hyvät lukot kaiken varalta. Ei sitä koskaan tiennyt, mitä tulevaisuus koittaisi tehdä.
”Mennäänkö?” Nicole kysäisi ja varvisti yltääkseen ylähyllylle, jossa olivat hänen huivinsa. Hän sai napattua haluamansa ja veti sen alas kiepauttaen kaulansa ympärille rennosti.

Beniamin odottelisi kuitenkin, kestäisi Nicolella vaikka vartti. Mies kuitenkin uskoi siihen mitä nainen sanoi ja jäi seurailemaan paikkoja. Vihdoin toinen tuli alakertaan ja Nicole helposti viittoi peiliä, joka oli eteisessä. "Oho..", ei Ami vain ollut huomannut. Hän haroi hiuksiaan parempaan kuosiin, taas kerran. Tässä vaiheessa Beniamin tajusi naisen lyhentyneen jonkinverran. Ami katsahti olkansa yli Nicolen jalkoihin. Kengät vain vaihtuneet.
"Nii. Mä saan luvan pärjätä näillä.", mies naurahti. Ei hänellä niin kylmä ollutkaan, mutta Ami ei ollut se joka käsitteli kameraa. Mies ei muutenkaan jäätynyt niin helposti. Beniamin katsahti samalla paremmin mitä Nicole oli päälleen pistänyt toisen mennessä hakemaan tavaroitaan
"Tarviitko sä apua niiden kanssa?", Ami kysyi saatuaan hiukset taas paremmin. Mies sipaisi vielä kulmassa olevaa lävistystään, joka pysyi oikeastaan samassa asennosssa, joten sitä oli turha korjailla.

Mies naurahti Nicolen pistäessä kaikki mahdolliset ovet lukkoon. "Otitko sä sen kamerajalustan, mitä tultiin oikeestaan hakemaankin.", mies virnisti. Ei olisi kiva puistossa huomata, että se puuttui. "Mennään vaan, mut kannanko mä jotain?", hän koetti koko ajan kysellä ja katsoa puuttuiko Nicolelta jotain. Mies kuitenkin peruutti avaamaan oven ja kurkkimaan ensin näkyikö sitä kyylä mummoa.
"Pelkään sitä jo nyt.", Ami virnuili ennenkuin aukaisi autonsa lukot. Kyllä näytti loistavan hänen silmissään, taas vaihteeksi, muiden tämän paikan autojen joukosta. Beniamin meni autolleen ja naureskeli itsekseen. "Toivottavasti se rouva ei oo menny tän alle piiloon.", mies ei sen enempää varonut sattuisiko kyseinen nainen olemaan paikalla.. Ami katsahti kuitenkin oltiinko autoon koskettu. Ei niistä koskaan tiennyt.
"Takakonttiin? Et sinä vaan kamera?"

Lopulta mies kuitenkin avasi taas ovet siihen tavalliseen malliin ja istahti autoon. Pian oltiin matkalla puistoon, johon Nicole saisi taas luvan opastaa. "Oot onnekas, että sun kuvattava ei jäädy niin helposti. Ei tuu hampaiden kalina kuvia, jos mun pitää ihan normaalia leikkiä.", Ami naurahti. "Ja sulla on varmasti kaikkein nopeimmin olomuotoa vaihtavat hiukset.", yhtäkkiä hän vaihtoi puheenaihettakin. "Ei silleen.. mut silleen.", hän ei oikein osannut selittää, mutta näki niissä mielestään jonkin eron verrattuna ravintolassa ollessaan.

Ilmiselvästi Ami oli kiinnittänyt kaikkeen muuhun huomiota, paitsi eteiseen. Normaali virhe, jonka Nicole oli huomannut toistuvan joka toisella kaksijalkaisella. Naisen homo ystävät kyllä huomasivat peilin heti. Ilmiselvästi Ami oli tämän testin mukaan hetero. Mies tarjoutui auttamaan, mutta Nic ravisti päätään.
”Kipitä sä vaan mallipoika edeltä autolles”, nainen totesi virnistäen ilkikurisesti ja osoitti selässään olevaa putkilonmuotoista koteloa kamerajalustasta kysyttäessä. Jälleen Nic kieltäytyi avusta hieman huvittuneen oloisena, mutta käveli kurkistamaan oliko mummo vielä pihalla.

Nicole käveli pihansa poikki napattuaan avaimet kulhosta ja otettuaan mustan villatakkinsa mukaan. Hän heilautti kättään naapurin lapsille, jotka tuijottivat autoa montut auki.
”Hei, Daniel, sano äidillesi, että voi hakea sen vuokansa minulta huomenna. Olen kotona koko päivän”, Nicole huikkasi yhdelle pikkupojalle, joka vilkutti vimmatusti.
”Okei Nic! Hei, hieno auto! Kulkeeko se lujaa?” Pikku poika huusi lujaa ja Nicole naurahti leppoisasti. Lapset olivat kivoja ja Nicole tuli näiden kanssa juttuun paremmin kuin hyvin.

Amin kysyessä menisikö kamera takakonttiin ja täsmentäen ettei sinne päätyisi suinkaan Nicole vaan oikeasti kamera, nainen purskahti nauruun.
”Eikö sinut sinne pitänyt tunkea?” Nainen kysyi ja otti kassinsa kuitenkin syliinsä ja asetteli jalustan pussin maahan jalkoihinsa ja sen vierelle kameralaukun. Onneksi pienet kintut eivät tarvinneet juurikaan tilaa.

”Se on niin väärin! Minä jäädyn jo plus kahdessa asteessa”, nainen tuhahti kun puhe muuttui yllättäen punaisiin hiuksiin, jotka olivat todella muuntautumis kysyistä sorttia. Nicole sipaisi niitä automaattisesti ja naurahti aiheen vaihdokselle.
”Nämä eivät tottele ketään, mitään, milloinkaan. Olisit nähnyt sen lakkamäärän mitä käytin, kun nämä piti saada suoriksi. Olisin ihan yhtä hyvin voinut olla käyttämättäkin, joten kyllä nämä vielä ilmettään vaihtavat. Jos alkaa sataa, näytän sähköiskun saaneelta”, Nicole nauroi ja ohjeisti Amia kääntymään oikealle, josta vähän aikaa eteenpäin ja sitten vasemmalle ja vielä kerran vasemmalle.

Puisto oli oikein suloinen ja vähän syrjässä. Siellä lehdet olivat saaneet varista maahan melko vapaasti ja lehtipuut olivat valloittaneet alueen. Nicole rakasti paikkaa ja aamulenkeillään hän normaalisti suuntasi juuri tänne. Muutamia ihmisiä oli kävelemässä puiden alla, mutta se oli huomattavasti tyhjempi kuin normaalit puistot.

Olivat autosta kiinnostuneet vaikka lauma pikkupoikia, Ami oli ylpeä. Hän virnisti jollekkin, joka kyseli auton vauhdista. Osa muistakin tuijotteli autoa suu ammollaan. Olihan se aika.. suloista. Beniamin vain taputti autonsa kattoa kuin esitellen. Siinähän seisoi.
"Kovaa menee. Paljon yli 300 kilsaa tunnissa kuule. Et pysyis juoksemalla perässä.", Ami virnisti. Kyllä hän tuon ikäisenä oli ihan innoissaan jonkun auton nopeudesta. Satakin kuulosti korvaan silloin suurelta ja kun sitä ajettiin niin huh.. Johan tukka liehui, mutta vielä 300? Se mahtoi kuulostaa valonnopeudelta. Nicole kuitenkin hoiti jonkun muksun kautta vuokran maksamisesta. Ahaa, siis vuokralla. Olihan Beniaminkin.. Mies silti naurahti naisen ilmoittaessa asiasta jollekkin kouluikäiselle, jos sitäkään.
"Oli se helppoo olla pieni.", hän naurahti avatessaan auton ovet. Takakonttiin ei siis pistettäisi mitään. Kävihän se noinkin, jos halusi pitää jalkansa ahtaasti, vaikka jalkatila ei ollutkaan pieni. "Hauskoja muksuja. Mun naapurissa ei oo yhtäkään.", Beniamin totesi ja hyvä ettei revennyt nauruun kun pikkupojat katsoivat silmät vielä enemmän kiiluen kun auto lähti käyntiin ja liikkeelle. Tuollaisista katseista Ami piti. Lapsilta se vain näkyi kaksikertaa liioitellummin..

Pitäisihän puistosta lähteä sopivan aikaisin, ennenkuin oikeasti Beniaminkin rupeaisi jäätymään. Miehen silmään heijastuivat naisen hiukset peilistä, joten siinä varmaan syy nopealle puheenaiheen vaihdokselle.. Muutenkin punapään huomaisi varmasti melkein missä vain. Ami virnistikin naisen puheille vallattomista hiuksistaan. "Onneks mulla on lyhyet.", mies paremminkin ajatteli ääneen katsahtaen melkeinpä automaattisesti hiuksiaan peilin kautta. Okei, jos Ami nyt hetkeksi jättäisi ne rauhaan.
Ajo ohjeet olivat varsin selvät ja lopulta Beniamin itsekkin paikansi pienen puiston silmillään. "Kai tähän lähelle saa auton.", hän naurahti. "Koska tietty heitän sut takasinkin kotiin.", mies sanoi huvittuneesti ja taas kerran tien varresta löytyi sopiva paikka. Ei tarvitsisi noiden kuvaustavaroiden kanssa venkslata.

"Tuolla ainakin on monta puuta jota halailla.", Ami virnisti ja nousi sitten autosta. Hän katsahti hieman ympärilleen, ennenkuin katsoi taas heidän kuvauspaikkaansa. Tai paremminkin Nicolen kuvauspaikkaa ja 'mallipojan' malli paikkaa. Beniaminia huvitti se sana... Mallipoika. Kuulosti ihan joltain alamaailman itsensä myyjältä tai jotain. Miksi hän sellaisia ajatteli? "Nii?", Ami kohotti katseensa naiseen, vaikka nainen ei olisi sanonutkaan mitään. Noniin mihin sitä jäätiin.
Beniamin lähti puistoa kohti, mutta pysähtyi.
"Tarviitko sä nyt apua niiden kanssa? Mä turhaudun ku mun ei tarvitse kantaa mitään, ja sä vaan hoidat kaiken työn.", Ami selitteli silti pirteällä äänensävyllä. Eihän hän sellaisesta voinut suuttua.. Ei, Ami ei helposta suuttunut.
"Voin mä kiusallaan johonkin puskaan käydä makoilemaan..", mies totesi, vaikka puskat paljaina tuskin olisivat mitään kaikkein oivallisimpia makuu paikkoja.

Pikku poikien jäädessä möllöttämään auton perään silmät suurina, Nicole oli varma, että Daniel unohtaisi koko viestin äidilleen. Noh, vuoka pysyisi kyllä Nicolen keittiössä. Kolmensadan kuuleminen oli aiheuttanut sellaisen wau-kuoron, että Nic oli purrut huultaan, jotta ei olisi nauranut. Miehen kommenttiin Nic vain äännähti myöntävästi, sillä hänen lapsuutensa oli kaukana helposta.
”Ihan kivoja joo, paitsi kun tulevat mansikka varkaisiin”, Nicole naurahti ja hymyili muistolle, kuinka hän oli naperot puutarhastaan yllättänyt ja sitten oli menty ja lujaa.

”Onhan siellä ja monta kivaa penkkiä istuttavaksi”, Nicole tokaisi hymyillen ja napitti takkinsa kiinni. Se oli jäänyt auki heidän lähdettyään talosta. Nyt miehen ajaessa puistikon luokse ja Beniamin pysäköityä kultansa, Nicole nousi autosta sulavasti heilauttaen kameralaukkunsa olalleen. Kun toinen kitisi siitä, kuinka hän ei saanut kantaa mitään, Nicole kohotti kulmaansa huvittuneena ja ojensi jalustan miehen kannettavaksi.
”Noh, jos miehinen egosi kärsii, niin kannavain”, Nicole totesi nauraen ja astui pois ovien luota. Hän ei todellakaan pitänyt niistä.

Mielikuva Amista makoilemassa puskassa sai Nicolen nauramaan.
”Sinä saisit nyppiä sen jälkeen vain lehtiä takistasi. Sisätiloissa se onnistuisikin, mutta täällä ei”, nainen vain nauroi ja käveli puiston portille tutkien hetken aikaa ympäristöä. Oli hiljaista ja vain muutama lenkkeilijä tuntui tallaavan polkuja.
”Okei, aloitetaan penkillä istumisella. Saat näyttää miltä haluat. Katotaan rakastaako mun kamera sua yhä, vai ärsytätkö sä vain”, Nic virnisti ja lähti rennosti kävelemään kauniin penkin luokse.

Saavutettuaan määränpäänsä Nicole pysähtyi vain ihailemaan paikkaa. Hän hymyili onnellisena ja kääntyi katsomaan Amia.
”Istu, paikka ja sitä rataa”, Nicole viittoili penkin oikeaa puolta, sillä siihen lankesi valoa paremmin. Penkin ollessa vaahteran alla, vaahteran lehdet toimivat ikään kuin kehyksinä. Jos Nic onnistuisi, Ami näyttäisi jumalaiselta. Toisen tarvitsisi vain näyttää kuvaansa ja naiset lakoaisivat jalkoihin. Oli sitä ennenkin nähty.

Beniamin ei onneksi hyppinyt ilosta siitä, että sai kantaa jotain. Sovitaan sitten, ettei ego kärsinyt. Mies vain ei halunnut olla se, jonka ei tarvitsisi tehdä mitään. Ehkä taas sai syyttää siitä, että Ami tanssi, eikä siinä oltu koskaan tekemättä mitään. Miehen olisi varmasti hankala olla millään kunnon lomalla ja väittää muille vain rentoutuvansa. Tykkäsihän Beniamin rentoutua, mutta aktiviteetti oli mukavempaa rentoutumista. "Hienoa.", Ami hillitsi itsensä vain tyytyväisellä lausahduksella. Parempi kuin ei mitään. Ehkä puska ei olisi kaikkein parhain kuvauspaikka, joten taas neiti punatukkainen valokuvaaja saisi päättää paikan. Ami voisi toki ehdottaa, mutta hänen ehdotuksensa tosiaan olivat laatua puska.. Nicolehan osasi tässä visioidakkin ja naisen kotona olevat valokuvat tosiaan vahvistivat Amin mielikuvaa siitä.

"Ne oli muuten makeita ne Irak kuvat..", hän muisti kyseisen asian, ja kun päästiin penkin luokse se sai luvan olla tämän reissun ensimmäinen etappi. No, ei vaikea juttu. Ami antoi jalustan Nicolelle, sillä mies ei osaisi sitä vehjettä käyttää.
"Tottakai se musta pitää. En oo ilkeilly yhtään.. Jos sitä pelästyttämistä ei lasketa.", Beniamin selitteli mahdollisimman syyttömänä. Jos tykkäsi olla kameran edessä, niin kai se siihen heijastuikin? Toivottavasti ainakin. "Mut okei. Helppo juttu.", Ami istahti penkille juuri siihen päähän mihin Nicole oli miestä viittonutkin. Mies levitti kätensä penkin selkänojalle ja toista jalkaansa koukisti penkin reunalle. Ettei se kuitenkaan yltänyt kasvojen eteen.. Ami halusi näyttää 'coolilta'. Helposti hymy muuttui poikamaiseksi ja Beniamin kohotti katseensa Nicoleen.
"Kai tää on tarpeeks vetävä.", hymy käväisi virneessä ja melkein näytti kieltäänkin. Hän pikaisesti haroi hiuksia niskastaan ennenkuin palautti kätensä asennon samaan mitä se oli aikaisemmin. Nyt.. Paikka.

"Jos sulla on jotain muita tyyli ideoita istuu nii sano.. Voin mä kyynärpäihinki nojata ja mennä vaikka seisoon tän penkin selkänojalle!", hän naurahti ja suoristi toista jalkaansa ihan suoraksi, kun toinen jalka yhä piti Beniaminin tässä penkillä istumassa. Ehkä jotkut ohikulkijat katsoivat vielä olkansa yli mikä tilanne oikein oli menossa, mutta vähät Ami siitä välitti. Huomiota oli edelleen mukava saada.

Hetken aikaa Nicole joutui pohtimaan missä välissä hän oli näyttänyt ne kuvat, mutta muisti sitten viittoneensa niiden olevan pöydällä ja Amin selvästi katsoneen niitä. Hymy levisi kuitenkin hetkessä kasvoille ja Nicole nyökkäsi vain vastauksena kuulemiselle, vetäessään jalustan pois pussistaan ja kootessaan sen käden käänteessä.

”Mutta se oli hyvinhyvin ilkeää”, Nicole sanoi ja mutristi huuliaan kiinnittäessään kameraa jalustaan. Hän kohotti katseensa mieheen, kun tämä kysäisi oliko asento nyt varmasti tarpeeksi vetävä. Nicole kallistui lähemmäs pää kallellaan ja virnisti aivan lähellä miehen kasvoja.
”On se”, nainen totesi ja suoristautui vikkelästi kiinnittäen kameran lopulta jalustaan tukevasti.

”Mä en kerro sulle miten sä olet. Sä menet ja seisot vaikka käsilläs siinä, kunhan vaan olet penkin lähellä. Jos mä asettelisin sut, se ei olis enää sun näköses kuva. Siinä on ero hyvän ja huonon kuvaajan välillä. Hyvä antaa ohjeita ja kuvattava noudattaa. Huono käskee”, Nicole totesi ja asetti kameralaukut maahan ja poisti linssi suojuksen.

Ohikulkijoiden katseisiin Nic oli työssään jo tottunut. Jos jossain näkyi kuvaamista, se kiinnosti ihmisiä. Olihan Ami jonkin sortin julkkis ja yleensähän julkimoita kuvattiin ja malleja. Nicole oli tosin harrastanut harjoituksena kaduntallaajienkin kuvaamista. Se oli yllättävän hauskaa. Lapset olivat kaikkein parhaita. He eivät ujostelleet kameraa laisinkaan. Yksikin oli viime hetkellä kiepahtanut ja taipunut näyttämään hienoa tekstiä takapuolessaan. Nicole oli nauranut itsensä hervottomaksi, ja niin oli tytön äitikin.

Nic oli huomannut ihmisten ahdistuvan, jos kamera tuotiin liian lähelle kasvoja. Siksi hän peruuttikin pienen matkan laskien kameran maahan ja kiskaisi laukut taakseen. Niissä ei ollut enää juuri mitään arvokasta ja Nicole näki ne toisella silmällään koko ajan. Hän zoomasi huomaamattomasti kameran ottamaan lähikuvan miehen komeasta profiilista.
”Muista hengittää ja olla vaan. Mä en tapaa huutaa tai purra”, Nicole sanoi virnistäen ja suoristautui ottaen etälaukaisimen käteensä ja ensimmäinen kuva räpsähti muistikortille.
”Rakastan teknologiaa”, nainen totesi ja näytti pientä muistitikun näköistä vekotinta, jossa oli punainen nappi keskellä.

Amille ainakin tuli selväksi, että hän istuskeli tässä tarpeeksi vetävästi. Oikein mukavalla tavalla oikeastaan. "Varo, tai mä puren vielä.", hän pilaili. Beniamin ei vain kovin muita purrut.. Mies seurasi tuota kameran paikalleen pistämistä sen enempää häiritsemättä. Nähtävästi ehdotuksia siitä miten Amin kannatti tässä olla, ei tulisi. No niimpä tietenkin. Hyvä, että Nicole sanoi tuollaiset asiat ääneen. Sittenpähän ei tarvinnut ihmetellä ja odotella jotain ohjeita seistessään paikallaan kuin mikäkin tappi.
"Okei.", mies sanoi ja seuraavaksi nainen rahtasi kameraa jalustoineen kauemmas. Ami ei kamalasti tajunnut miten sen zoomit sun muut toimivat, joten luotti vain siihen mitä taikoja Nicole kamerallaan teki. "Kuinka nopeesti mä saan tästä asentoa vaihtaa?", mies kohotti kulmiaan, mutta oletettuaan naisen ottavan kuvan ja kehuvan teknologiaa Ami katsahti hieman ylöspäin. Hänen päässään raksutti.. Hyvä on. Beniamin tekisi vaikka mitä vain. Niinkuin tanssistudiollakin kuvaus sessiossa tanssiminenkin oli tullut ihan luonnostaan. Olivathan liikkeet siinäkin kohtalaisen nopeita, joten..

Ami kohautti kulmiaan ja vetäisi toisenkin jalkansa penkin reunalle ja itse nousi istumaan sen selkänojalle, nojaten hetken kyynärpäillään polviinsa. Eihän Beniamin koko ajan kameraan katsonut. Ehkä välillä tarkisti mitä Nicole hommasi. "Ai ihan mitä vaan?", mies virnisti ja hetken päästä toisaan nousi seisomaan penkin selkänojalle. Tasapaino oli harjaantunut hyvin, joten se ei ollut tanssijalle mikään ongelma. Ami nosti kätensä otsalleen ja katsahti horisonttiin mukamas sotilaallisesti, veikeä hymy kuitenkin huulillaan. Hän koetti tehdä lähes kaikkea, kuten napata puun oksasta. Mies kuitenkin käveli penkin selkänojan reunalle ja hypähti maahan, olettaen, että Nicole pysyi yhä mukana. Pian Ami otti jalallaan hieman vauhtia ja ihan hyvin takamuksellaan penkin päältä liukui sen toiselle puolelle. Mies jäi seisomaan sen viereen kädet taskuihinsa tungettuna ja katse Nicolessa, kuin olisi tullut kylmä, mutta kädet jäätyivät helposti. "Lämmitän nopee taskussa.", hän hihkaisi ja naurahti. Kyllä Amista huomasi kepeästi, että hän piti tästä. Sitten voisi nähdä jälkeenpäin mitä oltaisiin saatu aikaan.

"Sano sitte.. Koska mä en lopeta ennenku sä sanot.", Ami muistutti vielä ja kävi hetkeksi ihan normaalisti istumaan, mutta siitä kellahti makuulleen, tällä kertaa luoden katseensa kameraan, ilman hymyä. Kyllä siihen hetken pystyi.. "Kohta löydän itteni roikkumasta jostain puusta. Mä näin tuolla kyllä aidan..", mies ajatteli ääneen ja huomasi jonkun aika vaahtosammuttimen kokoisen tytön juosseen kauempaa ja pysähtyneen jonkin matkan päähän Nicolen taakse, yrittäen selvästi kurottaa katsomaan mitä nainen tuolla härvelillään teki. Okei, vähän pitempi kuin vaahtosammutin.
"Sä sait kaverin."