Okay, he was wrong man..

// Sovittu on, Radical ja Sikko..? :d

Jos jonkun ilme voisi happamammaksi muuttua kuin Melissan nyt, niin se olisi jo ihme. Neiti oli taasen päässyt työharjoitteluun läheiseen sairaalaan ja se ei totta puhuen kiinnostanut häntä kovinkaan kamalasti. Ainakaan juuri nyt, kun oli pitänyt herätä kuuden pintaan jotta varmasti kerkiäisi töihin ja kaiken lisäksi Mel oli jo useamman tunnin työharjoittelussa ollut. Eniten punapäätä tosin taisi kyrsiä tämän kynnet, jotka olivat ilman lakkaa. Sairaalassa ei katsottu hyvällä, jos kynnet oli lakattu. Kuulemma hygieniaan liittyviä syitä ja neitoraasu kun oli tottunut siihen, että kynnet piti aina olla lakattu.
Toisekseen Mel ei pitänyt sairaanhoitajien puvuista, tylsiä valkoisia paitoja ja housuja. Päiväänsä piristämään hän olikin pukenut napitettavan t-paidan alle iloisen oranssin sävyisen topin, joka pilkisti juuri sopivasti työpuvun alta. Kaulassaan tuolla roikkui topin kanssa samaa sävyä oleva kaulakoru ja hiukset oli sutaistuna korkealle ponnarille, enemmän tai vähemmän siististi.
Olisi jännä nähdä, mitä Melissan töistä lähihoitajana tulisi, kun jo työharjoittelu tuottaa tuskaa. Jopa tyttö itse tosin tajusi, että hänellä ei varmaan pariin vuoteen riittäisi voimia edes saamaan lähihoitajan papereita käsiin. Hän ei muutenkaan tykännyt siitä, että kaikki käskee ja komentelee. Hoitajana jos toimi, niin käskyjä sateli ties kuinka paljon, monelta eri taholta ja koko ajan kiire toteuttamaan kaikkien käskyt. Ei ehkä sitä Melissan suosikkialaa.

Parhaillaan Melissa selasi laatikostosta oikeaa aakkosta, jotta voisi tunkea kädessään olevan potilaskansion oikealle paikalleen. Senkin oli vain ylempi lääkäri törkässyt käteen ja käskenyt viedä paikalleen, mikäs siinä sitten käskyä totellessa. Naisen sormi liukui alemmas aakkosten vilistessä vieressä, kunnes hänen sormensa stoppasi oikean kirjaimen kohdalla. Mel veti laatikon auki ja sujautti kansion oikeaan välikköön. Hyvä että kerkesi edes laatikkoa sulkea, kun joku jo laski kätensä olalle ja veti sivummalle.
"Melissa, voisitko toimittaa uutiset potilaan omaiselle?" Mel jaksoi ihmetellä voisitko-kysymyksiä. Jos hän itse päättäisi, niin ei, hän ei todellakaan voisi. Mutta kun hän ei itse päättänyt sitä.
"Tuo nuori mies tuolla.." ylemmällä tasolla oleva mieslääkäri sanoi, osoittaen vähän matkan päähän käytävällä odotustilan suuntaan. Siellä oli itseasiassa kaksi nuorempaa miestä, mutta lääkärin sormi kallistui Melissan silmiin aivan selvästi toisen suuntaan.
"Testeissä miehen omaiselle tuli komplikaatioita ja hän halvaantui kaulasta alaspäin." Mies selosti ilmoitettavan asian loppuun vakavalla äänensävyllä.
"Aivan, okei, tottakai." Melissa hymähti ja vilautti keinotekoisen hymyn mieslääkärille, joka jo kiiruhti seuraavaan paikkaan. Mel pyörähti kannoillaan ja ahtautui vanhemman miespotilaan ja yskivän keski-ikäisen naisen välistä eteenpäin, pieni inhon irve kasvoillaan. Jos hän saisi täältä jonkun bakteeritartunnan, niin siihen loppuisi se urakiito. Uran nousu tosin oli vielä vähän ruosteessa, mutta kyllä se siitä. Pitäisi muistaa desinfioida kädet.

Jeffrey inhosi sairaaloita. Hän inhosi deisifointiaineen ja puhtauden hajua joka lehahti kasvoille heti ovien auetessa, ahdistavia valkoisia huoneita joita ei erottanut toisistaan. Lääkäreitä jotka kävelivät ympäriinsä tekohymy kasvoille tatuoituna, paperivaatteiden kahinaa ja taustalla soivaa hiljaista musiikkia, kaikkialla vallitsevaa tekopyhyyttä ja sääliä, joka leijui ilmassa niin tiheänä, että sen saattoi nähdä, ympäröivää kipua ja kuolemaa jonka saattoi aistia joka solullaan.. Tarkemmin katsoessaan huomasi, kuinka lääkärit kävelivät ylimielisinä, valkoisten takkien helmat liehuen kuin historian vallanpitäjien viitat ikään, kuinka hymy kuoli hoitajien kasvoilta aina näiden kääntyessä pois omaisen tai potilaan luota, kuinka nuo juoksivat inhoava ilme kasvoillaan desifioimaan kätensä koskettuaan hourailevaan kuolaavaan vanhukseen. Eivät ne ihmiset olleet pyhimyksiä - ne saivat rahaa esittäessään sitä. Aivan kuten Jeff sai rahaa siitä, että leikki Jumalaa päättäen siitä, kuka oli ansainnut jatkaa elämäänsä ja kuka ei. Lääkärit olivat periaatteessa miehen luonnollisia vihollisia - kärjistettynä ne yrittivät pitää hengissä ne ihmiset, jotka mies yritti tappaa. Ja tästäkin huolimatta Jeff istui rauhassa paikallaan keskellä vihollisen pesäkettä toivoen vilpittömästi noiden tekevän kerrankin työnsä kunnolla.

Jeff ei ollut lääkäri, hänellä ei ollut minkäänlaista lääketieteen koulutusta, mies oli kuitenkin ehtinyt vuosien saatossa nähdä niin monen ihmisen toipuvan "kotihoidossa" vammasta kun vammasta, että hän tiesi, miten parantumisprosessin kuului normaalitilassa edetä. Näin ollen hän myös tiesi, kun kaikki ei ollut hyvin tai edennyt kuten kuului. Jos kyseessä ei olisi ollut Dayton Jeffrey olisi todennäköisesti odottanut viikon tai pari ennen kun olisi harkinnutkaan sairaalaan palaamista, pikkuveljensä kohdalla hän kuitenkin oli mielummin liian varovainen kun riskeerasi tuon hengen jälleen kerran. Ehkä miehellä oli hiukan huono omatuntokin siitä, ettei hän ollut tehnyt mitään nuorempansa hyväksi aiemmin.

Mies istui epämukavalla nahkapenkillä tuijottaen ilmeettömänä edessä olevalla seinällä roikkuvaa täpötäyttä ilmoitustaulua.
Ohikulkevat hoitajat tuntuivat luovan Jeffiin lähes poikkeuksetta ehkä vähän halveksivia katseita - ehkä se johtui siitä, että valkoinen t-paita jätti tatuoidut käsivarret näkyviin tai siitä, että kasvoilla oli jälleen kerran pari pahannäköistä ruhjetta, tai sitten vain ihan yleisilmeestä. Jeffrey ei ollut jaksanut panostaa ulkonäköönsä tavallista enempää. Hän ei tehnyt sitä hienoja juhlia varten - ihan kun hän olisi koskaan ollut hienoissa juhlissa - joten miksi sairaalakäyntiä vartenkaan? Kasvoja koristi pienoinen sänki eikä siilitukallekkaan ollut oikein voinut tehdä mitään.

Mel ei turhaan edes yrittänyt vetää kasvoilleen myötätuntoista ilmettä. Hän tiesi sen epäaitouden paistavan monen kilometrin päähän itsekin, vaikka jonkin verran luottikin näyttelijän taitoihinsa. Hän askelsi hyvinkin määrätietoisesti juuri tuon tatuoidun ja nuhjuisemman näköisen miehen luo, hän oli aivan varma että juuri tämä mies oli se oikea mies.
"Tuota, anteeksi.." Melissa aloitti pysähtyen miehen vierelle seisomaan. Hän katsoi vähän aikaa miestä, ikään kuin varmistaen että tuo varmasti kuuntelisi, jottei Mel vain joutuisi useampaa kertaa toistamaan sanomaansa.

"Potilaalle ilmaantui testeissä komplikaatioita ja tuon vartalo halvaantui kaulasta alaspäin," Neito ilmoitti vähän turhankin suorasukaisesti. Tässä vaiheessa tosin pieni ja aito surumielisuus kolahti Melissan sisässä. Tuon kasvoilla käväisi pahoitteleva ilme. Kun tarkemmin ajatteli, ei Mel itse ainakaan ihan heti haluaisi tuollaisia uutisia kuulla. Kuka haluaisi? Eihän Melissalla varsinaisesti edes ollut lähiperhettä, mutta silti. Hän laski jo adoptiosisarensakin oikeiksi sisareiksi ja adoptiovanhemmat suunnilleen oikeiksi vanhemmiksi. "Öh, otan osaa." Mel lisäsi vielä hiljaisemmalla äänensävyllä, pitäen katseensa miehessä arvioiden tuon reaktiota.
Jos mies raivostuisi ja alkaisi riehua, niin silloin neiti kyllä ottaisi mielellään jalat alleen. Toinen näytti juuri niiltä tyypeiltä, joille ei ehkä ihan heti kannattaisi alkaa vinoilemaan. Tai jos toinen purskahtaisikin itkuun, niin Melissasta tuskin ihan heti kunnollista lohduttajaa saisi. Tai no joo... Jotenkin Melistä tuntui ettei tuon oloinen mies ihan heti itkeä alkaisi. Vaikka olihan miehilläkin toki tunteet, jopa kaikkein karskimmilla ja pelottavimmilla, mutta joka tapauksessa.

// ää nolaus, sorisori, ei tätä voi ees puolustella D':