What's right, what's wrong and who even knows or cares?

(( Nämä sekä tietysti talvivaatteet siihen päälle ja peliseuraksi tosiaan Lalya med Rocky!))

Muutama viimeinen tunti oli kulunut Harrietin vaihtaessa olinpaikkaa huoneessaan. Milloin hän oli maannut sängyssään ja katsellut katon kuviointia, milloin hän puolestaan oli nostanut tietokoneensa läpän ylös ja yrittänyt löytää itselleen tekemistä sieltä. Mikään vaihtoehto ei kuitenkaan toiminut, kun ajatukset pyörivät samaa rataa. Harriet oli saanut jo viime viikolla tavaransa Kieranin luota, mutta se ei toisaalta tarkoittanut sitä, etteikö hän olisi ajatellut asioita. Kieran - se paskiainen - oli pettänyt häntä, eikä se mokoma tuntunut edes katuneen. Enemmän Kierania taisi häiritä se tosiasia siitä, mitä Harriet itse oli tehnyt Kieranin parhaan ystävän kanssa, Kieranin asunnossa. Kosto oli suloinen ja tässä tapauksessa myös erittäin komea ja - no, taitavakin - Kieran oli varmasti vieläkin täysin raivoissaan Rockylle, jos Harriet yhtään eksäänsä tunsi. Häntä toisaalta harmitti Rockyn puolesta, ei niinkään Kieranin. Harriet uskoi hyvään Rockyssa ja tietyllä tavalla myös Kieranissa, mutta Kieranin osuutta hyvyyteen Harriet ei vielä kyennyt miettimään. Tapahtumat olivat hieman liiankin tuoreessa muistissa, myös omalta osalta.

Harriet vaihtoi jälleen paikkaa - tällä kertaa hän todella koki olevansa turhautunut, eikä enää jaksanut olla kotona. Hän oli jo jonkin aikaa - muutaman päivän, jos tarkkoja haluttiin olla - ajatellut menevänsä käymään Rockyn luona. Heidän olisi pakko puhua asiat selviksi, halusivat he tai eivät. Harriet oli nykinyt päälleen kohtuullisen tavalliset vaatteet - ne olivat siistit, mutta siitä huolimatta myös sopivan naiselliset. Harriet ei osannut edes kuvitella itselleen mitään sellaista lookia, kuin joillakin tytöillä - liian paljastavia minihameita, pikkiriikkisiä toppeja ja aivan liikaa paljasta pintaa. Harriet vilkaisi kuvajaistaan peilistä, pyörähti peilin edessä kerran ympäri ja totesi olevansa aivan tarpeeksi kelvollinen.

"Mä lähden käymään kaupungilla", Harriet huikkasi vanhemmilleen vetäessään takkia päälleen. Olisihan se pitänyt arvata, että äiti tuli olohuoneesta Harrietin sanojen myötä eteiseen, katsahti tytärtään päästä varpaisiin. "Älä ole pitkään", hän sanoi vilkaisten Harrietiin huolestuneena. Harrietin ja Kieranin eron jälkeen Margaret oli ollut kuin naarasleijona, mitä Harrietiin tuli. Harriet itse olisi halunnut hieman enemmän vapautta, mutta toisaalta - tämä toimi näinkin aivan tarpeeksi hyvin. Kyllähän äiti saisi holhota - kai. "En, en", Harriet vakuutti hymyssä suin ja nakkasi ulko-oven perässään kiinni. Harriet oli käynyt muistaakseen kerran tai pari aiemminkin Rockyn luona, Kieranin kanssa. Niinpä hän ei jaksanut alkaa miettiä julkisia tai polkupyörää, sillä Rocky ei Harrietin hatarien muistikuvien mukaan asunut kovin kaukana. Pieni happihyppely tekisi pelkästään hyvää, ja juuri jotakin sellaista Harriet todella kaipasi. Lontoon orastava kevät oli kaunis - kävellessään Harriet katseli puissa pomppivia pikkulintuja ja hymyili jäätelöä syövälle pikkutytölle. Hän oli tänään ihmeen hyvällä tuulella.

Kohta Harriet olikin jo Rockyn oven takana, soittamassa ovikelloa. Pieni jännitys kipristeli vatsanpohjassa, mutta Harriet suli siitäkin huolimatta iloiseen hymyyn siinä vaiheessa, kun hän näki miehen avaavan oven. "Moikka", Harriet sanoi hiljaisella äänellä, kuitenkin täysin varmana asiastaan. Hän ei voinut olla naurahtamatta - hullunkurista. "Onko tää vähän omituista? No, joka tapauksessa. Haittaako sua, jos tulisin vähän kynnystä pidemmälle?"

//Täältä me tullaan! : D niiin ja kuteet tänään tällaiset //


Rocky Winchester

Rennoissa vaatteissa sohvalla röhnöttävä mies ja pizzalaatikko pöydällä eivät välttämättä olleet ensimmäiset mieleen ilmestyvät kuvat, kun astui sisälle Yellow Avenuella sijaitsevaan luksusasuntoon. Ehkä siellä oikeasti kuuluisi asua joku itseään liikaa rakastava johtotehtävissä työskentelevä pukumies, mutta paikanpäältä löytääkin kaverin, joka on päivän lehteä selatessaan pysähtynyt vapaista työpaikoista ilmoittavalle sivulle. Tosiaan, töitä olisi hankittava jo kohtapuoliin, mikäli perintöasunnon tahtoi pitää. Vaikkei Rocky luonteeltaan ja elämäntavoiltaan sopivin asukki näille kulmille Lontoota ollutkaan, ei hän ollut ajatellut ihan heti kämpästä luopuvan, ehei, hulluhan heittäisi menemään tällaisen tilaisuuden.

Mielessä kuitenkin pyöri sillä hetkellä jotakin muuta kuin mahdollinen uusi työpaikka. Mies oli unohtunut tuijottamaan ikkunasta avautuvaa keväistä näkymää yli Lontoon, taivaalla lenteleviä lintuja, hitaasti liikkuvia pilviä, vienossa tuulessa huojuvia puita... Kuitenkaan niitä näkemättä. Katse oli kääntynyt ajatuksiin päin, ja ajatuksissaan Rocky muisteli hetkiä, jotka oli viettänyt erään viehättävän naisen seurassa. Kaikkia hetkiä, joita oli saanut jakaa Harrietin kanssa, aina siihen iltaan asti, jolloin oli saanut jakaa ajan ja paikan yksin hänen kanssaan, ilman ketään muuta. Luojan kiitos olen tajunnut pitäväni hänestä näin paljon vasta nyt.. Mies ajatteli itsekseen. Tarpeeksi suuri soppa tästä oli syntynyt jo nyt, vaikka Harriet olikin ehtinyt Kieranin jättää. Mitä olisikaan tapahtunut aikaisemmassa vaiheessa...
Kieltämättä Rockya stressasi tilanne. Eikä tämä suotta ollut ensimmäinen päivä draamantäyteisen illan jälkeen, kun mies kiusasi itseään painimalla ajatustensa kanssa. Siitä oli tullut vallan tuttu deja vu -ilmiö, kuin tapa. Riippuvuus. Jokaisena päivänä Rockyn oli ajateltava Harrietia ja tämän kanssa jaettua iltaa, sekä Kierania, miehen parasta ystävää, joka tällä hetkellä oli kaikkea muuta kuin iloinen jos edes kuulisi Rockyn nimen.
Toistaiseksi Rocky ei ollut koettanut soittaa Kieranille. Hän ei uskaltanut. Eikä Harrietille. Hän ei uskaltanut. Seinässä olisi jo reikä, mikäli Rocky olisi toteuttanut ajatuksensa päänsä hakkaamisesta seinään. Ja mistä syystä? Kysymys oli yllättävän vaikea. Harrietin kanssa vietetystä illasta? Ei. Kieranin ystävyyssuhteen kariutumisesta? Varmastikin. Mutta siltikään Rocky ei pystynyt katumaan, toisaalta hän oli hyvillään että oli voinut auttaa Harrietia antamaan samalla mitalla takaisin Kieranin tempauksen jälkeen, mutta...

Ovikellon ääni sai Rockyn silminnähden säpsähtämään ja pomppaamaan ylös sohvan syvyyksistä. Pizzanmuruset tipahtelivat sanomalehden mukana lattialle miehen hinatessa itsensä ovelle. Ovi auki -Harriet. Silmät suurina Rocky tuijotti edessään seisovaa naista ollenvähääkään varautumatta siihen, että hän olisi ilmestynyt paikalle. "Mmmmmoi", mies sanoi hämillään, astuen samalla sivuun ja tehden tilaa, jotta Harriet pääsisi sisään. Omituista? No vähintäänkin. Kääntyessään sisälle Harrietin perään Rocky muisti pizzalaatikon pydällä, sohvan reunalla lojuvat vaatteet ja muutamat purkaamattomat muuttolaatikot makuuhuoneen ovensuussa. Fuck. Ja mies kun luuli pitävänsä asuntonsa siistinä. Noh, pieni paha. Kai.
"Tosi kiva kun sä tulit", Rocky sanoi nyt jo enemmän omana itsenään. "Mä voin pistää sen takin tonne kaappiin, mee vaan peremmälle."

Harriet saattoi kiittää onneaan siitä, että Rocky oli vähintäänkin yhtä hämmentyneen näköinen, kuin hän itsekin. Harrietin huulille suli pieni hymy hänen katsellessaan Rockya - hän ei läheskään ensimmäisenä kiinnittänyt huomiotaan asunnon lievään epäsiisteyteen kuin siihen, että Rocky näytti edelleen vähintäänkin yhtä hyvältä, kuin viimeksi heidän tavatessaan. Harriet huomasi mielikuviensa Rocky olleen huomattavasti laimeampi versio oikeasta - Harriet ei ollut edes muistanut sitä, kuinka täydelliset kasvonpiirteet ja kehon muoto oikealla Rockylla oli. Ja jälleen kerran Harriet yllätti itsensä syömästä miestä silmillään - normaalisti hän tosin harrasti sitä vain kuvitelmissaan heidän aiemman yhteisen kertansa jäljiltä, mutta nyt mies oli suoraan hänen edessään. Kuinka vaikeaa olikaan, kun todellisuus oli vielä kuvitelmiakin parempaa! Niinpä Harriet hätkähti ajatuksistaan, kun hän kuuli Rockyn puhuvan. Hänen katseensa oli lasittunut miehen keholle haaveilevana ja ennen kaikkea tyytyväisenä, mutta miehen puhuessa Harrietin huulet kääntyivät aavistuksen vietteleväänkin hymyyn. Hitto, osasihan hän pelata tätä peliä - ei se niin vaikeaa voinut olla!
"Oli kiva tulla - toivottavasti tää ei vaan oo liian yllättäen", Harriet sanoi hieman pahoittelevaan äänensävyyn.
Rockyn puheet eivät kuitenkaan saaneet Harrietia epäröimään heidän omituisen tapaamisensa ajankohtaa, sillä Rocky mitä ilmeisimmin toivotti hänet tervetulleeksi luokseen lupautuessaan laittamaan Harrietin takin kaappiin.
"Tuossa", Harriet sanoi yksiselitteisesti ja ojensi takin miehelle pienen hymyn kera.

Hieman epäröiden Harriet siirtyi olohuoneen puolelle - vasta siinä vaiheessa hän tajusi epäjärjestyksen, muttei erityisemmin noteerannut sitä huonona asiana. Jotain tällaista hän oli osannut odottaakin normaalilta mieheltä - sellaiselta, kuin Rocky. Kierania kun ei hyvällä tahdollakaan voinut sanoa normaaliksi - etenkään, kun mokoman äiti oli palkannut kerran kahdessa viikossa käyvän siivoajan Kieranin asuntoon. Koko ajatus puistatti Harrietia. Hän muisti ne kerrat, kun hän oli tarjoutunut siivoamaan - Harriet kun piti siivoamisesta - mutta Kieranin äiti oli viitannut kintaalla Harrietin ehdotukselle ja muistuttanut häntä siitä, kuinka hänen ei tarvitsisi siivota vastaisuudessakaan - jos hän aikoi Kieranin vaimoksi, ei tuleva rouva Crawley todellakaan rasittaisi itseään minkään niin rahvaanomaisen, kuin siivouksen parissa. Jälleen kerran Harriet puisteli itseään vaistonvaraisesti ja ärtyneenä koko Kieranin suvulle. Viime aikoina Harriet oli alkanut olla yhä useammin ja enemmän sitä mieltä, että Kieranin kanssa seurustellessa oli ollut vain yksi hyvä puoli. Se, että Harriet oli tavannut Rockyn - olisi ollut hyvin epätodennäköistä törmätä mieheen, mikäli välikätenä ei olisi ollut Kierania. Joten niin - toisaalta ja onneksi asiat olivat menneet näin.

"Enhän mä keskeyttäny sun koti-iltaa, tai mitään muuta kauhean tärkeää?" Harriet kysyi melko hiljaisella äänellä hetken päästä Rockylta.
"Ei nimittäin ollu tarkotus. Mä, tota - kun ei olla nähty sen jälkeen", nainen sai vielä änkytettyä.
Mitä hän edes oli sanomassa? Tunnustamassa olevansa hullu ja tuntevansa jotain muutakin, kuin pelkkää ystävyyttä Rockya kohtaan? Aivan totta, hän todella oli hullu. Mielipuoli. Harriet tunsi olonsa hieman vaivautuneeksi, muttei todellakaan Rockyn takia. Hän itse aiheutti oman, epämukavan olonsa pelkästään omilla tunteillaan. Mitä hän edes voisi sanoa tai tehdä tällaisessa tilanteesa? Jalkansa Harriet oli ristinyt - nyt hän risti ne toisinpäin ja katsahti Rockyyn toisella puolellaan. Vaikka Harriet oli päättänyt olla kasvot peruslukemilla, mieheen vilkaisu sai hänet väkisinkin hymyilemään - sitä idioottimaisinta Harriethymyä. Juuri sitä, mitä hän itse inhosi.
"Mitä sä oot touhunnu viimeaikoina?" Harriet kysyi lopulta.
Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä hiljaiset hetket heidän välillään tarkoittivat tai oliko niillä jokin tarkoituskin - oli miten oli, Harriet ei sietänyt näitä hiljaisia taukoja. Hänelle oli ominaisempaa täyttää kyseiset hetket puheella.
"Mä oon oikeastaan ollu vaan töissä ja yrittäny paikata välejä äitiin. Niin, ja oon mä kyllä oikeastaan yrittäny vähän remontoida omaa huonettakin ja ajatellu meit --"
Mitä ihmettä hän oli mennyt lörpöttelemään? Suorastaan tarjonnut kaiken Rockylle lautasella - sen, etteivät välit (biologiseen) äitiin olleet kunnossa ja että hän todella oli ajatellut itseään ja Rockya? Harriet ei saattanut kuin ruoskia itseään henkisesti. Juuri tämän siitä sai, kun oli hölösuu.

"Ei ollenkaan, yllärit on kivoja",Rocky sanoi hitusen naurahtaen, astellessaan Harrietin perässä olohuoneen suuntaan. Mies ei oikein tiennyt miten päin olla. Ainakin hän oli tyytyväinen siitä, että Harriet oli tullut, siitä ei ollut epäilystäkään. Mutta kuinka tässä tilanteessa nyt pitäisi olla, kun ei edes tiennyt millä asialla toinen oli tullut. Entä jos Harriet halusikin tulla vain laukomaan solvauksia miehen naamaan? Ei, ei se niin voinut olla, ei ollut mitään syytä. Tai ehkä oli, mutta... niin. Tilanne nyt oli hieman monimutkainen, itse kullekin. Piti vain odottaa mitä tuleman pitää. Varmuuden vuoksi Rocky kuitenkin varautui kaikkeen mahdolliseen.

Olohuoneeseen päästessään Rocky nakkasi nopeasti vaatteet sohvan selkänojalta ja myttäsi ne yhteen myttyyn sohvan reunaan kuin niitä ei enää missään olisikaan. Että pitikin juuri tänään olla laiskalla tuulella ja jättää kaikki levälleen -mikä muu päivä tahansa olisi ollut parempi.
"Sori tää sotku", mies sanoi nopeasti samalla tarttuen pizzalaatikkoon ja kiikuttaen sen keittiöön ja jääkaappiin. Hän katsahti Harrietiin kuullessa tuon puhuvan.
"Ja koti-illatko sitten on tärkeitä?" mies vastasi rennosti naurahtaen. Kyllä, ruskeatukkainen alkoi olla jo täysin oma rento itsensä. Sen verran Rocky Harrietia tunsi, että näki, ettei toisen ollut yhtään sen helpompi olla siinä tilanteessa kuin miehen itsekään -se omalta osaltaan sai miehen olon helpottumaan, koko olemuksen rentoutumaan ja mielen huojentumaan. Pahimmat pelot sai unohtaa -joten huolta ei ollut enää mistään. Nyt uskalsi jo hengittääkin.

Jälkimmäinen lause taasen sai Rockyn pysähtymään sekunniksi, ennen kuin tuo jatkoi liikettään takaisin olohuoneen puolelle. Sen jälkeen. Mies ei voinut itselleen mitään, kun tajusi huultensa kaartuvan hellyttävään hymyyn. Se vain oli niin suloisesti sanottu. Yllättäen, istahtaessaan sohvalle Harrietin viereen, Rocky huomasi saaneensa tutun itsevarmuuden taas takaisin. Estoitta mies katseli Harrietia, avaten suunsa vasta vastatakseen tuon esittämään kysymykseen.
"Äh, en mitään kummempia. Koittanu löytää jotain mielenkiintosta duunia, tutustunu lisää ympäristöön ja sitä rataa..." Sanojensa myötä Rocky laski katseensa käsiinsä ihmetellen sormien nivelten liikkumista. Hiljaisuus. Mies ei ehtinyt keksiä kuinka kysyisi Harrietin kuulumisia, kun nainen ite ehtikin aloittaa. Äidistään mainitessaan Harriet sai miehen kasvoilla aikaan hämmentyneen ilmeen ja katseen kohoamisen, kesken jäänyt asia tekemään sen nopeasti. Vaikkakin itsevarmuus olikin palautunut, saivat edelliset sanat Rockyn epävarmaksi. Hän ei tiennyt miten reagoida, tai edes kumpaan asiaan. Hetken aikaa Rocky vain katsoi Harrietia, kuitenkin suoraan silmiin. Sitten hän päätti olla ajattelevainen mies.
"Hetkinen, onko sulla sukset ristissä äitis kanssa?" Tarkemmin mietittynä Rocky ei edes pahemmin tiennyt Harrietin elämästä -tuon menneisyydestä, vanhemmista tai muistakaan "taustoista". Vapaampi kysymys kuitenkin jätti tilaa vastaukselle, sillä Rocky ei halunnut udella. Eikä hänen edes tarvinnut tietää, kunhan halusi näyttää välittävänsä.

//AAPUA, unohdin Pablon! :"DDDD no sovitaan että se on vaikka koirapuistossa kun ööö joku sen koirakaverin omistaja kävi sen sinne hakemassa : D//

((Haha :D Mä kirjotan taas niin järkyttävää crapia, että pakko pyytää anteeks - koeta kestää!))

Harriet kuunteli hiljaisena Rockyn puheita. Hän tunsi vieläkin olevansa hieman nolostunut omista, aiemmista sanoistaan - mennä nyt mainitsemaan mitään äidistään, vaikka tuskin kukaan asiasta tiesikään. Kieran tosin tiesi, joten... Ehkä Kieran oli siis ollut edes sen verran rehellinen Harrietille, ettei ollut mennyt purkamaan asioita puolestaan Rockylle. Siitä Harriet oli kieltämättä hieman kummissaan.
"No hei, jos sä joku kerta kaipaat seuraa, niin mähän asun tossa melkein vieressä. Omakotitalo siinä ihan puiston vieressä", Harriet sanoi Rockylle hetken päästä hymyillen jo hieman.
"Mä oon asunu siinä koko ikäni, joten uskoisin, että mä osaan kertoa sulle ees jotain mainitsemisen arvoista tältä puolelta Lontoota."
Pienen hetken ajan oli hiljaista. Ehkä Rocky ei ollut edes osannut kiinnittää huomiota siihen, mitä Harriet oli sanonut - siitä jos mistä Harriet olisi hiljaa mielessään tyytyväinen ja kiitollinenkin Rockylle. Harriet katsoi hiljaisen hetken aikana ympärilleen. Okei, nyt kun hän tarkemmin huomioi ympäristönsä, olihan täällä ehkä aavistuksen verran sotkuista. Mutta mitäpä se olisi haitannut. Hänen oma huoneensa oli vähän väliä vähintäänkin pommilla räjäytetyn näköinen.

Mutta sitten. Sitten Rocky kysyi häneltä kysymyksensä - juuri sen kaltaisen, jota Harriet oli pelännytkin tulevaksi. Mitä hänen pitäisi tehdä? Kertoa koko tarina? Hieman epämukavan oloisena Harriet korjasi asentoaan sohvalla, katse painuneena omaan syliin. Viimeistään Rockyn kysymys varmisti Harrietin aiemmat arvelut siitä, että edes jossakin määrin Kieran oli ollut hänelle rehellinen. Ja siitäkin huolimatta - Rocky oli ihmisenä sellainen, jolle Harriet ehkä uskaltaisikin kertoa biologisesta äidistään. Olisiko se kenties parempikin, että joku tietäisi asiasta? Ettei Harriet olisi yksin kaiken sen kanssa? Pieni hymähdys karkasi Harrietin huulilta, kun hän yritti miettiä väen vängällä sitä, kertoako vai ei. Jos olisi ollut tässä asiassa ollenkaan Harrietia avoimempi persoona, tietäisi Rocky jo tässä vaiheessa kaiken. Mutta erityisesti nyt, kun biologinen äiti oli ilmestynyt maisemiin - nyt Harrietin ajatukset vasta sekaisin olivatkin. Jos Kitty ei olisi ilmestynyt kaupunkiin, olisi Harriet ehkä jo voinutkin kertoa Rockylle asiasta ilman tällaista vatvomista. Lopulta Harriet huokasi.

"Margaret ja Thomas ei oo mun biologiset vanhempani", Harriet puuskahti lopulta ja katsahti Rockyyn hieman anteeksipyytävästi.
Koska näistä asioista puhuminen ei koskaan ollut ollut Harrietille helppoa, oli asian suora toteaminen vain - se oli vain tullut.
"Mun äitini" - sana 'äiti' tuli Harrietin suusta kuin piiskanisku - "antoi mut pois muutaman päivän ikäisenä. Ei ollu selkärankaa kasvattaa mua, joten vei mut siskolleen ja sen miehelle, ne kirjoitti adoptiopaperit ja musta tuli Emelie Harriet Scott - ei Honslow. Se nainen pysyi mun elämästä pois yli kakskymmentä vuotta ja nyt se päätti vaan... Etsiä mut, kai. En tiiä. Nyt se haluaa paikata välinsä muhun, eikä mua kiinnosta paskaakaan", Harriet puuskahti lopulta.
Hän ei yleensä edes kiroillut, mutta nyt kirosanat olivat vain lipsuneet ulos hänen suustaan. Tai no, yksi kirosanaksi laskettava sana, ei sen kummempaa.
"Mä en tajua. Se nainen tiesi ihan hyvin, että mulla on asiat kunnossa äidin ja isän luona ja sen piti tulla sotkemaan kuviot. Ja nyt se haluaa olla mun ystävä. Mä en kestä tollasta paskaa."
Ei ollut vaikeaa huomata, että aihe oli Harrietille arka. Jo pelkästään naisen puhetyyli antoi ymmärtää sen.
"Sori, ei mun olis pitäny ihan näin purkaa tätä asiaa sulle... Mut, se on totuus. Mä oon oikeastaan aika yllättyny, ettei Kieran oo kertonu sulle mitään tosta", Harriet sanoi lopulta, hymyili jo hieman helpottuneemmin.

//Mulla ei oo ainakaan varaa kommentoida muiden tekstin laatuun :"D//

Kaikessa rauhassa Rocky istui sohvalla katsoen Harrietiin ja antaen tämän miettiä, mitä sanoisi. Hetken hiljaisuudesta ja Harrietin ilmeestä päätellen juttu ei tainnut ollakaan kovin yksinkertainen. Rocky oli jo avaamassa suunsa sanoakseen, ettei toisen tarvinnut puhua, mutta jälleen kerran Harriet ehti ensin. Seuraavat sanat saivat miehen, jälleen kerran, hämmennyksen valtaan. Harrietin hitusen anteeksipyytävä katse pehmitti suoria sanoja, mutta silti, kovin olivat ne tulleet puun takaa. Ei Rocky edes pahemmin tiennyt Harrietin vanhemmista mitään, muttei ollut koskaan tullut ajatelleeksi mitään tällaista vaihtoehtoa niinä kertoina, kun nainen oli jotakin vanhemmistaan maininnut. Osasi tämä elämä aina yllättää. Hämmennyksen sekaan mahtui kuitenkin ripaus tyytyväisyyttä. Biologisesta äidistään kertoessaan Harriet kertoi samalla, että pystyi luottamaan Rockyyn. Se tieto teki hyvää.

Rocky katseli tyynesti Harrietiin koko sen ajan, kun tämä puhui. Antoi toisen purkaa taakkaa harteiltaan sen verran, mitä halusi ja kykeni. Jo pelkästään tietty luonteenpiirre Rockyssa teki sen -kuuntelijan taito, halu auttaa ja tukea ihmisiä heidän vaikeammissa asioissaan. Mikä ehkä vielä tehokkaampi syy Rockyn aitoon auttamisen haluun, mies pystyi tavallista paremmin samaistumaan Harrietin oloon. Ei hänenkään perhe-elämä ollut mennyt tavallisimpien kaavojen mukaan. Mikähän elämällä oli taka-ajatuksenaan, kun se nähtävästi halusi niin monen kokevan kovia? Samassa mies tajusi, ettei itsekään ollut ikinä kertonut Harrietille lapsuudestaan sen kummemmin kuin perheestäänkään. Ei vain ollut ollut syytä -vasta Lontooseen muutettuaan oli alkanut tapahtua, mitä Rockyn ja Harrietin läheisyyteen tuli.

Harrietin puhuessa miehen ruskeiden silmien katse siirtyi naisesta sivuun, läpi ikkunan kohtaan, jossa betonirakennusten joukko vaihtui tyhjään taivaaseen. Joka päivä ei nähnyt niissä silmissä niin syvää, tunteiden täyttämää katsetta, kuin sillä hetkellä kykeni erottamaan. Niin. Siitä oli jo lähes kymmenen vuotta. Vaikka Rocky oli vuosien aikana päässyt hyvin yli isänsä kuolemasta, silloin tällöin iski tilanne, jolloin muistot pamahtivat mieleen kuin eilispäivän tapahtumat. Toisinaan tunteet olivat pelottavan aitoja, kun ne tunkeutuivat päähän ja hautoivat siellä tarpeeksi kauan saaden ihmisen kaipuun ja ikävän kuilulle, huojumaan vaarallisen lähellä reunaa. Tuo tunne teki taas tuloaan, mutta tällä kertaa Rocky pakotti sen pois keskittyen Harrietin kertomaan. Tuhat lausetta ja miljoona sanaa pyörteilivät miehen mielessä eikä tuo tiennyt, mistä aloittaa. Oikeudenmukaisena ihmisenä Rocky vaistomaisesti ajatteli tilannetta myös Harrietin biologisen äidin kannalta, muttei tohtinut sanoa ääneen kaikkea, peläten loukkaavansa Harrietia. Tottakai miehestä tilanne oli kaikkein vaikein Harrietin osalta, sehän oli itsestään selvää. Siltikin puhumisen aloittaminen tuntui vaikealta.

"Tiedätkö, mä uskon, että kaikella tässä maailmassa on oma tarkotuksensa", Rocky sanoikin yllättäen ohi omien ajatustensakin, edelleen ikkunasta ulos mietteliäästi katsoen. "Eihän se kovin helppoa aina ole, kun joskus tarkotuksen syy jää ikuisiks ajoiks selviämättä", ajatus erehtyi hairahtumaan taas takaisin isään, josta se käännettiin kuitenkin jälleen nopeasti pois. "Mutta tän ajattelutavan sisäistettyä elämä muuttuu paljon helpommaksi. Usko mua, puhun kokemuksen syvällä rintaäänellä", viimeisen lauseen yhteydessä katse käännettiin takaisin naiseen. Samalla salaperäinen häivähdys katseesta katosi, ja tilalle palasi tuttu, hyväntuulinen, ehkä hitusen lohduttavakin pilkahdus.

Ovikellon ääni pakotti Rockyn siirtämään loputkin ajatustensa kiemurat tähän päivään. Vain sokealta jäi näkemättä, kuinka ilme muuttui harmistuneemmaksi tilanteen puhjetessa kuin saippuakupla. "Se on varmaan yks tuttu, joka tuo Pablon takasin koirapuistosta." Samalla kun mies nousi, hän sen enempää ajattelematta sipaisi kevyesti Harrietin käsivartta ja hymyili tuttua vienoa hymyään, ennen kuin kääntyi ja käveli ulko-ovelle.

((Toivottavasti toi pieni hittailu ei haittaa - muokkaan kyllä, jos haluat :) ))

Pieni hetki kului vain ja ainoastaan hiljaisuudessa. Oikeastaan sekin hetki tuntui todella pitkältä, vaikka todellisuus luultavasti toinen olikin. Silti se tuntui piinaavalta, suorastaan kauhealta - oliko Harriet nyt onnistunut säikäyttämään Rockyn kunnolla tiehensä, puhuessaan äidistään näin suoraan? Ja mikäli oli, miksi puhuminen siitäkin huolimatta tuntui niin huojentavalta ja helpottavalta? Harriet huokasi hiljaa, mutta ei uskaltanut katsoakaan Rockyyn päin. Jos hän olisikin katsonut, hän olisi nähnyt vain miehen mietteliään ilmeen ja kaukaisuuteen suunnatun katseen. Siitä Harriet luultavasti olisi ahdistunut vain enemmän - pelännyt, että oli tosiaan onnistunut tekemään jotain peruuttamatonta sanoillaan. Hiljaisuus alkoi tuntua piinaavalta ja todella painostavalta - pitäisiköhän Harrietin sanoa tai tehdä jotain? Vai kenties vain ehdottaa, että hän voisi kyllä lähteä kotiin ja antaa Rockyn olla rauhassa? Ei sekään kuitenkaan tuntunut loppuen lopuksi kovin hyvältä vaihtoehdolta, vaikka toiminut sekin olisi. Se olisi kuitenkin jättänyt vähintäänkin Harrietille hyvin tyhjän ja onton olon, eikä hän sellaista ollut hakemassa. Niin. Mitä hän sitten haki täältä, Rockyn luota? Siihen kysymykseen Harriet ei tiennyt vastausta, vähimmissäkään määrin.

Lopulta Rocky rikkoi hiljaisuuden. Miehen sanat yllättivät Harrietin täysin. Hän pysyi koko sen ajan hiljaa, kun miehellä oli sanottavaa - aina viimeisiin sanoihinsa saakka. Hieman hämmästyneenäkin Harriet jäi ajattelemaan asioita Rockyn tarjoamalta näkökannalta - oliko kaikella tässä maailmassa tosiaan tarkoituksensa? Oliko hänen ollut tarkoitus tavata oma, biologinen äitinsä kaikkien näiden vuosien jälkeen? Se saattoi olla totta, mutta Harriet ei halunnut uskoa niin, ei ainakaan vielä. Biologista äitiä käsittelevät aiheet olivat olleet Harrietille aina vaikeita. Toisaalta mieltä jäi kaihertamaan myös Rockyn aivan viimeisimmät sanat - mies oli puhunut kokemuksesta. Mitä kokemusta Rockylla oli? Oliko se mahdollisesti jotain sellaista, jota edes Kieran ei tiennyt? Toisaalta - Kieranissa oli paljon sellaisia asioita, joista Harriet ei tiennyt. Mistä hän olisi siis ollut varma, vaikka Rocky olisikin kertonut aiheesta Kieranille. Mikäli näin oli, Harriet tunsi pientä kiitollisuuttakin eksäänsä kohtaan - ainakin parasta ystäväänsä kohtaan Kieran oli ollut reilu, ei ollut kertonut Rockyn paljastamia asioita edes Harrietille, vaikka he aikoinaan läheisiä olivatkin olleet. Hyvin läheisiä. Ehkä Kieranissa oli joitakin hyviäkin puolia, joskin hyvin syvälle hautautuneena.

Harriet ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään, ei ehtinyt kysyä, kun ovikello soi. Hieman kysyvänä katse nousi jostakin kaukaisuudesta takaisin Rockyyn, ennen kuin mies oli kadonnut sohvalta hänen vierestään. Harriet ei ehtinyt kuin nyökätä - pientä hetkeä myöhemmin Rocky palasi takaisin ilmeisesti koiransa kanssa. Niin - olihan Kieran sentään siitä maininnut, Rockylla oli koira. Pieni hymy kohosi Harrietin huulille - Pablohan oli mitä suloisin otus! Ilmeisesti Harrietkin oli koiran mielestä kiinnostava, sillä enempiä kyselemättä Pablo pomppasi hänen syliinsä ja alkoi tehdä tuttavuutta.
"Saako Pablo olla sohvalla?" Harriet kysyi hymyillen, rapsutellen samalla koiraa.
Jollakin omituisella tavalla koiran saapuminen paikalle oli rentouttanut Harrietia entisestään. Hän rapsutteli nyt koiraa molemmin käsin, hieroen omaa nenäänsä Pablon kuonoa vasten.
"Voi miten suloinen sä olet", Harriet leperteli.
'Aivan, kuten omistajasikin'. Onneksi se pieni kommentti ei kuitenkaan ollut ehtinyt muodostua sanoiksi asti. Siitäkin huolimatta Harriet tunsi pienen punan kipuavan kasvoilleen. Luojan kiitos Rocky ei osannut lukea ajatuksia! Sehän se vasta upeaa olisikin ollut, joutua selittämään omia, lipsahtaneita ajatuksia.

Jossain vaiheessa Rocky oli istuutunut takaisin sohvalle ja Pablokin lähti jonnekin - luultavasti etsimään itselleen syötävää tai juotavaa. Ajatus oli katkennut äskeiseen nähden täysin, eikä Harriet edes muistanut, mitä hänen olisi pitänyt kysyä Rockylta. Häiritsevä tunne unohtuneesta asiasta kuitenkin painoi mielessä, mutta Harriet uskoi muistavansa mielestä lipsuneet asiat vielä myöhemmin. Kaikkialla oli rauhallista - vain Pablon kynsien pieni rapina lattiaa vasten kuului sieltä täältä.
"Se on kyllä ihana", Harriet sanoi ajatuksissaan, hymyn kohotessa huulille.
Pablo käväisi pyörimässä heidän jaloissaan, lähtien sen jälkeen taas omille paikoilleen. Huomaamattaan Harriet oli painanut kehonsa Rockyn omaa vasten, nojasi päätään miehen olkapäähän. Ainoa asia, joka omassa mielessä pyöri oli se, kuinka hyvä hänellä tosiasiassa olikaan tässä. Eikö hänen olisi kuulunut olla kykenemätön tuntemaan mitään tällaista? Hänhän oli vastikään eronnut Kieranista, ei hän voinut tuntea tällaista... Lämpöä. Vai voiko? Hetken päästä Harriet suoristautui, pysytellen kuitenkin edelleen lähellä Rockya. Katseensa hän piti miehen silmissä, ehkä hieman surumielisenäkin.
"Kiitos, kun sä kuuntelit", Harriet sanoi lopulta.
Mitään ajattelematta hän kiipesi miehen syliin ja halasi tätä, painaen päänsä Rockyn kaulaa vasten. Tuntui ihanan rauhoittavalta olla siinä, antaa kaikkien maailman murheiden vain lipua ohitse.

//Eipä mittää, mää rustaan ton vuoron jotenki sopivasti ^^"

Oven avatessaan sisälle ampaisi pieni harmaa karvakasa, joka jäi touhottamaan omistajansa jalkojen juureen onnesta soikeana kuin kertoen, kuinka mukava leikkituokio sillä oli ollut kavereiden kanssa. Toisinaan Rocky kadehti koiraansa -miten helppoa sen elämä olikaan. Ei tarvinnut murehtia ongelmista taikka stressata eri asioista, pohtia päätään puhki jotakin tärkeää asiaa eikä huolehtia asioista. Suurimmat haasteet tuolle olivat varmastikkin isompien kavereiden perässä pysyminen koirapuistossa sekä omistajaltaan herkkujen kerjääminen. Sitäpaitsi, ei tarvitsisi siivota, ei laittaa ruokaa, ei maksaa laskuja, ei pestä pyykkiä... Ei kai sitä helppoa elämää turhaan kutsutakaan koiran elämäksi.

Joka tapauksessa, Pablo oli miehelle erittäin rakas ja tärkeä ystävä. Pennusta asti se oli Winchestereiden perheeseen kuulunut ja kuuluisi siihen aina. Palbo oli perheenjäsen. Vaihdettuaan muutaman lauseen Pablon palauttajan kanssa ja laitettua oven kiinni tämän perässä, Rocky kääntyi ja sanoi koiralleen innokkaalla äänellä
"Meneppäs katsomaan kenet ollaan saatu vieraaksi tänään". Hymyissä suin Rocky seurasi koiran perään takaisin olohuoneeseen. Mies jäi seisomaan sohvan viereen ja naurahtaen seurasi kaksikon tutustumista.
"Joo, se saa olla ja mennä missä haluu". Ehkä oli ihan hyväkin, että vaikeammat aiheet oli jätetty sivuun tältä erää. Pablo jos joku osasi piristää tunnelman mahtavan iloisella olemuksellaan. Joskus saattoi tosiaan ihmetellä, kuina se saattoi olla jo kymmenen kesäinen -toisinaan koira olisi mennyt täysin pennusta riehuessaan pitkin taloa kuin päätön kana.

Harrietia ja Pabloa seuratessaan Rockyn valtasi valtava hyvänolon tunne. Kuin kaikki olisi niin kuin pitikin. Ajatus hämmensi miestä, mutta hän piti siitä. Ja miksi häätää pois tunne, joka tuntui itsestä hyvältä? Hän olisi voinut liidellä tässä tunnelmassa ikuisesti. Oli niin turvallista, varmaa ja helpottavaa. Siinä yhdessä kaksi miehelle niin tärkeää hahmoa -niin, siltä Rockysta sillä hetkellä tuntui. Kuin Harrietkin olisi kuulunut Pablon lailla miehen elämään jo paljon kauemmin.
Pablon hypätessä alas sohvalta ja lähdettyä tepsuttelemaan jonnekin Rocky istui takaisin Harrietin viereen.
"Niinhän se on..." Rocky sanoi katsellessaan Pablon perään, ennen kuin se katosi keittiön pöydän taakse imuroimaan lattialle tippuneita murusia. Siirtäessään katseensa takaisin Harrietin suuntaan mies tajusi, kuinka lähellä nainen oli. Kylmät väreet kulkivat miehen ruumiin läpi, kurkkua kuristi -mutta nämä johtuivat kutkuttavan hyvänolon tunteesta, eivät suinkaan mistään negatiivisesta. Oli aina rohkaisevaa, kun toinen kertoi sanoitta, mitä mieltä toisesta oli. Ruskeat silmät löysivät toisen silmäparin, jääden niihin kiinni kuin taian vallassa. Harrietin sanoille Rocky ei osannut kuin hymyillä. Eikä Harrietin seuraavaan siirtoon ensin reagoida mitenkään -kahden sekunnin päästä ruumiinosat vapautuivat liikkumaan, ja Rocky otti naisen turvalliseen syliinsä, painaen tuon hellästi itseään vasten ja silmät kiinni puristettuina leukansa Harrietin hartioihin nojaten.
"Siksihän mä tässä oon", Rocky kuiskasi. "Enkä aio lähteä yhtään mihinkään."

//Sorry ei oikeen edenny ku tota tekstiä tuli muutenki nii miljoonasti :"D//

Kun Harriet tunsi Rockyn ottavan hänet syliinsä paremmin, painautui Harriet entistä tiiviimmin Rockyn syliin. Hän oli kaivannut tätä - läheisyyttä ja sitä, että sai vain olla hetken paikoillaan. Ajat Kieranin ja Harrietin yhdessäolosta tuntuivat lipuneen jo kauas pois, sitäpaitsi Harrietin oli huomattavasti mukavampi olla tässä, Rockyn kanssa. Kieran oli aina ollut niin järjestäytynyt ja ohjelmoitu, toisin kuin Rocky. Harriet painautui vielä aiempaakin paremmin Rockyn rintaa vasten ja sulki silmänsä. Hän kuuli miehen sanat, jolloin huulet kääntyivät automaattisesti pieneen hymyyn.
"Kiitos", Harriet kuiskasi hiljaa.
Hän käänsi kasvonsa Rockyn rintaa vasten ja hengitti miehen tuoksua. Taas kerran Harriet huomasi vertaavansa Rockya Kieraniin. Mutta eikö se jollakin tavalla ollut sallittuakin? Olivathan Rocky ja Kieran olleet parhaita ystäviä ainakin vielä jonkin aikaa sitten... Niin, ennen kuin Harriet itse oli mennyt sotkemaan asiat. Toisaalta, kyllähän siihen aina kaksi tarvittiin - jossain syvällä itsessään Harriet tiesi kyllä, että hän ja Rocky olivat molemmat aivan yhtä syyllisiä tapahtumien kulkuun. Harriet kuitenkin työnsi ikävät ajatukset mielestään ja sulki silmänsä uudelleen.

Jossain vaiheessa Harriet huokasi. Kai hän oli muutaman minuutin siinä ollut - ei Harriet ollut aikaa sen enempää ajatellut. Nyt tärkeää oli vain saada olla tässä. Hieman hämmentyneenä Harriet nosti päänsä nojaamasta Rockyn rintakehään ja jäi katselemaan miestä silmiin. Olikohan hän tehnyt jotain väärin? Olikohan tämä Rockysta ahdistavaa? Harriet tunsi itsensä aavistuksen verran hölmöksi. Hehän olivat vain jakaneet yhden yhteisen hetken Kieranin asunnolla ja nyt Harrietista tuntui, että hän roikkui kiinni Rockyssa. Ainakin tällä hetkellä. Ajatus ahdisti häntä itseään, eikä Harriet voinut olla kääntämättä katsetta pois miehestä.

Huokaus seurasi toista, kun Harriet pitkän ajan päästä taas pystyi katsomaan Rockya. Nainen kallisti huomaamattaan päätään ja kiinnitti katseensa Rockyyn paremmin, päättäen työntää epäluulonsa hetkeksi sivuun. Kaikki sehän oli tapahtunut aikoja sitten. Ei, ei ehkä aikoja sitten, mutta pahimmat haavat tapahtumista olivat jo ehtineet arpeutua. Mitään ajattelematta Harriet suikkasi suukon Rockyn huulille. Ei kuitenkaan töksäyttäen, vaan pehmeästi. Jotkin omat reaktiot kuitenkin saivat Harrietin vetäytymään hieman säikähtäneen näköisenä - etu- ja keskisormi painuivat Rockyn huulille niin, ettei mieskään voinut sanoa mitään. Harriet oli hetken paikoillaan, kunnes muisti hengittääkin.
"Anteeksi, että mä tulehdutin sun ja Kieranin välit", Harriet puuskahti lopulta.
Nainen vain tuntui säikähtäneen omiakin sanojaan ja katui lausahdustaan heti sen päästyä ulos hänen suustaan. Että hänen pitikin taas möläytellä.

//nyt tulee vähä hätäseen kirjotettu vuoro kun aikaa ei oo kauheesti, kunhan vaan saa tätä eteenpäin taas (: ja ps vähä hiittailua nyt munki osalta : D //

Siinä sohvalla istuessaan ehti mies ajatella kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä, ehkä vähän ylikin. Kaikkea liittyen hänen sylissään lepäävään naiseen. Hän nautti hetkestä täysin rinnoin, mutta saman aikaisesti takaraivossa kaihersi ajatus hyvän ystävän menetyksestä. Mikäli Rocky nyt yhtään liikkuisi Harrietin seurassa, olisi Kieranin ja Rockyn välinen ystävyyssuhde varmastikin hyvinkin epävarmalla pohjalla. Vaikkei mies ollut edes tehnyt mitään väärää, kun tarkemmin mietti. Mutta yhtälailla hän tiesi, että oli idioottimaista sekaantua hyvän ystävän entiseen tyttöystävään. Mutta minkä hän tunteilleen ja fiiliksilleen mahtoi? Rocky kuitenkin tiesi, että hänen olisi puhuttava Kieranin kanssa. Mahdollisimman pian.
Kunpa Harriet ei olisi tuttu kenellekään Rockyn ystävälle. Asiat olisivat niin paljon helpompia. Hän saisi nauttia naisen läsnäolosta sata prosenttisesti, kun nyt mielessä seilasi pieni ahdistuksen varjo. Olihan asioilla tapana selvitä omalla painollan, mutta Rockyllä itsellään ei ollut aavistustakaan, miten se tulisi tapahtumaan.

Ajatukset tyssäsivät kuin seinään miehen tuntiessa naisen huulet omiaan vasten. Se sai Rockyn unohtamaan taas hetkeksi Kieranit ja tämän kanssa syntyneet ongelmat, kaiken negatiivisen maailmassa -tuo kosketus herätti salamana miehen vaistot. Ennen kuin ruskeasilmäinen ehti tajutakaan, oli hän naisen sanojen jälkeen tarttunut Harrietia käsivarsista tarkoituksenaan vetää nainen takaisin itseään päin ja upottanut huulensa kiinni toisen omiin. Intohimoisia suudelmia, vailla mitään kontrollia. Ne olivat varmoja, päättäväisiä, dominoivia, rajuja suudelmia -kunnes huuma laantui ja todellisuus pamahti takaisin tähän maailmaan. Rocky vetäytyi yllättäen pois, itsekin jotenkin hämmentyneenä, kuin tajuamatta, mitä juuri tapahtui.
"Anteeksi..." tuo sopersi hiljaa noustessaan ylös sohvalta, kääntäen selkänsä Harrietille ja nojaten kädellään seinään, samalla suuresta ikkunasta ulos tuijottaen. Mitä oikein tapahtuu? Mies ei pysy tunteidensa perässä, joka saa itsevarmimmankin tapauksen hämmennyksiin.
Pablo pysähtyi säikähtäneenä puuhistaan ja katsahti omistajaansa kysymysmerkit silmissään, kunnes kipitti nopeasti Harrietin luo. Mitä nyt?

((Mun mielikuvitus on taas jotain _niin_ l-o-i-s-t-e-l-i-a-s-t-a, koeta kestää :D))

Harriet oli kuvitellut Rockyn kavahtavan pois hänen luotaan siitä hyvästä, mitä hän oli suustaan päästänyt. Yllätys oli kuitenkin melkoinen, kun Rocky olikin tarttunut kiinni hänen käsistään ja vetänyt hänet mukanaan suudelmaan, joka oli täynnä intohimoa ja ehkä jollain tapaa haluakin. Juuri ja juuri, kun Harriet oli saanut vedettyä itsensä takaisin oikeaan tunnelmaan, hän huomasi Rockyn karkaavan luotaan ja katoavan jonnekin tyhjyyteen. Aivan, kuin äskeistä suudelmaa heidän kahden välillä ei koskaan olisi ollutkaan. Harriet jäi katselemaan hämmentyeenä Rockya, osaamatta sanoa tai tehdä oikeastaan mitään. Koko miehen olemus henki ahdistuneisuutta ja kaikkea sitä samaa, jota Harrietkin tunsi itsessään. Tämä oli väärin, kerrassaan väärin. Jossain vaiheessa Pablo oli käynyt ensin Rockyn luona, tullen sitten nuuhkimaan Harrietin jalkojen juureen. Vaikka Rocky katselikin täysin toiseen suuntaan selkänsä kääntäneenä, vilkaisi Harriet kuin lupaa kysyen Rockyn suuntaan. Vasta sen jälkeen hän nosti Pablon syliinsä ja jäi rapsuttelemaan koiraa hajamielisesti. Hän olisi halunnut sanoa koiralle jotakin - miksi? Ehkä siksi, että se olisi rauhoittanut hänen omia hermojaan. Se kuitenkin tuntui vain absurdilta ja idioottimaiselta. Mitä Rockykin olisi ajatellut, jos Harriet olisi alkanut höpöttää koiralle omiaan?

Epätietoisuus tuntui nakertavan mieltä. Rocky katseli yhä ulos ikkunasta, eikä Harrietilla ollut aavistustakaan siitä, mitä hän itse olisi voinut tehdä. Harriet silitti koiraa vielä muutaman laiskan vedon verran, kunnes nosti sen takaisin lattialle ja jäi itse pälyilemään ympärilleen. Ehkä hänen olisi nyt aika lähteä - hän oli luultavasti tehnyt jo aivan tarpeeksi vahinkoa sille illalle. Niinpä Harriet hieman arastellen nousi sohvalta, mutta jäi edelleen paikoilleen. Hän ei kuitenkaan tiennyt, oliko tämäkään viisasta. Mitä hänen edes olisi pitänyt tehdä?

Viimein Harriet sai koottua loput voimanrippeensä, hän käveli Rockyn taakse yrittämättä kuitenkaan säikäyttää tätä millään tavalla. Kaikki tuntui sillä hetkellä vain niin kovin vaikealta.
"Tuota... Mun on varmaankin aika lähteä kotiin", Harriet sanoi hieman alistuneen kuuloisena.
Hän ei edes tiennyt, kuinka olisi voinut jatkaa - mitä hänen piti sanoa tai tehdä? Oliko hän loukannut Rockya, vaikka sitä ei ollut tarkoittanutkaan? Luultavasti. Kieran ja Rocky olivat tunteneet toisensa, no, pienen ikuisuuden verran, joten ei Harrietilla ollut pienintäkään oikeutta särkeä ystävien välejä. Ja juuri sen hän oli tehnyt, tahtomattaankin. Hän ei kuitenkaan voinut mitään tunteilleen - niille, jotka orastivat päivä toisensa jälkeen yhä vain enemmän ja enemmän, aina vain selkeämpinä.
"Mä en halunnu rikkoa sun ja Kieranin ystävyyttä. Te ootte tunteneet toisenne jo ennen kuin mä edes aloin seurustella Kieranin kanssa. Mä... Mä oon pahoillani. Kaikesta, kai", Harriet sopersi nyt jo hieman hätääntyneenäkin.
Ennen, kuin paniikki todella iskisi, Harriet päätti kadota. Hän kääntyi kannoillaan ja lähti kävelemään rivakasti kohti ovea, nyki kengät jalkaansa ja henkäisi. Hän oli jo tarttunut ovenkahvaan, kunnes kääntyi ympäri. Harriet suorastaan tunsi möläytyksen olevan taas huulilla, eikä hän enää jaksanut yrittää estää sitä.
"En vaan voi mitään mun tunteille."

//nopee lopetusvuoro vieläää//


Ajatukset ja tunteet moukaroivat miehen päätä minkä ehtivät, joiden seurauksesta mies oli painanut silmänsä kiinni ja puri nyt huultaan, koko keho ahdistuneen jännityksen vallassa. Mitä, mitä, mitä ihmettä oikein tapahtuu? Mitä tämä kaikki oli, miksi näin, miksi he? Mies olisi halunnut kääntyä, palata Harrietin luo ja haudata tämän syliinsä, mutta tuo ei kyennyt liikkumaan. Jalat olivat juurtuneet lattiaan kiinni, ruumis taiottu pysymään paikoillaan. Aistit sentään toimivat, Rocky kuuli, kuinka Pablo asteli pitkin olohuoneen lattiaa, kuuli, miten sohvalta noustiin. Kurkkua kuristi.

Silmät avautuivat, kun ääni selän takana puhui. Entistä kovemmin mies olisi halunnut ottaa Harrietista kiinni, muttei kyennyt liikahtamaan. Hän ei osannut. Ei uskaltanut. Ei enää tiennyt, olisiko se oikein. Sanoja kuunneltiin haikein mielin, sydäntä kouraisi, katse anoi apua taivaalta.
Poistuvien askelten ääntä kuunneltiin miltei paniikissa. Ei hän voisi antaa Harrietin lähteä. Hän ei halunnut -mutta mitä hän sitten halusi? Miksei hän sitten tehnyt elettäkään estääkseen?

Liikuntakyky palautui liian myöhään. Mies repäisi katseensa irti taivaalla ajelehtivista pilvistä ja käänsi sen ulko-ovelle. Hän ehti nähdä naisen hämmentyneet kasvot, katsoi niitä toivottomana, kunnes tajusi katsovansa tyhjää eteistä. Sulkeutuvan oven ääni kuulosti epärealistisen kovalta miehen korvissa. Hetkisen tuo vielä seisoi, ennen kuin jalat antoivat periksi ja lyyhistivät omistajansa lattialle. Ruskeasilmäinen rojahti seinää vasten, henkäisi raskaasti ja hautasi kasvonsa käsiinsä. Terrieri katseli omistajaansa kummisaan, edelleen pää kallellaan.
Väliaika.