You move on dangerous ground, my darling

(( fiia + alec ))

Carrington virnisti tyytyväisesti vieressään seisovalle Cwenille, joka tarkkaili tiskille istahtanutta miestä. "Oletko nyt varma, että se on hän?" Carrington tivasi sisareltaan, joka soi samaan aikaan ohi kulkevalle komistukselle. "Olen", Cwen mutisi matalasti ja vilkaisi ympärilleen. "Hän se on. Haluatko vaikka..." mutta vaaleaverikkö keskeytti Cwenin tarttumalla tämän käsivarresta, kun neitokainen sujautti kätensä laukkuun kaivaakseen mitä ilmeisemmin tulevan pokan kuvan esiin. "Et kai ottanut hänen valokuvaansa mukaan?" Carringtonin ilme oli jotain järkyttyneen ja raivostuneen välimaastosta. "Otin. Tietysti. Kuten aina", Cwen totesi pikkutyttömäisen herttaisesti, aivan kuin hän ei olisi mitään väärää tehnytkään. Siskoksista vanhin pyöräytti silmiään ja tuhahti turhautuneesti. "Koska oikein opit, Cwen?" Hän huokaisi, kipaten viimeiset pisarat drinkistään suuhunsa ja lähtien sitten työntymään ihmismassan lävitse tiskillä istuvan miehen suuntaan.

The Basicissa oli sinä iltana tungosta, kuten aina. Myös vaikutusvaltainen ja rikas freelancer-toimittaja William Thompson oli tapansa mukaan vakiopaikassaan. Carrington oli pukeutunut mustaan tiukaan mekkoon ja hopeisiin sandaleihin, joissa oli pienet korot. Muutenkin pitkä nainen ei tarvinnut lisäpituutta yhtään enempää. Vaaleat hiukset valuivat valtoimenaan olkapäiden ylitse. Neiti yritti lähestyä miestä mahdollisimman huomaamattomasti, jottei suunnitelma menisi mönkään. Olisi ikävää ruveta repimään käyttöön suunnitelmaa B, koska sellaista ei ollut.

Onnekseen Carrington pääsi miehen viereen ilman, että tämä oli huomannut häntä. Tai näin Carrington oletti. Hän laski kätensä miehen olalle ja veti kasvoilleen mahdollisimman anovan ilmeen. "Ole kiltti ja leiki mukana vain", enempää selittelemättä vaaleaverikkö painoi huulensa tuntemattoman (joskin neiti tiesi yhtä sun toista William Thompsonista) miehen huulille, hellään, mutta kuitenkin intohimoiseen suudelmaan, ja kiersi molemmat kätensä tämän niskan taakse. Carrington irrottautui pian suudelmasta, joskin jäi yhä säädyttömän lähelle miestä. Hän katsahti väkijoukkoon, mutta ei oikeastaan kohdistanut katsettaan mihinkään. Sitten katse suvaittiin siirtää siihen viattomaan uhriin ja Carrington laski kätensä tämän niskasta. "Anteeksi, en millään meinannut päästä eroon koko illan minua ahdistelleesta miehestä. Sinä näytit siltä, että varmasti pelastat yhden neidon pulasta", epämääräinen nyökkäys suunnattiin jonnekin täysin summa mutikassa. Sädehtivä hymy kiiri koristamaan naisen kasvoja, kun tämä tutkaili baarijakkaralla istuvaa uteliaasti. "Carrington, mutta kaikki kutsuvat minua Toniksi", hän ojensi kätensä miehelle, kohauttaen samalla vasenta olkaansa huolettomasti.

Alec laski puoliksi juodun vodkadrinkkinsä baaritiskille lipoen hieman juoman kitkerää jälkimakua huuliltaan. Miehellä oli yllään tummansiniset farkut ja musta pikkutakki, jonka alta pilkotti valkoinen kauluspaita. Kaulus repsotti hivenen huolettomasti kaksi ylintä nappia avonaisena ja kaulaa koristi tyylikäs hopeaketju. Alec oli viettänyt yksinäistä iltaa kämpässään ja lähtenyt hetken mielijohteesta baariin. Parempaa tekemistä sekin oli kuin jatkuva istuminen kotisohvalla katsoen musiikkitelevisiota tai jalkapalloa.

"Hei, onko tässä vieressä vapaata?" Alec kuuli naisäänen puhuvan vieressään ja havahtui ajatuksistaan. Hän katsahti hetkeksi äänen suuntaan. "Ei, olen pahoillani. Ystäväni meni käymään naistenhuoneessa ja palaa pian, lupasin pitää paikkaa hänelle", mies valehteli mitä rehellisin ilme kasvoillaan pahoittelevaan äänensävyyn. Nainen kohotti kulmiaan yllättyneenä, nyökkäsi vaitonaisesti ja käännähti pois kadoten ihmistungoksen sekaan.

Mies ei pitänyt valehtelemisesta, ei sitten ollenkaan, mutta välillä ei vain ollut muuta vaihtoehtoa. Kaikista vähiten hän kaipaisi tällä hetkellä naisen seuraa. Alec otti taas huikan drinkistään ja oli juuri kaivamassa taskustaan Chesterfieldin punaista tupakka-askia, kun tunsi kosketuksen olallaan. Hän käänsi katseensa hivenen turhautuneena takaisin vierelleen, kuvitellen sen saman naisen pitävän kättään nyt Alecin olalla. Hämmästyneenä mies huomasi henkilön olevankin nyt pitkähiuksinen blondi. "Ole kiltti ja leiki mukana vain", nainen sanoi luoden mieheen anovan ilmeen ja painoi huulensa vasten tämän omia. Alec vastasi erittäin hämmentyneenä suudelmaan ja tunsi sydämensä tykyttävän lujaa tuntemattoman naisen kiertäessä kädet tämän niskan taakse. Juuri kun tämä alkoi nauttia tilanteesta, nainen vetäytyi pois suudelmasta ja katsoi muualle. Mies ei tiennyt mitä sanoa, olihan hän juuri muutama minuutti sitten torjunut yhden naisen ja nyt toinen oli rynnännyt suutelemaan tätä. Hän tutki katseellaan tämän asuvalintaa uteliaana, joka todellakin imarteli vaaleaverikön vartaloa. Hän nosti katseensa pois vasta tunsi naisen laskevan käden pois niskaltaan ja katsovan miestä. "Anteeksi, en millään meinannut päästä eroon koko illan minua ahdistelleesta miehestä. Sinä näytit siltä, että varmasti pelastat yhden neidon pulasta", nainen sanoi viitaten nyökkäyksellään jonnekkin ihmistungokseen. "Ei se mitään, oli ilo auttaa", Alec vastasi kasvoillaan hivenen leveämpi hymy, kuin mitä hänellä muutoin näkee. "Carrington, mutta kaikki kutsuvat minua Toniksi", Toni ojensi kätensä hymyillen säteilevästi. Mies tarttui käteen epäröimättä ja kohotti katseensa tuon siniharmaisiin silmiin. "Mukava tavata Toni, olen Alec."

Alec? Carringtonin kasvoilta näkyi varmasti sekunnin murto-osan ajan hämmästyneisyys ja hän meinasi tehdä kohtalokkaan virheen, vilkaisemalla sisarensa suuntaan. Onneksi neiti Holt sai pasmansa kuitenkin takaisin kasaan ennen kuin typeryyksiä ehdittiin tekemään. Hän korjasi vähemmän sädehtiväksi valahtaneen hymynsä sädehtiväksi. Alec oli varmasti miehen lempinimi. Olihan William Thompsonin toinen nimi Alexander, joten siitä sen täytyi tulla. Luultavasti. Häiritsevät epäilyt häädettiin muualle. Nyt niistä ei ollut mitään hyötyä. Toni puristi miehen kättä tarmokkaasti ja lujasti, mutta ei mitenkään luita murtavalla -voimalla."Alec", nainen maisteli nimeä ääneen ja mutristi huuliaan ikään kuin hyväksyen.

Vedettyään kätensä takaisin itselleen, istuutui neitokainen kummemmin lupia kyselemättä tyhjälle baarijakkaralle. Hän nojautui kyljellään ja toisella kyynerpäällään tiskin reunaa vasten. "Tyttöystäväsi ei varmaan pahastu, jos vien hänen paikkansa?" Enemmänkin retorinen kysymys, mutta tarkoituksena oli myös selvittää mahdolliset morsiankanditaattien olemassaolo. Helpompi suunnitella tulevaa, jos tiesi joutuiko kilpailemaan jonkun muun naisen kanssa. Carringtonin katse käväisi Alecin nopeasti lävitse, mutta pysähtyi miehen kaulassa olevaan hopeaketjuun ohi kiitäväksi hetkeksi. Hymy leveni hiukan naisen vaaleilla kasvoilla. Mies ei todellakaan ollut pahemman näköinen, joten keikalle ei tarvinnut raahautua vastahakoisesti, mikä oli vain plussaa. Tavallisesti Carringtonin ja Cwenin huijauksen uhreina olivat 50-60-vuotiaat miehet, eivät suinkaan kolmenkympin hujakoilla olevat komistukset.

"Eivätkö satujen prinssit tavallisesti tarjoa pelastamilleen neidoille puolivaltakuntaa ja onnellisen loppuelämän?" Neiti Holt kohotti toista kulmaansa kysyvästi ja hymyili ilkikurisesti. "Onneksesi minulla on jo puolivaltakuntaa ja onnellinen loppuelämä", Carrington niksautti tyttömäisen herttaisesti nenäänsä ja käänsi katseensa baarimikkoon, joka oli tullut tiedustelemaan mahdollista tilausta. "Tequila Slammer, ei muuta", nainen tokaisi hymyillen ja nyökytti päätään sanojensa painoksi. Baarimikon mentyä, antoi Carrington katseensa kiepsahtaa Aleciin. "Joten, mitä muuta teet kuin pelastelet neitoja pulasta?"

Alec seurasi uteliaasti katseellaan kun Carrington istahti tämän viereiselle baarijakkaralle. "Tyttöystäväsi ei varmaan pahastu, jos vien hänen paikkansa?" nainen kysyi vasta sitten kun oli asettautunut tuolille tiskiä vasten nojaten. "Ei, istu toki siihen. Eihän tyttöystäväni saa siitä tietää", Alec hymähti huvittuneeseen sävyyn ja nojautui itsekin baaristiskiä vasten mukavempaan asentoon. "Vitsailin vain, ei ole mitään tyttöystävää", hän lisäsi hetken päästä virnistäen pienesti ja otti huikan lasistaan kääntäen katseensa sitten takaisin Carringtoniin.

"Eivätkö satujen prinssit tavallisesti tarjoa pelastamilleen neidoille puolivaltakuntaa ja onnellisen loppuelämän?" Alec hymyili huvittuneena tämän kysymykselle ja ennen kuin mies ehti edes avata suutaan Carrington lisäsi, "Onneksesi minulla on jo puolivaltakuntaa ja onnellinen loppuelämä." Mies kohotti hieman uteliaana kulmaansa tälle ja uskalsi nyt tarkastella naista läpikotaisin kun hän kääntyi baarimikkoa kohden. Vaaleat ja pitkät hiukset laskeutuivat täydellisesti myötäillen tämän ylävartaloa ja miehen katseen vaeltaessa alaspäin hän huomasi vasta nyt Carringtonin pitkät ja sirot sääret. Hopeaiset ja korolliset sandaalit imartelivat niitä vain entisestään. Ei paha, ei paha.

Mies nosti katseensa takaisin, juuri kun Carrington oli kääntänyt omansa takaisin Aleciin. "Joten, mitä muuta teet kuin pelastelet neitoja pulasta?" Mies punnitsi kysymystä hetken mielessään ennen kuin vastasi. "Vietän erittäin tylsää elämää, asun yksin ja ammattini on elämäänikin tylsempi. Työskentelen freelancer-toimittajana", Alec kohautti olkiaan ja maistoi taas kitkerää juomaansa. "Toki siinäkin ammatissa on hetkensä, kun saa olla tavallaan itsensä pomo", hän lisäsi hymyillen. "Mutta kerro sinä itsestäsi, Toni?" mies sanoi hymyillen katse naisen kasvoissa.

Tieto morsiankanditaatista, tai sen puutteesta, sai neidin hymyn levenemään hiukan. Nyt heidän ei täytyisi muuttaa suunnitelmaansa. Asiathan etenivät kerrassaan loistavasti. Ehkä tiedossa olisi kerrankin helppo keikka, joka poikisi tukullisen rahaa. Itse asiassa Cwen ja Carrington olivat löytäneet William Thompsonin isoäidin perintökorulle ostajan. Siitä, mitä korulle tapahtuisi, ei heillä ollut aavistustakaan. Luultavasti se purettaisiin osiin ja kasattaisiin uudestaan. Sääli niin nättiä korua, mutta pääasia olikin vain, että sisarukset saivat rahansa.

"Uskallan epäillä, että elämäsi tuskin on niin tylsää kuin minun", Carrington naurahti hivenen huvittuneena. Satunnaista jännitystä, jota keikoista tuli, lukuunottamatta neiti Holtin elämä oli oikeasti harvinaisen tylsää. Cwen sentään kävi opiskelemassa, kun Carrington vaan jumitti kotona ja tuijotti ostoskanavaa. Joskus iltaisin lähdettiin ulos katsastamaan Lontoon yöelämää, mutta pääasiassa illat sujuivat kotona keikkoja suunnitellen. Nainen hymähti miehen kehottaessa neitokaista kertomaan itsestään jotakin. Katse käväisi baaritiskin pinnassa, mutta palasi sitten takaisin Aleciin. "Työskentelen pienen paikallislehden - This week - päätoimittajana, kulutan aikaani shoppailemalla tähtitieteellisiä summia maksavia kenkiä ja pidän huolen, että hulttiosisareni pysyy kaidalla tiellä", kaidalla tiellä pysymisestä tuskin tarvitsi enää huolehtia, kun ei sillä itsekään oltu pysytty. Carrington virnisti vinosti sanojensa päätteeksi ja siemaisi hieman juuri eteensä saamastaan slammeristä.

"Olet siis toimittaja?" nainen varmisti. "Kuinka oikein päädyit näihin hommiin?"

"Ai että sellaista puolivaltakuntaa hallitset", mies hymähti huvittunut sävy äänessään viitaten Carringtonin aikaisempaan toteamukseen ja naukkasi taas juomastaan. Naisen elämä ei kuulostanut järin paljoa sen jännittävämmältä kuin Alecin, mutta hänellä oli sentään sisarensa. Alecin veljet olivat jääneet Liverpooliin asumaan, joka sijaitsi suunnilleen 200 mailin päässä Lontoosta, kun taas miehen ystävät majailivat Suomessa, joihin hän oli tutustunut siellä asuessaan. Nyt kun paluusta takaisin Englantiin oli kulunut reilu kaksi kuukautta hän huomasi kaipaavansa heitä kovasti. Ihmekkös tuo, sillä Briteissä Alec kävi ulkona vain silloin tällöin puolituttujensa kanssa baarissa ja saattoi välillä epätoivoisimpina aikoina pokata sieltä jonkun yhden yön säädön. Muutaman promillen humalalla oli totta kai osuutta asiaan, sillä Eveliina, Alecin ex-kihlattu oli selvästi kummittelemassa edelleenkin miehen mielessä. Hän ei kovinkaan helposti pystyisi luoda syvää tunnesidettä naiseen kaiken sen jälkeen.

Mies rykäisi pienesti kurkkuaan avatakseen ääntään ja katsahti Carringtoniin. "Se on pitkä juttu", Alec vastasi naisen kysymykseen jääden miettimään hetkeksi asiaa, jolloin näiden kahden välille syntyi hiljainen tauko. "Minusta piti tulla aluksi muusikko, mutta se vähän jäi ja siirsin opiskelun etusijalle. Toimittajan työ vaikutti silloin parhaimmalta ja turvallisimmalta vaihtoehdolta. Ei siis sillä ettäkö katuisin valintaani", mies ikään kuin täydensi vastaustaan ja tämän kasvoille kohosi vieno hymy. Normaalisti hän ei avautuisi elämästään vasta tavatuille ihmisille, mutta päähän nousevalla pienellä alkoholimäärällä oli omat vaikutuksensa - tai sitten Alec oli vain iloinen saadessaan rupatella pitkästä aikaa jollekkin.
"Ja sinä siis asut siskosi kanssa, jos käsitin oikein?"

(( Sori, piti vastata jo eilen, mutta jouduin lähtemään käymään vanhempien luona, kun meidän yksi hevosista oli taas vaihteeksi onnistunut vetäsemään hokilla sääreensä noin 10 cm pitkän haavan. : S Tänään ollut kauhea kiire, mutta nyt sitten vihdoin ja viimein ^^ ))

Carrington nyökkäsi ja kohotti kulmiaan paljon puhuvasti. "Sellaista. Tosin joskus tuntuu, että olen enemmänkin päiväkodin hoitotäti kuin päätoimittaja. Aikuisia ihmisiä saa patistaa tekemään työnsä kuin pikkulapsia. Jokaisen unelma", nainen tokaisi ironisesti ja puisteli päätään. Hän hörppäisi drinkistään, katsahtaen samalla ympärilleen. Katse kierteli siellä täällä, mutta loppujen lopuksi palasi takaisin seuralaiseen.

Nainen hymähti miehen sanojen päätteeksi. Hän pyöräytti puolikierrosta silmiään ja kippasi pienen snapsilasinsa pohjalla olevat tipat suuhunsa. "Kuulostaa tutulta. Tai siis olen kuullut miljoona kertaa aikaisemminkin samanlaisen tarinan; piti päätyä muihin hommiin, mutta ryhtyikin toimittajaksi, koska se tuntui turvalliselta vaihtoehdolta", Carrington kohautti vasenta olkaansa. "Minulle se oli ihan itsestäänselvyys. Molemmat vanhemmat toimittajia, joten ei ollut muuta vaihtoehtoa. Eivät he koskaan pakottaneet, mutta tietty heilläkin oli omat odotuksensa", liipalaapa. Niin varmasti. Strippariäiti oli vain toivonut, ettei tyttäret päädy samoihin hommiin kuin hän itse. Isä ei halunnut pitää mitään yhteyttä kahteen tyttäreensä. Lopulta Carrington oli päätynyt strip clubille töihin ja huijaamaan ihmisiä siinä sivussa. Onneksi Cwenin tulevaisuus näytti vähän positiivisemmalta, kuhan eivät vain jäisi kiinni ennen kuin tyttöraukka saisi opiskelunsa suoritettua, koska sen jälkeen he saattoivat lopettaa koko touhun. Toivottavasti. "Niin asun", Carrington vastasi aluksi lyhyesti. Hän siristi silmiään ja mutristi huuliaan mietteliäästi. "Se on myös pitkä juttu. Sain työtarjouksen juuri täältä, kun pikkusiskoni veti Miamissa överit. Vatsahuuhtelu ja kiukkuiset vanhemmat. Lupasin ottaa hänet mukaani ja vahtia, että hän suorittaa opiskelunsa kunnialla loppuun."

"Oletko sinä viettämässä täällä iltaa ihan vaan yksinäsi vai oletko sinä niitä ketkä kyllästyvät jo alkuillasta ystäviensä seuraan ja jumittuvat baaritiskille?" Kuten moni muukin, mutta vähän eri syistä.

(voi raukkaa D----: ei se mitää, ittellänikin meni tässä nyt normaalia enemmän aikaa kun tossa oli äsken kauheesti muuta hääräiltävää. Onneks nyt alko sentää loma ja vasta tiistaina takasin kouluun, ah )

Mies kuunteli Carringtonia silmät lukittuna tähän ja hörppäsi uhkaavasti tyhjentyvästä lasistaan. Kun nainen oli lopettanut puhumisen hän nyökkäsi pienesti ja käänsi päätään baarimikon suuntaan. "Laita toinen samanlainen."
"Ihan yksin olen liikenteessä", Alec kohdisti katsettaan taas seuralaista kohden hymyillen pienesti. "Ei huvittanut jäädä kotiin eikä huvittanut myöskään lähteä ystävien kanssa.. aina samat kuolemaakin tylsemmät puheenaiheet, heitä saa kuunnella muutenkin ihan tarpeeksi", mies naurahti heleästi ja raapi päätään. Totta, paitsi että heitä ei erityisemmin voinut kutsua ystäviksi. Työtutut olisivat enemmänkin heitä kuvaava sana. Hän otti toisen lasillisensa, jonka baarimikko oli juuri tuonut ja kulautti siitä huikan kurkkuunsa. "Joskus vain tykkään olla omissa oloissani, mutta liiallisissa määrissä sekään ei ole mitenkään erityisen miellyttävää. Välillä taas sitten yksin olemisesta on hyötyäkin, kuten nyt. Jos olisin täällä ystävieni seurassa niin joku heistä olisi varmaan saanut sinut jo lähtemään tökeröillä flirttailu-yrityksillään." Alec nauroi taas. "Saatoin siis ehkä pelastaa sinut pulasta, mutta sinä saavuit paikalle ja pelastit iltani." Miehen kasvoille nousi vieno hymy tämän nojautuessa baaritiskiä vasten taas kokonaan Carringtonin puoleen. Hän huomasi olevansa nyt hetki hetkeltä rennompi tämän seurassa, mikä oli omalla tavallaan Alecin mielestä melko outoa. Mies ei ollut pitkään aikaan keskustellut yhdenkään naisen kanssa näin "syvällisesti" mistään muusta paitsi työasioista. Naisia sai pokattua baareista melko helposti ilman mitään erikoisempaa keskustelua. Yhden yön jutut olivat olleet vain pelkkää merkitsemätöntä seksiä eikä mies ollut koskaan soittanut takaisin yhdellekkään naiselle yhteisen yön jälkeen.

"Joten, olet siis Miamista päin?" Alec kysyi vielä varmistavalla äänensävyllä, vaikka olikin pistänyt jo aikaisemmin merkille naisen amerikkalaismaisen aksentin.

(Ah, joo. Nyt on kämppäkin siivottu, niin saa keskittyä ihan rauhassa kaikkeen muuhun ^^ )

Vai kavereita tökeröine flirtti-yrityksineen? Carrington hymähti ja hymyili vinosti. "Ah, kaksi kärpästä yhdellä iskulla", prinssi pelasti prinsessan pulasta ja prinsessa pelasti prinssin. Herttaista."Minä vaihtaisin, mitä tahansa siihen, että saisin olla edes joskus yksin", nainen naurahti päätään puistellen. Eihän oikeastaan valittanut, kuhan tokaisi. "Töissä tai kotona se ei onnistu. Joku työntekijöistä on aina haluamassa jotain. Tai sitten yritän häätää pikkusiskoni opiskelija-ystäviä meiltä", Carrington kohotti toista kättään, korvaten sillä ainaisen olkien kohauttelun. Hän henkäisi syvään ja sipaisi vaaleanhiussuortuvan kasvoiltaan, katsahtaen sekunnin murto-osan Alecia suoraan silmiin. Pieni, ehkä vähän flirttaileva hymy kävi nostattamassa suupieliä ylemmäs, mutta vaihtui hetken päästä vain lempeään ja ystävälliseen versioon. "Huvittavinta on se, että otin nimenomaan työpaikan täältä vastaan, jotta saan olla kaikessa rauhassa. Kaukana siskotani ja vanhemmistani, mutta toisin kävi."

Nainen puraisi huultaan. Hän ei aikonut ottaa enempää. Ihan jo sen takia, että keikalla piti pitää pää ja ajatukset mahdollisimman selvinä. Kiva, jos puhuisi ohi suunsa. Pahimmassa tapauksessa löytäisi itsensä poliisisetien huostasta, tai saisi heittää hyvästit koko keikalle. Cwen olisi kuristanut Carringtonin, jos niin olisi käynyt. Ja, no, pakko myöntää, ettei isosiskokaan kauheasti sääliä olisi tuntenut nuorempaa kohtaan, jos tämä olisi onnistunut möhlimään. "Miamista hyvinkin. Molemmat vanhemmat olivat Miami Dailyn toimittajia. Isä havitteli aina päätoimittajan pallia, sitä koskaan saamatta", Carrington ei ollut aikeissakaan paljastaa, että oli oikeasti Las Vegasista lähtöisin. Vaikkapa mistäpä mies lähtisi tarkistamaan, mistä päin neitonen oikeasti oli kotoisin? Cwen oli jopa luonut This weekille omat nettisivut, joten huijaukseksi koko homma paljastuisi vasta, kun avain ja perintökoru puuttusivat. Sisäinen virne oli vahingossa puskea näkyville, mutta nainen onnistui estämään sen juuri ja juuri. "Onneksi kuitenkin Miamista lähtöä pehmensi se, että kieli täällä on sama - ellei tiettyjä sanoja oteta huomioon. Ainoa järkytys oli oikeanpuoleinen liikenne. Meinasin ensimmäisenä päivänä ajaa Hondani päin vastaantulevia."

"Entäs sinä? Lontoossako olet koko ikäsi asunut?"

(lyhyttä pukkaa D: meen nyt käymään saunassa ja housen katsastamassa ja palailen takaisin sitten)

Pieni hymy kohosi miehen kasvoille väkisinkin tämän huomattua pienen hetken katsekontaktin Carringtonin kanssa. Huvittunut nauru pääsi Alecin suusta. "Joo, minullekkin oli melkoinen shokki huomata, että muualla maailmassa ajetaan täysin päinvastaisia kaistoja."

"Itseasiassa en, olen asunut vähän siellä sun täällä", mies hymähti heilauttaen kättään rennosti. "Synnyin Liverpoolissa ja vietin siellä suunnilleen koko lapsuuteni. Myöhemmin siinä 16-17 vuoden paikkeilla lähdin sitten Lontooseen haikailemaan musiikillista uraa ja tietysti opiskelemaan." Alec hörppäsi viimeiset tipat drinkistään ja käänsi katseensa tyhjään lasiin ennen kuin jatkoi. "Opiskelut suoritettuani kunniallisesti loppuun muutin Suomeen.. palasin kuitenkin muutama kuukausi sitten takaisin Lontooseen. Tuli ainakin todettua, että Englanti on paras paikka asua minulle." Alec nosti kasvoilleen pienen virnistyksen tapaisen ilmeen peittääkseen kaikki mahdolliset alakuloisuuden rippeet. Mies oli aloittanut puhumaan Suomesta. Ehkä olisi parempi jättää Eveliina kokonaan mainitsematta, Carrington pitäisi häntä vain säälittävänä. Tuskimpa häntä erityisemmin kiinnostaisi Alecin entiset suhteet eikä mies sitä paitsi halunnut repiä vanhoja haavoja enempää auki, paras vaihtoehto oli vain unohtaa se petturiämmä ja keskittyä siihen hetkeen.

"Miten sinä muuten tänne baariin päädyit? Tuskin seuraa hakemaan, kun olet jo sen yhden miehen torjunut, vai eikö hän ollut tarpeeksi hyvä?" Mies kysähti naiselta hivenen härnäävään sävyyn, mutta lisäsi perään ystävällisen hymyn.

Hetkonen, nyt taustatiedoissa kusi jokin - ja pahasti. William Thompson ei ollut syntynyt Liverpoolissa, vaan Bathissa. William Thompson ei ollut käynyt lähelläkään Suomea, eikä näin ollen palannut pari kuukautta sitten takaisin Englantiin. Sen miehen jalat olivat pysyneet tiukasti Lontoossa viimeiset kolme vuotta. Ellei nyt sitten satunnaisia työmatkoja laskettu. Ja ei, niitä ei laskettu. Carrington kurtisti kulmiaan, mutta pakotti hymyn pysymään kasvoillaan. Vähiten hän halusi Alecin ajattelevan sanoneensa jotain väärää. Hän nosti käden pörröttämään vaaleita hiuksiaan ja kallisti päätään. He olivat sopineet sen merkiksi Cwenin kanssa. Se ei kuitenkaan ollut vielä hemmetti-olen-pulassa-hommaa-minut-pois-täältä-merkki, vaan lähinnä ilmoitus siitä, että kaikki ei ollut kunnossa, mutta hätää ei ollut. Yhtä kaikki tarkoitti, että paikalta oli poistuttava. Ensimmäisessä vaihtoehdossa välittömästi, mutta jälkimmäisessä saattoi lähtöä hieman viivytellä. Mikään muu ei ollut niin epäilyttävää kuin yhtäkkinen lähtö.

"Suomi ei ole mikään tavanomaisin paikka. Suurin osa lähtee jonnekin päin Keski-Eurooppaa tai tulee kauhistelemään meitä jenkkejä", nainen tokaisi, tutkiskellen samalla miestä. "Jos se ei ole liian tungettelevaa, niin saanko kysyä miksi oikein päädyit Suomeen?" Carrington hieraisi toista käsivarttaan puheensa päätteeksi. Hän oli aidosti kiinnostunut kuulemaan, miksi juuri Suomi oli ollut se paikka, minne mies oli päätynyt lähteä. "Jos se on liian tungettelevaa, niin unohda koko kysymys. Minähän olen vain random nainen baarista. Ei sinun elämäsi minulle oikeastaan kuulu. Olen vain utelias", aina välillä vähän turhankin. Carrington oli aina se, joka halusi tietää, mitä muiden elämässä tapahtui. Pikkusiskokin aina osasi jo odottaa kerro nyt, kerro nyt -kysymyksiä treffeiltä tullessaan. Krhm. Uteliaisuushan oli pahe - tai hyve, riippui mistä näkövinkkelistä asiaa katsoi.

Samassa neidon puhelin muistutti olemassaolostaan. "Anteeksi, minun on ihan pakko. Se voi olla töistä", nainen pahoitteli kaivaessaan puhelimensa pienestä iltalaukustaan ja vastasi siihen pirteällä äänellä, vaikka olikin jo tarkistanut näytön ennen vastaamista. Cwen se vain oli. "Carrington", hän vilkaisi Alecia samalla sivusilmällä, ikään kuin tarkkaillen tätä. "Ei, ei. Toimitat sen vain huomenna pöydälleni, niin kaikki on kunnossa. Mene nyt vain kotiin, ei siellä enää mitään tapahdu", huomatkaa ovelat piilomerkitykset, jotka sivullinen tuskin tajusi. "Hyvä. Illanjatkoja", ja niin puhelin suljettiin. "Töistä", Carrington selitti lyhyesti. Mikäli lisäkysymyksiä ilmaantuisi... No, sitten täytyisi varmaan vain improvisoida.

Carrington pudisti päätään. "Ei. Siis miehille ja seuranhaulle. Tulin ystävieni kanssa aika päiviä sitten tänne. Polttareita viettämään, mutta valitettavasti kadotin heidät", hän tiirasi väkijoukkoon kuin olisi etsinyt ystäviään. Raskas huokaisu ja katse palautettiin taas Aleciin. "Eipä sillä, että olisin erityisesti tänään edes ryyppytuulella, mutta pakkohan se oli lähteä. Sitten jossain vaiheessa huomasin olevani totaalisen surkean iskuyrityksen kohteena", huvittuneesti neiti Holt pyöräytti silmiään.

Voi paska - oli Alecin ensimmäinen ajatus, tätä hän ei osannut odottaa. Toisaalta, olihan hän itse soppansa keittänyt mainitsemalla Suomesta. Hän olisi voinut jättää Suomen mainitsematta, mutta se olisi ollut valehtelua eikä mies miellään olisi valehdellut, siitä seuraisi yleensä vain lisää ongelmia. Alec korjasi hämmentyneisyyden pois kasvoiltaan ja väänsi huulilleen pienoisen hymyn siirtäen katsettaan edessä olevaan tyhjään lasiin. Asia oli todellakin henkilökohtainen Alecille, eikä hän pahemmin halunnut käsitellä sitä sen enempää muiden kanssa. Juuri kun mies oli avaamassa suutaan vastatakseen jotain - Carringtonin puhelin soi. Pelastus.

Hän antoi lyhyen nyökkäyksen naiselle tämän pahoitellessa puhelimen soimista ja pyöritteli sormeaan tyhjän lasin ympärillä. Hän vilkaisi nyt puhelimessa puhuvaan vaaleaverikköön. Carrington vaikutti mukavalta ja fiksulta naiselta, eikä tämän viehättävyyttä tietenkään vähentänyt kaunis ulkonäkö - päin vastoin. Alec tunsi sisimmässään pientä ihastusta naiseen, mutta oli hyvin varovainen tunteidensa kanssa. Hän ei todellakaan tahtonut kokea sitä samaa tuskaa uudelleen. Carrington ei tosin vaikuttanut miehen silmissä yhtään valehtelevalta ja petturimaiselta.. mutta ikinä ei voinut olla varma. Olivathan nämä kaksi tavanneet vasta muutama hetki sitten. Alec tiesi ettei voisi rypeä itsesäälissä ja vältellä naisia ikuisuutta, olisi aika siirtyä pikkuhiljaa eteenpäin elämässä.

"Töistä", Alec kuuli naisen sanovan ja nyökkäsi tälle ymmärtäväinen hymy kasvoillaan. "Ai, anteeksi jos olen pidätellyt sinua tässä, ei ollut tarkoitus häiritä iltaasi. Ystäväsi varmaankin etsivät sinua jo", mies hymähti pahoittelevaan sävyyn. "Mutta olisi kiva jutella toistekin, jossain muualla kuin täällä meluisassa baarissa", hän lisäsi kääntäen katseensa taas Carringtoniin hymyn kohotessa varmaankin kymmenettä kertaa illan aikana tuon kasvoille.

"En usko, että etsivät. He olivat jo niin tuiterissa, kun jätin heidät, että tuskin he edes huomaavat seureen yhden jäsenen puuttumista", nainen totesi ja heilautti kättään huolettomasti ilmassa. Hän hymyili leveästi kuin olisi muistellut ystäviensä toilailuita. Samalla neiti Holt tuli vilkaisseeksi oven suuntaan. Cwen oli poissa. Ottanut varmaan taksin ja huristellut kotiin. Fiksu tyttö, joskin tämä kuulisi kunniansa, kuhan Carrington pääsisi jossain vaiheessa kotiin itsekin. Olisi ehkä pitänyt vilkaista sitä valokuvaa, mutta mistäpä sitä olisi voinut tietää, että tiellä sattui hämmästyttävän samannäköinen mies kuin poka? Nyt kun tarkemmin katsoi. Alecin nenä oli erilaisempi kuin William Thompsonin. Silmät pienemmät. Muuten samannäköisyys oli hätkähdyttävää. Kuitenkin koko homma tuntui vain epäuskottavalta. Kaksoisolennot samassa kaupungissa. Ajatus oli naurettava. "Niin olisi", Carrington totesi ja soi Alecille lempeän hymyn. Nainen ei ollut kuitenkaan aikeissa enää tavata miestä uudestaan. Hän ei voisi. Valheilla oli tapana paljastua aina loppujen lopuksi. Ne olivat kuin lankakerä, jossain vaiheessa se alkoi vain purkautumaan ja sitten olikin pulassa.

Carrington sujautti puhelimen laukkuunsa. "Voisin alkaa lähtemään kotia kohden", nainen vilkaisi nopeasti väkijoukkoa. Ihmisiä oli kertynyt entistäkin enemmän. "Saako sinusta saattajan? Asun tässä lähellä Devon Streetilla. Yksin on kauhean kurjaa kävellä tuolla pimeässä, joten olisin aivan älyttömän kiitollinen seurasta", pusikoissahan saattoi lymytä mitä vain päänaukojista murhamiehiin. Carrington kohotti kulmiaan, jääden odottamaan miehen vastausta.

Kun sitten arvon herra suostui urheasti saattamaan prinsessamme ja varjelemaan tätä epämääräisiltä hiippareilta (pahoittelut autohittauksesta), nousi neiti Holt jakkaraltaan ja suunnisti narikalle. Jonoa oli jonkin verran, joten omaa takkiaan sai odotella hetken aikaa. Lopulta pitkä, musta villakangastakki saatiin niskaan ja päästiin poistumaan kadulle, raikkaaseen ulkoilmaan. Carrington katsahti ohitse suhahtelevia autoja ja sitten Alecia. Hän hymyili miehelle enkelimäisen lempeästi, mutta askeleita lähdettiin suuntaamaan sitten kohti kotiosoitetta korkojen kopinan saattelemana.

Hiljaista rupattelua siitä ja tästä mahtui lyhyeeseen kävelymatkaankin. Pian Carrington pysähtyi vaalean kerrostalon eteen. Hän katsahti rappukäytävään johtavan oven edessä loistavaa valoa ja hymähti. Liikennettä oli enää vain vähän siinä osassa kaupunkia. Jostain kuitenkin kuului epämääräisiä ääniä, jotka oli tulkittavissa puheensorinaksi ja kikatukseksi. "So, this is me", nainen hymähti. Oli ehkä vaarallista antaa jonkun saada selville, missä oikeasti asui, mutta hän ei jaksanut sillä hetkellä välittää asiasta yhtään enempää kuin pikkusiskolle raivoamisesta sinä iltana. Seuraavana aamuna voisi kaduttaa - kumpikin. "Kiitos pelastuksesta, Alec. Kuulostaa kliseiseltä, mutta oli hauska tutustua. Ihan oikeasti."

Mies loi pienen vilkaisun kerrostaloon, joka ei paljoa eronnut Alecin omasta kerrostalosta. Se oli kuitenkin rakennettu muutama vuosi aikaisemmin tätä taloa tyylistä päätellen ja sijaitsi kauempana. Hän siirsi katseensa sitten taas Carringtoniin ja veti oman villakangastakkinsa kaulusta visummin kiinni. "Kiitos itsellesi, minulla ainakin oli hauskaa", Alec hymyili vienosti naiselle. Kävelymatka ja koko ilta baarissa oli kieltämättä ollut miehelle miellyttävä kokemus. Viileähkö tuulenvire leikitteli näiden kahden hiuksilla, joita valaisi vain kerrostalon lampun hohde. Mies otti syvään henkeä ja kuljetti kättään hiustensa seassa pörröttäen niitä entisestään. Jos en nyt kysy, niin kohta voi olla liian myöhäistä. "Muuten.. voisinko saada puhelinnumerosi? Tai voin antaa omani, jos satut tarvitsemaan pelastajaa. Ei sitä ikinä tiedä jos joudut taas kamalan iskuyrityksen uhriksi", Alec pyöräytti silmiään hymyillen huvittuneeseen sävyyn. "Ei tietysti ole pakko antaa jos et halua, mutta melko välttämätön asia jos aiomme tavata vielä joskus."

(nyt tuli kyl pohjanoteeraus tän pituuden kanssa, mut kello on 1:44 enkä saa tohon millään pituutta :---D)

(sattuuhan sellaista : D)

Carrington hymyili hieman vinosti ja nyökkäsi hellyyttävästi päällään. "Minulla myös", hän tokaisi, sipaisten samalla vaaleita kutrejaan pois kasvoiltaan, joilla tuuli leikitteli. Hmph. Nainen veti takkia tiukemmin itseään vasten. Ilma tuntui olevan tavallistakin koleampi. Ehkä täytyisi turvautua lämpimään suihkuun ja kupilliseen kaakaota ennen nukkumaan menoa. Hiljaisuus oli yllättäen laskeutunut pariskunnan välille. Niin oli käynyt vain kerran tai pari aiemmin illan aikana. Jutusteltavaa oli tuntunut riittävän ihan kiitettävästi. Naisen katse harhaili jonnekin miehen taakse, kohdistumatta erityisesti mihinkään tiettyyn pisteeseen. Eikä Carrington erityisesti painanut näkemäänsä mieleen, joten sinäällään näköhavainnot olivat täysin merkityksettömiä. Sen sijaan hän vain keskittyi kuuntelemaan öisen kaupungin ääniä. Renkaiden kirskuntaa ja musiikin jumputusta.

Numeroa? Carrington häkeltyi hieman, mutta sai pasmat takaisin kasaan ennätysnopeasti. Hän loihti kasvoilleen pienen hymyn. Miten hän voisi torjua miehen mahdollisimman lempeästi? Hän ei millään voisi tavata huijauksen uhriksi luulemaansa miestä enää uudestaan. "Alec..." Carrington aloitti puoliksi vaikertaen, mutta painoi katseensa sitten alas. Hän ei edes halunnut torjua toista. Yllättävän havaintonsa kera neiti Holt nosti katseensa takaisin miehen silmiin. Hän astui puoliaskelta lähemmäs miestä, tutkaili tämän kasvoja hetken ja huokaisi sitten. Ei alistuvasti, vaan enemmänkin myöntyvästi. Isosisko huutaa pikkusiskolle oli hyvää aikaa muuttumassa pikkusisko huutaa isosiskolle. "Onko sinulla kynää?" Kysyvä kulmien kohotus ja sädehtivä hymy heitettiin Alecin suuntaan. "Ei kun, hetkonen. Minullahan on", tyypillinen hetki itsensä lyömiselle, mutta tällä kertaa se unohdettiin ja tongittiin se kynä esille laukusta. "Mm'mh, naisen käsilaukusta löytyy kyllä aina kaikki tarpeellinen, oli se sitten miten pieni tahansa laukku", kevyt naurahdus pääsi vitsin yhteydessä karkaamaan ilmoille punattujen huulien välistä.

Nainen tarttui miehen käteen ja työnsi tämän takkien sekä paidan hihoja ylemmäksi. Oman numeronsa lisäksi nainen kirjoitti vielä alle Toni, jotta herran ei herätessään tarvitsisi yrittää muistella kenen numeron oli edellisenä iltana, tai no, samaisena aamuyönä käteensä saanut. Carrington katsahti Alecin kasvoja, ennen kuin laski otteensa miehen kädestä ja astui takaisin säädyllisen välimatkan päähän. "Soittele. Koska tahansa. Jos tarvitset, vaikka jonkun viihdyttämään sinua ystäviesi sijasta", nainen kehotti ja näpäytti miestä hellästi nenän päähän kynällään. Sitten hän käännähti ympäri ja nousi pari askelmaa, avasi oven ja katosi rappukäytävään. Järkevää tai ei, mutta ratkaisu tuntui pitkästä aikaa oikealta. Jos mies ei soittaisi, niin ei hän siinä mitään häviäsi. Jos taas kuitenkin soittaisi... No, asiaa kannatti varmaan miettiä, kun se oli ajankohtaista.

(sori et lähin eilen äkillisesti koneelta, mut silmät ei suunnillee pysyny auki siitä väsymyksestä eikä kirjottamisesta tullu yhtään mitään :''D)

Alec tunsi sydämensä skippaavan yhden lyönnin Carringtonin astuessa puoliaskelta lähemmäs tätä. Hetken hän luuli jo tulleensa torjutuksi, mutta hämmentynyt ilme vaihtoi muotoaan hymyksi helpotuksen tunteen valtaessa tämän mielen. Hän hymähti hyväntuuliseen sävyyn naisen penkoessa laukustaan kynää. Tuntui uskomattomalta ajatella, että vielä muutama tunti sitten mies istui baarissa yksin ja oli vasta tavannut naisen, joka kirjoitti puhelinnumeroaan parhaillaan Alecin käsivarteen. Hän tunsi jonkinlaista kiitollisuutta sille tuntemattomalle miehelle, joka yritti epätoivoisesti iskeä Carringtonia. Ilman häntä nämä kaksi olisivat tuskin tavanneet koskaan.

Parin katseet kohtasivat pieneksi hetkeksi Carringtonin katsahtaessa Aleciin, kunnes hänen otteensa vapautti miehen käden astuessaan puoliaskelta takaisin taaksepäin. Miehen sisäinen tunne ei olisi varmaankaan pistänyt pahakseen vaikka Carrington olisikin jäänyt kosketusetäisyydelle, mutta järki huusi päässä säädyllisen etäisyyden olevan paras vaihtoehto. "Joo.. pidetään mielessä", hän virnisti pienesti naiselle tuntiessaan kynän näpäytyksen nenän päässään ja katsoi paikoiltaan toisen poistumista, kunnes näki viimeisen vilauksen tuon vaaleista, pitkistä hiuksistaan hänen kadotessaan rappukäytävään. Hyvää yötä, Toni. Mies pudisti huvittuneesti päätään ja käännähti jatkamaan matkaa avaten askinsa ja asettaessaan savukkeen huuliensa väliin. Hän pysähtyi pieneksi hetkeksi sytyttääkseen tupakan ja otti ison sauhun siitä. Tuuli oli yltynyt hivenen ja oli entistäkin viileämpi, mutta mies ei tuntenut olevansa nyt yhtään kylmissään. Se saattoi johtua tämän verenkiertoon joutuneesta määrästä alkoholia, mutta Alec oli juuri ottanut myös suuren harppauksen pois päin vanhasta elämästään, eikä astuisi enään toivottavasti takaisin siihen lähtöpisteeseen. Aamulla saattaisi vähän mietityttää tämän yön tapahtumat, mutta yhdestä asiasta hän oli varma. Hän tahtoisi tavata Carringtonin ehdottomasti uudestaan. Alec oli huomaamattaan tullut jo kotirappunsa eteen, joten hän otti viimeiset sauhut tupakastaan, tumppasi sen oven vieressä olevaan tuhkakuppiin ja astui sisään hykerrellen mielessään.

Mies astui rappuset pikaseisti ylös toiseen kerrokseen ja käänsi avaintaan asuntonsa oven lukkoon. Hän käveli peremmälle pimeään asuntoon sulkien oven perässään ja kurotti heti ensimmäiseksi eteisen pöydän lampulle laittaen sen päälle. Mies nappasi sitten kynän pöydältä ja kopioi kädessään olevan numeron leveä hymy huulillaan varmuuden vuoksi vielä paperille. Hän ottaisi lämpimän suihkun ja menisi sitten suoraan petiin. Ensimmäistä kertaa moneen viikkoon Alec nukkui hyvin sinä yönä.

(Se taisikin sitten olla siinä tällä erää, kiitokset :>)